Mies työntää jäälohkaretta pitkin Mexico Cityn katuja niin kauan kunnes jää on sulanut olemattomiin. Belgialaisen taiteilija Francis Alÿsin teoksella on kuvaava nimi: Joskus jonkin tekeminen ei johda mihinkään. (video)

Satoja vuosia sitten taiteilijat maalasivat symbolisia asetelmia maallisesta turhuudesta ja elämän lyhyydestä. Näissä vanitas-maalauksissa pääkallot, soittimet, mätänevät myrkkysienet, savukiemurat ja elämän happamuutta kuvaavat puoliksi kuoritut sitruunat muistuttivat kaikkien ihmisen ponnistelujen haihtumisesta hukkaan. Nykytaiteessa haihtuminen on konkreettisempaa, ainakin silloin kun taiteilijoiden materiaalina on jää.

Alÿsin teos saa meidät miettimään sinnikkyyttä ja kärsivällisyyttä, jota uhraamme turhiinkin ponnisteluihimme. Teos symbolisoi omalla tavallaan kaiken katoavaisuutta. Siinä, kuten monissa muissakin jäisissä teoksissa, olennaisena elementtinä on aika.

Vuonna 1987 valmistunut jäänmurtaja Kontio oli vuotta aikaisemmin valmistuneen sisaraluksensa Otson kanssa ensimmäisiä uuden sukupolven jäänmurtajista, joiden rungon tehokkaampi, kaksipotkuriseen toimintaan perustuva muotoilu ja kevyt miehitysratkaisu alensivat aluksen käyttökuluja merkittävästi aiempiin aluksiin verrattuna.

Sinivalkoiset Otso ja Kontio ovat tavallisesti ensimmäiset Katajanokalta Perämerelle lähtevät murtajat. Alku- ja lopputalvesta ne toimivat Torniossa asti, vetäytyen etelämmäksi jäätilanteen kehittyessä. Silloin vanhemmat jäänmurtajat Urho tai Sisu ottavat Perämeren hoitaakseen.

Otson ja Kontion 20-henkinen miehistö työskentelee päällikköä lukuun ottamatta kahdessa vahdissa. Laivoja operoi Valtion omistama Arctia Shipping.

Marcus Bengtssonin ottamassa kuvassa Kontio on avustamassa rahtilaivaa.

Kipakassa pakkasessa lumella on mahdoton kävellä äänettömästi: jokainen askel saa lumen narskumaan. Narskuminen on sitä voimakkaampaa, mitä alhaisempi on lämpötila. Toisaalta nollakelillä ja suojasäällä lumi ei narsku lainkaan. Miksi? Ja miksi ei?

Pakkasella jalan alle jäävät lumihiutaleiden monihaaraiset jääkiteet hankautuvat toisiaan vasten ja katkeilevat terävästi napsahdellen. Mitä kireämpi pakkanen on, sitä lujempaa on kiteitä muodostava jää ja sitä kovemmin se napsuu särkyessään.

Maahan sataneessa lumessa on jääkiteitä valtavan paljon, joten yhdellä askeleella tulee rikkoneeksi suuren määrän yksittäisiä jääkiteitä. Silloin lukemattomat yksittäiset napsahtelut kuulostavat narskumiselta, vähän samanlaiselta kuin kävely pienten lasinsirpaleiden päällä – mitä kukaan ei tietysti alituiseen tule tehneeksi.

Suojasäällä jääkiteiden pinnalla on ohuelti vettä, joka ensinnäkin liukastaa kiteitä niin, ettei niiden hankautumisesta kuulu ääntä ja toisaalta myös vaimentaa katkeilevista kiteistä kuuluvaa napsahtelua. Lisäksi jää on lämpötilan ollessa plussan puolella myös pehmeämpää, joten napsahtelu on muutenkin miltei olematonta.

Toisaalta pakkassäällä ääntä pitävä lumi on hyvä äänieriste. Etenkin vastasataneen kuohkean lumipeitteen muodostavien hiutaleiden välissä on runsaasti ilmataskuja, jotka vaimentavat ääniaaltojen värähtelyjä. Erityisesti metsässä, missä lunta on myös puiden oksilla, hiljaisuus voi olla lumisateen jälkeen lähes rikkumaton.

Auringon suunnasta yllättäen ilmestynyt törmääjä vahingoitti yli tuhatta ihmistä Tseljabinskin alueella.

Tuoreimpien laskelmien mukaan Maahan 15. helmikuuta aamulla klo 5:20 Suomen aikaa (9:20 paikallista aikaa) törmännyt kappale oli alun perin noin 17 metriä halkaisijaltaan ollut pieni asteroidi, jonka massa oli noin 10 000 tonnia.

Mikäli kappale olisi lähestynyt Maata toisesta suunnasta, olisi se todennäköisesti havaittu jo etukäteen, mutta nyt se saapui Auringon suunnasta päivätaivaalta, jolloin pikkuplaneettoja etsivät automaattiteleskoopit ja tarkkasilmäiset tähtiharrastajat eivät voineet nähdä sitä.

Se tuli myös hyvin suoraan kohti ja osui ilmakehään loivasti noin 20 asteen kulmassa; mikäli se olisi tullut suorempaan alas, olisi tuho ollut vieläkin suurempaa. Nyt ilmakehän kitkakuumennus sai kappaleen räjähtämään noin 20 kilometrin korkeudessa maanpinnan yläpuolella, jolloin törmäyksen sekä meteoriitinpalasten putoamisen sijaan suurin osa vahingoista tuli räjähdyksen sokkiaallosta ja sen aiheuttamista tuhoista. Ikkunat rikkoontuivat ja lensivät sisälle, kattoja romahti ja rakennuksiin tuli vaurioita.

Räjähdyksen voima oli noin 500 kilotonnia, eli se vastasi noin 30 Hiroshimaan pudotettua ydinpommia. Väläys taivaalla oli Aurinkoa kirkkaampi ja se sinkosi ympärilleen paineaallon lisäksi lämpösäteilyä.

Kyseessä oli merkittävin Maahan avaruudesta osuneen kappaleen törmäys sitten vuoden 1908, jolloin pieni komeetta todennäköisesti putosi samoin Venäjälle, Tunguskan alueelle. Törmäys oli tuholtaan perjantaista suurempi, mutta räjähdyksen voima oli pienempi. Siitä huolimatta noin 50 henkilöä joutui sairaalaan räjähdyksen seurauksena ja lähes 1200 muuta oli hoidettavana.