Poikkeuksellisen kirkas tulipallo herätti huomiota ympäri Pohjoiskalottia 16.11. Ursan tulipallotyöryhmän analyysien mukaan kiviä satoi Inarijärven itäpuolelle Vätsärin erämaahan.

Putoamisalue on 20x30 kilometrinen ellipsi (otsikkokuvassa). Kiven palaset ovat voineet tuuppaantua sivuun alkuperäiseltä radaltaan sekä tuulten että emokappaleen hajotessa saatujen sivuttaisnopeuksien vuoksi.

Todella suuret palaset hidastuvat (ja muuttavat suuntaansa) yleensä vähiten. Siksi sellaisia kannattaa periaatteessa etsiä putoamisellipsin etäpäästä (tässä tapauksessa koillisesta, läheltä Norjan rajaa). Pienempiä paloja on kuitenkin lukumäärällisesti enemmän.

Varma jaottelu tuo ei missään nimessä ole. Ursan tulipallotyöryhmäläiset arvelevat, että meteoriitteja putosi maahan asti muutamia kymmeniä kiloja, eli kaikki ovat hyvin saattaneet olla pienehköjä ja alttiita tuulen riepottelulle.

Ensin hyvät uutiset

Alueelle pääsee suhteellisen helposti. Autollakin.

Satunnaisen meteoriitinmetsästäjän kannattaa lähestyä aluetta etelästä, Nellimin kautta. Putoamisellipsin pohjoisosaan suoraan tähtääville helpoin kävelyreitti lähtee kuitenkin Norjan puolelta (lähes vihoviimeiseltä tieltä mitä siitä maasta löytyy). Ensimmäinen vaihtoehto vaatii Ivalosta 65 km ajomatkan, toinen 330 km.

Kolmas vaihtoehto on tietysti hankkiutua suoraan meteoriittiellipsin sydämeen venekyydillä.

Vätsärin erämaa-alueella saa liikkua vapaasti jokamiehenoikeuksien puitteissa. Tulien teonkin Metsähallitus on mahdollistanut - vastuullisesti ja metsäpalovaroitusta noudattaen, tietysti. Alueelle saa myös ostettua kalastus- ja metsästyslupia, jos ei halua kantaa reissueväitä mukanaan.

Talvi ei ole meteoriittijahdille otollista aikaa. Lumien ja jäiden lähtöä täytyy tuolla vartoa yleensä toukokuun puoliväliin. Keväällä kannattaa varautua kelirikkoon.

Parhaimpaankin kulkuaikaan seutu on meteoriitin metsästäjälle kuitenkin vähintään haasteellinen. Maasto on vaihtelevaa, ja satunnainen kivi kätkeytyy sinne helposti.

Inarinjärvi peittää putoamisalueen läntisen osan (30 %). Loppualuekin on satojen repaleisten järvien, lampien ja jokien sekä purojen vallassa (10 %).

Vedestä kiviä on mahdotonta löytää, mutta vesistöt tarjoavat hyvän kulkuväylän esimerkiksi kanootilla. Kuivalla maalla meno voi olla nimittäin tuskaista.

Seudun järvien välissä kiemurtelee lähes joka paikassa joko soita (10 % alueesta) tai louhikoita pitkinä mattoina (10 %). Loppu (40 %) on metsäistä maastoa. Osa metsänpohjastakin tosin on vaikeakulkuista kivikkoa tai upottavaa suota.

Kannattaakin suunnata korkeammalle, jos vain mäet eivät haittaa. Putoamisellipsin alueen nyppylät ovat kaikki koillis-lounas -suuntaisia drumliineja, jäätikön uurtamia rakenteita. Niistä suurin, Nammivaara, on 130-metrinen ympäröivään maastoon nähden ja parin kilometrin pituinen. Alueen pohjoiskolkassa luikertelee pari hiekkaharjuakin.

Uraauurtava suomalainen arseenitutkimus palkittiin "The Best of" -maininnalla EU:n toimesta. Se kilpaili 17 muun hankkeen kanssa ympäristöprojektien luokassa Life+ -ohjelmassa. Palkinnot jaettiin 4.6. Brysselissä. Kuvia tilaisuudesta voi katsella täältä.

Asrocks-hanke oli ensimmäinen laatuaan maailmassa. Siinä tutkittiin vuosina 2011 - 2014, kuinka arseeni liukenee ja kulkeutuu ympäristöön ihmisen toiminnan vaikutuksesta. Projektissa laadittiin arseenista kertova yleistajuinen kirja, ohjeistus kaivannais- ja maansiirtotöistä runsasarseenisilla alueilla, sekä yksityiskohtainen näytteenotto-ohje. Hankkeessa olivat mukana GTK, Tampereen teknillinen yliopisto (TTY) sekä Suomen ympäristökeskus (SYKE). Projektin nimi tulee arseenin kemiallisesta merkistä (As).

Tutkimus keskittyi Pirkanmaan ja Kanta-Hämeen alueiile, joilla on paikoin tavallista suurempi arseenipitoisuus. Sielläkään arseeniriski ei kuitenkaan ole erityisen suuri. Hanke auttaakin ohjeistuksen soveltamisessa alueilla, joissa pitoisuudet ovat suurempia kuin meillä.

Myrkyllinen ja syöpää aiheuttava

Arseeni on erittäin vaarallinen aine, joka voi aiheuttaa esimerkiksi syöpää. Lisäksi se vaikeuttaa hapen kulkua elimistössä. Arseenimyrkytyksen huomaa usein veren tai ihon sinertymisenä. Runsaasti arseenia sisältävän juomaveden pitkäaikainen käyttö on terveydelle haitallista. Porakaivoista löydetään paikoin arseenipitoisuuksia, jotka ylittävät suositusrajat moninkertaisesti.

Arseeni on puolimetalli, jota esiintyy lähinnä sulfidimineraaleina sekä monenlaisina yhdisteinä veteen liuenneena. Eniten arseenia löytyy yleensä maaperästä, kalliopinnan tuntumasta. Sieltä aineet voivat sitten päästä haittaamaan eliöiden toimintaa liukenemalla sekä pohja- että pintavesiin, vaikkapa maansiirtotöiden tai kalliolouhinnan yhteydessä. Lisäksi pitoisuudet voivat nousta ihmisen päästöistä -- vaikkapa kaivostoiminnan ja metallijalostamoiden päästöjen, tai puunkäsittely- ja kasvinsuojeluaineiden mukana. Arseenia voi levitä ympäristöön myös fossiilisten polttoaineiden palamistuotteina.

Projektin tuotokset ovat verkossa vapaasti luettavissa:

• Kiviainesten otto arseenialueilla – opas kiviainesten tuottajille, maarakentajille ja viranomaisille (ohjeistus, pdf)
• Arseenia kalliossa! ja mitä siitä sitten seuraa... (yleistietokirja, pdf)
• Lisätietoja löytyy hankkeen tuloksista sekä yhteenvetona loppuraportista
• Asrocks-hankkeen www-sivut

Otsikkokuvassa Paavo Härmä vastaanottamassa palkintoa. Kuva: EC - Patrick Mascart

Eräs jännittävimmistä – jos kysyt geologilta – Suomen maaperä kivilajeista on rapakivi: sitä ei tavata Suomen ja Venäjän lisäksi kuin muutamissa muissa paikoissa maailmassa (esim. pakoittain Pohjois- ja Etelä-Amerikassa, Baltassa, Grönlannissa, eteläisessä Afrikassa, Intiassa ja Kiinassa).

Se on saanut nimensä siitä, että plagioklaasikehän ja kalimaasälpäkeskuksen erilaisen lämpölaajenemisen seurauksena se rapautuu helposti murenevaksi soraksi eli moroksi. Rapakivi on sanana lainattu suomesta muihin kieliin, esimerkiksi englannissa se on muodossa Rapakivi granite ja saksassa Der Rapakiwi. Tämä johtuu siitä, että kivilaji on dokumentoitu ensimmäiseksi Suomessa; näin teki Jakob Sederholm vuonna 1891.

Rapakivi on erikoinen graniitti, ja Suomen suurin rapakivialue, ns. Viipurin rapakivigraniiti, on kaakkois-Suomessa Kymenlaaksossa sekä siitä eteenpäin Venäjän puolella Viipurin ympäristössä. Rapakiven väri ja rakenne vaihtelee huomattavasti. Yleisin rapakivityyppi on Viipurin mukaan nimensä saanut viborgiitti, jossa pyöreitä, punertavia maasälpärakeita ympäröi vihertävän harmaa maasälpä- vaippa. Kymenlaakson maakuntakivi on harvinaisempaa punaista, varsin karkearakeista rapakivityyppiä, jossa on punaisia, pyöreitä maasälpärakeita, muttei harmaata maasälpävaippaa niiden ympärillä.

Punaista graniittia louhitaan Anjalankoskella, Kotkassa ja ennen kaikkea Virolahdella. Graniittisen rakennuskiven louhinta alkoi suuressa mittakaavassa 1700-luvun alussa. Päälouhokset sijaitsivat Virolahden Pyterlahdessa, josta vietiin suuret määrät kiveä Pietarin rakentamiseen. Rakentaminen vilkastui Ison Vihan jälkeen, sillä Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721 mm. Virolahti ja sen kivilouhokset liitettiin osaksi Venäjän valtakuntaa. Pyterlahden kiveä on näyttävästi esillä mm. Pietarin Iisakin kirkon 102 pylväässä ja Aleksanteri I:n patsaassa. Patsaan jalustana on 25,6 m korkea, yhdestä rapakivipaadesta tehty pyöreä, ylöspäin lievästi suippeneva pylväs, jonka halkaisija on alhaalla 3,66 m ja ylhäällä 3,19 m.

Lisätietoa niin Kymenlaakson rapakivestä kuin muistakin Suomen alueiden tyypillisistä kivilajeista on Geologian tutkimuskeskuksen erinomaisella Maakuntakivi-sivustolla, mistä on linkki myös laajemmin kiviharrastusta esittelevään tietopakettiin.

Kuva: GTK