Ajasta oli kysymys jo vuonna 1972, kun performanssitaiteilija Laurie Anderson seisoi kadunkulmassa luistimet kiinni kahdessa jääpalassa ja soitti viulua kunnes jää suli. Duettoja jäällä -teoksessa musiikki aikataiteena synkronoitui jään sulamisen hitauteen.

Luonnonilmiöt ottavat oman aikansa. Me taistelemme ajan kanssa, koska sitä tuntuu aina olevan liian vähän. Aika itsessään ei tuota mitään, se on väline, jota emme yleensä ajan tuhlaamisen pelossa pysähdy tarkastelemaan. Ajan luonteen tarkasteluun tarvitaan taidetta, jossa aikaa voidaan viivyttää, muokata, venyttää, nopeuttaa tai jäädyttää.

Sekä Alÿsin että Andersonin teoksissa aika itsessään tehdään näkyväksi ja aistittavaksi. Se ei tuota mitään konkreettista, mutta hyödyllistä kyllä, sillä taide näyttää mitä aika on, kun yritämme pysähtymättä kiirehtiä seuraavan enemmän tai vähemmän turhan asian pariin. Nykytaide ei tislaa ikuista ohimenevästä ja muuttuvaisesta, vaan se dokumentoi tämänhetkistä. Siinä se eroaa vanhoista vanitas-maalauksista.

Yhteistä vanitas-teoksiin on kuitenkin vetoaminen moniin aisteihin. Jää tuottaa jo ajatuksissa tuntoaistimuksia, eikä Anderson ollut ensimmäinen, joka toi jäätä materiaalina käyttävään nykytaiteeseen myös äänielementin. Pari vuotta aikaisemmin amerikkalaistaiteilija Paul Kos oli laittanut gallerian lattialle jäälohkareita, joiden ympärille oli viritetty mikrofonit. Installaation nimi oli Sulavan jään ääni.

Kun jää sulaa, näemme sen olomuodon muutoksen. Kosin teoksessa sen pystyi myös kuulemaan taidemaailmassa, luonnosta erillisessä näyttelytilassa. Taide on inhimillistä toimintaa eli vain ihmisille ominaista, niinpä sillä on merkitystä, että leikitellään luonnonilmiöiden ja ihmisen tekemän välillä. Ihminen on monin tavoin pystynyt hallitsemaan luontoa, mutta toisinaan taiteilijat muistuttavat luonnon omasta roolista toimissamme.

Skotlantilaistaiteilija Katie Paterson on myös leikitellyt jäämateriaalilla, sen olomuodoilla ja sulavan jään äänellä. Muutaman vuoden takaisessa teoksessaan Langjökull, Snæfellsjökull, Solheimajökull hän äänitti sulavien jäätiköiden ääntä. Jäätiköiden sulaminen prässättiin kolmelle äänilevylle, jotka oli valettu kunkin jäätikön uudelleenjäädytetystä sulamisvedestä. Näitä jää-äänilevyjä soitettiin niin kauan kunnes ne olivat sulaneet vedeksi.

Toinen Patersonin jäätikköteos Vatnajökullin ääni oli vedenalainen mikrofoni, vahvistin ja suora puhelinlinja Vatnajökullin jäätikkölaguuniin. Soittamalla mistä tahansa maapallolta numeroon +44(0)7757001122 sai yhteyden jäätikköön.

Nämä taideteokset ovat käsitteellisiä ja vetoavat mielikuvitukseen yhtä lailla kuin vanhat pääkalloasetelmat. Nykytaiteen jääteokset ovat myös katoavaa taidetta: kun jää on sulanut tai haihtunut, jäljelle jää vain märkä miete.

Kuvatut teokset eivät erityisemmin ota kantaa ilmastonmuutokseen, vaikka osoittavatkin, että taiteen kautta on mahdollista käydä vuoropuhelua luonnon kanssa. Joskus voi tuntua, ettei jonkin tekeminen ilmaston lämpenemisen estämiseksi johda mihinkään; luonnon vastaus voi olla tyly.

Niinpä kuvanveistäjä Heini Nieminen teki vuoden 2013 Mäntän kuvataideviikoille Jäätikköjen säilytyspaikka -teoksen (otsikkokuva). Hän leikkasi pleksilasista maailman jäätiköiden muodot ja asetti ne kellumaan vesiämpäreihin. Kun jäätiköiden sulaminen etenee, on mahdollista, että niiden muodot säilyvät vain taiteessa.