kylmä sota

Tänään 54 vuotta sitten, 30. lokakuuta vuonna 1961, Neuvostoliitto räjäytti Novaja Zemljassa – vain vähän yli tuhannen kilometrin päässä Suomen rajasta – valtavan suuren ydinpommin. Kyseessä on edelleen suurin koskaan räjäytetty ydinlataus.

Klo 11.32 paikallista aikaa tapahtunut räjähdys oli voimaltaan 57 megatonnia ja tämä Tsar-Bombaksi (Tsaarin pommiksi) kutsuttu pommi tuotti räjähdyshetkellään peräti 5,3 jottawatin tehon. Tämä vastaa noin yhtä prosenttia Auringon tuottamasta tehosta.

Päivän kuvana oleva tulipallo kohosi korkeimmillaan kymmenen kilometrin korkeuteen ja kosketti maata. Taivaalle noussut sienimäinen pilvi oli yli 60 kilometriä korkea ja 40 kilometriä leveä. Räjähdyksen olisi voinut nähdä paljaalla silmällä lähes Suomen Lapista, ja sen paineaalto havaittiinkin Suomessa. Itse asiassa paineaalto kiersi maapallon kolmasti. 

1960-luvun alussa kylmä sota oli käynnissä kenties kiivaimmillaan. Paitsi että suurvallat Neuvostoliitto ja Yhdysvallat nokittelivat toisiaan esimerkiksi avaruuskilpailussa, ne rakensivat toinen toistaan tehokkaampia ydinaseita. Rakettien ja ydinpommien kehitys olikin kytköksissä toisiinsa: jotta pommi olisi tehokas ase (niin taktisesti kuin poliittisestikin), sen tuli olla pieni ja tehokas, ja se piti kyetä lähettämään raketilla milloin vain, minne vain.

Tosin kaikkein voimakkaimpien ydinaseiden kuljettamiseen vaadittiin suuria pommikoneita, koska voimakkaimmatkaan mannertenväliset ohjukset eivät kyenneet niitä lennättämään tarpeeksi pitkälle.

Kilpailun tiimellyksessä hieman kenties suuruudenhullu Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov antoi määräyksen kehittää maailman suurin ydinpommi, joka olisi selvästi voimakkaampi kuin mikään Yhdysvaltain suunnittelema. Kyseessä oli pelkkä näytös, sillä näin suuri ydinase ei ollut käyttökelpoinen; sitä ei millään olisi saatu kuljetettua kohteeseensa.

Työ pommin kehittämiseksi alkoi heinäkuussa 1961 ja eteni nopeasti. Akateemikko Juri Borisovitš Haritonin johtama ydinfyysikkoryhmä sai kehitettyä muutamassa kuukaudessa helvetinkoneen, jonka massa oli 27 tonnia ja jonka pituus oli yli kahdeksan metriä.

Pommin kuoren mallikappale on näytteillä Sarovin ydinasemuseossa Venäjällä (kuva alla).

Ydinpommiteema jatkuu toisen päivän kuvan verran, sillä tänään muistellaan täsmälleen 70 vuotta sitten tapahtunutta ensimmäistä ydinaseen käyttöä sodassa: ydinpommi pudotettiin Hiroshimaan 6.8.1945. Toinen podotettiin Nagasakiin 9.8.1945. Noin 200 000 ihmistä kuoli, Japani antautui ja toinen maailmansota päättyi.

Sen jälkeen alkoi pian kylmä sota ja sen myötä myös ydinaseiden kehitys kiihtyi. Paitsi niiden kehitys, niin myös niiden valmistaminen sekä kaiken ydinsotaan liittyvien laitteiden rakentaminen.

1960-luvulle tultaessa suurvalloilla oli pommikoneita ja pian myös mannertenvälisiä ohjuksia, joilla ne pystyivät tuhoamaan totaalisesti paitsi toisensa, niin samalla koko maapallon.

Kummallakin puolella odotettiin sormi punaisella napilla hyökkäystä, ja oli oikeastaan ihme, ettei kumpikaan käynnistänyt sotaa vahingossa.

Tosin se oli hyvin lähellä 26. syyskuuta 1983. Neuvostoliitto havaitsi satelliiteillaan maata kohti lähestyviä Yhdysvaltain ohjuksia ja valmistautui täysimittaiseen vastaiskuun. Ohjuspatterit, ydinpommikoneet ja korkein sotilasjohto sekä Kreml olivat valmiudessa, mutta kaikki odottivat Stanislav Jevgrafovits Petrovin käskyä: hän oli vastuussa varhaisvaroitusjärjestelmän hälytysten seurannasta ja jos hän olisi menettänyt tuolloin malttinsa, olisi maapallon – ja samalla Suomen – tulevaisuus ollut täysin toisenlainen.

Jos hän olisi sanonut ”da”, olisi Neuvostoliitto iskenyt Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan, ja sieltä olisi tullut samalla mitalla takaisin. Ydinsodassa ei olisi ollut voittajia.

Petrov tiesi sen, ja siksi hän katsoi epäuskoisena näyttöruuduilla maataan lähestyviä ohjuksia bunkkerissaan Moskovan luona. Tieto lähestyvistä ohjuksista tuli Neuvostoliiton ohjusvalvontasatelliiteista, jotka havaitsivat ensin yhden ja sitten useampia, lopulta neljä.

Koska satelliittien havainnot olivat toisinaan olleet epäluotettavia, Petrov halusi saada varmistuksen vielä tutka-asemilta, vaikka silloin ohjukset olisivat olleet enää vain minuuttien päässä kohteistaan; kauaksi näkevä tutka ei ollut tuolloin toiminnassa.

Lisäksi Petrov päätteli: jos USA olisi todellakin halunnut tehdä ensi-iskun, miksi se olisi laukaissut vain pari ohjusta? Ne saisivat vain aikaan vastaiskun, mihin vastaamiseen menisi aikaa ja todennäköisesti neuvosto-ohjukset ennättäisivät ensin tuhoamaan amerikkalaistukikohtia. Jos isku olisi ollut siis todellinen, olisi ohjuksia pitänyt olla satoja.

Siksi Petrov katsoi pitkien minuuttien ajan havaittujen ohjusten lähestymistä, mutta ei vahvistanut niiden olemassaoloa – vaikka linjojen päässä jo odotettiin sormet napeilla. Hän odotti varmistusta, sillä jos ohjukset olisivat todellisia, ei lopputulos olisi juurikaan erilainen, mikäli vastaisku lähtisi hieman myöhässä.

Pian tutka-asemat vahvistivat epäilykset. Mitään ei ollut tulossa, ohjuksia ei ollut olemassa. Kyseessä oli väärä hälytys. Kaikki huokaisivat helpotuksesta, ja kenties syvimpään huokaisi Petrov. Hän ei tehnyt virhettä, vaan pelasti maapallon.

Myöhemmin kävi ilmi, että hälytys johtui erittäin harvinaisesta tilanteesta, missä Auringon valo osui satelliitteihin omituisesti. Osatekijöinä olivat korkealla olleet pilvet sekä satelliittien käyttämät erittäin soikeat kiertoradat.

Kyseessä on tiettävästi kaikkein vaarallisin kylmän sodan aikana tapahtunut tilanne, jonka johdosta täysimittainen ydinsota oli erittäin lähellä. Petrovin kylmähermoisuuden ja analyyttisuuden ansiosta maapallo sai lisäaikaa; samalla todistettiin jälleen kerran, että armeija ei ole oikea paikka sotahulluille.

Kiitos, Stanislav Petrov – sinun ansiostasi 26. syyskuuta 1983 ei ole maailmantuhon merkkipäivä.

Sinulle kuuluisi Nobelin rauhanpalkinto!

Kuva: Kuvakaappaus Petrovista kertovasta RT:n ohjelmasta.

Puoli vuosisataa sitten maailma oli kylmän sodan partaalla: Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kehittivät yhä voimakkaampia ydinaseita, ja tässä tuhovoimakilpailussa Yhdysvallat oli "johdossa" vetypommillaan elokuuhun 1953 saakka, jolloin uutiset kertoivat Neuvostoliiton räjäyttäneen ensimmäisen vetypomminsa. Moskovan tänään 60 vuotta sitten kertomassa uutisessa sanottiin, että koeräjäytys oli tehty jo 12. elokuuta 1953 Kazakstanissa, ja että sen voima oli noin 400 kilotonnia. Tämä oli 30 kertaa enemmän kuin Hiroshimaan pudotetun ydinpommin teho.

Ydinkoe tehtiin vain vajaan vuoden kuluessa siitä, kun Yhdysvallat teki oman ensimmäisen vetypommikokeensa, "Mike" -räjäytyksen marraskuun 1. päivänä 1952. Yhdysvaltain pommiin verrattuna Neuvostoliiton ydinräjähde oli primitiivinen ja heikompi, sillä siinä oli "vain" kerroksittain perinteinen uraaniräjähde ja tritiumia sekä litiumia. Neuvostopommi oli kuitenkin niin pieni, että se pystyttiin laittamaan kätevästi lentokoneeseen ja siten se oli taktisesti parempi - ydinvarustelun ilmapiirissä se oli siten suuri uhka tai mahtava ase, riippuen siitä kummalta puolelta rautaesirippua asiaa katsottiin.

Vaikka kylmä sota on ohi ja ydinkonfliktin vaara on pienempi kuin koskaan pommin keksimisen jälkeen, on maailmassa edelleen noin 17300 ydinpommia. Näistä 8500 on Venäjällä, 7700 Yhdysvalloilla, 300 Ranskalla, 240 Kiinalla, 225 Iso-Britannialla, satakunta Intialla ja Pakistanilla kummallakin sekä 60-80 Israelilla ja alle kymmenen Pohjois-Korella.