Kuten Lähi-Idässäkin, myös Suomessa eli noina aikoina monia heimoja. Läheisetkin kulttuurit ja uskomukset toki saattoivat poiketa toisistaan, mutta normaali elo välttämättä ei, kovinkaan paljoa. Ainakaan vastasyntyneen kannalta.
Idyllisimmillään "meikäläisessä jouluseimessä" voisi olla vaikkapa nuotiopiiri lämpöisen turvekammin sisällä. Lapsen ympärillä istuskelisi taljoilla ehkäpä saamelaisperhe – onhan heillä täällä pisin asutushistoria.
Kuvaelmasta löytyisi varmaankin jokin metsästyksessä käytetty koira, vaikkapa isäntäväen jaloista tyytyväisenä kerälle kääriytyneenä. Onhan koira kuitenkin vanhin ja ehkäpä se kaikkein merkittävinkin ihmisen eläinkumppaneista. Ne on kesytetty tiettävästi kahdesti: noin 15 000 vuotta sitten Euroopassa ja 7 000 vuotta sitten Aasiassa. Paljon vanhempiakin merkkejä koirista on, jopa yli 30 000 vuoden takaa, mutta niitä ei pidetä tieteellisesti vedenpitävinä.
Asumuksen lumista ulkoseinää vasten nojaisivat sukset sekä ahkio. Pihalla saattaisi seisoskella myös vetoporo, vaikkei varsinaista poronhoitoa tuolloin vielä harrastettukaan. Tunturipeuran metsästys muuttui nimittäin hieman kesympien porojen ajamiseksi ja ajoittaiseksi tarhaamiseksi vasta 1500-luvulla.
Jeesuslapsesta tai enkeleistä perhe ei olisi tietysti kuullutkaan. "Taivaallisia" ilmiöitä tällaisessa kotoisassa kuvaelmaversiossa voisi korostaa vaikkapa revontulikruunulla, tuoreen tulokkaan puolesta loitsuvalla shamaanilla, tai menneiden aikojen tarinoita hiljaa joikaavalla vanhuksella.
Vaan toisaalta – kukapa niistä todellisista oloista noin kauan sitten varmasti tietää. Historia on kirjoitettu uusiksi tässä välissä jo aika monta kertaa, kaikkien kansojen osalta.
Lue myös muut osat seimisarjastamme: Ensimmäinen jouluseimi ja Eläinten kesytys.
Otsikkokuva: Turvekammi Pohjois-Norjan Vestre Jakobselvissä 1800-luvun lopulla.
