esihistoria

Ahvenanmaalta löytyi 5000 vuotta vanha ohranjyvä – tutkijoiden käsitys pohjoisen muinaisis­ta elinkeinoista meni uusiksi

Pe, 03/22/2019 - 07:48 Toimitus
Tutkijat selvittivät tuhansia vuosia vanhojen ohranjyvien iän radiohiiliajoituksen avulla.

Uudet löydöt paljastavat, että metsästäjä-keräilijät omaksuivat maanviljelyn Ahvenmaalla ja Itä-Ruotsissa jo 5000 vuotta sitten. 

Kivikauden kuoppakeraamisen kulttuurin edustajia on aiempien tutkimusten perusteella kutsuttu kovan linjan hylkeenpyytäjiksi tai jopa Itämeren inuiiteiksi.

Nyt tutkijat ovat löytäneet tämän kulttuurin asuinpaikoilta ohran- ja vehnänjyviä, joiden perusteella voidaan päätellä kuoppakeraamisen kulttuurin omaksuneen pienimuotoista maanviljelyä.

Helsingin yliopiston arkeologian tieteenalan ja kemian osaston sekä ruotsalaisten arkeologian alan toimijoiden (Arkeologerna ja Arkeologikonsult) yhteistyössä tekemässä tutkimuksessa havaittiin, että kuoppakeraamisilta asuinpaikoilta Ahvenanmaalta ja nykyisen Tukholman seudulta löytyy ohran ja vehnän jyviä.

Viljanjyvien ajoitus varmistettiin radiohiilimenetelmän avulla.

Tulosten perusteella viljat ajoittuvat kuoppakeraamisen kulttuurin ajalle eli ovat noin 5300–4300 vuotta vanhoja. Viljanjyvien lisäksi asuinpaikoilta löytyviin kasvinjäänteisiin kuului muun muassa pähkinänkuoria, omenan siemeniä, mukulaleinikin juurimukuloita ja ruusunmarjoja.

Tutkimuksen perusteella vaikuttaa siltä, että kuoppakeraamiseen kulttuuriin omaksuttiin pienimuotoista viljelyä, joka opittiin suppilopikarikulttuurin maanviljelijöiltä. Suppilopikarikulttuuri oli levittäytynyt Skandinaviaan manner-Euroopasta.

Myös muu arkeologinen esineistö osoittaa näiden kulttuurien olleen tiiviissä kontakteissa toistensa kanssa.

"Ahvenanmaalta löytyneet jyvät ovat osoitus siitä, että kuoppakeraaminen kulttuuri levitti maanviljelyä paikkoihin, joissa sitä ei oltu aiemmin harjoitettu", sanoo Helsingin yliopiston arkeologian tohtorikoulutettava Santeri Vanhanen.

Valmistettiinko viljasta jopa olutta?

Ahvenmaalta löytynyt 5000 vuotta vanha ohranjyvä on vanhin Suomen alueelta koskaan löytynyt viljanjyvä. Tutkijat löysivät Ahvenanmaalta myös muutama sata vuotta nuorempia ohran- ja vehnänjyviä, jotka ovat leipä- tai pölkkyvehnää.

– Selvitimme myös yhden Raaseporista löydetyn ohranjyvän ajoituksen. Tämä ja muut manner-Suomen varhaisimmat jyvät ajoittuvat noin 3500 vuoden taakse, joten nykytiedon mukaan niitä ilmaantuu vasta 1500 vuotta myöhemmin kuin Ahvenmaalla, Santeri Vanhanen sanoo.

Aiemmissa tutkimuksissa on hyvin harvoin pystytty osoittamaan, että metsästäjä-keräilijäväestö olisi omaksunut maanviljelyn historiallisena aikana, saati sitten kivikaudella. Muinais-DNA-tutkimukset ovat viime vuosina osoittaneet, että maanviljely levisi Eurooppaan lähes poikkeuksetta muuttavan väestön mukana.

– Pidämme mahdollisena, että tämä pääosin merelliseen pyyntiin erikoistunut väestö jatkoi kasvien viljelyä, koska sillä oli yhteisölle sosiaalista merkitystä.

Kuoppakeraamisilta kohteilta löytyy välillä myös paljon sian luita, vaikka sika ei ollut merkittävä osa päivittäistä ravintoa. Esimerkiksi yhdestä gotlantilaisesta haudasta on löytynyt yli kolmenkymmenen sian luita.

– Kuoppakeraamikot saattoivat harjoittaa rituaalisia pitoja, joissa he söivät sikoja ja viljatuotteita. Ei ole mahdotonta, että viljoista olisi jopa pantu olutta, mutta tästä meillä ei vielä ole todisteita, Santeri Vanhanen sanoo.

Viljan jyvien ikä selvitetään radio hiiliajoituksen avulla

Tutkimuksen pääasiallinen menetelmä on makrofossiilitutkimus, jonka avulla tutkitaan arkeologisilla kohteilla säilyneitä kasvinjäänteitä. Tässä tutkimuksessa arkeologisista kohteista otettiin maanäytteitä, joista erotettiin kasvinjäänteet kellutusmenetelmän avulla. Nämä kasvinjäänteet ovat hiiltyneitä, eli jyvät ja siemenet ovat muuttuneet hiileksi joutuessaan kosketuksiin tulen kanssa.

Kasvinjäänteet voidaan tunnistaa tarkastelemalla niitä mikroskoopin avulla ja vertaamalla niitä moderneihin kasvinosiin. Yksittäisten viljanjyvien ajoitus voidaan saada selville radiohiiliajoituksen avulla, jossa tarkastellaan radioaktiivisen hiili 14 -isotoopin hajoamista. Tällöin tuhansia vuosia vanhojen jyvien ikä voidaan saada selville muutaman sadan vuoden tarkkuudella.

Taustaa: Itä­me­ren inuiit­tien kult­tuu­ri syn­tyi met­säs­tä­jä-ke­räi­li­jöi­den ja maan­vil­je­li­jöi­den koh­da­tes­sa

Maanviljelys levittäytyi eteläisen Skandinavian alueelle nopeasti noin 6000 vuotta sitten kesälämpötilojen ollessa nykyistä korkeampia. Ruotsissa tämä varhainen viljelykulttuuri ulottui suunnilleen Tukholman korkeudelle, mutta se ei saapunut lainkaan Manner-Suomeen eikä edes Ahvenanmaalle. Manner-Suomesta tai Ahvenanmaalta ei tunneta näin varhaisia viljanjyviä tai kotieläinten luita.

Uusimmat muinais-DNA-tutkimukset osoittavat, että maanviljelyä harjoittanut suppilopikarikulttuuri levittäytyi Skandinaviaan manner-Euroopasta saapuneen väestön mukana. Se toi mukanaan tavan valmistaa saviastioita ja kivikirveitä sekä viljellä maata ja pitää kotieläimiä.

Kesälämpötilat alkoivat laskea samaan aikaan kun suppilopikarikulttuurin maanviljelijät olivat asettuneet Tukholman seuduille. Täällä he kohtasivat metsästäjä-keräilijöitä, joista osa oli Suomesta tai Baltiasta peräisin olevia kampakeraamikkoja. Väestöjen vuorovaikutuksen seurauksena syntyi eri kulttuurien piirteitä yhdistävä kuoppakeraaminen kulttuuri noin 5300 vuotta sitten.

Kuoppakeraaminen väestö levittäytyi Skandinavian rannikoille ja Ahvenmaalle noin 5300–4300 vuotta sitten. He rakensivat yksinkertaisia majoja veden äärelle ja pysyivät ainakin osan vuodesta paikoillaan.

Kulttuurin asuinpaikoilta ja hautausmailta löytyneissä esineissä kuvataan usein eläimiä ja joskus myös shamaanien kaltaisia hahmoja. Kuoppakeraamikkojen uskomusmaailmaa voidaan pitää metsästäjä-keräilijäkansoille tyypilliseen tapaan animistisena.

Asuinpaikoilla säilyneiden eläinten luiden, ihmisten luurangoista tehtyjen mittausten ja keramiikan kemiallisen koostumuksen perusteella tämä väestö sai lähes kaiken ravintonsa mereltä pyytämistään kaloista, hylkeistä ja linnuista. Tätä väestöä on kutsuttu kovan linjan hylkeenpyytäjiksi tai jopa Itämeren inuiiteiksi.


Tutkimus julkaistiin 20. maaliskuuta 2019 Scientific Reports -tiedelehdessä. Tutkimusartikkeli Maritime Hunter-Gatherers Adopt Cultivation at the Farming Extreme of Northern Europe 5000 Years Ago on vapaasti luettavissa lehden verkkosivuilla.

Tämä juttu on Helsingin yliopiston tiedotuksen julkaisema ja julkaistu tässä sellaisenaan. Sen ovat kirjoittaneet Santeri Vanhanen (arkeologia, Helsingin yliopisto ja Arkeologerna), Volker Heyd (arkeologia, Helsingin yliopisto), Marianna Kemell (kemian osasto, Helsingin yliopisto), Håkan Ranheden (Arkeologerna, Statens historiska museer, Ruotsi), Niclas Björck (Arkeologerna, Statens historiska museer, Ruotsi) ja Stefan Gustafsson (Arkeologikonsult, Ruotsi).

Otsikkokuva on Santeri Vanhasen, Volker Heydin ja Marianna Kemellin. Kuvankäsittelyn on tehnyt Tero Juutilainen.

Mammutteja ja villipeuroja - kirja esihistoriallisen Suomen eläimistä

Pe, 08/11/2017 - 12:18 Jarmo Korteniemi

Kuinka paljon Suomen alueen eläimistö on muuttunut aikojen saatossa? Varmaa vastausta ei kukaan osaa antaa, mutta tämä kirja tarjoaa kattavan katsauksen siihen, mitä asiasta nykyään tiedetään.

Jääkauden jälkeläiset esittelee Suomesta vuoteen 2011 mennessä löydetyt esihistorialliset lintujen ja nisäkkäiden jäänteet. Mukana ovat kaikki tutkitut löydöt, vähintäänkin pisteinä kartalla.

Kirja lähtee liikkeelle vanhimmista ja eksoottisimmista löydöistä - mammuteista. Näiden jättien jäänteitä on Suomesta löydetty kymmenen kappaletta.

Vanhin suomalainen mammuttilöytö saattaa olla peräti yli 100 000 vuoden takaa. Suurin osa eläimistä on jääkauden jälkeisiä, osa tuttuja ja osa tuntemattomampia. Suomen rannoilla ei esimerkiksi enää grönlanninhylkeitä näe.

Löytöjen avulla voidaan päätellä yllättävän paljon eläinten tulosta Suomeen. Kirja opastaa lukijaa läpi aikakausien, kertoen olosuhteiden muutoksista, ihmisen saapumisesta ja eläinten muuttoreiteistä.

Jääkauden jälkeläiset tarjoaa tietoa geologiasta, luiden tulkinnasta ja monien eläinten ominaispiirteistä. Poikkitieteellisyydestä huolimatta tekijöiden kaikkein vahvimpana osa-alueena paistaa läpi arkeologia. Siinä he tosin sortuvat usein toteamaan faktoina asioita, jotka ovat todennäköisimmin hyvin pitkälle vietyjä tulkintoja. Miksi vaikkapa karhunkynsien löytäminen haudasta kertoisi vainajan pukemisesta karhuturkkiin, eikä muista koriste-esineistä? Miksi kuvassa satunnaisen muotoiselta näyttävä savikikkare tulkitaan juuri karhun pääksi? Tulkinnat voivat olla hyvinkin perusteltuja, mutta lukijalle perusteluja ei kerrota.

Muinaiset ihmisten asuinpaikat ovat kuitenkin avain eläintenkin tutkimukseen. Palanut luu nimittäin säilyy Suomen happamassa maaperässä hyvin, kun taas "raakana" maahan joutuneet eläinten jäänteet maatuvat tehokkaasti. Jälkimmäisiä löytyy vain moukan tuurilla.

Kirja on visuaalinen ja teksti on suurelta osin moitteetonta. Mutta kirjaan mahtuu myös monenlaisia outouksia ja ongelmia.

Jää hyvin epäselväksi, kenelle Jääkauden jälkeläiset oikein on suunnattu. Lukija tuntuu monin paikoin unohtuneen.

Kirjaa on usein vaikea seurata. Kieli on ajoittain tieteellistä ja kerronta muuttuu usein ja yllättäen, yleisestä yksityiskohtaiseen ja takaisin. Toisinaan teksti tuntuu vain luettelolta, jossa vilisee tukahduttavasti löytöpaikkoja ja -paikkakuntia. Moiset asiat voisi esittää taulukossa.

Sinne tänne nomparellien lailla ripotellut faktaosiot ovat vain harvoin kytköksissä leipätekstin silloiseen asiaan. Jotkut tieteelliset termit, metodit ja tulkintojen perusteet selitetään vasta kauan sen jälkeen, kun niistä on ensi kerran puhuttu. Toiset taas jäävät täysin vaille selitystä.

Teksti kannattaa kuitenkin lukea ajatuksella. Mielenkiintoisia tiedonmuruja jätetään usein kappaleiden loppuun ja/tai sivulauseisiin. Nämä sivukommentit tuppaavat avaamaan aihepiiriä muuta tekstiä paremmin.

Monet kartat ja kuvat näyttävät aivan toisiin tarkoituksiin tehdyiltä, eikä niiden sopivuutta kirjaan tai kulloiseenkin kappaleeseen ole mietitty loppuun asti. Ne tuntuvat joskus olevan jopa suoranaisessa ristiriidassa viereisen leipätekstin kanssa. Esimerkkinä vaikkapa kaikkein vanhimmista (11 200 - 8 800 v vanhoista) hyljelöydöistä kertova kappale, jossa kerrotaan otusten jäänteitä löytyneen lähinnä etelärannikon asuinpaikoilta. Oheen liitetty kartta on kuitenkin pullollaan arkeologisia löytöpaikkoja Rovaniemi-Joensuu -linjan länsipuolella. Muutaman minuutin omatoimisella tutkimuksella selviää, että siinähän näytetäänkin löydöt kaikilta ajanjaksoilta, eikä vain luvussa käsitellyltä aikaväliltä. Ja ehkä osaa löytöpaikoista ei sitten pidetä asuinpaikkoina..? Kuvatekstit ja merkkienselitteet auttaisivat paljon, mutta parasta olisi juuri kuvien räätälöiminen tekstiä tukevaksi.

Kirjan lopussa kaikki löydöt käydään onneksi läpi vielä eläinlajeittain, joskus lajiryhmittäin. Ikävä kyllä valtaosa löydöistä näytetään vain kartalla päällekäin menevillä pisteillä, eikä niistä siksi voi etsiä käsiinsä mutään lisätietoa. On sääli, ettei mukana ole taulukkoa, jossa kerrottaisiin kaikista löydöistä samat tiedot systemaattisesti. Jos ei muuta, niin edes löytöpaikka ja -numero.

Kirjan alussa kerrotaan, että luuanalyysiraportit (eli käytännössä kaikki nuo puuttuvat tiedot) löytyisivät netistä museoviraston rekisteriportaalista. Annettu linkki on kuitenkin ollut vanhentunut jo kirjan ilmestyessä, sillä ohjeet eivät toimineet. Oikea (tämänhetkinen) tietokanta löytynee osoitteesta www.kyppi.fi. Tai sitten jostain muualta.

Suoranaisia virheitäkin kirjassa on. Mammutin hampaan löytöajaksi sanotaan samalla sivulla sekä 1700- että 1800-luku. Lapsukset ovat ymmärrettäviä, mutta vähentävät kirjan uskottavuutta.

Kirjan pomppivuudesta johtuen opus ei soveltune etenkään nuorelle yleisölle, paitsi ehkä selailuopuksena, tai aiheesta harvinaisen paljon innostuneille.

Kirjan tarjoamiin tietoihin ei siis kannata suoriltaan uskoa. Lukijan ei myöskään kannata odottaa sen olevan tyhjentävä selonteko tähänastisista eläinlöydöistä. Kirja on kuitenkin hyvä astinlauta aihepiiriin.

Jääkauden jälkeläiset on puutteistaan huolimatta mielenkiintoinen tietokokoelma maamme alueella muinoin eläneistä eläimistä. Siksi suosittelemmekin kirjaa lämpimästi kaikille, joilla on jotain perustietoja arkeologiasta, fossiileista - tai vastaavasti kärsivällisyyttä alkaa opiskelemaan aihepiiriä kirjan herättämien kysymysten pohjalta.

Nimi: Jääkauden jälkeläiset - Suomen lintujen ja nisäkkäiden varhainen historia
Kirjoittajat: Pirkko Ukkonen ja Kristiina Mannermaa
240 sivua (josta 180 leipätekstiä ja 40 karttoja)
Julkaistu: 2017 (Museoviraston julkaisuja #8)
ISBN: 978-951-616-281-5

Unohda Loch Ness: tässä on Storr Lochsin hirviö (ja se on totta)

Ke, 09/07/2016 - 00:18 Toimitus
Storr Lochsin monsteri

Legenda Loch Ness -järvessä elävästä hirviöstä elää edelleen, vaikka siitä ei ole saatu moderneillakaan laitteilla minkäänlaisia merkkejä. Sen sijaan Storr Lochs -järvestä Skotlannissa on löydetty oikea todiste toisesta jurakauden hirviöstä. Tosin tämä omituisen delfiinin näköinen, 170 miljoonaa vuotta sitten elänyt monsteri on oikeastaan aika sympaattisen näköinen!

Se on nähtävästi ichthyosaurus, eli dinosaurusten vedessä elänyt serkku, joka kylvi pelkoa pienempiinsä merissä samaan aikan kun dinoraurukset marssivat kuivalla maalla.

Eläimen fossilin löysi SSE Storr Lochs -voimalaitoksen johtaja Norrie Gillies jo vuonna 1966 Skotlannin länsirannikolla, Hebridien saariryhmän itäpuolella sijaitsevalta Skye-saarelta voimalaitoksen luota, mutta se saatiin vasta nyt kunnolla tutkittavaksi. 

Edinburghin yliopisto, Skotlannin kansalliset museot sekä SSE-energiayhtiö irrottivat miljoonien vuosien ajan kivessä olleen fossiilin ja toimittivat sen tutkittavaksi. 

Kyseessä on jurakauden puolivälissä elänyt delfiinin kaltainen eläin, joka oli noin neljä metriä pitkä ja sen etupäässä oli pitkä, tuhansien terävien hampaiden täyttämä suu. Tutkijoiden mukaan eläin käytti ravinnokseen todennäköisesti silloisia kaloja ja kalmareita.

Skyen sijainti

Skye on eräs harvoista paikoista maailmassa, missä on tältä ajalta säilyneitä fossiileita. Tämä Storr Lochsin hirviöksi nimetty otus on eräs parhaimmin säilyneistä fossiileista tuolta noin 170 miljoonaa vuotta sitten olleelta ajalta ja auttaa osaltaan selvittämään keskijurakauden eläimistöä.

Kunhan fossiili on tutkittu kunnolla, se viedään kiertueelle ympäri Skotlannin, jotta yleisö pääsee näkemään tämän harvinaisuuden. Yksi paikoista on SSE-yhtiön uusi vierailijakeskus Pitlochry -padolla, joka tosin on aika kaukana löytöpaikasta, mutta silti Skotlannissa. Tämä SSE:n uusin voimala vierailijakeskuksineen sijaitsee noin 110 km pohjoiseen Edinburghista.

Otsikkokuvassa on Todd Marshallin tekemä piirros Storr Lochsin hirviöstä (via Edinburghin yliopisto).

Huutia hämärälle historialle - tutkimusmatka näennäistieteeseen

Su, 09/27/2015 - 23:32 Jarmo Korteniemi

Inkeri Koskinen:
Villi Suomen historia

Tässä kirjassa läpikäytyjä asioita sinulle ei koulussa kerrottu. Tämä pätee niin näennäistieteelliseen historiankerrontaan kuin luultavasti myös hyvän ja huonon tieteen erottamisen kriteereihinkin.

Heti aluksi: Jos satut olemaan vaihtoehtohistorioitsija, tieteen näkemysten kriitikko tai muuten vain skeptinen niiden suhteen, suosittelen lukemaan tästä kirjasta ainakin sivut 209–213. Tieteentekijöille taas tärkeimpiä sisäistettäviä lienevät sivujen 200–202 ja 227–233 sisältö.

Sitten asiaan.

Inkeri Koskisen kirjassa "Villi Suomen historia" on kaksi pääteemaa: Ensinnäkin siinä kerrotaan suomalaisten suuresta historiasta, josta on julkaistu monia varsin vähän tunnettuja omakustanteita. Näistä teksteistä referoidaan pätkiä rehellisesti ja vähättelemättä, suoria lainauksiakin on paljon. Toiseksi siinä tutkitaan ja analysoidaan keinoja, joilla kyhäelmät on kehitetty, ja sitä, kuinka ne esitetään. Tätä puolta käsitellään monipuolisin työkaluin. Vaihtoehtohistorioiden ongelmia läpikäydään useiden asiantuntijoiden kanssa yllättävänkin jouhevasti.

Kirjan sankareina seikkailee monia tuttuja ja tuntemattomia nimiä: Ior Bock, Elias Lönnrot, Heinrich Himmler, Daniel Juslenius, Jukka Nieminen, Kalevi Wiik, Sigurd Wettenhovi-Aspa, sekä monet muut. He ovat kaikki keittäneet soppaa, joka on porissut jo satoja vuosia.

Oikealla olevalle kartalle on suurpiirteisesti hahmoteltu Suomen kansan alkuper(i)ä, sikäli kun varsin polveileva näennäistieteellinen historian konsensus sen ymmärtää. Tarkemman version saa ruudulle klikkaamalla kuvaa. Kannattaa tutustua, jos asia ei ole ennestään tuttu.

Kirjassa ei keskustella näennäistieteilijöiden kanssa. Heidän havaintojaan käytetään esimerkkeinä siitä, mitä tieteessä tehdään ja mitä siinä toisaalta ei pidä tehdä. Pohditaan, millainen tieto on luotettavaa.

Kirja itsessään on kuin paraskn salapoliisikirja. Siihen uppoutuu. Se tavallaan lumoaa. Seuraavaa juonenkäännettä odottaa malttamatta, eikä yksikään palanen jätä yllättämättä.

Kirja on vaihteleva. Sitä rytmittävät eri vaihtoehtohistorian skenaariot, niiden analysoinnit, sekä keskustelut oikeiden tieteentekijöiden kanssa. Kirjassa on huumoria ja asiaa.

Pari kirjan kappaletta onnistuu yllättämään pahasti. Ne alkavat nimittäin pitkällä tarinalla tai lainauksella runokirjasta. Tämä hämmentää, ja hämärtää hieman todellisuudentajua. Toisaalta se toimii erittäin oivasti tehokeinona: Näin Koskinen saa lukijan lukemaan analysoimaansa tekstiä alkuperäisessä muodossaan, eikä vain ottamaan analysointia todesta.

Koskinen ei juuri sorru tieteellisen jargonin suoltamiseen, vaikka muutaman haastateltavalta otetut lainaukset lähentelevät korkeaa akateemista yläpilveä. Koskinen itse selittää asiat auki, kuten hyvässä populaarissa tietokirjassa pitääkin. Näin kirja antaa paljon sellaisellekin, joka ei ymmärrä tuon taivaallista historiantutkimuksesta, kirjallisuus- tai kielitieteistä, tai tieteenfilosofiasta.

Tämä kirja kannattaa lukea, mikäli

  • olet kiinnostunut historiasta, kielitieteestä tai kirjallisuustieteestä,
  • koet tieteen periaatteet joskus vaikeaksi ymmärtää tai seurata,
  • epäilet, että suomalaisten suurta historiaa pimitetään,
  • ihmettelet miksei selityksiäsi kristalliterapian tai homeopatian toimivuudesta oteta todesta,
  • pohdit voisiko kertomuksissa vaikkapa Atlantiksesta, ufoista, vaihtoehtohistoriasta, ynnä muista vastaavista, olla jotain perää, tai
  • vain kaipaat jotain mielenkiintoista luettavaa.

Kirjan tiedot:

Nimi: Villi Suomen historia – Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin
Kirjoittaja: Inkeri Koskinen
Julkaistu: 2015, Kustannusosakeyhtiö Tammi (⇒ lisätietoa kirjasta)
310 sivua (josta 246 sivua leipätekstiä ja loput viitteitä, lähteitä sekä hakemistoja.)
ISBN 978-951-31-8392-9

Keitä alkuperäiset suomalaiset olivat?

Ti, 08/25/2015 - 19:50 Jarmo Korteniemi
Akseli Gallen-Kallela: Purren valitus (1906)

Kerroimme eilen Suomen vanhimmista rakennuksista. Tässä Suomen menneisyyttä käsittelevän minisarjamme toisessa artikkelissa siirrytään ajassa vielä pidemmälle taaksepäin.

Rakennuksista ja asumuksista puhuttaessa tulee helposti mieleen: "Keitä he sitten olivat, ne ensimmäiset suomalaiset? Savolaisia? Karjalaisia? Slaaveja?" Vastaus kysymykseen on hieman monitahoinen.

Kenestä edes puhutaan?

Suurin ongelma on määritellä "suomalaiset". Yhdistääkö väkeä kieli, kulttuuri, geenit vai kenties asutettu maa-alue? Kaikki nuo ovat muuttuneet läpi historian, ja muuttuvat vääjäämättä yhä – eivätkä ne kulje käsi kädessä. Kansa voi liikkua paikasta toiseen, vaikkapa omaksua matkalla uuden kielen, sulautua toiseen kansaan, muuttaa myöhemmin muualle, ja niin edelleen.

Geneettisesti olemme sekoitus keski- ja itäeurooppalaista perimää (vaikka geeniemme kirjo kertookin pienestä ja pitkään eristyneestä kansasta) ja kielemme taas tulkitaan perinteisesti olevan lähtöisin jostain Volgan mutkan tienoilta. Kulttuurimme puolestaan on oikea sekametelisoppa, aivan kuten kaikki muutkin kulttuurit*. Perinteikäs suomalainen nykyjoulu* on esimerkiksi vivahteikas sekoitus vaikkapa saksalaista (joulukuusi), amerikkalaista (punapukuinen joulupukki), kiinalaista (riisipuuro), sekä lähi-idästä kotoisin olevaa (kristillisyys), yhdistettynä suomalaisen kekrin* viettoon. Ja ties mitä kaikkea muuta. (*Tarkennukset lisätty 27.8.)

Nykyisenlaista suomalaisuutta, tai edes nykyisen kaltaisia suomalaisia, ei siis ollut olemassa 2000 tai 200 vuotta sitten. Edes me itse emme aina olleet juuri tällaisia suomalaisia, edes 20 vuotta sitten. Olemme tuona aikana omaksuneet paljon uutta kieleemme, kansaamme ja kulttuuriimme*. Kaikki nuo kehittyvät, koko ajan*. (*Tarkennukset lisätty 27.8.)

Helpointa onkin käsitellä vain aluetta. Se lienee yksiselitteinen.

Hartmann Schedelin kartta pohjoisesta Euroopasta (1493)

Yllä: Hartmann Schedelin kartta pohjoisesta Euroopasta (1493).

Ketkä Suomenmaata aikoinaan asuttivat?

Suomi merkittiin karttoihin kunnolla vasta 1400- ja 1500-lukujen taitteessa. Ensimmäiset rajat oli saatu maamme alueelle vedeltyä  Pähkinäsaaren rauhassa sata vuotta aiemmin. Alueen hallinnointi oli tosin suurpiirteistä, tärkeintä emomaille oli verovarojen keruu. Tämä näkyi etenkin Suomen pohjoisten kolkkien moninkertaisena verotuksena.

Ruotsilla oli 1150-luvun ensimmäisestä ristiretkestä lähtien vankka jalansija eteläisen Suomen rannikkoseuduilla. Tätä ennen alueellamme hyöri pääasiassa ruotsalaisia viikinkejä kauppa- ja hävitysreissuillaan.

Merten takaa tulleet tapasivat täällä jo valmiiksi asustavia suomalaisia heimoja. (Nykyisenlaiset käsitykset heimojaosta ja sen merkityksestä tosin vakiintuivat vasta paljon myöhemmin.) Kalevalan satuihin ei ole uskominen, sillä kansalliseepos koottiin vasta 1800-luvulla. Skandinaavisissa saagoissa on kuitenkin varsin usein pohjalla ripaus todellisiakin tapahtumia. Saagoista löytyykin kertomuksia, jotka voi erittäin hyvällä tahdolla tulkita niin, että Suomen alueella kukoisti aikoinaan jopa jonkinlaisia pieniä kuningaskuntia. Mitään tieteellisiä todisteita Suomen muinaiskuninkaista ei kuitenkaan ole. (Tästä ja muusta näennäistieteellisistä historiastamme Inkeri Koskisen haastattelussa Ylen Radio 1:ssä.)

Tiettävästi kaikkein ensimmäinen maininta suomalaisista yleensäkin löytyy roomalaisen Tacituksen kirjasta 100-luvulta. Puhuessaan "fenneistä" hän tosin voi aivan hyvin tarkoittaa mitä tahansa muutakin kansaa jossain pohjoisen tai koillisen Euroopan perukoilla. Todennäköisimmin hän yleisti kuulopuheita, eikä oikeasti perehtynyt asiaan.

Mutta Suomea toki asutettiin jo aiemmin, kauan ennen ajanlaskun alkua.

Väestö seurasi jääkauden lopun jääpeitteen vetäytymistä varsin pian. Ensimmäiset merkit asutuksesta löytyy Orimattilan Myllykoskelta, lähes 11000 vuoden takaa. Kivikautisten metsästäjien ja keräilijöiden asutus levittäytyi pian rannoille ympäri maata. Yoldiameren ja myöhemmin Ancylus-järven pinnat olivat tosin paljon nykyistä korkeammalla, joten silloiset asuinpaikat löytyvät nyt sisämaasta, mäennyppylöiltä. Asutus saapui useilta suunnilta: Lappiin tuli ihmisiä pohjoisesta Komsan kulttuurista, etelämmäs taas muutti Suomusjärven ja Kundan kulttuureina tunnettuja kansoja.

Jääkauden jälkeisistä tapahtumista ja kansojen esihistoriallisista liikkeistä Suomessa on monia teorioita. Jotkut saattoivat puhua kielemme alkumuotoa, tai sitten eivät. Monet heistä saattoivat olla geneettisiä esi-isiämme, tai sitten eivät.

Yksi asia kuitenkin lienee varma: hekään eivät olleet tämän seudun ihka ensimmäisiä asukkaita. Ne kun eivät olleet millään tasolla "meikäläisiä".

Susiluola on nykyään aidattu.

Ne ihan oikeasti ensimmäiset

Ensimmäinen "suomalainen" ei tiennyt Suomesta mitään. Hän ei ehkä edes ollut kuin hyvin kaukaista sukua meille, seudun nykyasujille.

Ylivoimaisesti vanhin oletettu asuinpaikka maassamme on Kristiinankaupungin Susiluola (kuva yllä). Sieltä väitetään löytyneen jopa 120000 vuotta vanhoja kivityökaluja ja muita jälkiä ihmisen toiminnasta. Ne olisivat ajalta ennen viimeisintä jääkautta. Tulkintojen paikkansapitävyys on tosin kiistetty: ihmisen jäljet voivat hyvin olla sekoittuneet aikojen saatossa vääriin maakerroksiin ja vaikuttavat siksi paljon vanhemmilta kuin todella ovatkaan. Tai sitten ihmisellä ei ole edes mitään tekemistä niiden synnyssä. Pitäviä todisteita ei ole.

Mikäli Susiluolan vanhimmat ja fantastisimmat ikäarviot ja tulkinnat kuitenkin pitävät kutinsa, luolan asukki ei ollut edes samaa lajia kanssamme. Hän oli neandertalinihminen. Jos häntä siis oli.

Mutta miksi ensimmäisen suomalaisen edes pitäisi olla millään tasolla ihminen? Suomi ei ollut ennen ihmisen tuloa tyhjä autiomaa, vaan täällä asuttiin jo paljon kauemmin kuin mitään ihmisen sukuisia otuksia edes oli olemassa. Tästä kertovat selkeästi ne harvat fossiilit, joita maastamme löytyy. Useat törmäyskraatterimme ovat esimerkiksi säilöneet fossiileija jo 400–500 miljoonan vuoden takaa. Lumparnin ordovikikautisesta kalkkikivestä voi löytää oikosarvia, kotiloita sekä trilobiitteja. Näsijärven Aitolahden vanhat hiilipussit taas ovat vielä paljon vanhempia, 1900 miljoonan vuoden ikäisiä.

ImageSuomen kaikkein vanhin tunnettu asuinpaikka löytyy Rovaniemen lounaispuolelta. Ensimmäiset suomalaiset, Tervolan stromatoliitit, asustelivat matalalla vuorovesirannikolla tai ehkäpä ajoittain kuivuvalla tulvatasangolla noin 2000–2100 miljoonaa vuotta sitten.

Oikealla: Suomen vanhimmat asukkaat olivat Tervolan stromatoliitteja. Kuvalähde: GTK / Geo.fi
Otsikkokuva: Akseli Gallen-Kallela: Purren valitus (1906)

Päivitys 26.8.2015: Korjattu Susiluolasta kertovan kappaleen sanamuotoja selkeämmiksi. Alkuperäinen versio: "Ylivoimaisesti vanhin oletettu asuinpaikka maassamme on Kristiinankaupungin Susiluola (kuva yllä). Sieltä väitetään löytyneen jopa 120000 vuotta vanhoja kivityökaluja ja muita jälkiä ihmisen toiminnasta – ajalta ennen viimeisintä jääkautta. Susiluolan löytöjen tulkinnoista tosin kiistellään yhä varsin kiivaasti: ihmisen jäljiksi tulkitut merkit voivat olla sekoittuneet aikojen saatossa vääriin kerroksiin ja vaikuttavat siksi vanhemmilta kuin todella ovatkaan. Tai ehkäpä ihmisellä ei ole edes mitään tekemistä niiden synnyssä. Mikäli Susiluolan vanhimmat ikäarviot ja tulkinnat pitävät kuitenkin kutinsa, luolan asukki – eli se ensimmäinen suomalainen – ei ollut edes samaa lajia kanssamme. Hän oli neandertalinihminen."

Päivitys 27.8.2015: Lisätty selventäviä lauseita kansan, kielen ja kulttuurin kehityksestä. Lauseet merkitty tähdillä (*).

Päivitys 19.9.2015: Lisätty linkki radio-ohjelmaan, jossa puhutaan Suomen näennäistieteellisestä historiasta.

Skotlannin kummalliset kivet kertovat: Duddo Five Stones

Su, 09/01/2013 - 21:19 Markus Hotakainen

Markus Hotakainen kiersi elokuussa 2013 Skotlantia ja kävi katsomassa siellä kiviä. Tuloksena oli kolmiososainen sarja, missä tutkittiin ensin Nine Stanesia, sitten Midmar Kirkiä ja lopuksi tämän artikkelin Duddo Five Stonesia. Skotlannissa on kaikkiaan noin 1300 omituista kivikehää.

”JoulukalenteriSkotlannin reissun viimeinen etappi oli itse asiassa kymmenisen kilometriä Englannin puolella, missä on myös lukuisia kivikehiä. Duddon ”Viisi kiveä” ovat keskellä viljapeltoja lähellä Etalia, aivan Duddon pikkukylän kupeessa.

Paikka löytyy helposti, sillä tienvarressa on hyvät opasteet ja kivikehälle johtava polku lähtee kyltillä varustetulta portilta. Varsinaista parkkipaikkaa ei ole, mutta tienpenkat ovat tasaiset ja leveät – ja niillä oli pysäköitynä muitakin autoja.

Visiittiin kannattaa kuitenkin varata aikaa – ja kesähelteellä juomavettä – sillä reitti kulkee kolmen laajan peltoaukean laitaa eikä todellakaan etene viivasuoraan kohti kukkulalla 4 000 vuotta odottaneita kivipaasia.

Reilun puolen tunnin rivakan kävelyn jälkeen paikka palkitsee vaivannäön. Viimeisen pellon reunassa on kivikehästä kertova taulu ja sen ääreltä lähtee polun viimeinen osuus, jota pitkin kavutaan lähitienoon korkeimmalla kohdalle. Näkymät ovat joka suuntaan upeat!

Duddon kivikehä ei ole kovin suuri, sillä sen läpimitta on vain noin yhdeksän metriä, mutta se on sitäkin vaikuttavampi. Kivistä korkein on 2,3-metrinen ja muutkin yli puolitoistametrisiä. Ne ovat muodoltaan erikoisia, ylhäältä leveämpiä kuin alhaalta, mikä ainakin osittain johtuu vuosituhantisten säiden kulutuksesta.

Vielä vuonna 1811 tehtyjen muistiinpanojen mukaan kiviä oli kuusi (aiemmin niitä on ollut ehkä kaikkiaan seitsemän), mutta 1800-luvun puoliväliin mennessä kaksi kivistä oli kaatunut ja toinen niistä oli särkynyt samassa rytäkässä palasiksi.

Vuonna 1890 kehän keskellä tehtiin arkeologisia kaivauksia, jotka paljastivat kanttiinsa parimetrisen kaivannon. Sen kohdalta löytyi hiiltä ja luunpalasia, mikä viittaa polttohautaukseen. Samassa yhteydessä monumentin kehältä löydettiin kaksi kuoppaa, joista toiseen ehjänä säilynyt kaatunut kivi pystytettiin noin sata vuotta sitten.

Duddon monumenttia kutsutaan myös ”Laulaviksi kiviksi”. Paikallisen tarinan mukaan sateiden syville urille pieksemien kivien lomitse puhaltava tuuli saa toisinaan aikaan laulua muistuttavaa ulinaa tai ujellusta. Uskomus muistuttaa mielenkiintoisella tavalla Egyptissä lähellä Luxoria sijaitseviin Memnonin kolosseihin liittyvää legendaa.

Faarao Amenhotep III:ta esittävät patsaat vaurioituivat 2040 vuotta sitten tapahtuneessa maanjäristyksessä. Sen jälkeen ne alkoivat “laulaa” aamuisin nousevan auringon ensi säteiden osuessa niihin. Laululle tuli kuitenkin loppu vuonna 199, kun Rooman keisari Septimius Severus tarmokkuudessaan kunnostutti patsaat.

Duddon kivien laululle ei kuitenkaan ollut aikaa, sillä käymättä oli vielä 1296 kivikehää...

Skotlannin kummalliset kivet kertovat: Midmar Kirk

Pe, 08/23/2013 - 11:47 Markus Hotakainen

Markus Hotakainen kiersi elokuussa 2013 Skotlantia ja kävi katsomassa siellä kiviä. Tuloksena oli kolmiososainen sarja, missä tutkittiin ensin Nine Stanesia, sitten tämän jutun Midmar Kirkiä ja lopuksi Duddo Five Stonesia. Skotlannissa on kaikkiaan noin 1300 omituista kivikehää.

”JoulukalenteriParikymmentä kilometriä Aberdeenin rannikkokaupungista länteen, lähellä Echtin pikkukylää, on erikoinen kivikehä. Ympyrän muotoon pystytetyt kivet eivät ole sen ihmeellisempiä kuin muissakaan muinaisissa monumenteissa, mutta kehä on keskellä kirkkomaata. Puusto peittää näkymän horisonttiin ja siten myös Kuun nousu- ja laskusuuntiin, joiden mukaan kivikehä ammoin suunnattiin.

Kivikehä oli toki paikalla jo tuhansia vuosia ennen kristillisiä rakennelmia: se pystytettiin yli 4000 vuotta sitten ja kirkko rakennettiin sen viereen vuonna 1787. Historioitsijat ovat pohtineet, miksi kirkon paikaksi valittiin juuri tämä. Joidenkin arvailujen mukaan entisaikain kirkonmiehet halusivat valinnallaan osoittaa, että kristinusko vie voiton vanhoista pakanallisista uskomuksista.

Midmar Kirkin kivikehässä ”makaavaa” kiveä vierustavat pystykivet ovat poikkeuksellisen korkeita, noin 2,5-metrisiä, ja teräväkärkisiä, mikä luo varsin ”demonisen” vaikutelman. Ehkä se on aikoinaan antanut kirkon rakentajille lisäpontta osoittaa kristillisen uskon mahtia.

Mitä ilmeisimmin 17-metrinen kehä ei ole aivan alkuperäisessä kuosissaan. Yleensä kivien koko pienenee siirryttäessä pitkin kehää poispäin vaaka-asennossa olevasta ”recumbent”-kivestä, mutta Midmar Kirkissä säännönmukaisuus rikkoutuu.

Todennäköisesti ainakin yhtä, ehkä useampaakin kiveä on siirretty, kun kirkkopihaa vuonna 1914 laajennettiin ja kivikehän ympäristöä siivottiin. Samalla ”siivottiin” kehän yhteyteen myöhemmin tehty hautakumpu: se tuhottiin kokonaan.

Kivimuurin ympäröimä kirkkopiha alkaa maantien vierestä, mutta kivikehän kyltti on jäänyt osittain piiloon puiden siimekseen. Muurin vierustalle kääntyy pikkutie, jonka päässä – käytännössä kirkon takana – on tilaa autolle. Kun on onnistunut pääsemään kirkolle saakka, kivikehä on helppo löytää, sillä se on aivan kirkon nurkalla.

Tyystin poikkeuksellinen Midmar Kirk ei ole, sillä esimerkiksi Rudston ja Knowlton Henge ovat yhtä lailla myöhempien kristillisten rakennelmien läheisyydessä. Ne eivät kuitenkaan ole kivikehiä: Rudston on keskellä hautausmaata oleva liki kahdeksan metriä korkea monoliitti ja Knowlton Henge hautakumpu ja sitä ympäröivä maavalli. Kirkko on rakennettu keskelle kumparetta.

Kivien kertomaa, osa 2: Esslie the Greater

Pe, 08/16/2013 - 14:21 Markus Hotakainen

Muutaman sadan metrin päässä Nine Stanesin kivikehästä länsiluoteeseen sijaitsee Esslie the Greater eli Esslien suurempi kivikehä. Se on tyypiltään samanlainen ”recumbent stone circle” kuin Nine Stanes, joten myös Esslietä on muinoin käytetty Kuun vaiheiden tarkkailuun.

Vaikka kahden kehän välimatka on lyhyt, paikoilta avautuvat näkymät ovat nykyisin aivan toisenlaiset. Siinä missä Nine Stanes on keskellä tiheää kuusimetsää olevalla aukiolla, Esslien ympäristö on avaraa peltomaisemaa. Yhteistä on se, että kummankin kohdalla maasto on viettävää: yleensä kivikehät rakennettiin juuri tällaisiin loiviin rinteisiin.

Läpimitaltaan 18-metrisen kehän keskeltä on löytynyt jäänteitä haudoista ja sen sisäosat ovat hieman koholla muodostaen matalan kummun. Vuonna 1873 tehdyissä arkeologisissa kaivauksissa paikalta löydettiin ”tummia läiskiä”, mikä viittaa polttohautaukseen.

Esslien kivikehää on kokonaisuutena paras katsella pienen matkan päästä. Se on pienellä kumpareella, joten ihan läheltä näkee vain muutaman kiven kerrallaan ja keskeltä katsottuna osa kivistä jää aikojen saatossa kasautuneen maa-aineksen peittoon.

Kehän merkityksellisin eli “recumbent” (makaava) kivi ja sen vieruskivet ovat alkuperäisillä paikoillaan, joilla ne osoittivat suunnan kohti Kuun eteläistä nousua. Koska kivikehän ympäristö on edelleen aukeaa maastoa, voi omin silmin käydä katsastamassa, miten hyvin kivikehän suunnat taivaanilmiöihin nähden pitävät vuosituhansien jälkeen kutinsa.

Vajaa kilometrin päässä käytännössä samalla peltoaukealla on Esslie the Lesser eli Esslien pienempi kivikehä. Avaran maiseman ansiosta se jopa näkyy suuremmalta kehältä. ”Vähäisempi” Esslie on nimensä mukaisesti pienempi ja vehreimpään vuodenaikaan sen hieman pienemmät kivet jäävät osittain kasvillisuuden peittoon.

Yhdessä Nine Stanesin kanssa Esslien kivikehät muodostavat jokseenkin tasakylkisen kolmion. Muodostelman merkitystä – jos sellainen ylipäätään on – ei kuitenkaan tunneta.

Esslie the Greater näkyy hyvin peltoaukean laitaa kulkevalle tielle, joten se on helppo löytää, vaikka paikalla ei olekaan minkäänlaista merkkiä tai kylttiä. Varsinaista parkkipaikkaa kapean tien varressa ei ole ja tiellä liikkuu isoja traktoreita, joten autoa ei kannata jättää ojanpenkalle. Paikalle pääsee kuitenkin vaivatta kävellen Nine Stanesin kivikehältä, missä on paremmin tilaa autolle.

Skotlannin kummalliset kivet kertovat: Nine Stanes

La, 08/10/2013 - 21:09 Markus Hotakainen

Markus Hotakainen kiersi elokuussa 2013 Skotlantia ja kävi katsomassa siellä kiviä. Tuloksena oli kolmiososainen sarja, missä tutkittiin ensin tämän jutun Nine Stanesia, sitten Midmar Kirkiä ja lopuksi Duddo Five Stonesia. Skotlannissa on kaikkiaan noin 1300 omituista kivikehää.

”JoulukalenteriKeskellä kymmeniä vuosia sitten istutettua kuusimetsää, loivassa etelärinteessä avautuvalla ruohoaukiolla, kohoaa yhdeksän kiveä. Tai tarkemmin sanoen seitsemän, sillä kookkain kivistä, kehän etelälaidalla oleva yli 16-tonninen ”recumbent stone” eli “makaava kivi” on kumollaan kahden muun kiven välissä, ja toinen niistäkin on jossain vaiheessa kaatunut.

Nine Stanes on niin sanottu ”recumbent stone circle”, jollaisia rakennettiin Skotlannin koillisosiin 4500-3500 vuotta sitten Kuun vaiheiden tarkkailua ja vuodenaikojen vaihtelun seuraamista varten. Tiettyinä ajankohtina Kuu näkyi täsmälleen “makaavan” kiven yläpuolella, sen kertomaa molemmin puolin pystyssä olevien “flanker”-kivien välissä. Kehässä oli alkujaan kaikkiaan 11 kiveä, mutta yksi on vuosituhansien saatossa kadonnut ja toinen murentunut liki olemattomiin.

Nine Stanesin eli Mullochin kivikehä sijaitsee muutaman kilometrin päässä Dee-joen varrella olevasta Banchoryn kaupungista. Tie vie melkein perille. Peltoja ja metsiä halkovasta, yhä pienemmäksi käyvästä tiestä erkanee portin sulkema kärrypolku, jonka varressa kivikehä uhmaa aikaa. Portin pielessä on tilaa vain parille autolle, mutta paikalla ei ollut ihmeempää tungosta ainakaan heinäkuisena aarkipäivänä: muita ei näkynyt.

Kivikehä on helppo löytää, vaikka tien varressa ei olekaan minkäänlaista merkkiä ikivanhasta monumentista. Aukion reunalla sen sijaan on puiseen tolppaan nitojalla kiinnitetty laminoitu paperilappu, jossa pyydetään olemaan vahingoittamatta kiviä sytyttämällä tulta, sillä ”muutkin ihmiset ovat kunnioittaneet paikkaa 3 500 vuoden ajan”. Toivomus ei ole aiheeton, sillä keskellä kivikehää on usein nähty jäänteitä nuotioista, jotka vahingoittavat kiviä.

Halkaisijaltaan parikymmenmetrinen kivikehä ei ole aivan pyöreä vaan hieman soikea, mikä tutkijoiden mukaan viittaa siihen, että se on pystytetty muinaisen ajanjakson loppupuolella. Joka tapauksessa se on ollut paikallaan pitkälti yli kolme vuosituhatta. Satoja vuosia kivien pystyttämisen jälkeen sen keskelle sijoitettiin hautakumpu, jolla on nykyisin korkeutta vain kolmisenkymmentä senttiä.

Kummun kohdalta löytyi vuonna 1904 tehdyissä kaivauksissa 2,5 metriä syvä kivien reunustama kuoppa, joka oli täynnä palaneita luita. Polttohautaus oli silloin ilmeisen yleistä. Samoissa kaivauksissa hautakummun ja kehän muodostavien suurten kivien välistä löytyi pienempiä kiviä, jotka muodostivat kolme samankeskistä rinkulaa.

Kilometrin säteellä on useita muitakin kivikehiä, joista osa on muinoin näkynyt Nine Stanesin kehästä, kun alue oli vielä avointa maastoa. Yksi niistä on Esslie The Greater, josta lisää seuraavassa osassa.