Video: Aeolus on satellitti, joka näkee lasersilmällään maailman tuulet

Hyvää kannattaa odottaa! Euroopan avaruusjärjestön Aeolus -satelliittia on tehty 16 vuoden ajan ja sen piti alun perin lentää jo vuonna 2007, mutta se pääsee vasta ensi elokuussa avaruuteen. Laite tulee havaitsemaan avaruudesta maapallon tuulia ennen näkemättömällä tarkkuudella.


Jos kysyt säätieteilijältä, mikä on suurin yksittäinen hankaluus sään ennustamisessa, niin vastaus on tuuli.

Tuulta mitataan toki avaruudesta ja maanpäälisin laittein koko ajan, mutta tiedot ovat hyvin paikallisia ja yleensä kertovat tilanteesta vain lähellä pintaa. Jos sääennustusmalleihin saataisiin edes karkeita tietoja tuulitilanteesta laajoilta alueilta pinnasta aina stratosfääriin saakka, niin ennusteet muuttuisivat paljon tarkemmiksi.

Ongelmana on kuitenkin se, että tällaisten tuulihavaintojen tekeminen on hyvin hankalaa. Laajoja alueita voidaan havaita vain avaruudesta, mutta miten havaita tuulta, joka on käytännössä näkymätöntä? Ja kuinka havaintoja voisi tehdä kätevästi eri korkeuksilla?

Vastaus on lidar, eli kuin tutka, joka käyttää radioaaltojen sijaan valoa. Lidar-tekniikkaa on kehitetty pitkään ja sen avulla pystytäänkin tekemään tehokkaasti havaintoja paikallaan olevista havaintoasemista sekä lentokoneista, mutta lidarin asentaminen satelliittiin on osoittautunut todella vaikeaksi. Nasa on heittänyt pyyhkeen kehään jo useampaan kertaan, kun koelaitteet eivät ole toimineet, mutta nyt nähtävästi Euroopan avaruusjärjestö on onnistunut tekemään ensimmäisen, kunnollisen avaruudessa toimivan lidarin.

Se on Aeolus-satelliitin hyötykuorma, joka tunnetaan nimellä Aladin, eli Atmospheric LAser Doppler INstrument. Kyseessä on ultraviolettivalon alueella toimiva laser (itse asiassa kaksi sellaista), joka ammutaan alas kohti Maata. Osa valosta heijastuu ja siroaa takaisin tulosuuntaan (tutkasignaalin tapaan), jolloin se voidaan ottaa vastaan suuren teleskoopin avulla. Kun signaalia analysoidaan, voidaan siitä saada selville tuulen voimakkuus ja suunta eri korkeuksilla.

Täsmälleen ottaen valon aallonpituus on 355 nm, ja laser suunnataan 35° kulmassa alaspäin, jolloin ilmakehästä saadaan sopiva pystyleikkaus.

Valoa otetaan vastaan kahdella vastaanottimella, jotka näkevät ns. Mie- ja Rayleigh-sirontaa. Taivaan sininen väri johtuu niin sanotusta Rayleigh'n sironnasta, jonka keksi John William Strutt, joka tunnetaan paremmin aatelisnimeltään lordi Rayleigh. Hänen nimeään kantana sironta tulee valon osuessa ilmassa oleviin happi- ja typpimolekyyleihin. Saksalaisen fyysikon Gustav Mien mukaan nimensä saanut sironta tulee puolestaan valon osuessa ilmassa oleviin aerosoleihin, pienhiukkasiin ja pilvien yläosiin.

Aeolus siis "näkee" ilmassa tuulen mukana liikkuvia molekyyjejä ja hiukkasia. Apuna tässä on vielä niin sanottu doppler-ilmiö, eli se, kun valon aallonpituus muuttuu pienemmäksi kun kohde liikkuu kohti havaitsijaa ja pitemmäksi etääntyessään. Kyse on samasta asiasta kuin junan pillin äänen muuttumisessa junan mennessä ohitse: kohti tulevan junan pilli kuulostaa korkeammalta ja pois menevän junan pillin ääni on matalampi.

Jos tämä kaikki tuntuu hankalalta, laitteen saaminen avaruudessa toimivaksi oli hyvin haastavaa. Laserit ja valoa ohjaavat linssit ja peilit on kiinnitetty optiseen penkkiin, jonka täytyy kestää laukaisun tärinän ja avaruuden olosuhteet, ja samoin laserien pitää sinällään olla erittäin toimintavarmoja.

Eräs olennaisimmista hankaluuksista liittyi peilien ja linssien pinnoituksiin, sillä käytettävien lasereiden teho on sen verran suuri, että yllättäen laserit höyrystivät käytettyjen nämä pinnoitukset – tätä ei oltu yksinkertaisesti ajateltu kunnolla, koska pinnoitukset eivät olleet koskaan ongelmana maanpäällisissa lidareissa. Uusien pinnoitteiden kehittäminen ja testaaminen vei paljon aikaa.

Aeoluksen peili Tuorlassa. Kuva: Tuorlan observatorio

"Suomalainen" peili

Laser ammutaan ilmakehään ja takaisin tuleva valo kerätään havaintolaitteseen suuren peilin avulla. 1,5 metriä halkaisijaltaan oleva peili on tehty piikarbidista ja se on olemukseltaan hyvin pitkälti samanlainen kuin oli Herchel-avaruusteleskoopissa.

Itse asiassa peilejä tehtiin samanaikaisesti, ja samaan tapaan kuin Herchelin suuri peili hiottiin tarkasti oikeaan muotoonsa Suomessa Tuorlan observatoriolla, sai myös Aeoluksen peili saman puunauksen Turun kupeessa. Hionnan teki Opteon Oy. Peilit tuotiin näyttävästi Airbus Beluga -rahtilentokoneella.

Peilin pinta on vain 2,5 mm paksu ja sen tuorlalaiset hioivat aikanaan niin tarkasti, että peili oli eräs parhaita maailmassa. Nyt yli vuosikymmentä myöhemmin peili ei ole enää ennätyksellinen, mutta erittäin hyvä.

Itse asiassa Aeolusta varten peilin ei olisi tarvinnutkaan olla parempi, sillä muutoin satelliitin alas lähettämä lasersäde voisi olla haitallinen: satelliitista 1,5 metriä leveänä lähtevä säde on nyt Maan pinnalle saapuessaan noin seitsenmetrinen ja voimakkuudeltaan sopiva havaintoihin, mutta samalla tarpeeksi heikko, ettei se aihauta vahingossakaan silmävaurioita. Suunnittelussa on otettu huomioon se mahdollisuus, että joku katsoisi juuri satelliitin suuntaan kiikarilla samaan aikaan kun laserilla sondataan alaspäin.

Suomalainen "sähkökaappi"

Satelliitin aurinkopaneeleista eri systeemeille jakavan laitteiston on tehnyt RUAG Space Finland Oy Tampereella; yhtiö valmisti myös signaalikäsittely-yksikön laserlaitteistoon.

Tutkimuslaite, josta on hyötyä sääennustajille

Aeolus on ennen kaikkea tutkimuslaite, jonka tehtävänä on paitsi testata satelliitissa olevan lidarin toimintaa, niin myös tutkia miten käyttökelpoista tietoa sillä saadaan aikaan. Ainakin periaatteessa se pystyy tuottamaan juuri sellaista tietoa, mitä sääennustajat kaipaavat: kattavan tuulikartoituksen.

Etenkin useamman päivän päähän ulottuvissa sääennusteissa suurin epävarmuus tulee siitä, että suuri osa tuulitiedoista täytyy arvioida varsin harvan havaintoverkoston perusteella. Jos ja kun tietokoneilla tehtäviin mallinnuksiin voidaan pian laittaa tuulitietoja koko maapallon alueelta merenpinnan tasolta aina 30 kilometrin korkeuteen, tulee tuloksista todennäköisesti paljon parempia.

Aeolus tulee kiertämään Maan 15 kertaa vuorokaudessa ja se pystyy kartoittamaan koko maapallon noin viikon kuluessa. Kaikki tuulitiedot eivät ole siis aivan tuoreita, mutta parannus nykyiseen on huomattava.

Tietoa saadaan alas satelliitista kuitenkin nopeammin kuin tutkimussatelliiteista yleensä. Signaali otetaan vastaan Huippuvuorilla, mistä tieto siirtyy Trimsøssä olevaan käsittelykeskukseen, joka jakaa tiedot ympäri Eurooppaa – myös Suomeen Ilmatieteen laitokselle. Tuulitiedot voivat olla parhaimmillaan noin kolmen ikäisiä, eli hyvin tuoreita.

Euroopan avaruusjärjestö ja sääsatelliittijärjestö Eumetsat ovatkin jo eräällä tapaa huolestuneita siitä, että kenties vastaavanlaisia satelliitteja halutaan vastaisuudessa lisää. Jos tuulitiedot tuottavat hyviä kokemuksia, halutaan tietoja luonnollisesti rutiininomaisesti. Sitä varten pitäisi taivaalle lähettää ainakin kaksi uudenlaista sääsatelliittia, jotka olisivat Aeoluksen kokoisia.

Niiden tekemiseen ei kuitenkaan mene 16 vuotta, koska oppirahat on nyt maksettu. Lisäksi hankkeessa jo nyt saatuja teknisiä tietoja voidaan käyttää hyväksi maanpäällisissä lidareissa sekä laseroptiilassa yleisesti.

Laukaisu elokuussa

Aeolus pakataan nyt kuljetuskonttiin ja lähetetään laivalla laukaisupaikalle Ranskan Guyanaan. Sitä ei siis lähetetä sinne rahtilentokoneella, kuten yleensä satelliitteja kuljetetaan, koska laserien kanssa halutaan ottaa varman päälle; suuret, yllättävät paineenvaihtelut voivat olla niille haitallisia. Jos lento menee hyvin, ei ongelmia olisi, mutta lennolla täytyy varautua hätätilanteisiin ja sellainen on esimerkiksi paineen nopea putoaminen koneen sisällä. Siksi merikuljetus on katsottu nyt paremmaksi.

Kouroussa satelliitti testataan perustoimiltaan uudelleen, asennetaan Vega-kantoraketin nokkaan ja laukaistaan avaruuteen näillä näkymin 21. elokuuta. Avaruudessa laitteiden käynnistäminen tapahtuu rauhallisesti, mutta tutkijoille on luvattu ensimmäisiä tietoja lokakuussa – jos kaikki siis tästä eteenpäin menee hyvin.

Tämä joukko on viemässä meitä Merkuriukseen

Ma, 05/07/2018 - 22:58 By Jari Mäkinen
BepiColombo-hankkeeseen osallistuvia suomalaisia

Merkuriukseen lähtevä eurooppalaisluotain BepiColombo on tällä hetkellä laukaisupaikallaan, missä sitä ollaan valmistelemassa loka-marraskuun vaihteessa tapahtuvaan laukaisuunsa. Hankkeeseen osallistuu myös koko joukko suomalaisia tutkijoita ja insinöörejä – he esittelivät hanketta ja töitään tänään Helsingissä.

BepiColombo on ehdottomasti kiinnostavin tulossa olevista planeettalennoista: tarkoituksena on lennättää kaksiosainen alus Merkuriukseen ja tutkia tätä Aurinkoa lähintä planeettaa, avaruutta sen luona sekä Aurinkoa monilla erilaisella mittalaitteella. Näistä yksi on kokonaan suomalainen ja toisessakin on paljon suomalaista osaamista.

Jotta luotain pääsisi suunnitelman mukaan perille, täytyy sen lähteä matkaan 5. lokakuuta – 29. marraskuuta välisenä aikana. Laukaisuaika on tiukka, koska pelkästään Maan ja Merkuriuksen ei tule olla radoillaan juuri sopivissa paikoissa, vaan myös Venuksen siinä välissä tulee olla juuri sopivasti. Pitkään kestävän lentonsa aikana luotain kun lentää kahdesti Venuksen ohitse, jotta sen vetovoiman avulla voidaan muuttaa lentorataa sopivasti.

Merkuriuksen luokse luotain saapuu lokakuussa 2021, mutta se ei jää vielä silloin kiertämään planeettaa. Sen sijaan se käyttää jälleen Merkuriuksen vetovoimaa hyväkseen ratamuutokseen – eikä vain kerran, vaan viisi kertaa uudelleen kesäkuun 2022 ja tammikuun 2025 välillä, jotta luotain voisi asettua lopulta radalle Merkuriuksen ympärillä joulukuussa 2025. 

Lentäminen sisemmäksi Aurinkokunnassa ja etenkin Merkuriuksen soikealle radalle on hankalaa!

Yhden luotaimen sijaan BepiColombossa on kaikkiaan neljä osaa. Varsinainen luotain, missä ovat tutkimuslaitteet ja joka jää kiertämään Merkuriusta, on nimeltään MPO (Mercury Planetary orbiter). Siinä on kaikkiaan 11 erilaista tutkimuslaitetta. Sen lisäksi Merkuriusta jää kiertämään toinen, pienempi tutkimusluotain, japanilaisten tekemä Mercury Magnetospheric Orbiter. Kuten nimi sanoo, keskittyy se tutkimaan Merkuriuksen magnetosfääriä ja sitä varten siinä on neljä tutkimuslaitetta.

Pitkän matkan läpi planeettainvälisen avaruuden kaksikkoa kyytii MTO, Mercury Transfer Module, missä on neljä voimakasta ionimoottoria ja niille sähkövirtaa tuottamassa kaksi pitkää aurinkopaneelia. Kun alus saapuu Merkuriukseen, tämä irtoaa pois – se on silloin tehtävänsä tehnyt. Samoin magnetosfääriluotainsa matkan aikana suojannut osa MOSIF hylätään tuolloin.

Sekä Bepi että MMO kiertävät Merkuriusta soikeilla radoilla napojen ympäri. Molemmat käyvät lähimmillään vain noin 400 kilometrin päässä Merkuriuksesta. Bepi pysyttelee suhteellisen lähellä planeettaa, mutta MMO:n rata ulottuu yli 11000 kilometrin päässä Merkuriuksesta, missä luotain havaitsee myös aurinkotuulta.

Jos kaikki käy suunnitellusti, asettuu MPO kiertämään Merkuriusta 14. maaliskuuta 2026 ja tekee tutkimuksiaan ainakin seuraavan vuoden kevääseen. Kaikissa suunnitelmissa on kuitenkin varauduttu siihen, että luotain toimii kevääseen 2028 saakka. Jos se on silloinkin vielä iskussa, ei sitä varmasti sammuteta, vaan sen annetaan toimia pitempäänkin.

BepiColombon MPO Kouroussa

BepiColombon planeettaluotainosa MPO perillä Kouroun avaruuskeskuksessa, mistä se laukaistaan lokakuussa avaruuteen Ariane 5 -kantoraketilla.


Lentonsa lopuksi luotain todennäköisesti ohjataan putoamaan Merkuriukseen, koska silloin tutkimuslaitteet pääsevät tekemään mittauksia ja ottamaan kuvia hyvinkin läheltä pintaa.

Merkuriuksen rakenteen, geologian ja koostumuksen, sen magneettikentän alkuperän ja lähiavaruuden tutkimisen lisäksi Bepi testataa  Einsteinin suhteellisuusteoriaa ja sen toivotaan tuovan myös lisätietoa yleisesti aurinkokunnan synnystä sekä kehityksestä.

Monet eksoplaneetat kiertävät tähtiään hyvin lähellä, joten Merkuriuksen tutkiminen auttaa ymmärtämään myös näitä muita tähtiä kuin Aurinkoa kiertäviä planeettoja.

MIXS ja SIXS

BepiColombo on suomalaisittain kiinnostava, koska Suomessa työskentelevät tutkijat osallistuvat lennon tieteellisten mittausten analysointiin ja sen mukana on suomalaista huipputeknologiaa. 

Tärkein kohde on luotaimessa oleva SIXS-mittalaite, joka on kokonaan tehty ja suunniteltu Suomessa, sekä sen kanssa yhdessä toimiva brittiläinen MIXS.

SIXS mittaa Auringosta saapuvaa röntgensäteilyä, elektroneja ja protoneja ja MIXS puolestaan näiden Merkuriuksen pinnalla synnyttämää röntgenfluoresenssia ja -sirontaa.

Havainnoista voidaan päätellä Merkuriuksen pinnan alkuainepitoisuuksia ja rakennetta, mikä auttaa selvittämään planeetan muodostumista ja kehitystä. Yhdessä BepiColombon muiden tiedelaitteiden kanssa näiden havaintojen avulla tutkitaan, miten Auringon hiukkassäteily tunkeutuu Merkuriuksen magneettikenttään ja miten Merkuriuksen magnetosfäärin dynaamiset prosessit puolestaan kiihdyttävät hiukkasia.

SIXSin rakennemalli on esillä Helsingin observatorion Avaruusmaa Suomi -näyttelyssä.


MIXS ja SIXS liittyvät läheisesti toisiinsa siten, että kun MIXS kuvaa Merkuriuksen pintaa hyvin tarkasti röntgensäteiden aallonpituusalueella, tarkkailee SIXS koko ajan Auringosta tulevan röntgensäteilyn määrää. Tämä auttaa säätämään MIXSin keräämiä tietoja oikeanlaiseksi. 

Lisäksi SIXS tekee mittauksia myös itsenäisesti mittauksia Auringosta. Sen toivotaan keräävän ensimmäiset pitkät aikasarjat Auringon purkauksista peräisin olevasta röntgen- ja hiukkassäteilystä lähellä Aurinkoa.

Pitkän matkan aikana BepiColombon mittalaitteet eivät ole toimettomina, vaan niillä pyritään tekemään havaintoja myös avaruudesta matkan varrella. Varsinkin Venuksen ja Merkuriuksen ohilentojen aikana tehdään mittauksia ja kuvia; näitä voidaan käyttää myös mittalaitteiden toiminnan testaamiseen ja kalibrointiin.

Helsingin yliopisto on päävastuussa Suomen osuudesta hankkeessa. SIXS-instrumentin päätutkija on dosentti Juhani Huovelin, ja professori Karri Muinonen on brittiläisen MIXS-instrumentin toinen päätutkija. Professori Rami Vainio Turun yliopistosta vastaa SIXS:in hiukkasilmaisimesta.

Helsingin yliopiston johtamassa ja Business Finlandin (viime vuoden loppuun saakka Tekes) rahoittamassa teknisessä projektissa on viisi päätason alihankkijaa, ja Ilmatieteen laitos vastaa projektipäällikön ja laadunvalvonnan työosuuksista.

Oxfords Instrument Technologies Oy ja turkulainen Aboa Space Research Oy (ASRO) ovat vastanneet SIXS-instrumentin teknisestä suunnittelusta ja rakentamisesta. 

TalviOja Consulting Oy on vastannut SIXS-instrumentin lämpösuunnittelusta ja -mallinnuksesta. Olosuhteet Merkuriuksen luona ovat hyvin hankalat, koska Auringon lisäksi laitteeseen tulee paljon lämpöä Merkuriuksen pinnasta.

RUAG Space Finland Oy (ent. Patria Aviation Oy) on valmistanut SIXS- ja MIXS-instrumenttien ohjaus- ja datankäsittely-yksikön ja Space System Finland Oy on kehittänyt ohjelmiston SIXS- ja MIXS -instrumenttien yhteiseen ohjaus- ja datankäsittely-yksikköön. 

Space Systems Finland on tehnyt myös suuren työn tarkistamalla koko BepiColombon tietokoneohjelmien laatua; tällaisissa hankkeissa, joissa ohjelmistojen pitää olla erittäin luotettavia, annetaan ne toisien yhtiöiden arvioitavaksi. Suomalaiset löysivät ohjelmistosta noin 250 pahaa bugia ja noin 500 hieman pienempää – joten työ ei ollut turhaa!

*

Juttu perustuu Helsingin yliopiston tiedotteeseen. Otsikkokuva kirjoittajan.

Suomalaiskoodareille tärkeä rooli eksoplaneettametsästyksessä

Ke, 05/02/2018 - 15:58 By Jari Mäkinen
Plato

Suomalainen avaruusyhtiö Space Systems Finland tekee Euroopan avaruusjärjestön PLATO-satelliittiin päätietokoneen ohjelmistot.

Vuonna 2026 avaruuteen laukaistava PLATO on eräs jännittävimmistä eksoplaneettoja etsimään tarkoitetuista, nyt tekeillä olevista avaruushankkeista.

PLATO, eli ”PLAnetary Transits and Oscillations of stars” on omalaatuinen avaruusteleskooppi siinä mielessä, että se koostuu yhden ison kaukoputken sijaan monista pienistä, laajan kuvakentän kaukoputkista. Se on siis periaatteeltaan samankaltainen kuin huhtikuussa avaruuteen laukaistu Nasan TESS, mutta paljon tehokkaampi ja luonnollisesti uudempi, koska eurosatelliittia ollaan vasta suunnittelemassa.

Suomalaiset saavat tärkeän osan tässä tekemisessä, sillä Space Systems Finland Oy on mukana teollisuuskonsortiossa, joka valittiin tänään tekemään satelliitin.

Tekemistä johtaa saksalainen OHB-System Ag partnereinaan ranskalainen Thales Alenia Space sekä sveitsiläinen RUAG. Suomalaisyhtiön osuutena on päätietokoneen ohjelmistojen kehittäminen, eli se vastaa avaruusaluksen "aivojen" toiminnasta. SSF on tehnyt vastaavia töitä aikaisemminkin, mutta saatu tilaus on nyt suurempi ja tärkeämpi kuin koskaan.

Ei ihme, että yhtiön toimialapäällikkö Matti Anttila on iloinen: ”Tässä hankkeessa pääsemme kehittämään turvallisuuskriittisiin ohjelmistoihin tarkoitettua ohjelmointiympäristöä jatkokäyttöön myös muille teollisuuden aloille." 

Luotettavuudeltaan huippuluokkaa oleville avaruusohjelmistoille kun on kysyntää monissa maanpäällisissäkin sovelluksissa ydinvoimaloista sairaalatekniikkaan.

PLATO-hankkeessa SSFn työn osuus hankkeessa on yli 20 henkilötyövuotta, joten saatu tilaus on yksi merkittävimmistä Suomeen tulleista avaruustilauksista viime vuosina.

Päätietokoneen ohjelmistojen lisäksi SSF kehittää hankkeessa ohjelmistoalustan sekä jatkuvan validoinnin tuotteistamista. SSF:n alihankkijoina on portugalilainen Critical Software, kreikkalainen ISD sekä SSF:n sisaryhtiö Space Systems Czech.

Hankkeen arvo on 297 miljoonaa euroa, ja viralliset sopimusneuvottelut alkavat ensi kesäkuussa.

Space Systems Finland Oy on espoolainen insinööritalo, joka liiketoiminta-alueita ovat avaruuden lisäksi mm. teollisuuden ohjelmistoratkaisut, konepajateollisuuden prosessikonsultointi, lääketieteen teknologia, data-analytiikka sekä puolustusteollisuus. Yhtiö on perustettu vuonna 1989 ja nykyisin se työllistää 80 henkeä.

Kirjoitimme laajan esittelyn PLATOsta vuonna 2014: Plato on uusi eksoplaneettametsästäjä.

*

Juttu perustuu osittain SSF:n tiedotteeseen.

Gaian tuoreet tähtitiedot ovat yksinkertaisesti upeita – katso näyttävät videot!

Ke, 04/25/2018 - 14:23 By Jari Mäkinen
Gaia RD2

Gaia-tähtikartoittajan toinen tietopaketti julkistettiin tänään ja se on hieno. Täydennämme aamuista ennakkojuttuamme tuoreilla tiedoilla.

Kerroimme tänään jo aiemmassa jutussamme Gaia-satelliitin uudesta tietokannasta, joka julkistettiin klo 13 Suomen aikaa.

Tiedot ovat odottamattomankin upeita: lähes 1,7 miljardista tähdestä on saatu nyt sijainnit taivaalla tarkemmin kuin koskaan. Tarkkuus on sama kuin havaittaisiin euron kolikkoa Kuun pinnalla.

Tähtitieteilijöille tarkat kartat taivaalla olevista tähdistä ovat tärkeitä, mutta vieläkin tärkeämpää se on tähtien liikkeistä tutkiville tähtitieteilijöille. 

Taivastahan ei ole paikallaan, vaikka se siltä näyttää. Kaikki tähdet liikkuvat toistensa suhteen ja kun Gaian tekemien havaintojen perusteella nopeutetaan tähtien liikkeitä ja jatketaan liikettä tulevaisuuteen, näyttää taivas tältä:

Koska kaikki taivaallamme näkyvät tähdet ovat Linnunradassa, omassa kotigalaksissamme, voidaan näistä tähtien liikkeistä nähdä miten Linnunrata pyörii ja miten siihen kuuluvat tähtijoukot ja muut vastaavat liikkuvat. Tästäkin on tehty animaatio:

Gaian tuloksien avulla päästään myös käsiksi ennenkuulumattoman tarkasti galaktiseen arkeologiaan.

Tiedoista on koottu uusi, tarkka ns. Hertzsprung-Russell -kuvaaja, missä on tähtien kirkkaudet ja värit. Kuvaajan avulla voidaan tutkia tähtien kehitystä ja sitä, miten yksittäiset tähdet muuttuvat elämänsä aikana ja siirtyvät kuvaajassa.

Kiinnostavaa kartassa on valkoisten kääpiötähtien eri tyypit. Esimerkiksi Auringosta tulee aikanaan valkoinen kääpiö, kun sen vety alkaa loppua. Kuvaaja näyttää selvän eron runsaasti vetyä sisältävien ja heliumrikkaiden kääpiöiden välillä.

Tietojen avulla voidaan myös katsoa millaisia tähtiä on eri puolilla Linnunrataa. Tästä voidaan päätellä miten esimerkiksi galaksimme keskellä olevan kiekon ympärillä oleva halo on muodustunut.

Uusi tietokanta pitää sisällään myös tietoja siitä, miten Linnunradan luona olevan Magellanin pilven tähdet liikkuvat; tämä on otsikkokuvassa.

 

*

Gaian uusi tietokanta on täällä: archives.esac.esa.int/gaia

Hienoja 3D-visualisointeja on puolestaan täällä: sci.esa.int/gaia-vr

Otsikkokuva:  Gaia Data Processing and Analysis Consortium (DPAC); P. McMillan, Lund Observatory, Sweden; A. Moitinho / A. F. Silva / M. Barros / C. Barata, University of Lisbon, Portugal; H. Savietto, Fork Research, Portugal

Lähes 1,7 miljardia tähteä: "...ja kaikki alkaa liikkua"

Ke, 04/25/2018 - 10:42 By Jari Mäkinen
Timo Prusti ESTECissä. Kuva: Jari Mäkinen

Euroopan avaruusjärjestö ESA julkistaa tänään Gaia-satelliittinsa uusia mittauksia. "Tällä tulee olemaan sokkiefekti tutkimukselle", lupaa lennon suomalainen tiedejohtaja Timo Prusti.

Gaia on satelliitti, jonka tehtävänä on yksinkertaisesti mitata tarkasti tähtitaivasta. Missä tähdet ovat, kuinka kirkkaita ne ovat ja miten ne liikkuvat?

Tätä rutiininomaista kartoitusta on tehty erilaisin menetelmin jo historian hämystä, mutta Gaian tulokset ovat mullistavia niin määrän kuin laadunkin suhteen. 

"Kaikkein tärkein syy tehdä Gaia ja mitata tähtiä näin tarkasti on selvittää oman galaksimme, Linnunradan rakenne", selitti Timo Prusti, kun tapasimme ESTECissä, Hollannissa helmikuun lopussa ja tutkiskelimme mitä tuloksia nyt tänään julkistetaan.

Tätä ennen taivasta parhaiten kartoittanut Hipparcos-satelliitti katsoi vain lähitähtiä, mutta Gaian tähtikartta kattaa koko Linnunradan.

"Tulosten avulla voimme nähdä missä ovat Linnunradan spiraalihaarat tarkalleen, missä on galaksimme keskus ja miten itse liikumme keskuksen ympärillä. Tähän saakka kuvamme Linnunradasta on ollut hyvin staattinen, mutta me laitamme nyt kuvan kolmiulotteiseksi ja liikkumaan."

"Tämä todella sokkiefekti, kun näkee miten Linnunrata alkaa liikkua ja muuttuu eläväksi!"

Gaian tuloksia julkaistiin jo syyskuussa 2016, mutta Timon mukaan se oli vain harjoittelua.

Otsikkokuvassa on tuon tietokannan perusteella tehty kuva Linnunradasta.

"Siinä ensimmäisessä kartassa oli kaksi miljoonaa tähteä, mutta tässä uudessa on yli 1,3 miljardia tähteä. Se on aikamoinen harppaus eteenpäin, ei voi kuin aavistaa mitä kaikkea tutkijat tulevat tekemään tällä tiedolla."

Jo ensimmäisen tietokannan perusteella on tehty yli 400 referoitua julkaisua.

Tähdistä tietokannassa on niiden erittäin tarkat sijainnit taivaalla ja kirkkaudet, mutta tässä uudessa listassa on lisäksi noin 1,1 miljardin tähden värit. Gaia pystyy sanomaan alle millikaarisekunnin tarkkuudella tähtien sijainnit.

"Ensimmäistä kertaa optisilla aallonpituuksilla päästään alle millikaarisekunnin tarkkuuteen."

Tämä tarkoittaa samaa kuin voisi nähdä New Yorkista katsottuna 20 sentin kolikon Eiffeltornin huipulla.

"Lisäksi olemme voineet mitata tähtien radiaalinopeuksia, eli vauhtia, jolla tähdet tulevat meitä kohden tai etääntyvät meistä. Tämä voidaan tehdä toistaiseksi vain kirkkaimmille tähdille, eli sellaisille, jotka ovat magnitudia 12 ja vähemmän. Näistä listassa on noin kuusi miljoonaa."

Ja lista jatkuu edelleen: "puoli miljoonaa muuttuvaa tähteä ja 13 000 omassa aurinkokunnassamme olevan pienkappaleen astrometristä mittausta.

Asteroidien ja komeettojen mittaukset ovat kiinnostavia siksi, että Gaian avulla voidaan niiden ratoja Auringon ympärillä laskea hyvin tarkasti. Tämä tuo mukanaan jännittävän yllätyksen:

"Kun esimerkiksi asteroidi kulkee radallaan jonkun toisen asteroidin läheltä, niin niiden radat muuttuvat vähän. Voimme nyt mitata tämän ratamuutoksen tarkasti ja sen avulla voimme laskea asteroidien massoja. Tällä hetkellä emme tunne hyvin niiden massoja, mutta Gaian avulla saamme tästä lisää tietoa."

Gaian ensimmäisten tulosten mukaan tehty kartta Linnunradasta.

Alussa oli ongelmia

Kun Gaia laukaistiin avaruuteen joulukuussa 2013, huomattiin pian, että sen havaintolaitteisiin tuli jostain hajavaloa. Sen kaksi teleskooppia eivät siis olleet sisältä täydellisen pimeitä siten, että ne näkivät vain ja ainoastaan tähtitaivaan kuvan, vaan jostain sivusta tuli hieman valoa.

Kyse ei ollut suuresta asiasta, mutta hajavalo haittasi hieman havaintojen tekemistä. 

"Etsimme syytä siihen, mutta emme löytäneet, joten tälle ei voinut tehdä mitään. Onneksi tätä voidaan korjata havaintoja käsittelemällä, ja mitä enemmän meillä on havaintoja, niin sitä vähemmän tämä haittaa."

Toinen alussa ollut yllättävä ongelma oli teleskooppien peileihin kertynyt jäähuuru. Satelliitin sisälle oli kaikesta puhdistamisesta huolimatta jäänyt vähän vesihöyryä, joka tiivistyi ja jäätyi peilien pinnoille. Tämäkin ongelma oli pieni ja jäätä oli hyvin vähän, mutta kun kyse on erittäin tarkoista havainnoista, oli tilanne harmittava.

Tältä varalta peilejä voidaan lämmittää, ja nyt näyttää siltä, että tästä ongelmasta on päästy eroon. Vesihöyry on häipynyt avaruuteen niiden pienenpienien rakojen kautta, mistä se sisälle pääsi tunkeutumaan.

"Kolmas ongelma oli se, että teleskooppien välinen kulma on heilahdellut", harmittelee Timo ja viittaa siihen, että Gaian kaksi teleskooppia katsovat avaruuteen eri suuntiin, niin niiden välisen kulman pitäisi olla tarkalleen 106,5°.

"Tässä on ollut millikaarisekunnin heilahtelua. Se johtuu varmaankin rakenteen lämpölaajenemisesta, eikä sitä osattu ottaa huomioon, koska Gaia on ensimmäinen havaintolaite, joka voi nähdä näin pientä liikettä. Vastaavaa on voinut olla aiemminkin avaruusteleskoopeissa, mutta sitä ei ole vain havaittu."

Onneksi nämä muutokset voidaan mitata ja korjata tuloksissa.

Gaiassa on kaksi teleskooppia, joissa on kooltaan 1,45 × 0,5 metriä olevat peilit ja ne katsovat avaruuteen 106,5° astetta eri suuntiin. Kun satelliitti pyörii, keilaavat teleskoopit koko taivasta.

 

Kaasua riittää vuoteen 2024

Periaatteessa mitä pitempään mittauksia jatketaan, sitä tarkempia tuloksista tulee. Siksi on hyvä, että näillä näkymin Gaia jatkaa toimintaansa paljon suunniteltua pitempään.

"Laukaisun aikaan suunnittelimme satelliitin tekevän tiedehavaintoja vähintään viiden vuoden ajan ja tämä aika tulee täyteen nyt ensi kesällä", Timo selittää. 

Toimintaa rajoittava tekijä on ns. kylmän kaasun määrä. Sitä käytetään satelliitin asennon säätöön ja pyörittämiseen. 

"Kun se loppuu, niin emme voi enää tehdä tarkkoja kuvia. Viimeisimmän tiedon mukaan näin käy vuonna 2024 plus miinus yksi vuosi. Eli viiden vuoden sijaan voisimme tehdä havaintoja Gaialla kymmenen vuoden ajan. Avaruus on vaarallinen paikka ja mitä tahansa voi tapahtua milloin vain, mutta tällä hetkellä näyttää tosiaan siltä, että voimme jatkaa vielä vuosien ajan."

Satelliitit tuntuvat nykyisin kestävän hyvin ja koska niihin laitetaan varmuuden vuoksi mukaan ylimääräistä polttoainetta (ja Gaian tapauksessa ohjauskaasua), on suunnitellun toiminta-ajan ylittäminen normaalia. Kun lennonjohto oppii vielä pian optimoimaan satelliitin käyttöä, kuluu polttoainetta vielä suunniteltua vähemmän.

Jatkoaika vaatii kuitenkin byrokratiaa, sillä satelliitin ylläpito ja sen tulosten vastaanotto maksaa. Nyt Gaialle on saatu epävirallisesti lupaus työn jatkumisesta ainakin vuoden 2020 loppuun, ja todennäköisesti tätä jatketaan ainakin vuoteen 2022 saakka. Kriteerinä jatkoajalle on se, voiko satelliitti tuottaa enää uutta, kiinnostavaa tietoa, ja ainakin toistaiseksi lisähavainnot auttavat parantamaan laatua olennaisesti.

Gaian tietokanta numero kolme joskus tulevaisuudessa tulee olemaan siksi tätäkin parempi ja massiivisempi.

Samalla Timo ja muut tutkijat katsovat kuitenkin jo tulevaisuuteen.

"Olisi hyvä tehdä Gaian kaltainen satelliitti joskus 40 vuoden päästä, koska kun toistaisimme havainnot tuolloin uudelleen, niin saisimme erittäin kiinnostavia tuloksia. Pääsisimme esimerkiksi katsomaan oman Linnunratamme tähtien liikkeiden lisäksi lähellämme olevien Magellanin pilvien tähtien liikkeitä. Se auttaisi muun muassa mittaamaan ensimmäistä kertaa tarkasti mahdollisen pimeän aineen määrää."

Lisäksi olisi kiinnostavaa, jos uusi laite voisi tehdä havaintoja myös lähi-infrapunassa pelkän optisen alueen sijaan.

"Voisimme nähdä silloin pölypilvien peitossa olevia nuoria ja vanhoja tähtiä. Se olisi jännää!"

*

Juttua on päivitetty 25.4. päivällä olleen tiedostustilaisuuden jälkeen. Lue myös uudempi juttumme!

Nyt se on varmaa: Hubblen avaruusteleskoopin seuraaja viivästyy taas

Ke, 03/28/2018 - 13:22 By Jari Mäkinen

Kuten kerroimme jo pari kuukautta sitten, on Hubble-avaruusteleskoopin seuraaja James Webb -avaruusteleskooppi vaikeuksissa. Tai siis muuta ongelmaa ei enää ole, kuin että sen saaminen laukaisukuntoon vie pelättyäkin enemmän aikaa. Kuten epäviralliset tiedot jo vihjasivat, on nyt tavoitteena kevät 2020.

1960-luvulla avaruuajan alussa Nasaa johtaneen James Webbin mukaan nimetty uusi avaruusteleskooppi on upea laite. 

Ja kuten aika usein upeat avaruuslaitteet ovat, on JWST myös monimutkainen ja kallis. Tähän mennessä se on kallein Nasan hanke, kun mukaan ei lasketa Kansainvälistä avaruusasemaa. Vaikka mukana kustannuksia jakamassa ovat Euroopan avaruusjärjestö ja Kanada, on pelkästään amerikkalaisille veronmaksajille tulevassa hintalapussa nyt yli kahdeksan miljardia dollaria.

Ei ihme, että ennen kaikkea Yhdysvaltain hallituksen tilitarkastajat ovat seuranneet menoa viime aikoina tarkasti.

Kun JWST oli lähellä tulla peruutetuksi vuonna 2011 (jo sitä ennen olleiden viivytysten ja budjettiylitysten vuoksi), asetettiin tuolloin hankkeelle tämä kahdeksan miljardin dollarin katto. Tuskin kukaan ehdottaa teleskoopin jättämistä Maahan tämän kaiken jälkeen pienen ylityksen vuoksi, mutta nipotusta on tiedossa.

Viime aikoina lopullinen, varsinainen avaruuteen laukaistava teleskooppi on käynyt läpi tiukkoja testejä ensin Nasan Goddardin avaruuslentokeskuksessa, sitten Houstonissa Johnsonin avaruuskeskuksessa ja lopulta Kaliforniassa Northrop Grumman -yhtiön puhdastiloissa, missä teleskooppiosaan sitä odotti myös erikseen testattu avaruusalusosa – se, mikä pitää optiikasta ja havaintolaitteista koostuvan teleskoopin suunnassa ja toiminnassa avaruudessa.

Testit ovat menneet muuten hyvin, paitsi että niiden aikana on löydetty vikoja, joiden korjaamiseen on mennyt hieman enemmän aikaa kuin toivottiin. On normaalia, että tämän kokoisesta laitteesta löytyy pieniä vikoja; voisi jopa sanoa, että ellei mitään löytyisi, kannattaisi olla huolissaan.

JWST:n tapauksessa kuitenkin vikojen korjaaminen on vaatinut suurien osien purkamista ja uudelleen kasaamista, sekä jälleen kerran testaamista.

Erityisen paljon aikaa on mennyt aurinkosuojan kanssa. Se on viidestä kerroksesta koostuva varjo, joka ponnahtaa auki täyteen kokoonsa vasta avaruudessa. Se on avattu täyteen mittaansa, aivan kuten tapahtuu avaruudessa, mutta sen saaminen takaisin tarkasti laskostettuun pakettiin on vienyt kuukausikaupalla ylimääräistä aikaa. 

Lisäksi varjoon on tehty pieniä korjauksia ja siksi se on avattu – ja pakattu ylimääräisen kerran.

JWST:n aurinkosuoja
Uuden avaruusteleskoopin aurinkosuoja on jotakuinkin tenniskentän kokoinen.

 

Jo tätä ennen testaaminen oli noin neljä kuukautta myöhässä, ja siksi laukaisua avaruuteen oli lykätty vuoteen 2019. Sitä ennen laukaisua suunniteltiin jo tämän vuoden lokakuulle, mutta nyt tavoitteena on virallisesti "aikaisintaan" toukokuu 2020.

Seuraavaksi osat liitetään toisiinsa, ja sen kuluessa varmasti tulee eteen vielä hankaluuksia. Niinpä Nasa päätti antaa hankkeelle lisäaikaa, jotta työtä ei tarvitse tehdä liian nopeasti; on parempi viivyttää jo viipynyttä teleskooppia vielä vähän sen sijaan että riskeerattaisiin sen toiminta liialla kiireellä.

JWST on nykyiseen Hubbleen verrattuna paljon parempi ja suurempi. Sen mosaiikkimainen peili on halkaisijaltaan yli kolme kertaa leveämpi kuin Hubblen yhdestä osasta koostuva, avaruussukkulan rahtiruuman koon mukaan tehty peili. Uusi teleskooppi on myös viritetty havaitsemaan paremmin näkyvän valon lisäksi infrapunasäteilyä – sitä kun maanpäälliset kaukoputket näkevät heikonlaisesti ilmakehän vuoksi.

Siinä missä Hubble kiertää Maata ja suunniteltiin sellaiseksi, että astronautit voivat sitä huoltaa avaruussukkulan avulla, viedään JWST noin 1,5 miljoonan kilometrin päähän maapallosta ns. Lagrangen pisteeseen. Siellä se pystyy tekemään paremmin havaintoja, mutta sen huoltaminen laukaisun jälkeen on hyvin hankalaa. Siksi JWST on tehty sellaiseksi, ettei siihen täydy kajota enää laukaisun jälkeen. 

JWST laukaistaan avaruuteen eurooppalaisella Ariane 5 -kantoraketilla, jonka suuri rahtikuorma oli suunnittelun alkaessa levein ja tilavin käytössä olleista kantoraketeista. Mikäli hanke viivästyy tästä vielä edelleen, on mahdollista, että raketti täytyy vaihtaa toiseen. Ariane 5 korvataan nimittäin noihin aikoihin uudella Ariane 6:lla, joka ei ole yhtä voimakas. 

Voi olla, että SpaceX on jo postittamassa Falcon Heavyn esitteitä Nasalle – sen käyttäminen kun saattaisi auttaa budjettipuolella, koska sen käyttäminen on nähtävästi paljon edullisempaa kuin nykyisten isojen kantorakettien.

Piirros JWST:stä avaruudessa.

Tässä ovat Suomen avaruusnaiset – listalla yli 60 nimeä ja avaruusinsinööri Heli videolla

Tänään vietetään kansainvälistä naistenpäivää, aivan kuten läntisessä osassa maailmaa on tehty 8. maaliskuuta aina 1900 -luvun alkupuolelta alkaen ja virallisesti kaikissa YK:n jäsenmaissa vuodesta 1975 alkaen.

 

Monet yliopistot ja tutkimuslaitokset juhlistavatkin tänään naisiaan, ja niin tekee myös Tiedetuubi.

Olemme koonneet yhdessä Suomen "virallisen" avaruussivuston spacefinland.fi:n kanssa listauksen suomalaisista ja Suomessa toimivista avaruusalan naisisista; heidän hyvin erilaisia tarinoitaan lukiessa on helppo huomata, että avaruusala ei katso sukupuolta, vaan sopii naisille aivan yhtä hyvin kuin miehille. Ja muillekin.

Listalla on yli 60 nimeä!

Yllä olevalla videolla on eräs avaruusnaisista, Euroopan avaruusjärjestössä työskentelevä Heli Greus. Hän vastaa isojen satelliittien laadusta ja siitä, että niiden tekemisessä käytetyt materiaalit kestävät avaruuden sekä avaruuteen laukaisun olosuhteita. Hänen varsin mutkikas matkansa Alankomaihin, Euroopan avaruustekniikkakeskus ESTEC:iin on myös jännittävä ja opettavainen.

Kenties edelleen merkittävin suomalainen avaruusalalla ollut nainen on Turun yliopiston tähtitieteen professori Liisi Oterma (s. 1915), joka oli Yrjö Väisälän kanssa löytämässä lukuisia pikkuplaneettoja 1930-luvulta alkaen. Liisi Oterma

Hän toimi Turun observatorion ja sittemmin Tuorlan observatorion observaattorina ja tunsi tähtitieteen lisäksi hyvin myös geodesiaa ja optiikkaa. Oterma on löytänyt virallisesti yli 200 pikkuplaneettaa ja kolme komeettaa.

Oterma oli ensimmäinen Turun yliopiston matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan naistohtori ja myös ensimmäinen tähtitieteessä väitellyt nainen Suomessa. 

Vaatimatonta elämää viettänyt Oterma jäi eläkkeelle vuonna 1978 Turun yliopiston tähtitieteen professorina ja kuoli vuonna 2001.

Liisi Otermaa (ja varmaankin nyttemmin myös Esko Valtaojaa) on varmasti kiittäminen siitä, että etenkin tähtitieteilijöiden parissa on Suomessa varsin paljon naisia!

Kuka kukin on?

Seuraavassa listassa on suomalaisia avaruusnaisia sukunimen mukaan aakkosjärjestyksessä. Pyysimme osaa heistä kertomaan itsestään hieman enemmän, joskin vastauksia on tässä olennaisesti lyhennetty.

Juttua voidaan täydentää myöhemmin tavoitteena laatia lista kaikista suomalaisista avaruusalan toimijoista.

Anita Aikio
avaruusfysiikan professori, Oulun yliopisto

Johdan ionosfäärifysiikan tutkimusryhmää, joka tutkii Auringon ja avaruussään vaikutuksia korkeiden leveyspiirien ja polaarialueen ionosfääriin sekä Maan lähiavaruuteen.

Aloitin fysiikan opinnot Oulun yliopistossa, ja koska olin kiinnostunut revontulitutkimuksesta, hakeuduin kesätöihin Sodankylän geofysiikan observatorioon. Tein pro gradu -tutkielmani avaruusfysiikan alalta ja minut pyydettiin työskentelemään vasta perustettuun EISCAT-datalaboratorioon Oulun yliopistoon. Suoritin työn ohessa avaruusfysiikan jatko-opintoja.

Ennen valmistumistani tohtoriksi työskentelin vuoden verran Ruotsissa Teknillisessä korkeakoulussa Tukholmassa ja Ruotsin avaruustutkimuslaitoksessa Uppsalassa. EISCAT-tutkimuksen lisäksi opin ymmärtämään satelliittimittauksia, sillä Ruotsi oli juuri lähettänyt ensimmäisen oman tutkimussatelliittinsa (Viking) kiertämään maapalloa usean tuhannen kilometrin korkeudelle.

Tämän jälkeen olen työskennellyt Oulun yliopistossa eri tutkimukseen ja opetukseen liittyvissä tehtävissä ja johtanut useita Suomen Akatemian rahoittamia projekteja. Satelliitit, esimerkiksi Euroopan avaruusjärjestön magnetosfääriä tutkiva Cluster-satelliittiparvi ja ensimmäinen ionosfäärin monisatelliittirypäs Swarm ovat maanpintamittausten lisäksi olleet tärkeässä roolissa tutkimuksessamme.

Parhaillaan valmistaudumme uuden sukupolven epäkoherentin sirontatutkan EISCAT_3D:n rakentamiseen Norjaan, Suomeen ja Ruotsiin. Tutkan kokonaisrahoitus on n. 70 MEUR ja siitä tulee valmistuessaan maailman johtava mittalaite lajissaan. Rakennustyöt alkavat tänä kesänä ja ensimmäisiä mittauksia odotetaan tehtäväksi v. 2021.

Anita AikioAnita Puerto Ricossa Arecibon tutkan/radioteleskoopin luona. Itse valtavasta lautasantennista näkyy vain osa kuvan alalaidassa kasvillisuuden takaa (tämän antennin ympäri James Bond juoksi Golden Eye -elokuvassa), valkoinen mötikkä kuvassa takana on teleskoopin lähetin-vastaanotin -rakennelma. Anita oli opettajana kansainvälisessä tutkakoulussa Arecibossa kesällä 2014.

*

Monika Andersson
Tutkija, Ilmatieteen laitos

Monika on erikoistunut sähköisesti varautuneiden hiukkasten vaikutuksiin ilmakehässä ja ilmakehän kemiaan. Hän on mukana Ilmatieteen laitoksen kaukokartoitusyksikössä.

*

Päivi Antikainen
Liikenne- ja viestintäministeriö

Toimin Liikenne- ja viestintäministeriössä tietoliiketoimintayksikön johtajana ja vastuualueeseeni kuuluu satelliittiasiat. Yksikössä on mm. valmisteltu vuoden alussa julkaistu satelliittinavigoinnin toimintaohjelma. Lisäksi vastaan avaruushallinnon tarpeen arvioinnista, jonka saimme tehtäväksi hallituksen puolivälitarkastelussa.

Ministeriömme vastaa samoin avaruustoiminnan kannalta keskeisten Ilmatieteen laitoksen ja Viestintäviraston tulosohjauksesta. Toimin myös avaruusasioiden neuvottelukunnan varapuheenjohtajana. Ensimmäinen kosketukseni avaruusasioihin oli opiskeluaikoina kansainvälisen oikeuden opintojen yhteydessä.

*

Johanna Erkkilä
Lakimies, Ulkoministeriö

Johanna toimii Kansallisen turvallisuusviranomaisen päällikön sijaisena ja on mukana monien avaruuteen sekä sen käyttöön liittyvien asioiden käsittelyssä ulkoministeriössä.

*

Maria Genzer
Ryhmäpäällikkö, Ilmatieteen laitos

Olen ollut pienestä asti kiinnostunut avaruudesta, joten opiskellessani TKK:lla tietotekniikkaa huomasin syventymiskohteeksi tarjolla olevan myös Avaruustekniikan. Aloin opiskella sitä ja päätin tehdä myös diplomityöni avaruustekniikan alalta ja hakeuduin Ilmatieteen laitokselle tekemään sitä.

Diplomityön jälkeen sain jäädä töihin Ilmatieteen laitokselle ja nyt takana on jo yli 20-vuotinen ura avaruuslaitteiden parissa. Olen näiden vuosien aikana tehnyt hyvin monenlaisia tehtäviä, alkaen avaruuslaitteiden maatukilaitteistojen ohjelmoimisesta ja ohjelmistojen suunnittelusta sekä lentävien laitteiden operoimisesta laitteiden laadunvalvontaan ja loppujen lopuksi kokonaisten avaruuslaiteprojektien vetämiseen.

Viimeiset noin 10 vuotta olen pääasiassa toiminut avaruuslaiteprojektien projektipäällikkönä; viimeisimpiä ovat Merkuriusta tutkimaan lähtevän BepiColombo-luotaimen SIXS, yksi suurimpia suomalaisia avaruuslaiteprojekteja, sekä paine- ja kosteusmittalaitteet Mars-laskeutujiin. Näitä ovat Nasan nyt Marsissa oleva Curiosity, tuleva Mars 2020 -kulkija ja eurooppalais-venäläinen ExoMars 2020.

Lisäksi olen toiminut Ilmatieteen laitoksen avaruuslaiterakentamisen laatupäällikkönä ja tämän vuoden alusta myös esimiehenä Planeettatutkimus ja avaruusteknologia -ryhmässä.

*

Heli Greus
Vanhempi laatuinsinööri, Euroopan avaruusjärjestö

Alun perin unelma-ammattini oli lentäjä, mutta jouduin jättämään haaveet, koska olin liian lyhyt. Lukion jälkeen en vielä tiennyt, mikä minusta tulisi isona, joten kävin ammattiohjauksessa, ja siellä minulle suositeltiin psykologin työtä – mikä oli aivan päinvastaista, mitä olin ajatellut. Olin lukenut pitkän matematiikan ja jokin teknisempi ala tuntui kiinnostavammalta.

Menin kuitenkin pääsykokeisiin, mutta jäin toiselle varasijalle. Kun sitten välivuoden jälkeen aloin jälleen miettiä koulutuspaikkaa, otin käteeni paksun valintaoppaan ja avasin siitä sivuja ihan sattumalta. Muutaman epäkiinnostavan sivun jälkeen eteeni tuli avaruuslaitetekniikka ja Rovaniemi. Se tuntui heti oikealta, innostuin asiasta ja hain sinne.

Pääsin koulutukseen, joten menin Rovaniemelle. Kyseessä oli nelivuotinen kurssi ammattikorkeakoulussa, ja vaikka tätä opetusta ei ole Rovaniemellä sen koommin järjestetty, osui se minulle juuri oikeaan saumaan. Meillä oli hyvä ryhmä ja opettaja Aalto-yliopistosta.

Koulutukseen kuului myös työharjoittelu, ja sain paikan siihen Etelä-Suomesta Space Systems Finland -yhtiöstä. Lopputyön jälkeen menin kuitenkin työhön Ylinen Electronics -yhtiöön, ja opiskelin samalla avaruustekniikkaa ja radiotekniikkaa.

Kun Suomen avaruusalalla koitti useiden hankkeiden jälkeen hieman hiljaisempi aika ja työpaikallani käytiin YT-neuvotteluja, päätin hakea paikkaa muualta. Oli selvää, että jos haluan jatkaa avaruusalalla, minun piti lähteä ulkomaille. Kävin siksi läpi alan isoja yrityksiä, kuten Airbus ja Thales, mutta myös huomasin, että Euroopan avaruusjärjestö etsi laatuinsinööriä. Ajattelin, että voisihan sitäkin kokeilla!

Hain ja sain yllättäen kutsun haastatteluun. Kyseessä oli ensimmäinen haastatteluni englanniksi, edessäni oli viisihenkinen paneeli ja jouduin vastaamaan moniin kiperiin kysymyksiin. Mietin mielessäni tuolloin, että mitä ihmettä olin mennyt tekemään.

Pariin kuukauteen ei ESA:sta kuulunut mitään, joten aloin jo pohtia muiden paikkojen etsimistä, kunnes sain sähköpostilla kutsun tulla uuteen haastatteluun. Silloin minut yllättäen vietiinkin suoraan laatuosaston johtajan luokse, joka kertoi minun saaneen paikan.

Olin aluksi mukana yksittäisten laitteiden testaamisen ja laadunvarmistuksen kanssa, mutta sen jälkeen pääsin mukaan HYLAS-tietoliikennesatelliitin laatuinsinööriksi ja sen jälkeen kaikki työni ovat olleet isompien satelliittihankkeiden parissa.

*

Päivi Harjunpää
Observatorion päällikkö, Yliopistomuseo

Tähtienvälisten kaasupilvien tutkimiseen erikoistunut tähtitieteilijä on toiminut Helsingin yliopiston Observatorion päällikkönä siitä alkaen, kun se avattiin tähtitieteen yleisökeskuksena vuonna 2012.

*

Diana Hannikainen
Toimittaja, Sky & Telescope

Diana on ensimmäinen Helsingin yliopistossa tähtitieteestä väitellyt nainen. Hän erikoistui suurenergia-astrofysiikkaan ja käytti tutkimuksessaan paljon mm. Euroopan avaruusjärjestön Integral-avaruusteleskooppia. Nykyisin hän on Yhdysvalloissa julkaistavan Sky & Telescope –lehden toimittaja.

*

Maria Hieta
Tutkimusinsinööri, Ilmatieteen laitos

Olen Pyhäjärvellä syntynyt avaruustekniikan diplomi-insinööri ja työskentelen Ilmatieteen laitoksella tutkimusinsinöörinä Planeettatutkimus ja avaruusteknologia -ryhmässä. Toimin tällä hetkellä laatupäällikkönä ryhmämme avaruuslaiteprojekteissa ja vastaan mm. laitteiden testauksesta.

Tällä hetkellä käynnissä on kaksi instrumenttiprojektia: paine- ja kosteusmittalaitteet NASA:n 2020 -kulkijaan sekä ExoMars 2020 -lennon laskeutumisalukseen. Aikaisemmin olen ollut mukana vuonna 2014 toimitetuissa DREAMS-P ja DREAMS-H -instrumenteissa, jotka olivat ExoMars 2016 -lennon Schiaparelli-laskeutujassa.

Sisäinen kompassini asettui osoittamaan kohti avaruutta noin 15-vuotiaana, jolloin unelma-ammattini on astronautti. Sen jälkeen suunta on ollut selvä: avaruus on valloitettava tavalla tai toisella. Reitti on hieman kiemurrellut ensin tähtitieteen opintojen pariin Ouluun ja sen jälkeen avaruustekniikan kursseille Otaniemeen. Otaniemessä ryhdyimme pienellä opiskelijaporukalla suunnittelemaan omaa satelliittia, joka sittemmin sai nimen Aalto-1 ja laukaistiin Maata kiertävälle radalle vuonna 2017. Kesätöiden myötä pääsin Ilmatieteen laitoksen avaruuslaboratorioon 2010 ja sille tielle jäin.

Mariat Genzer ja Hieta valmistelemassa avaruuslaitetta tärinätestiin.Mariat Genzer ja Hieta valmistelemassa avaruuslaitetta tärinätestiin.

*

Heli Hietala
Tutkija, University of California, Los Angeles (UCLA)

Heli tutkii maapallon säteilyvöitä ja niiden sokki-ilmiöitä ja magneettista takaisinkytkentää apunaan mm. avaruudessa asiaa tutkivat satelliitit. Hän on nykyisin työssä Los Angelesissa Kalifornian yliopiston maapallon, planeettojen ja avaruusfysiikan tutkimusyksikössä.

*

Talvikki Hovatta
Erikoistutkija, Turun yliopisto

Radiotähtitieteilijä Talvikki tutkii kaukaisten aktiivisten galaksien kirkkauden vaihteluja. Ennen nykyistä työtään Turussa hän oli Metsähovin radiotutkimusasemalla ja sitä ennen Talvikki vietti kaksi vuotta tutkijana Purduen yliopistossa, Indianassa, ja kolme vuotta Caltechissa, Kaliforniassa.

*

Iolanda Ialongo
Tutkija, Ilmatieteen laitos

Olen tutkijana Ilmatieteen laitoksen Avaruus- ja kaukokartoituskeskuksessa. Tulin Suomeen Italiasta, jossa opiskelin fysiikkaa ja väittelin tohtoriksi ilmakehän kaukokartoituksesta Rooman yliopistosta.

Työssäni Ilmatieteen laitoksella tutkin ilmakehän koostumusta satelliittihavaintojen avulla. Käytän työssäni Nasan Aura-satelliitissa olevan mm. suomalais-hollantilaisen OMI-mittalaitteen (Ozone Monitoring Instrument) tekemiä havaintoja. Erityisesti olen käyttänyt satelliittien hankkimia ilmakehämittauksia erilaisien ihmisen toiminnasta sekä tulivuorista ja metsäpaloista tulevien päästöjen tutkimiseen, kuten myös otsonikerroksen ja UV-säteilyn mittaamiseen.

Tällä hetkellä vedän Suomen Akatemian rahoittamaa ILMApilot-kärkihanketta, joka tähtää satelliittipohjaisen ilmakehädatan hyödyntämiseen yhteiskunnallisesti merkittävissä ilmanlaatusovelluksissa. Viime aikoina ILMApilot-hankkeessa on mm. tuettu suomalaisten cleantech-yritysten toimintaa satelliittihavaintojen avulla.

*

Eva Isakson
Kirjastonhoitaja, Helsingin yliopisto

Eva on tähtitieteilijä, joka on pitänyt pitkään huolta Helsingin yliopiston observatorion kirjastosta ja on nykyisin työssä Kumpulan kampuksella. Hän on myös kirjoittanut paljon suomalaisista naistähtitieteilijöistä.

*

Suvi Juurakko-Lehikoinen
Viestintävirasto

Olen koulutukseltani 2002 valmistunut diplomi-insinööri TKK:lta. Jo lapsena katselin mummun kanssa Star Trekiä ja aloin tiirailemaan tähtiin. Opiskeluaikana avaruustekniikan kursseilla pääsin jo lähemmäs käytännön avaruustutkimusta ja satelliittien radat tulivat tutuiksi. Pääaineenani luin radiotekniikkaa ja valmistuttuani tutkin mobiilipaikannusta VTT:llä.

Vuonna 2008 aloitin radioverkkoasiantuntijana Viestintävirastossa ja 2013 lähtien olen vetänyt Viestintäviraston Taajuushallinnossa Kiinteät radioverkot -ryhmää. Nykyisessä työssäni avaruus onkin jo enemmän arkipäivää. Ryhmäni vastuulla ovat ilmatieteen radioliikenteen, radioastronomian, avaruustutkimuksen sekä kotimaisten satelliittien sekä näiden maa-asemien taajuus- ja radiolupa-asioiden hoitaminen Suomessa. Kotimaisella ja kansainvälisellä taajuussuunnittelulla pyrimme varmistamaan myös avaruustoiminnan taajuuksien häiriöttömyyden ja riittävyyden.

Toimin myös Suomen delegaattina Euroopan avaruusjärjestön satelliittitietoliikenteen ja satelliittinavigoinnin suunnitteluryhmissä. Avaruusala on mitä mielenkiintoisin työmaa ja on hienoa olla taajuusasioiden tiimoilta seuraamassa kotimaista avaruuden valloitusta.

Ehkä vielä joskus työpäivän päätteeksi voimme huudahtaa: “Beam me up, Scotty”!

*

Sanna Kaasalainen
Tutkimusprofessori, Maanmittauslaitos

Minua kiinnostavat kehittyvät teknologiat ja niiden soveltaminen ympäristön monipuoliseen ymmärtämiseen. Tutkin ja kehitän sensoreita paikkatiedon yhdistämiseksi ympäristön seurantaan. Näin saadaan uutta tietoa ja menetelmiä ilmastonmuutoksen tutkimiseen ja kestävän kehityksen edistämiseen.

Tutkimusryhmässäni on kehitetty maailman ensimmäinen monikanavainen lidar-tutka (Light Detection and Ranging), joka tuottaa kolmiulotteista spektritietoa kohteista. Optiset sensorit täydentävät ja tarjoavat vaihtoehdon satelliiteille sekä paikannuksen laajentamisessa haastaviin ympäristöihin, että satelliittien tuottaman ympäristötiedon ymmärtämiseen.

Tutkimukseni on aina ollut poikkitieteellistä, ja olenkin päätynyt nykyiseen toimeeni Navigoinnin ja paikannuksen osaston tutkimusprofessoriksi fysiikan, tähtitieteen ja kaukokartoituksen aloilta. Lisäksi teen paljon yhteistyötä muiden alojen tutkijoiden kanssa. Tällä hetkellä kehitämme lidar- ja paikannussovelluksia kaivostoiminnan tehokkuuden ja kestävyyden parantamiseksi. Näidenkin ratkaisujen kehittämiseen tarvitaan osaamista esim. optiikan, paikannuksen, kaukokartoituksen, elektroniikan ja mineralogian aloilta.

Kehittämiäni teknologioita on sovellettu myös kasvillisuuden mittauksiin liittyen metsien ekologiaan, jossa uudet ja kehittyvät lidar-teknologiat mahdollistavat täysin uudenlaisen ekosysteemien mittauksen sekä maasta että avaruudesta käsin. Haasteita on vielä paljon, mutta näin voimme ymmärtää ilmaston muuttumista.

*

Maarit Käpylä
Ryhmänjohtaja, Max Planck Institute for Solar System Reseach

Tutkin Auringon ja tähtien (ja vähän muidenkin taivaankappaleiden) dynamoja laskennallisilla malleilla ja yhdistän näitä malleja havaintoihin. Käytännössä siis yritän selvittää miten Auringon magneettikentät syntyvät ja mikä pitää niitä yllä.

Toimin astrofysiikan ja tietojenkäsittelytieteen rajapinnassa, koska tarvitsemme tehokkaita mallinnus- ja data-analyysimenetelmiä. Nämä käyttävät mm. koneoppimista ja siihen liittyen olennainen osa työtä on tietojenkäsittelyn tekniikan parantaminen muun muassa siten, että yritämme nopeuttaa laskentaa käyttämällä grafiikkakortteja.

Olen päätynyt tälle alalle siksi, että ensimmäinen lukemani kirja vanhempien kirjahyllystä sattui käsittelemään tähtitiedettä, ja siihen koukkuun jäin elämäksi. Sitten myöhemmin tuli “kuusnepavaihe” (siis Commodore 64 -tietokoneen ohjelmointi), jonka seurauksena innostuin koodaamaan. Onneksi olen urallani pystynyt yhdistämään molemmat intohimot.

Toimin nykyisin Saksassa, Göttingenissä, Max Planck -instituutin aurinkokuntatutkimuksen osastolla, missä olen ryhmänjohtaja. Olen lisäksi apulaisprofessorina Aalto-yliopiston tietojenkäsittelytieteen laitoksella ja johdan Aallossa toimivan ReSoLVE-huippuyksikön DYNAMO-tiimiä.

*

Kirsti Kauristie
Ryhmäpäällikkö, Ilmatieteen laitos

Vuodesta 1989 Ilmatieteen laitoksella tutkijana ollut Kirsti on suomalaisen revontulitutkimuksen eräs konkareista.

*

Elina Keihänen
Tutkija, Helsingin yliopisto

Elina on kosmologi, joka on ollut mukana Euroopan avaruusjärjestön Planck-satelliitin tulosten selvittelyissä. Planck on kartoittanut vaihteluita kosmisen mikroaaltotaustasäteilyn lämpötilassa ja polarisaatiossa, ja sen avulla on onnistuttu ikään kuin katsomaan lähes maailmankaikkeuden alkuun. Työtä jatkaa uusi erityisesti pimeää energiaa kartoittava satelliitti, Euclid, jonka suunnittelussa Elina on myös mukana.

*

Emilia Kilpua
Apulaisprofessori, Helsingin yliopisto

Tutkin ryhmäni kanssa Auringosta purkautuvia valtavia plasmapilviä. Nämä koronan massapurkaukset kiitävät läpi planeettainvälisen avaruuden ja osuvat aina silloin tällöin Maahan. Seurauksena voi olla hienoja revontulia ja avaruussäähäiriöitä.

Ryhmäni tutkimus painottuu Aurinkoon. Koitamme mm. selvittää miten massapurkaukset syntyvät ja millainen magneettikenttä niillä on, mutta työmme kattaa koko ketjun Auringosta Maahan. Käytämme tutkimuksessamme sekä numeerisia simulaatioita, että satelliittien mittauksia.

Minulla on tällä hetkellä Euroopan tutkimusneuvoston Consolidator-apuraha ja vedän Observations-tiimiä Suomen Akatemian juuri nimeämässä Kestävän avaruustieteen ja – tekniikan huippuyksikössä. Tiimini on myös tiiviisti mukana belgialaisten vetämässä projektissa, jossa kehitämme ensimmäistä eurooppalaista heliosfäärin avaruussääsimulaatiota.

Avaruusasioiden pariin ajauduin hieman sattumalta. Yleinen kiinnostus luonnontieteisiin ja fysiikkaan toi minut Oulusta Helsinkiin opiskelemaan teoreettista fysiikkaa. Aluksi olin kiinnostunut lähinnä asioista, jotka olivat mahdollisimman kaukana arkisista sovelluksista, mutta kolmantena opintovuotena menin sattumalta plasmafysiikan kurssille. Kurssi sujui niin hyvin, että luennoitsijana toiminut professori Hannu Koskinen pyysi minut kesätöihin Ilmatieteen laitokselle. Ja niin Aurinko vei mukanaan.

Työssäni etenemistä on ajanut päällimmäisenä innostus tehdä tiedettä ja selvittää miten luonto toimii. Pidän myös ohjaamisesta, opettamisesta ja tieteen popularisoinnista.

Emilia KilpuaKuva: Inka Sovari

*

Mari Kolehmainen
Tutkija, Strasbourgin observatorio

Väittelin tohtoriksi Durhamin yliopistossa Englannissa, jonka jälkeen olin töissä Southamptonin sekä Oxfordin yliopistoissa ennen siirtymistäni Ranskaan Strasbourgin observatorioon. Tutkimusalani on tosiaan suurenergia-astrofysiikka, ja olen erikoistunut mustien aukkojen vuorovaikutukseen ympäristössään.

*

Heidi Korhonen
Professori, Niels Bohr -instituutti

Heidi on ollut aina kiinnostunut tähtien magneettisesta aktiivisuudesta ja hän on tutkinut eri ikäisten tähtien pinnalla olevia, magneettikentästä johtuvia ilmiöitä.

Oulun yliopistossa vuonna 2002 väitellyt Heidi on ollut menossa: puoli vuotta yhteispohjoismaisen NOT-teleskoopin tähtitieteilijänä La Palmalla, Kanarian saarilla, sitten Potsdamissa, Saksassa, Leibnizin astrofysikaalisessa instituutissa, sen jälkeen Euroopan eteläisen observatorion päämajassa Garschingissa, Saksassa, ja vielä Freiburgissa, edelleen Saksassa, Kiepenheuerin aurinkofysiikkainstituutissa ennen muuttamistaan Kööpenhaminaan Tanskaan. Siellä hän on nyt Niels Bohr -instituutin ns. pimeää kosmologiaa tutkivassa keskuksessa NOT-teleskooppiin tehtävän uuden havaintolaitteen, NTE:n (NOT Transient Explorer) projektikoordinaattorina.

*

Heidi Kuusniemi
Professori, Maanmittauslaitos

Työskentelen Maanmittauslaitoksen Paikkatietokeskuksella Navigoinnin ja paikannuksen osaston professorina ja osastonjohtajana. Johdan 28 henkilön navigointitiimiä, jossa teemme laaja-alaisesti liikenteeseen, paikkatietojen tietoturvaan, arktiseen jäätilannetietoiseen navigointiin, tilannekuvan muodostamiseen, satelliittipaikannuksen virheentunnistukseen, erilaisiin sensoreihin ja antureihin paikanmäärityksessä, radioverkkoihin sekä erilaisiin paikannussignaaleihin liittyvää tutkimusta.

Oma erikoisalueeni on virhemallinnus ja vikasietoisuus satelliittipaikannuksessa, eli selvitän sitä, miten satelliittipaikannuksen luotettavuutta voi parantaa valitsemalla haavoittuvista signaaleista jyvät akanoista. Tein tästä aiheesta myös väitöskirjatutkimukseni viitisentoista vuotta sitten Tampereen teknillisellä yliopistolla sekä Calgaryn yliopistolla.

Päädyin satelliittipaikannuksen pariin kesätyön kautta vuonna 2000, kun pääsin Nokian rahoittamaan projektiin tutkimusapulaiseksi kehittämään mobiilipaikannusta ja sen virheentunnistusta.

Olen ollut tekemisissä eurooppalaisen Galileo-satelliittipaikannusjärjestelmän parissa liki sen alusta alkaen. Galileo on Euroopan oma, nyt yleisesti käytössä olevaa amerikkalaista GPS-paikannussysteemiä parempi järjestelmä, jonka palvelut ovat jo nyt saatavilla, mutta joka on täysin valmis vuoteen 2020 mennessä.

Vuonna 2017 olin vierailevana tutkijana Stanfordin yliopiston GPS-laboratoriossa tutkimassa satelliittipaikannuksen harhautusta ja siitä selviytymistä. Ennen työskentelyä valtionhallinnossa tutkimuksen parissa, työskentelin tuotekehitystehtävissä Fastrax Oy:ssä.

Nykyisin olen myös satelliittipaikannuksen dosentti Aalto-yliopistolla, jossa opetan paikannusta, sekä Tampereen teknillisellä yliopistolla, jossa ohjaan väitöskirjaopiskelijoita.

Olen Pohjoismaisen navigointiyhdistyksen puheenjohtaja, Euroopan avaruusjärjestön satelliittipaikannuksen tiedekomitean jäsen ja edustan Suomea kahdessa Euroopan komission satelliittinavigoinnin työryhmässä. Samoin olen kansallisen Galileo-ryhmän jäsen, Intelligent Transport (ITS) Finland:n hallituksen varajäsen sekä Suomen Avaruusasiainneuvottelukunnan sihteeristön jäsen. YK:n Women in Space -yhteisö sekä Suomen Women in Tech -verkosto ovat minulle myös tärkeitä.

Heidi KuusniemiHeidi poseeraa Kaliforniassa sijaitsevassa Amesin tutkimuskeskuksessa olevan Nasan logon edessä.

*

Anne Lähteenmäki
Professori, Aalto-yliopisto

Tiesin haluavani tähtitieteilijäksi jo lapsena. Lähdin määrätietoisesti toteuttamaan haavettani opiskelemalla fysiikkaa ja tähtitiedettä Turun yliopistossa. Maisterintutkinnon jälkeen siirryin Teknillisen Korkeakoulun (nykyisen Aalto-yliopiston) Metsähovin radiotutkimusasemalle tekemään väitöskirjaa aktiivisten galaksinytimien radio- ja gamma-havainnoista.

Nykyään toimin radioastronomian professorina Aalto-yliopistossa. Tällä hetkellä keskityn aktiivisten galaksien monitaajuushavaintoihin ja niiden soveltamiseen muun muassa galaksien kehittymisen ja luokittelun tutkimukseen. Lisäksi opetan ja ohjaan avaruustieteen ja -tekniikan sekä tähtitieteen opiskelijoita kaikilla tasoilla kandeista tohtorikoulutettaviin.

Anne LähteenmäkiAnne käymässä Euroopan avaruussatamassa Kouroussa, Ranskan Guyanassa, mistä laukaistaan mm. kuvassa taustalla olevia Ariane 5 -kantoraketteja.

*

Ulla Laitinen
komponentti-insinööri, Euroopan avaruusjärjestö

Ulla LaitinenTyöskentelen tällä hetkellä Euroopan avaruusjärjestön suurimmassa tutkimuskeskuksessa, ESTEC:issä, joka sijaitsee Alankomaissa. Keskus on ESA:n tekninen keskus ja olen siellä komponentti-insinöörinä.

Työskentelen enimmäkseen laboratorioympäristössä, ja kuten työnimikkeeni sanoo, tutkin erilaisia avaruusteollisuudessa käytettäviä komponentteja. Työssäni pääsen käyttämään erittäin monipuolisesti uusimpia analyysimenetelmiä ja -laitteistoja sekä tutkimaan rankan avaruusympäristön aiheuttamia vikoja.

Yksi työni parhaista puolista on, että resursseja riittää myös tutkimus- ja kehityspuoleen sekä kouluttautumiseen. Lisäksi työskentely ESA:ssa mahdollistaa uusimman tiedon saannin avaruusteknologiasta ja meneillään olevista mielenkiintoisista projekteista.

Olen aina ollut kiinnostunut avaruuteen liittyvistä ilmiöistä ja nykyiseen toimeeni päädyin osittain sattumien summana, koska halu työskennellä kansainvälisessä työympäristössä ajoi hakeutumaan ulkomaille.

 

*

Eija Laurikainen
Tutkija, Oulun yliopisto

Olen kolmas Suomessa väitellyt naistähtitieteilijä (Liisi Oterman ja Leena Valtaojan jälkeen; Leenan kanssa oli muutama kuukausi eroa). Opintoni olen suorittanut Helsingissä, mutta työskennyt kaikilla Suomen tähtitieteen laitoksilla.

Pidempiä jaksoja ulkomailla olen työskennellyt mm. Espanjassa (Institúto de Astrofísica de
Andalucía, Granada), Meksikossa (Universidad National Autónoma de México, México city), USA:ssa (Hubble Space Telescope Institute, Baltimore; University of Alabama), Ranskassa (Centre National de la Recherche Scientifique, Marseille), ja Ruotsissa (Uppsala Universitet).

Nykyinen työpaikkani on Oulun tähtitieteen tutkimusyksikkö, jossa toimin mm. Horizon 2020 -ohjelman ITN-verkoston johtajana Oulun osalta. Innovative Training Networks (ITN) -toimella rahoitetaan yliopistojen, tutkimuslaitosten ja yksityisen sektorin toimijoiden yhteisiä kansainvälisiä koulutusohjelmia ja se on jatkoa aiemmalle ITN-verkostollemme.

Varhainen kiinnostukseni tähtitieteeseen alkoi kosmologiasta edesmenneen dosentti Toivo Jaakkolan opastuksella, joka läpi koko elämäni on ollut kannustava taustavaikuttaja. Sittemmin tutkimukseni aihepiiri laajentui käsittämään aktiivisten galaksien ytimet sekä galaksien kehityksen, ennen kaikkea katsottuna millaisiksi ne ovat kehityksensä lopputuloksena muotoutuneet. Havainnoissa olemme käyttäneet paljon Euroopan eteläisen observatorion teleskoopeilla Chilessä sekä Spitzer-avaruusteleskoopilla tehtyjä havaintoja.

Yksi rakkaimmista tutkimusaiheistani on ollut miten galaksien keskellä olevat kaasu- ja tähtikerääntymät ovat syntyneet. Kyseiseen aiheeseen liittyen toimitin 2016 ilmestyneen kirjan (“Galactic Bulges”, Springer) johon kirjoittajiksi kutsuimme alan parhaita asiantuntijoita. Oli myös kiinnostavaa osallistua kirjan “From the Realm of the Nebulae to Populations of Galaxies” (ilmestynyt 2017) kirjoittamiseen; se perustuu vuoropuheluun italialaisten kirjan toimittajien ja 50:n extragalaktisen tähtitieteen tutkijan välillä.

*

Heidi Lietzen
Tutkija, Tarton yliopisto

Heidi on Virossa, Tartossa sijaitsevassa Tõraveren observatoriossa työskentelevä tähtitieteilijä, joka on erikoistunut galakseihin ja suuriin galaksijoukkoihin.

*

Elina Lindfors
Tutkija, Tuorlan observatorio

Elina ilmoitti ryhtyvänsä tähtitieteilijäksi 10-vuotiaana ja nyt hän tutkii Turun yliopistossa mm. korkeaenergistä gammasäteilyä lähettäviä kohteita.

*

Hannakaisa Lindqvist
Ryhmäpäällikkö, Ilmatieteen laitos

Tutkin ilmakehän kasvihuonekaasujen määrää ja niiden muutoksia satelliittimittausten avulla. Vedän Ilmatieteen laitoksella ryhmää Kasvihuonekaasut ja satelliittimenetelmät, jossa kehitämme menetelmiä satelliittimittausten tulkintaan ja epävarmuuksien arviiointiin, sekä teemme tärkeitä satelliittien validointimittauksia Sodankylän avaruuskampuksella. Teen tutkimustani Suomen Akatemian tutkijatohtorirahoituksella. Ennen nykyistä projektiani olin postdoc-tutkijana Yhdysvalloissa Nasan hiilidioksidia mittaavan OCO-2 -satelliitin algoritmi- ja validointitiimissä.

Teen myös aktiivisesti töitä tähtitieteen popularisoinnin parissa, ja olen työskennellyt Ursalla mm. tähtinäyttäjänä ja planetaarioesityksissä epäsäännöllisesti 12 vuoden ajan.

*

Susan Linko
Yksikön johtaja, Suomen Akatemia

Luonnontieteiden ja tekniikan tutkimuksen yksikön johtaja ja Suomen avaruusasiain neuvottelukunnan jäsen.

*

llona Lundström
Osastopäällikkö, Työ- ja elinkeinoministeriö

Olen ollut Suomen Euroopan avaruusjärjestön päädelegaatti ja nyt vedän työ- ja elinkeinoministeriössä Suomen avaruuspolitiikasta vastaavaa Innovaatiot ja yritysrahoitus -osastoa.

Työ- ja elinkeinoministeriö ja liikenne- ja viestintäministeriö ovat yhdessä käynnistämässä maaliskuun aikana työryhmän, jonka tehtävänä on uudistaa Suomen avaruusstrategian kasvua ja työllisyyttä edistäviä toimenpiteitä. Painopiste avaruustoiminnassa on siirtymässä uusien liiketoimintamahdollisuuksien hyödyntämiseen ja avaruus on yksi digitaalisen murroksen keskeisistä mahdollistajista. Suomessa toimivat yritykset ovat eturintamassa uudistamassa tuotteitaan, palveluitaan ja liiketoimintamallejaan ns. New Space Economy -aikakaudelle. Haluankin haastaa Suomen avaruusnaiset kehittämään suomalaista avaruusteollisuutta ja -tutkimusta universumin huipulle!

Ilona Lundström
Ilona poseeraa ESA:n tanskalaisastronautti Andreas Mogensenin kanssa.

*

Maija Lönnqvist
Lakimies, Työ- ja elinkeinoministeriö

Meidät työ- ja elinkeinoministeriössä avaruusasioiden kanssa työskentelevät naiset tunnetaan nimellä Space Girls. Omaan vastuualueeseeni kuuluu avaruuspolitiikka, joka kattaa myös avaruustoiminnan lupa- ja rekisteröintimenettelyt sekä avaruusoikeuden. Olen Suomen delegaatti Euroopan avaruusjärjestön neuvostossa sekä talous- ja hallintokomiteassa ja kansainvälisten suhteiden komiteassa. Lisäksi osallistun EU:ssa komission ja neuvoston avaruustyöryhmiin.

Viime vuoden työstin Suomen ikiomaa lakia avaruustoiminnasta, joka tuli voimaan tammikuun lopussa 2018. Saimme asiantuntevan ja monipuolisen työryhmän kanssa aikaan palasen oikeushistoriaa, AVARUUSTOIMINNAN UUSIA MAHDOLLISUUKSIA EDISTÄVÄN LAIN JA SITÄ TÄYDENTÄVÄN TYÖ- JA ELINKEINOMINISTERIÖN ASETUKSEN.

Avaruusoikeuden kansainvälisyys ja uuden teknologian aiheuttamat oikeudelliset haasteet tarjoavat mielenkiintoisia tehtäviä ja yhteistyötahoja jatkossakin.

Avaruuden pariin päädyin työskennellessäni Tekesissä lakimiehenä, missä olin avaruusasioiden kanssa tekemisissä ensin 2005-2006 ja jälleen 2015-16.

Maija Lönnqvist.
Maija poseeraa puolestaan Andreasin pahvikuvan kanssa.

*

Terhikki Manninen
Ryhmäpäällikkö, Ilmatieteen laitos

Terhikin tutkimuskohteena on maan pinta, erityisesti boreaalinen metsä ja lumi, ja sen havaitseminen optisella ja mikroaaltokaukokartoituksella.

*

Anna Markkanen
Lakimies, Aalto-yliopisto

*

Seija Miettinen-Bellevergue
Asiantuntija, Liikenne- ja viestintäministeriö

*

Minna Myllys
Tutkija, Ranskan tieteellinen tutkimuskeskus (CNRS)

Minna MyllysTyöskentelen tohtoritutkijana Orléansissa, Ranskan kansallisessa tieteellisessä tutkimuskeskus CNRS:ssa. Muutin tänne sen jälkeen, kun väittelin tohtoriksi avaruusfysiikasta Helsingin yliopistolta syyskuussa 2017.

Väitöskirjani käsitteli aurinkotuulen ja Maan magnetosfäärin välistä kytkentää, mutta nykyisessä työssäni tutkin komeetan plasmaympäristöä. Tutkimusryhmäni on osa Euroopan avaruusjärjestön Rosetta-lennon plasmakonsortiumia – eli työni on erityisen kansainvälistä.

Lapsuudessani en osannut haaveilla avaruuden parissa työskentelystä, vaan työurani on omien mielenkiinnon kohteiden seuraamisen tulosta. Ne johtivat minut lukiosta lukemaan fysiikkaa Turun yliopistoon ja plasmafysiikan kurssin innoittamana avaruusfysiikan pariin.

*

Elina Nieppola
Toimittaja, Tähdet ja avaruus -lehti

Radiotähtitieteilijänä uransa aloittanut Elina kertoo nykyään tähtitieteestä suurelle yleisölle Ursan jäsenlehden toimittajana.

*

Minna Palmroth
Professori, Helsingin yliopisto

Olin 15-vuotiaana Hämeen partiolaisten mökillä Lapissa keskellä erämaata. Oli uusivuosi ja ulkona oli pimeää. Silloin taivaalla näkyi todella hienot revontulet, ja ne jättivät jäljen mieleeni. Kenties niiden ajamana lähdin opiskelemaan fysiikkaa ja erikoistuin avaruussääilmiöiden plasmafysiikkaan ja tietojenkäsittelyyn.

Olen jo pitkän aikaa yhdistänyt näitä kahta työssäni, sillä olemme työryhmässämme kehittäneet maailman parhaimman avaruussääsimulaatiomallin, Vlasiatorin. Sen avulla pystymme laskemaan, miten aurinkotuuli vaikuttaa meihin.

Ajatus Vlasiatorista oli aluksi ihan hullu, sillä idean saadessani ei maailmassa ollut vielä tietokoneita, jotka voisivat pyörittää tarpeeksi monimutkaista plasman liikkumisen ja vuorovaikutuksien simulaatiota.

Olin juuri palannut Suomeen Boulderin yliopistosta Coloradosta, missä olin vierailevana tutkijana. Ajatus avaruussään simuloinnista tuli siellä, mutta kukaan kollegoistani ei uskonut siihen. Se oli liian vaikeaa heidän mielestään.

Kehittelin kuitenkin asiaa eteenpäin ja ymmärsin, että paitsi että se olisi onnistuessaan todella kiinnostava ja hyödyllinen, niin myös tarvitsisin sen tekemiseen resursseja. Hain siksi Euroopan tutkimusneuvostolta apurahaa – ja sain sen. Kerroin anomuksessa, että simulaatio hahmottaa koko magnetosfäärin, ja että mallin kehittämiseen menisi muutamia vuosia. Vaikka siis juuri tuolloin ei ollut tarpeeksi tehokkaita tietokoneita, niin tuon ajan kuluttua olisi.

Onnistuimme kehittämään Vlasiatorin CSC Tieteellisen laskennan avustuksella. Kun avaruussäämalli Vlasiatorin ensimmäinen versio valmistui 2012, supertietokoneiden laskuteho riitti jo sen pyörittämiseen. Olimme kuitenkin koko ajan riskirajalla, sillä epäonnistumisen vaara oli suuri.

Hain sitten toisen kerran rahaa Euroopan tutkimusneuvostolta, nyt mallin kehittämiseen edelleen, tarkemmaksi ja paremmin laskentaoptimoiduksi sekä kolmiulotteiseksi. Ja taas nappasi. Se, että saa ERC-rahan kerran, on harvinaista, Se, että saa kaksi kertaa, on poikkeuksellista.

Tuorein hankkeeni on Kestävän avaruustieteen huippuyksikkö, jolle myönnettiin viime vuonna Suomen Akatemian tutkimuksen huippuyksikön status vuosiksi 2018-2025. Sen puitteissa lähetämme myös avaruuteen uuden sukupolven säteilynkestävän nanosatelliittiparven, jonka avulla tutkitaan avaruusfysiikkaa, Maan lähiavaruutta ja kehitetään tekniikkaa, jolla satelliitit on mahdollista tuoda takaisin ilmakehään tuhoutumaan siinä. Pyrimme näin edistämään avaruuden kestävää hyötykäyttöä.

Tämä on jälleen aika hienoa, mutta myös aika kunnianhimoista. Mutta tykkään hypätä heikkoihin jäihin ja katsoa, osaanko uida!

*

Anna Parikka
Tutkija, Kölnin yliopisto

Anna on varmasti korkealentoisin suomalaisista avaruusnaisista: hän tekee työtä muun muassa Nasan ja Saksan ilmailu- ja avaruustutkimuskeskus DLR:n yhteisessä SOFIA-observatoriossa. Anna tutkii sen avulla nuoria tähtiä ja olosuhteita, missä tähdet syntyvät.

Tie tähtiin ei ollut kuitenkaan suora. Anna kävi ensin kauppakorkeakoulun, mutta geofysiikkaa opiskelleiden ystävien innostamana lähti avoimeen yliopistoon suorittamaan fysiikan perusopinnot. Siellä tähtitiede imi hänet mukaansa.

Väitöstutkimuksensa Anna teki Ranskassa, Pariisin luona Orsayssä olevassa avaruusastrofysiikan instituutissa, ja sen jälkeen hän siirtyi tohtoritutkijaksi Kölniin.

Anna ParikkaSOFIA on rajusti muokattu Boeing 747 Jumbo-Jet, jonka kyytiin on laitettu suuri infrapunateleskooppi.

*

Noora Partamies
Tutkija, Huippuvuorten yliopistokeskus

Työskentelen Huippuvuorten yliopistokeskuksessa avaruusfysiikan tutkijana ja luennoitsijana. Tutkin revontulihiukkasten energiavaihteluita sekä sitä, miten ne lopulta vaikuttavat neutraalin ilmakehän ominaisuuksiin. Tutkimus on osa Norjan avaruustieteiden huippuyksikön suurempaa kokonaisuutta.

Olen tavallaan palannut avaruusaiheen henkilökohtaisille juurilleni, sillä vaihto-oppilasvuotenani tässä samaisessa opinahjossa kiinnostuin peruuttamattomasti avaruudesta. Vaihdon jälkeen palasin kotimaahan kyselemään graduaihetta revontulista. Vuosia vieri revontuli- ja avaruussäätutkimuksen parissa Ilmatieteen laitoksella ja muutama vuosi ulkomaillakin. Nyt on minun vuoroni kouluttaa ja innostaa nuorempaa sukupolvea avaruusaiheiden pariin. Huippuvuorilla se toteutetaan pienissä ryhmissä, arktisiin aiheisiin suunnatuilla erikoiskursseilla, joihin kaikkiin kuuluu kiinteänä osana kenttätyöt.

Nautin sekä työn että arktisen ympäristön haasteista ja mahdollisuuksista.

Noora Partamies
Noora joulukuun revontulia ihailemassa matkalla kotoa töihin puoli yhdeksän aikaan aamulla.

*

Petriina Paturi
Professori, Turun yliopisto

Petriina on Turun yliopiston luonnontieteen ja tekniikan tiedekunnan varadekaani ja on mukana muuttamassa perinteikästä Tuorlan observatoriota uudenlaiseksi Tiedekeskus Tuorlaksi. Kuvassa Petriina on vasemmalla.

Petriina PaturiKuva: Hanna Oksanen / Turun yliopiston viestintä

 

*

Silja Pohjolainen
Tutkija, Turun yliopisto

Tutkin auringonpurkauksia ja niiden vaikutusta avaruussäähän, erityisesti radiosäteilyn kautta. Moniaallonpituusanalyyseissä käytetään pääasiassa satelliittidataa, jota onkin tarjolla runsain mitoin (joskus liiankin paljon). Nykyisin tehtävääni kuuluu myös astrofysiikan alan opetusta ja opinnäytetöiden ohjausta.

Alalle päädyin mutkan kautta: menin ensin töihin Metsähovin radiotutkimusasemalle, jonka jälkeen väittelin Otaniemessä tohtoriksi avaruustekniikan alalta. Yksi erityisen mielenkiintoinen työjakso oli tehdä tutkimusta Japanin avaruustutkimuskeskuksessa ISAS:issa Sagamiharassa (tunnetaan nykyisin nimellä JAXA), jossa perehdyin röntgenalueen aurinkosatelliitin Yohkohin instrumenttien toimintaan.

Urani aikana olen päässyt tutustumaan useampaankin Aurinko- ja radioteleskooppiin.

Silja Pohjalainen

*

Tuija Pulkkinen
Vararehtori, professori, Aalto-yliopisto

Opiskelin teoreettista fysiikkaa Helsingin yliopistossa. Valmistumisen lähestyessä mietiskelin mikä minusta tulee isona – silloin kaikki olivat kiinnostuneita hiukkasfysiikasta, mutta itse halusin alalle, jossa voisi yhdistää teorian ja ilmiön havainnoinnin. Samana keväänä Suomi liittyi Euroopan avaruusjärjestön jäseneksi ja Ilmatieteen laitos ryhtyi laajentamaan geofysiikan osaamistaan avaruustieteen suuntaan ja paikka jatko-opinnoille avautui Suomen ensimmäisten avaruushankkeiden parissa. Väitöskirjaani tein IL:n lisäksi myös USA:ssa Nasan Goddard Space Flight Centerissä, joka olikin varsinainen näköalapaikka kaikenlaiselle avaruustutkimukselle kaukokartoituksesta tähtitieteeseen. Oma tutkimukseni keskittyi maan lähiavaruuden dynaamisten ilmiöiden tutkimukseen hyödyntäen sekä amerikkalaisia satelliittimittauksia että suomalaista revontuliaineistoa.

Väitöskirjan jälkeen jatkoin tutkimustyötä Ilmatieteen laitoksella ja toimin samalla erilaisissa päällikkötehtävissä. Kansainvälinen mielenkiinto siirtyi auringon purkausten ja aurinkotuulen mittausten perusteella tehtäviin lähiavaruuden sääennusteisiin, joita tarvitaan erityisesti satelliittien mutta myös maanpäällisen infrastruktuurin vaurioiden ja häiriöiden ennustamiseksi ja välttämiseksi. Euroopan avaruusjärjestön käynnistäessä omaa avaruussäätoimintaansa olimme ensimmäisten joukossa tekemässä selvityksiä ennustamisen mahdollisuuksista ja rajoituksista.

Ilmatieteen laitoksen tehtävien lomassa olimme perheen kanssa kaksi kertaa pidemmällä vierailulla USA:ssa, puolitoista vuotta Coloradon yliopistossa Boulderissa (1996-1997) ja vuoden Los Alamosissa (2006). Molemmilta vierailuilta on jäänyt sekä uusia tutkimusideoita että vielä tänä päivänäkin aktiivisia verkostoja ja kontakteja, hyviä ystäviä ja perhettä yhteen sitovia kokemuksia ja elämyksiä.

Kun Aalto-yliopisto perustettiin, minulta kysyttiin olisinko kiinnostunut luomaan uutta yliopistoa. Houkutus oli ylivoimainen, ja aloitin Sähkötekniikan korkeakoulun dekaanina 2011. Teknillinen korkeakoulu oli minulle toki tuttu paikka avaruusinsinöörien kouluttajana, ja olinhan itsekin tehnyt graduni TKK:n kylmälaboratoriossa. Seuraavat vuodet rakensimme yliopistoa ja Aalto-1-satelliittia samanaikaisesti – molemmat ovat hienosti päässeet radalleen! Viimeiset vuodet olen toiminut tutkimuksesta ja innovaatioista vastaavana vararehtorina. Tässä ominaisuudessa olen päässyt edesauttamaan Euroopan avaruusjärjestön yrittäjyyskeskuksen tuloa Otaniemen kampukselle. Kaikkiaan Aalto-yliopiston monitieteinen ja tekemällä oppimisen filosofia sopii avaruustoiminnalle erinomaisesti: satelliittihankkeet ovat houkutelleet opiskelijoita monilta eri aloilta.

Minulle avaruustutkimus on merkinnyt kansainvälisiä ystäviä ja kokemuksia, mahdollisuuksia toimia paremman tulevaisuuden ja ympäristön puolesta sekä mielenkiintoisia isoja tutkimushankkeita fysiikan perimmäisten kysymysten selvittämiseksi. Pitkissä ja vaativissa satelliitti- ja mallinnushankkeissa olen oppinut arvostamaan erilaisia taitoja ja kykyjä sekä pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä.

Tuija PulkkinenTuija (kuvassa vasemmalla) oli mukana tekemässä syksyllä 2017 Suomea kiertäneen Avaruusrekan puhdastilassa “rekkasatelliittia” – hän teki ensimmäisen työvaiheen, tietokoneen kiinnittämisen, Otaniemessä Tessa Nikanderin ohjeistamana.

*

Marianna Ridderstad
Tutkija, Helsingin yliopisto

Marianna on töissä Helsingin yliopiston Geofysiikan ja tähtitieteen osastolla ja on tullut tunnetuksi ennen kaikkea arkeoastronomian tutkijana.

*

Laura Ruotsalainen
Ryhmänjohtaja, Maanmittauslaitos

Työskentelen Paikkatietokeskuksessa Navigoinnin ja paikannuksen osastolla, jossa vedän ”Sensorit ja sisätilanavigointi” -tutkimusryhmää. Satelliittinavigointi erityisesti haastavissa ympäristöissä ja olosuhteissa onkin tutkimukseni pääkohteena; juuri sisätilat ja kaupunkiympäristöt ovat tällaisia paikkoja, mutta asiaan kuuluu myös esimerkiksi satelliittipaikannuksen tahallinen häirintä.

Haluan löytää uusia innovatiivisia ratkaisuja navigointiongelmiin. Aikoinaan väitöstutkimukseni esimerkiksi käsitteli sitä, miten tavallista kameraa voidaan käyttää yhtenä navigointisensorina.

Yhteiskunta on hyvin riippuvainen satelliittipaikannuksen tarjoamasta sijainti- ja aikatiedosta. Samalla satelliittipaikannuksen tahallinen häirintä kasvaa. Tutkimme ja kehitämme jatkuvasti menetelmiä, joiden avulla voimme turvata yhteiskunnan kriittisiä infrastruktuureita tällaisissa tapauksissa. Sensorimittausten ja satelliittipaikannuksen älykäs yhdistäminen on avaintekijä myös älyliikenteen ja erityisesti automaattiajoneuvojen luotettavan toimimisen mahdollistamiseksi. Avaruustekniikkaa on yllättävän monissa paikoissa!

Paikkatieto rakennusten sisällä on myös yhä tärkeämpää. Esimerkiksi pelastustoimi luottaa siihen, että sisätiloissa on asennettu valmiiksi toimiva paikannusmenetelmä. Ryhmämme on tehnyt jo vuosia tutkimusta hyvin tuloksin niin sanotun INFRASTRUKTUURISTA RIIPPUMATTOMAN PAIKANNUKSEN TOTEUTTAMISEKSI. Kyseinen menetelmä tarjoaa sijaintitietoa käyttäen tiedon tuottamiseen vain käyttäjän mukanaan kuljettamia sensoreita ja toimii siten kaikkialla ilman etukäteisvalmistelua. Menetelmä on käyttäjälle hyvin kiinnostava myös siksi, että käytettävät sensorit ovat edullisia ja valmista hyllytavaraa.

Tämä on myös innostava tutkimusaihe, sillä kyseisillä sensoreilla saadut mittaukset sisältävät paljon virheitä, joita on korjattava matemaattisin keinoin. Ryhmämme jäsenillä onkin hyvin matemaattinen koulutustausta – itsekin olen valmistunut aikoinani maisteriksi Helsingin yliopiston Tietojenkäsittelytieteen laitokselta.

Antoisinta työssäni tutkijana on se, että on pakko oppia uutta kaiken aikaa. On pakko haastaa itseään, mikä on innostavaa. Lisäksi tutkijana saa jatkuvasti olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ovat älykkäitä ja intohimoisia työssään, ja työskentelevät ympäri maailmaa.

Laura RuotsalainenLaura pääsi YK:n matkalla Krasnojarskissa vuonna 2015 tutustumaan eräänä ensimmäisistä ulkomaalaisista venäläiseen GLONASS-navigointisatelliittiin. Satelliitteja valmistava tehdas on Siperiassa.

*

Miia Salminen
Tutkija, Ilmatieteen laitos

Miia on erikoistunut lumen kaukokartoitukseen. Hän valmistui Helsingin yliopistosta vuonna 2002 ja on mm. työskennellyt vuosina 2005-2006 Euroopan avaruusjärjestön Italiassa, Rooman luona Frascatissa olevassa kaukokartoitustoimiin erikoistuneessa keskuksessa (ESRIN).

*

Tiina Sarjakoski
Tutkimusjohtaja, Maanmittauslaitos

Tiina on oman tehtävänsä lisäksi myös Maa- ja metsätalousministeriön edustaja Avaruusasiain neuvottelukunnassa ja toimi Avaruuslakityöryhmän jäsenenä.

*

Viktoria Sofieva
Erikoistutkija, Ilmatieteen laitos

Olen ollut Ilmatieteen laitoksella kaukokartoitusryhmässä vuodesta 2000. Olen kotoisin Venäjältä, jossa opiskelin fysiikkaa ja matematiikkaa Moskovan Teknillisessä Yliopistossa. Väittelin tohtoriksi Suomessa, Teknillisessä Korkeakoulussa (nykyinen Aalto-yliopisto), ja olen erikoistunut ilmakehätutkimuksen satelliittimittauksissa käytettäviin algoritmeihin ja käänteisongelmiin.

Osallistun myös aktiivisesti otsonitutkimukseen ja tutkin otsonin ja ilmaston muutoksia ilmakehässä satelliittimittauksien avulla.

*

Kati Sulonen
Tiedeasiantuntija, Suomen Akatemia

Opiskelin 1990-luvun lopulla Teknillisessä korkeakoulussa (nykyisin Aaltoyliopisto) Sähkö- ja tietoliikennetekniikan osastolla, jonne myös menin töihin. Väittelin Radiolaboratoriosta vuonna 2004 aiheenani kannettavien laitteiden antenniratkaisut ja radiosignaalin eteneminen erilaisissa ympäristöissä.

Heti väitöksen jälkeen siirryin Suomen Akatemian Luonnontieteiden ja tekniikan tutkimuksen yksikköön tiedeasiantuntijaksi, missä sain eteeni monipuolisen tehtäväpaketin: vastuulleni annettiin avaruustutkimus ja tähtitiede.

Tähän liittyviin tehtäviini kuului sekä kansallisia että kansainvälisiä tehtäviä, kuten esimerkiksi olin avaruusasiainneuvottelukunnan sihteeristön jäsen, asiantuntija Euroopan avaruusjärjestön tiedeohjelmakomiteassa ja Horizon 2020 -avaruuskomiteassa. Olin myös Suomen delegaattina EISCAT-revontulitutkayhteisön neuvostossa.

Suomen Akatemian vastuulla on alan kansainvälisistä suurista tutkimuksen infrastruktuureista myös Euroopan eteläinen observatorio ESO ja Kanarian saarilla sijaitseva yhteispohjoismainen optinen teleskooppi NOT.

On ollut erityisen miellyttävää olla mukana viime aikoina, kun Suomen Akatemia on mm. päättänyt rahoittaa kaksi huippuyksikköä avaruusalalle, ensin vuonna 2014 Kalevi Mursulan vetämän Auringon säteilyn muutoksia ja seurauksia tutkivan ReSolVe:n ja viime vuonna Minna Palmrothin johtaman Kestävän avaruustieteen ja -tekniikan huippuyksikön.

*

Anu-Maija Sundström
Tutkija, Ilmatieteen laitos

Olen opiskellut Helsingin yliopistossa meteorologiaa ja maisteriopintojen loppuvaiheessa toiminut myös muutaman vuoden päivystävänä meteorologina, jossa sain ensikosketuksen oikeaan satelliittidataan. Gradun valmistumiseen mennessä kuitenkin kävi selväksi, että merisäiden laatiminen ei ollut “ihan mun juttu”, ja halusin siirtyä tutkimuksen puolelle. Pääsin töihin Helsingin yliopiston Ilmakehätieteiden osastolle, jossa aloin tekemään väitöskirjaa aerosolien kaukokartoituksesta. Väittelin 2014, jonka jälkeen lähdin PostDociksi Sveitsiin. Työskentelin siellä 1,5 vuotta ESA:n Greenhouse Gas CCI-projektissa kasvihuonekaasujen kaukokartoituksen parissa.

Suomeen palattuani aloitin työt Ilmatieteen laitoksen Avaruus- ja kaukokartoituskeskuksessa. Tällä hetkellä työni keskittyy etenkin ilmakehän koostumuksen ja ilmanlaadun satelliittikaukokartoitukseen. Tutkimuksen lisäksi luennoin yhdessä kollegoideni kanssa Helsingin yliopistolla “Atmospheric Remote Sensing” -kurssia, jonka myötä toivottavasti saadaan innostettua uusia kykyjä kaukokartoituksen pariin ja Suomen avaruusnaisten riveihin!

*

Anna-Stiina Suur-Uski
Tutkija, Helsingin yliopisto

Anna-Stiina on taivaan taustasäteilyyn erikoistunut kosmologi ja hän on ollut mukana käsittelemässä Euroopan avaruusjärjestön Planck-avaruusteleskoopin havaintoja. Nyt hän katsoo jo kohti seuraavaa suurta mikroaaltoteleskooppia, Euclidia, joka laukaistaan toivottavasti vuonna 2020.

*Veera Sylvius

Vera Sylvius
Toimitusjohtaja, Space Systems Finland

Avaruusalan pariin päädyin opiskellessani teoreettista fysiikkaa 1990-luvulla. Noihin aikoihin Helsingin yliopistoon perustettiin Avaruusfysiikan professuuri, ja erikoistuin Hannu Koskinen johdolla avaruusfysiikkaan.

Tulin opiskelijana Space Systems Finlandiin kesätöihin 1998, ja palasin sinne vuonna 2005 oltuani valmistumiseni jälkeen vähän aikaa IT-teollisuudessa työssä. Siitä alkaen olen ollut SSF:llä upeiden hankkeiden ja huppuihmisten parissa eri tehtävissä, viimeiset kahdeksan vuotta toimitusjohtajana.

Avaruusalalla työskentely on mielettömän antoisaa ja kiinnostavaa!

*

Johanna Tamminen
Tutkimusprofessori, Ilmatieteen laitos

Aloitin Ilmatieteen laitoksella alun perin Euroopan avaruusjärjestön ENVISAT-ympäristösatelliitissa olevan tähtiokkultaatiomittauksia hyödyntävän GOMOS-mittalaitteen parissa ja pro gradu -tutkielmani käsitteli sen havaintoihin liittyviä inversio-ongelmia.

Kaukokartoitushavainnot ovat luonteeltaan epäsuoria, joten mittausten tulkinta edellyttää käänteisongelman ratkaisua. Jatkoin näiden parissa ja tein sovelletun matematiikan alaan kuuluvan väitöskirjani oppivista inversioalgoritmeista.

Väitöskirjani jälkeen aloitin Nasan Aura-satelliitissa olevan hollantilais-suomalaisen OMI-mittalaitteen toisena päätutkijana ja ryhmäpäällikkönä.

Sekä kymmenen vuoden ajan toiminut GOMOS ja edelleen toiminnassa oleva OMI ovat pääasiassa otsonia mittaavia laitteita, mutta niiden havainnoista voidaan saada tarkkaa tietoa ilman laadusta ja saasteista. Ne ovat olleet uraa uurtavia laitteita päästöjen havaitsemisessa avaruudesta.

Esimerkiksi GOMOS:in tuloksista nähtiin kuinka otsonikerros on ruvennut toipumaan, kiitos Montrealin protokollan, ja OMI:n tuloksista tulee koko ajan uusia julkaisuita. En voi kuin onnitella suomalaisia avaruusalan rahoittajia edistyksellisyydestä, kun 1990-luvun lopulla he päättivät rahoittaa OMI-mittalaiteen rakentamista Suomessa; sen toteutuksessa yhdistyivät erinomaisella tavalla teknologiset, tutkimukselliset ja ympäristönsuojelun tavoitteet.

Vuodesta 2012 lähtien olen toiminut OMI:n seuraajan, Sentinel 5 Precursor -satelliitin TROPOMI-mittalaitteen tiedetukiryhmässä. Se laukaistiin viime syksynä ja ensimmäiset mittaukset häikäisevät tarkkuudellaan erottaa yksittäisiäkin päästölähteitä. On ollut upeaa seurata läheltä kuinka satelliittihavainnot ja niiden tulkinta ovat edistyneet valtavasti tänä aikana kun olen ollut alalla; nykyiset avaruudesta tehtävät mittaukset ovat usein jopa parempia kuin yksittäiset maanpintamittaukset.

Toivoisin, että Suomessa hyödynnettäisiin paremmin, laajemmin ja luovemmin mm. Euroopan komission Copernicus-satelliittihavaintojärjestelmää. Satelliittimittauksissa on paljon mahdollisuuksia mm. kansainvälisten ympäristönsuojelutoimen verifioinnissa, suurien datamäärien käsittelyssä sekä oppivien tulkintamenetelmien kehittämisessä. Myös kaupallisten piensatelliittien ja isojen kansallisten ja kansainvälisinten avaruusjärjestöjen satelliittien synergiaa voisi hyödyntää paremmin.

Erityisesti olen kiinnostunut kehittämään menetelmiä, joilla Suomen ja muiden pohjoisten alueiden havainnointia voitaisiin tehdä nykyistä paremmin. Ilmastonmuutos kun vaikuttaa arktiseen ja boreaaliseen alueeseen voimakkaasti ja mm. hiilen kierron olosuhteet muuttuvat. Lisäksi ihmisen toiminnan lisääntyessä Arktisilla alueilla jatkuvat ympäristöhavainnot ovat tärkeitä turvallisuuden kannalta.

Tutkimme juuri näitä asioita johtamassani, noin 30-henkisessä Ilmatieteen laitoksen kaukokartoitustutkimusyksikössä.

*

Eija Tanskanen
Professori, Aalto-yliopisto

Olen ollut alalla yli 20 vuotta, mutta avaruus ja siihen liittyvä tutkimus sekä opetus ovat olleet intohimoni jo lapsesta saakka.

Urani mieleenpainuvimpia kokemuksia olivat 3 vuoden työni Nasan Goddardin avaruustutkimuskeskuksessa Marylandissa, aivan pääkaupunki Washingtonin vieressä, jossa vietin tutkijana 2002-2005, sekä toimintani sen jälkeen Norjassa Bergenin yliopiston avaruusfysiikan professorina.

Palasin Bergenistä Suomeen hieman yli viisi vuotta sitten. Olen ollut täällä työssä Ilmatieteen laitoksella, liikenne- ja viestintäministeriössä ja Helsingin yliopistossa. Nyt olen vierailevana professorina Aalto-yliopiston sähkötekniikan korkeakoulussa ja opetan avaruusilmastoon ja magnetismiin liittyviä kursseja.

Viime vuosina pääosa ajastani on kulunut Suomen ensimmäisen avaruusalan huippuyksikön ReSoLVE:n parissa päätutkijana ja geotieteellisen infrastruktuuriprojektin G-EPOS:in koordinoinnissa.

ReSoLVE-hankkeessa tutkitaan Auringon vuosisataista vaihtelua ja sen vaikutusta maapalloon, sekä planeettana että tänne maan pinnalla. Sitä johdetaan Oulun yliopistosta ja olemme Aalto-yliopiston voimin mukana siinä kahdella tiimillä; oman tiimini päätehtävä on tutkia geomagneettisen vaihtelun vuosisataista kehitystä ja magneettisten häiriöiden vaihtelua sekä vaikutusta.

Viimeisimpänä tieteellisenä läpimurtona mainittakoon geomagneettisen aktiivisuuden vuodenaikaisvaihteluun liittyvä löytömme. Kun aikaisemmin suurinta geomagneettista aktiivisuutta on ajateltu esiintyvän keväisin ja syksyihin, näyttääkin nyt siltä, että tämä pitää paikkansa vain alle neljäsosalle vuosista. Geomagneettisen vuodenaikasvaihtelun näyttää määrittävän Aurinko, ei maapallon kallistuskulma tai muut aiempien teorioiden mukaiset mekanismit. Tällä on suurta vaikutusta siihen, milloin voidaan odottaa suurimpia häiriöitä magneettiselle aktiivisuudelle herkkiin toimintoihin kuten paikannukseen, viestintään, sähköverkkoon, muihin satelliittipohjaisiin toimintoihin. Näiden välilliset vaikutukset yhteiskunnan monille sektoreille energia-, vesi- ja ruokahuollosta paikannuspohjaisten sovellusten kuten automaattisten autojen toimintaan ovat myös huomattavia!

Eija TanskanenMagneettisia mittauksia 1900-luvun puolivälistä Suomesta on tallennettu kädessäni olevan rullan 35 mm:in filmille. Mittaukset ovat osa maailman tiheintä magneettisten mittausten mittaverkkoa SMA/IMS, jolla pystytään tutkimaan mihin ja milloin aurinkomyrskyjen tuottamat magneettiset häiriöt iskevät pahiten. Mittauksia digitoidaan parhaillaan G-EPOS projektissa ideoidulla, kehitetyllä ja rakennetulla digitointilaitteella DigiMAG.

*

Jenni Tapio
Lakimies, Bird & Bird

Olen liikejuristi, jonka intohimona ovat avaruus ja avaruusoikeus. Tieni avaruusjuristiksi on kulkenut varsin pitkän maisemareitin kautta, sillä olen työskennellyt tätä ennen yli kymmenen vuotta teknologiaan liittyvän juridiikan parissa.

Aloitin lakimiehen työt Nokialla, josta jatkoin vetämään Airbus Space & Defencen Suomen yhtiön lakitoimintoja. Nyt olen ollut kolme vuotta kansainvälisessä Bird & Bird -asianajotoimiston teknologia- ja kommunikaatioryhmässä asianajajana, erikoisalanani erityisesti avaruus ja satelliitit.

Nykyisin olen myös tohtorikoulutettavana Helsingin yliopistossa kansainvälisen oikeuden laitoksella ja väitöskirjani aihe liittyy satelliitteihin kohdistettuihin kyberhyökkäyksiin. Toimin myös nyt neljättä vuotta Helsingin yliopiston Manfred Lachs Space Law Moot Court -oikeustapauskilpailun vastuuopettajana. Viime vuoden kisa oli Helsingissä, josta on Helsingin yliopiston tekemä juttu.

Osallistun aktiivisesti kansainväliseen toimintaan avaruusjuridiikan saralla, ja Suomessa olen ollut mukana ulkopuolisena asiantuntijana avaruuslakia valmistelleessa työryhmässä.

Erityisesti nyt kun yksityinen avaruustoiminta on lisääntymässä, avautuu lakipuolella myös uusia mahdollisuuksia. Avaruusjuridiikassa, kuten muillakin teknologiajuridiikan osa-alueilla, puhutaan nyt paljon datasta ja sen suojaamisesta. Euroopan avaruusjärjestössä tätä pidetään myös tärkeänä asiana ja sen alaisuudessa toimiva Euroopan avaruuslakikeskus järjestääkin tänä vuonna oman päätapahtumansa aiheen ympärille; olen siellä puhumassa aiheesta nimenomaan kaupallisesta näkökulmasta.

Jenni TapioViron parlamentin Riigikogun twitter-tilillään 6.11.2017 julkaisema kuva European Space Weekin Space & Entrepreneurship -paneelista, missä Jenni (oikealla) oli puhumassa.

*

Merja Tornikoski
Vanhempi tutkija, Aalto-yliopisto

Olen ollut tähtiharrastaja alakoululaisesta asti. Aloitin opintoni sekä Teknillisessä korkeakoulussa että Helsingin yliopistossa, mutta siten, että muutin tähtitieteen opinnot osaksi avaruustekniikan tutkintoa. Väittelin avaruustekniikasta vuonna 1994.

Metsähovin radiotutkimusasema on ollut paikkani opiskeluajoista lähtien, joskin välissä olin työssä puolen vuoden ajan myös Chilessä Euroopan eteläisellä observatoriolla, jolla on optisen teleskooppien lisäksi hallittavanaan useita radioteleskooppeja. Olen tehnyt Chileen myös toistakymmentä havaintomatkaa.

Työni on vienyt minut myös muihin observatorioihin havaintomatkoille sekä Nasan miehitettyjen avaruuslentojen keskuksiin Houstoniin ja Floridaan avaruussukkulan mukana lentäneen antimateriahavaintolaitteen, AMS:n yhteydessä.

Vuosina 2004-2014 toimin Metsähovin radiotutkimusaseman johtajana ja 2009-2011 minulla oli myös professorin arvonimi. Nykyinen tehtäväni on vanhempi tutkija, mutta olen myös radioastronomian dosentti ja johdan Metsähovin radiotutkimusaseman kvasaaritutkimusryhmää. Osallistun aktiivisesti myös muuhun asemalla tehtävään tutkimukseen ja kehitykseen sekä annan radioastronomian ja avaruustekniikan opetusta.

*

Lotta Viikari
Professori, Lapin yliopisto

Toimin Lapin yliopiston ilmailu- ja avaruusoikeuden instituutin johtajana (2009-) kansainvälisen oikeuden professuurin ohella.

Olen väitellyt avaruusoikeudesta 2007. Alun perin päädyin alalle Suomen Akatemian rahoittaman tutkimushankkeen myötä, jonka puitteissa aloitin väitöstutkimukseni vuosituhannen alkupuolella.

*

Anne Virkki
Tutkija, Arecibon Observatorio

Anne tutkii planeettoja ja muita Aurinkokunnan kappaleita – etenkin niiden pintoja –käyttämällä siihen maailman suurinta radioteleskooppia, Arecibon suurta maljamaista antennia. Vaikka kohteet ovat kaukana, voidaan Maan päällä olevan tutkan lähettämä ja kohteista takaisin heijastunut radiosignaali ottaa vastaan, ja sen avulla voidaan mm. päätellä pinnanmuotoja ja sen tiheyttä sekä koostumusta.

Aihe on ollut Annen mielessä jo pitkään. Hän tuli Helsingin yliopistoon vuonna 2006 opiskeleman tähtitiedettä ja päätyi Karri Muinosen aurinkokuntatutkimusryhmään. Anne väitteli vuonna 2016 juuri aurinkokunnan pienkappaleiden tutkimuksesta tutkan avulla, mutta jo sitä ennen hän pääsi vierailemaan Arecibon observatoriolla osana opintojaan. ”Heti tuosta alkaen halusin hakea tohtoritutkijan paikkaa sieltä. Ja onneksi minut valittiin!”

Anne Virkki

*

Jenni Virtanen
Tutkimuspäällikkö, Paikkatietokeskus, Maanmittauslaitos

Lähdin lukemaan tähtitiedettä Helsingin yliopistoon lukioaikana lukemani Ajan lyhyt historia -kirjan innostamana.

En katso kuitenkaan olleeni koskaan “oikea” tähtitieteilijä, koska opinnoissa kiinnosti eniten oma aurinkokuntamme ja pikkuhiljaa tutkijanurani toikin minua koko ajan lähemmäksi Maata: ensin väitöskirja asteroiditutkimuksesta (2005), jossa jo tarkasteltiin asteroideja myös Maa-keskeisesti eli asteroidien aiheuttamaa törmäysuhkaa. Sen jälkeen menin tutkijaksi Geodeettiselle laitokselle, jolloin fokukseni siirtyi lopullisesti Maa-keskeiseksi, tosin senkin jälkeen vahvalla avaruustwistillä. Tutkimusaiheenani oli ensin Maan painovoimakentän muutosten mittaaminen satelliiteilla ja myöhemmin avaruusromujen dynamiikka.

Vuodesta 2012 lähtien olen ollut tutkimuspäällikkönä ja tutkimusryhmän vetäjänä, viimeisimpänä avaruusgeodesia-tutkimusryhmän vetäjänä. Ryhmässä on mm. rakennettu Suomeen modernia satelliittilaserjärjestelmää, joka tulee olemaan yksi pohjoisen Euroopan merkittävimmistä satelliittien ja avaruusromun seurantaan tarkoitetuista havaintolaitteistoista. Vuoden 2018 alusta lähtien siirryin tutkijantehtävästä hallinnon puolelle, sillä vastuullani on koordinoida EU-rahoitushakemusten tukea Paikkatietokeskuksessa.

Niinpä tällä hetkellä kiinnostavinta alallani ovat Suomen mahdollisuudet osallistua kansainvälisiin avaruuden tilannetietoisuusohjelmiin (SSA; Space Situational Awareness), joissa valmistaudutaan niin kasvavan avaruusromupopulaation hallintaan, lähiasteroidien uhan arviointiin kuin avaruussään aiheuttamien uhkien tutkimiseen. Olen toiminut jo vuodesta 2016 alkaen Suomen edustajana EU-tasoisessa Avaruuden valvonta- ja seurantatoiminnassa (SST; Space Surveillance and Tracking), jossa valmistellaan Eurooppaan omavaraisia (siis Yhdysvaltojen vastaavista riippumattomia) lähiavaruuden valvonta- ja seurantapalveluita. Tällaisia ovat esimerkiksi avaruusromun maahanpaluuennusteet viranomaiskäyttöön ja satelliittien ja avaruusromun välisten törmäysten ennusteet satelliittioperaattoreille. Vedän myös kansallista valmisteluryhmää, joka laatii strategiaa suomalaiselle SSA-toiminnalle.

*

Tuija Ypyä
Lakimies, Työ- ja elinkeinoministeriö

Olen avaruusjuristi ja autan Suomea ja suomalaisia yrityksiä parempiin saavutuksiin avaruusalalla. Aloitin avaruusurani Tekesissä jo vuonna 1996, ja olin mukana monissa Euroopan avaruusjärjestön pääasiassa hallintoa ja taloutta käsittelevissä komiteoissa.

Vuosiin on mahtunut monia mielenkiintoisia avaruusalan edistämistehtäviä, mm. Galileo-satelliittipaikannusjärjestelmän suunnittelun hallintomallit, tietoturvallisuuteen liittyvät kysymykset ja komiteat sekä EU:ssa että ESA:ssa sekä oman lainsäädäntömme valmistelua.

Avaruus on ollut työni ja elämäni ikuinen intohimo, mutta se on ollut myös juristin tosi-TV -seikkailu, jossa olen saanut olla mukana. Jo lapsena seurasin kaikki kuuohjelmat, onnistuneet ja epäonnistuneet laukaisut, sekä muut avaruuden valloitukseen liittyneet tapahtumat.

Erityisesti olen nyt iloinen siitä, että meille on syntymässä avaruusalan startup-yrityksiä ja olemme saaneet omat satelliittimme; Suomessa on nyt hyvä vauhti päällä avaruusalalla ja motivaatio on korkealla uusien valloituksien tekemiseen.

Suosittelen kaikille naisille joko uraa avaruuden parissa tai kiinnostusta avaruuteen – elämä ei silloin ikinä käy tylsäksi!

Haluatko Avaruuskiihdyttämöön? Hakemuksia otetaan nyt vastaan

Ti, 02/20/2018 - 12:35 By Jari Mäkinen
ESA BIC -kuvitusta

Euroopan avaruusjärjestö ESA on avannut moniin jäsenmaihin viime aikoina avaruuskiihdyttämöitä, joiden tehtävänä on siirtää avaruustekniikkaa ja sen sovelluksia arkiseen käyttöön sekä auttaa avaruusalan startup-yrityksiä alkuun. Nyt Suomen kiihdyttämö on avoinna ja hakee ensimmäisiä yrityksiä mukaan.

ESAn avaruuskiihdyttämö, eli ESA Business Incubator Centre, BIC, on 18. lajissaan. Kuten muutkin kiihdyttämöt, toimii se paikallisin voimin ESAn avustamana; Suomessa mukana on aktiivisesti Aalto-yliopisto, jonka uudessa A Grid -keskuksessa kiihdyttämö myös sijaitsee. Lisäksi mukana Suomen-toiminnoissa on Turku Science Park.

Kiihdyttämön avaaminen osuu Suomessa hyvin aktiiviseen aikaa, sillä avaruusala on heräämässä henkiin ja alalle on tullut nanosatelliittien innoittamana useita uusia yrittäjiä. 

Avaruuskiihdyttämön tehtävänä on auttaa uusia yrityksiä alkuun antamalla niille paitsi apua ja neuvoja, niin myös rahallista tukea sekä mahdollisuuden aloittaa toimintansa kiihdyttämön tiloissa.

 

Rahoitusta annetaan aina 50 000 euroa, ja se on tarkoitettu tuotekehitykseen ja immateriaalioikeuksiin. Mukaan valitut yhtiöt saavat myös oikopolun rahoittajien ja business-enkelien luokse, minkä lisäksi heille on tarjolla edullisia lainoja.

ESA antaa myös 80 tuntia teknistä tukea sekä mahdollisuuden käyttää laboratorioita sekä testauspaikkoja. BIC-ohjelmaan pääsy myös tärkeää siksi, että perinteisesti kaikki ohjelmassa mukana eri maissa olevat yhtiöt myös tukevat toisiaan. Jo nyt tästä yhteistyöstä on syntynyt myös uusia liikeideoita ja yhteishankkeita,

Tärkeää on myös se, että yhtiöt voivat käyttää avaruutta ja ESAa markkinoinnissaan. 

Lisäksi Avaruuskiihdyttämö tarjoaa siis tilat sekä mentorointia ja liiketoimintasuunnittelua yrityksille.

Jos olet aloittamassa avaruusalalla tai harkitset sitä, kannattaa ehdottomasti tutkailla olisiko Avaruuskiihdyttämö mahdollisesti oikea paikka.

Lisätietoja on täällä: esabic.fi/apply-now

Video: Astronauttien kanssa avaruuslabraa katsomassa - Columbus on täynnä tiedettä

Viime keskiviikkona juhlittiin Kansainvälisellä avaruusasemalla olevaa eurooppalaista Columbus-laboratoriota. Syynä oli se, että tämä täyteen tieteellisiä laitteita pakattu tutkimusasema vietiin avaruuteen 10 vuotta sitten. Videolla päästään käymään laboratorion kaksoiskappaleessa sekä tavataan astronautteja, jotka ovat olleet sitä rakentamassa, asentamassa ja käyttämässä.

 

Kansainvälinen avaruusasema on suuri Maata kiertävä rakennelma. Sen koko on jalkapallokentän luokkaa ja siinä on sisätilaa parin ison liikennelentokoneen verran.

Asema on koottu monista moduuleista, sylinterimäisistä osista, jotka on viety avaruuteen yksitellen ja liitetty siellä toisiinsa.

Osia on selvästi kahdenlaisia: läntisiä ja venäläisiä. Venäläisosat ovat samantyyppisiä kuin aikanaan Mir-asemalla, vähän kuin paksuja torpedoita, kun taas läntiset ovat käytännöllisiä, mutta tylsästi säilyketölkin näköisiä sylintereitä. 

Yllättäen monet näistä läntisen osan moduuleista on tehty Euroopassa, mutta ne on luovutettu yhteistyösopimuksen puitteissa Nasan haltuun. Silti yksi osista on oikeasti eurooppalainenkin: Euroopan avaruusjärjestön Columbus-laboratoriomoduuli. 

Moduulin tekemisestä päätettiin 1990-luvun puolivälissä ja se valmistui 2000-luvun alussa. Columbia-sukkulan onnettomuuden jälkeen pariksi vuodeksi keskeytyneiden sukkulalentojen vuoksi sen vieminen avaruusasemalle viivästyi vuoteen 2008 saakka. 

Silloin, 7. helmikuuta 2008 sukkula Atlantis nousi lentoon Columbus rahtiruumassaan. Asemalle sukkula saapui 9.2. ja 11.2. Columbus siirrettiin robottikäsivarrella kiinni avaruusasemaan.

Laboratoriosta on kaksoiskappaleet Euroopan astronauttikeskuksessa EAC:ssä Kölnissä, Saksassa, sekä Euroopan avaruusjärjestön teknisessä keskuksessa ESTEC:issä, Noordwijkissä, Hollannissa.

Tiedetuubi pääsi sinne juhlistamaan ensin Columbuksen 10-vuotista rupeamaa avaruusasemalla ja sitten tutustumaan tarkemmin laboratorioon. 

Kuten videolta näkyy, ei laboratorio ole valtavan suuri: "vain" 7 metriä pitkä ja 4,4 metriä leveä. Sisätilaa siinä on 75 m3 ja tämä on käytetty tarkasti hyväksi.

Columbuksesta ja sen tekemisestä videolla kertovat myös astronautit Tim Peake, André Kuipers, Hans Schlegel ja Léopold Eyharts.

Video näyttää myös laboratoriossa olevia yleiskäyttöisiä tutkimuslaitteita, jotka ovat periaatteessa kaikkien eurooppalaisten tutkijoiden käytössä. Koska Suomi ei osallistu ESAn miehitettyjen avaruuslentojen ohjelmaan, pitää suomalaistutkijoiden keksiä sopivia yhteistyösuhteita muiden kanssa, jos mielivät mukaan.

Periaatteessa pääsy mukaan mikropainovoimassa tehtävään tutkimukseen on helppoa, kunhan vain tutkimusaihe on hyvä.

Tutkimusryhmät yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa ehdottavat ESAlle jonkinlaisia kokeita, ja niistä kiinnostavimmat sekä toteuttamiskelpoisimmat valitaan mukaan ohjelmaan. Tutkimussuunnitelma ja mahdolliset koelaitteet tehdään yhdessä ESAn asiantuntijoiden kanssa ja laukaustaan avaruusasemalle. Astronautit koulutetaan tekemään nuo kokeet, ja joissakin tapauksissa koe tehdään siten, että sen aikana astronautti ja tutkijat maan päällä ovat suorassa yhteydessä toisiinsa. Tulokset joko lähetetään tai tuodaan Maahan ja tutkijat pääsevät käsittelemään niitä. 

Kymmenen vuoden aikana laboratoriossa on tehty yli 1500 tutkimusta, eli sitä voi pitää varsin tuotteliaana – etenkin kun otetaan huomioon, että asema on ollut täysin toimintakuntoinen vasta vuodesta 2011 alkaen.

Vaikka Columbus on eurooppalainen, on koko kansainvälisen avaruusaseman periaate yhteistyö. Niinpä siellä on tehty myös Yhdysvaltojen, Kanadan, Japanin ja Venäjänkin kokeita samaan tapaan kuin eurooppalaista tutkimusta on tehty muuallakin asemalla, etenkin amerikkalaisessa ja japanilaisessa laboratoriomoduulissa.

Yhteistyön hengessä avaruusasemalla nyt oleva amerikkalaisastronautti Joe Acaba lähetti alla olevan Columbuksessa tehdyn syntymäpäiväonnitteluvideon:

Chury-komeetan koostumus saatu selvitettyä

Pe, 12/01/2017 - 23:28 By Jari Mäkinen
Churyumov-Gerasimenko

Siitä on jo yli vuosi, kun komeettaluotain Rosetta ohjattiin hallitusti humpsahtamaan tutkimansa komeetta Churyumov-Gerasimenkon pinnalle. Luotaimen keräämien tietojen perusteella tehtyjä tutkimuksia tulee nyt jatkuvalla syötöllä, mutta yksi tuoreimmista liippaa läheltä suomalaisia: turkulaistutkijat ovat olleet mukana COSIMA-mittalaitteen tulosten tutkimuksessa ja tulosten perusteella komeettaytimen koostumus on onnistuttu määrittämään.

Euroopan avaruusjärjestön Rosetta-luotain kiersi kaksi vuotta komeetta 67P/Churyumov-Gerasimenkoa – tuttavallisesti Churyä – ja tutki paitsi sen pintaa sekä olemusta, niin myös maisteli tarkasti siitä irroinneita hiukkasia.

Tätä varten luotaimessa oli COSIMA-niminen mittalaite, joka keräsi komeetasta irronneita alle millimetrin kokoisia hiukkasia. Ne laitettiin COSIMAssa olleen mikroskoopin alle, valokuvattiin ja joiden koostumus analysoitiin.

"Rosetta-luotaimen ansiosta ymmärrämme komeettaa ja sen aktiivisuutta aivan uudella tavalla", kertoo tutkimuksessa mukana ollut yliopistotutkija Harry Lehto Turun yliopistosta.

"Luotaimen avulla on mitattu komeetan koko, massa ja tiheys. Komeetan ohuessa kaasukehässä on vettä, hiilidioksidia, happimolekyylejä ja pieniä orgaanisia molekyylejä, eli se muodostuu lähinnä hiilestä, vedystä, typestä ja hapesta. Komeetan pinta on kartoitettu pienimpiä yksityiskohtia myöten; se on hyvin tumma ja näkyvää jäätä on vähän." 

Saatujen tietojen ansiosta tiedetään, että komeetta on pintamuodoiltaan monivivahteinen. Komeetasta löytyy halkeamia, jyrkänteitä ja koloja. Pinnalla on havaittu myös maanvyöryjä ja dyynejä. 

COSIMAn kuvia komeetasta läheteistä hiukkasista tammikuulta 2015. Hituset ovat kooltaan 0,06 mm ja 0.1 mm. Kuva: ESA/Rosetta/MPS for COSIMA Team MPS/CSNSM/UNIBW/TUORLA/IWF/IAS/ESA/

Orgaanisia aineita!

"Pinnan kemiallinen koostumus on kuitenkin aikaisemmin ollut epäselvä. Pinnan tummuus on viitannut siihen, että hiilellä voisi olla merkittävä osuus komeetan koostumuksessa. Tutkimusryhmä on nyt selvittänyt, että 67P-komeetan pölystä keskimäärin noin puolet on hiilipitoisia makromolekyylejä. Muu aines on enimmäkseen erilaisia piipohjaisia silikaattimineraaleja."

"Komeetasta irronneiden hiukkasten ominaisuudet, koostumus, rakenne, koko ja ulkonäkö ovat pysyneet kahden vuoden tarkastelujakson aikana samankaltaisina, jatkaa Lehto. 

"Tämä viittaa siihen, että löydetyt tulokset ovat koko komeetan yleisiä ominaisuuksia."

Komeetat, kuten 67P ja Halleyn komeetta, ovat Aurinkokunnan hiilipitoisimpia kappaleita.

COSIMAn mittaukset kertovat, että hiilen ja piin suhde (C/Si) on hyvin lähellä Auringon arvoja. Tämä viittaa siihen, että komeetassa ei ole merkittävästi hydratoituneita mineraaleja. 

"Kokonaisuudessaan tämä tarkoittaa, että komeetat ovat ominaisuuksiltaan primitiivisiä, eli komeettojen aine on pysynyt muuttumattomana niiden synnystä lähtien. Komeetat ikään kuin muistavat Aurinkokunnan synnyn ajat", Lehto toteaa.

Tutkimukseen osallistui Turun yliopiston Tuorlan observatoriosta Lehdon lisäksi tohtorikoulutettava Boris Zaprudin. COSIMA-mittalaitteiston ohjelmointiin ja operointiin osallistuivat Jouni Rynö ja Johan Silén Ilmatieteen laitokselta.

Jutussa on pohjana Turun yliopiston tiedote.