Tseljabinsk

Japanilainen sääsatelliitti kuvasi joulukuisen jättimeteorin

Ma, 03/18/2019 - 17:34 admin
Kamtšatkan meteori Himawarin kuvaamana

Juuri nyt Teksasissa meneillään olevassa planeettatutkijakokouksessa kerrottiin viime joulukuussa Maahan törmänneestä suuresta kappaleesta. Nyt sen törmäyksestä on löytynyt kuva: japanilainen sääsatelliitti Himawari sattui ottamaan kuvansa juuri oikeaan aikaan.

18. joulukuuta 2018, siis noin kolme kuukautta sitten, iskeytyi suurehko avaruudesta tullut kappale Maan ilmakehään. Sen suhteellinen nopeus maapallon suhteen oli 32 km/s,eli huimat 115 200 km/h, ja se osui noin seitsemän asteen kaltevuuskulmassa Beringin meren kohdalle.

Tapauksesta kertoi Nasan mahdollisesti Maata uhkaavia pienkappaleita tutkivan ohjelman johtaja Kelly Fast sunnuntaina pidetyssä lehdistötilaisuudessa.

Kappale räjähti Fastin mukaan noin 25,6 kilometrin korkeudessa Kamtšatkan niemimaan päällä noin kymmenen Hiroshiman ydinpommin voimalla.

Se havaittiin kyllä saman tien ohjuksia ja ydinräjäytyksiä valvovilla laitteilla, mutta koska räjähdys tapahtui korkealla ja hyvin harvaan asutulla alueella, ei siitä tullut suurta uutistapausta.

Tilanne oli siis päinvastainen kuin kuusi vuotta sitten, jolloin Tšeljabinskin päällä räjähti samankaltainen kappale. Se näkyi, tuntui ja kuului laajalti suurkaupungin alueella, ja siitä kiertää netissäkin paljon huimia kuvia ja videoita (niistä on hyvä kooste tässä).

Vaikka Maan päältä ei joulukuun törmäystä tiettävästi havaittu, löytyi meteorin aiheuttama kaasuvana juuri sopivaan aikaan kuvansa ottaneen japanilaisen Hinawari-sääsatelliitin kuvasta – kun sitä osattiin oikein etsiä. Kuvassa meteorin ilmakehän läpi syöksyessään synnyttämä pilvi näkyy oranssina viiruna. Isokokoinen versio kuvasta on täällä.

Tämä törmäys oli todennäköisesti toiseksi suurin kosminen törmäys 30 vuoteen. Vain Tšeljabinskin tapaus oli tätä suurempi. Arvion mukaan tässä joulukuisessa räjähdyksessä vapautui "vain" noin 40% energiasta, jonka Tšeljabinskin törmääjä sai aikaan räjähtäessään palasiksi.

Tällaisia törmäyksiä tapahtuu vain pari kertaa vuosisadassa. Suurempia kappaleita pystytään nykyisin havaitsemaan varsin hyvin, mutta näiden viimeaikaisten törmääjien kaltaisia kappaleita on vaikea löytää ennalta.

Joka tapauksessa niiden törmäysten estämiseksi on käytännössä mahdotonta tehdä mitään nykytekniikalla – eikä helposti kuviteltavissa olevallakaan. Niinpä avaruusjärjestöt keskittyvät parantamaan laitteistojaan, joilla pyritään löytämään ennalta kohti Maata tulevia kappaleita.

Jos esimerkiksi Tšeljabinskissa olisi tiedetty tulevasta törmäyksestä vähänkin etukäteen, olisi asukkaita ennätetty evakuoimaan tai ainakin kehottaa pysymään poissa ikkunoiden äärestä törmäyksen tapahtuessa. Suurin osa henkilövahingoista syntyi siitä, kun kummallisen äänen alettua ja etenkin väläyksen jälkeen ihmiset menivät ikkunan ääreen: pienellä viiveellä saapunut paineaalto rikkoi silloin ikkunan ja sinkosi lasinpalat päin ihmisiä.

Kuuntele avaruuden uhkia käsittelevä Tiedeykkönen

 

Tämän jutun kirjoittaja teki 8.2.2019 lähetetyn Tiedeykkösen ohjelman Avaruusturvallisuudesta, eli erilaisista avaruudesta Maahan kohdistuvista uhista sekä siitä, miten niitä vastaan voidaan varautua.

Haastateltavana ohjelmassa on Euroopan avaruusjärjestön Space Safety -osastossa työssä oleva Juha-Pekka Luntama. Jutussa kerrotaan myös kosmisista törmäyksistä; Nasan ohella myös ESA tutkii niitä.

Kuuntele ohjelma Yle Areenassa.

Taivaalta pudonneet kivijättiläiset

Ti, 06/28/2016 - 10:44 Jarmo Korteniemi
Kuva: Sergio Conti / Flickr

Perehdymme artikkelisarjassa avaruuskivien mystiseen maailmaan. Tämä kolmas osa kertoo kaikkein suurimmista meteoriiteista.

Juttusarjan kaikki osat: 1. Tuhoja tehneet meteoriitit. 2. Modernit meteoriittimyytit. 3. Suurimmat meteoriitit 4. Meteoriittien tunnistusopas. 5. TBD

Käymme tässä jutussa läpi kaikkein suurimmat maahan mäjähtäjät. Muutamassa eri kokosarjassa.

Raskaan sarjan avaruuskivet

Suurin tunnettu yksittäinen meteoriitti on otsikkokuvassa komeileva Hoba. Huikea kivi löydettiin pellon kynnön yhteydessä Pohjois-Namibiasta vuonna 1920. Itse meteoriitti oli pudonnut hieman alle 100 000 vuotta sitten, ja hautautunut maahan lähes täysin.

Yhtenä kappaleena säilyneen rautalaatan massaksi arvioitiin 66 tonnia. Samaa luokkaa kuin Suomen teillä huristelevat suurimmat rekat – täyslastissa.

Ilkivallan, varastelun ja rapautumisen vuoksi Hoba kuitenkin pienentyi etenkin alkuvuosina roimasti. Nykyisin sitä on jäljellä "vain" runsaat 60 tonnia. Kiven siirtoa turvaan ei kuitenkaan ole ikinä edes yritetty, vaan se on yhä putoamis- ja löytöpaikallaan. Alue on nyt julistettu kansalliseksi monumentiksi.

Campo del Cielon meteoriittia kerrotaan löytyneen ehkä jopa paljon enemmän kuin Hobaa. Argentiinaan noin 4000–5000 vuotta sitten tipahtanut järkäle tosin hajosi ilmalentonsa aikana tuhansiin osiin ja satoi yli 70 kilometrin pituiselle aluelle. Arviot löydettyjen kivien kokonaismäärästä vaihtelevat 50–100 tonnissa, joskus ylikin.

Suurin palanen, 37-tonninen "El Chaco", on heti Hoban jälkeen toiseksi suurin tunnettu yksittäinen meteoriittikappale (kuva yllä; Scheihing Edgardo / Wikimedia Commons).

Ensimmäiset historialliset maininnat Campo del Cielon eli suomeksi "Taivaan kentän" kivistä ovat vuodelta 1576. Alueen kuvernööri halusi kipeästi selvittää, mistä alkuasukkaat saivat arvokasta ja niinkin puhdasta rautaa aseisiinsa. Maahan hautautunut suuri palanen löydettiin, mutta sitä luultiin kotoperäisen rautasuonen pääksi, ja sittemmin asia unohdettiin pariksi vuosisadaksi. Paikallisille löytö saattoi jo tuolloin olla vuosituhansia vanha.

Kolmanneksi suurinta Cape Yorkin meteoriittia taas on löydetty hieman Hobaa vähemmän. Tämä kivi halkesi ilmakehässä kahdeksaan suurehkoon palaseen. Ne putosivat Itä-Grönlannin tundralle noin 10 000 vuotta sitten.

Palasten löytötarina on hyvin samankaltainen kuin Argentiinassakin: Inuitit tiesivät kivistä jo satoja vuosia, ja hyödynsivät niiden rautaa ahkerasti työkaluissaan ja keihäissään. 1800-luvulla länsimaiset retkikunnat saivat vihiä eskimojen oudoista rautalohkareista, ja aikansa etsittyään löysivät ensimmäiset palaset vuonna 1894. Kivet kuljetettiin saman tien "sivistyksen" pariin ja asetettiin komeilemaan museoihin. Niitä voi yhä ihastella esimerkiksi Kööpenhaminassa ja New Yorkissa.

Kuva: American Museum of Natural History
Kuva: Mike Steele / Flickr

Ylempi kuva: Cape Yorkin meteoriitin suurin (34-tonninen) palanen alkuperäisellä paikallaan, taiteilijan näkemyksen mukaan (American Museum of Natural History). Alempi kuva: Sama palanen Cape Yorkin meteoriittia nykyisellä paikallaan. Kivi lepää museossa New Yorkissa, suoraan peruskallion päälle valetun pilarin huipulla. (Mike Steele / Flickr).

Suurimmat säilyneet meteoriitit ovat järjestään umpirautaa. Sellaiset selviävät ilmakehän läpi pinnalle helpommin hauraammat kappaleet. Rautaiset myös pistävät erikoisina kivinä maastossa usein silmään, ja löytyvät siksi helpommin.

Räjähdykset tuottaneet lähinnä höyhensarjalaisia

Helmikuussa 2013 eteläisen Uralin yllä kiiti komea tulipallo, joka lopulta räjähti 500 000 TNT-tonnin voimalla, aiheuttaen suurta tuhoa. Kyse oli tiettävästi suurimmasta asteroidin ilmaräjähdyksestä, mitä ihmissilmät ovat ikinä nähneet.

Myöhemmin Uralin maastosta löytyi lukemattomia Chelyabinskin meteoriitin palasia, yhteensä noin tonnin verran. 650-kiloinen päämurikka nostettiin läheisen järven pohjalta puolta vuotta myöhemmin.

Tunguskan kuuluisa tapaus vuodelta 1908 oli 10–20 kertaa Chelyabinskia suurempi. Tiettävästi kukaan ei kuitenkaan ollut sitä näkemässä, vaikka lieveilmiöitä koettiinkin jopa tuhansien kilometrien päässä. Räjähdyksen voimakkuudeksi arvellaan huikeat 5–15 TNT-megatonnia. Yhtään varmistettua meteoriittia ei alueelta vieläkään ole löydetty.

Sikhote-Alinin alueelle Venäjän kaukoitään putosi edellisiä paljon pienempi murikka vuonna 1947. Rautaisesta kappaleesta kuitenkin selvisi pinnalle varsin paljon, peräti 28 tonnia.

Todellisiin törmääjien jätteihin verrattuna kaikki tähänastiset ovat kuitenkin varsin mitättömiä.

Ylisuurten kivien valioliiga

Planeettaamme on aikojen saatossa törmännyt paljon suurempiakin järkäleitä. Ne ovat synnyttäneet nykyisin tunnetut 185 törmäyskraatteria. Suurimmasta osasta ei löydy meteoriitteja, mutta törmääjien tiedetään olleen varsin isoja.

Tämän skaalan mitalisijat menevät arviolta 10-, 15-, ja 20-kilometrisille asteroideille. Vastaavan murikan saisi kerättyä kokoon rapsuttamalla koko Suomen kallioperästä pari ylintä metriä irti ja pyörittelemällä tavaran sitten perunan muotoiseksi. Painoa järkäleelle tulisi saman verran kuin koko Välimeren vesimassalla.

Pronssia saa Chicxulubin 180-kilometrinen kraatteri. 66 miljoonaa vuotta sitten matalaan mereen molskahtanut asteroidi aiheutti samalla liitukauden lopun massasukupuuton. Tapaus tunnetaan paremmin dinosaurusten tappajana. Nykyisin allas on peittynyt kokonaan sedimenteillä.

Hopeasijalle nousee 1850 miljoonaa vuotta vanha Sudburyn kraatteri itäisessä Kanadassa. Aikojen saatossa tapahtunut kallioiden liike on venyttänyt 250-kilometrisen törmäysjäljen elliptiseksi.

Kultamitalin saa vielä 200 miljoonaa vuotta vanhempi Vredefort Etelä-Afrikassa. Kraatterin alkuperäiseksi kooksi arvioidaan noin 300 kilometriä, vaikka sen parhaiten näkyvä osa nykyisin onkin "vain" 70-kilometrinen keskuskohouman poikkileikkaus.

Sekä Vredefort että Sudbury ovat kuluneet pahoin, eikä alkuperäisestä kraatterin pinnasta, pohjasta tai reunoista ole jäljellä mitään. Kumpikin törmäys myös nostatti pintaan monia malmirikkaita malmeja. Nykyisin alueilta louhitaan esimerkiksi kultaa, nikkeliä, palladiumia, sekä monia muita metalleja.

Mutta ei tämä vielä siihenkään lopu.

Taivaskaan ei ole rajana

Vredefortia paljon suurempiakin törmäysjälkiä on planeetallamme varmasti ollut. Kiitos mannerlaattojen liikkeen, useimmista ei kuitenkaan enää ole jälkeäkään.

Monista jättitörmäyksistä esitetään aika ajoin villejä väitteitä ja "todisteita". Niin Grönlannin kuin Etelämantereenkin jään alta on geofysikaalisissa mittauksissa huomattu löytyvän satojen kilometrien läpimittaisia rengasrakenteita. Niihin ei kuitenkaan päästä käsiksi, joten alkuperästä ei voida sanoa varmasti mitään. Australian keskiosista taas löydettiin mediakohun siivittämänä mineraaleja, joiden tulkinta-arvoa venyttäen sinne on luotu mielikuva jopa 1600-kilometrisestä jättikraatterista.

Vaikka media ajatuksia helposti paisutteleekin, eivät moiset monttuväitteet tutkijayhteisöä kuitenkaan vielä vakuuta. Törmäysjäljeksi todistaminen vaatii paljon enemmän.

Muutamat jättikraatterit voivat kuitenkin ihan todella odotella vielä löytäjäänsä. Isoa kala kannattaakin pyytää, vaikkei saisikaan.

Hyvin suurten törmäysten jälkiä voi kuitenkin nähdä varsin helposti. Riittää, kun katsoo naapuriin. Kuun pinnan muodot, aina valkosäteisistä tuoreista kraattereista muinaisiin tumman laavan peittämiin altaisiin, ovat kosmisen kivipommituksen aikaansaamia.

Ja tavallaanhan kiertolaisemme on itsekin törmäyksen tuotetta. Kuten me itsekin.

 

Juttusarja jatkuu jälleen muutaman päivän päästä! Seuraavassa jaksossa aiheena meteoriittien etsiminen ja tunnistus.

Kuva yllä: Taiteilijan näkemys Kuun synnyttäneestä tärmäyksestä 4560 miljoonaa vuotta sitten (NASA/Caltech).

Vredefortin poikkileikkauskuva: Oggmus / Wikimedia Commons

Otsikkokuva: Sergio Conti / Flickr

USA:n sotilaslähteet: suurin meteoroidi sitten Tšeljabinskin törmäsi Maahan helmikuun alussa

Ti, 02/23/2016 - 11:44 Jari Mäkinen


Helmikuun 6. päivänä Atlantin päällä näkyi huima ilmiö: ilmakehään törmännyt meteoroidi räjähti noin 30 kilometrin korkeudessa niin suurella voimalla, että (ainakin) Yhdysvaltain sotilastiedustelu säpsähti.

Tähtitieteilijä Phil Plait kertoo Slate-lehden kolumnissaan tästä tapauksessa, joka tuli tutkijoiden korviin vasta jälkikäteen ja karsittuna.

Vähäisten saatavilla olevien tietojen mukaan räjähdyksen voima vastasi 12 000 TNT-tonnia. Se oli siten suurin tiedossa oleva kosminen törmäys sitten helmikuussa 2013 Tšeljabinskin yllä tapahtuneen räjähdyksen, joka tosin oli arvioiden mukaan 40 kertaa voimakkaampi kuin tämä tapaus. Silti näky olisi ollut huima, jos joku olisi ollut sitä paikan päällä katsomassa. 

Nyt saatavilla olevan tiedon perusteella Atlantin päälle osunut kappale oli kooltaan "vain" 5–7 metriä, kun Tšeljabinskin törmääjä oli noin 19 metriä.

Sotilaslähteet eivät paljasta, miten he ovat tarkalleen tiedon törmäyksestä saaneet ja mitä kaikkea informaatiota siitä heillä on, mutta on tiedossa, että suurvallat tarkkailevat kaikenlaisia ilmakehässä tapahtuvia räjähdyksiä satelliiteilla, seismometreillä ja jopa tarkoilla mikrofoneilla, jotka kuulostelevat ympäri maapallon kantautuvia paineaaltoja.

Näillä menetelmillä voidaan havaita yhtä lailla ydinräjäytyksiä kuin luontaisia tapahtumia, kuten meteoroidien iskeytymisiä maapalloon. Parikymmenmetrisen kivenmurikan osuminen ilmakehään saa aikaan tyypillisesti räjähdyksen, joka vastaa ydinpommia.

Tilastollisesti tapaus ei ole erityisen ihmeellinen, sillä Maahan osuu koko ajan planeettainvälisestä avaruudesta tulevia kappaleita. Näitä listataan muun muassa NASAn tulipallo- ja bolidiseurantasivulla, missä tätä kirjoitettaessa kyseessä oleva Atlantin päällä hajonnut kappale on toisena.

Näin kookkaita törmääjiä on keskimäärin pari kertaa vuodessa, ja jos ne osuvat asuttujen alueiden päälle, tuloksena on näyttävä taivaanilmiö sekä kenties heliseviä ikkunoita. Jos hyvin käy, pinnalle saakka putoaa pieniä kappaleita.

Joka päivä maapallolle tulee satakunta tonnia ainetta avaruudesta, tosin yleensä pienenpieninä hitusina, jotka saavat aikaan vain kauniita tähdenlentoja, kun ilmakehän kitkakuumennus polttaa ne poroksi noin sadan kilometrin korkeudessa.

Suuremmat kappaleet selviävät hieman syvemmälle. Niiden pinta kuumenee ja ne hohtavat kirkkaina alaspäin pudotessaan, kunnes ilmanvastuksen aikaansaama paine rikkoo ne. Tuloksena on räjähdys, joka saa aikaan meteoroidin hajoamisen, ja sen jälkeen osat saattavat räjähdellä erikseen.

Alla on arvioitu putoamispaikka kartalla.

Otsikkokuvassa EI ole kyseessä oleva Atlantin tulipallo, vaan leonidien tähdenlentoparveen kuulunut bolidi vuodelta 2009 Ed Sweedeyn kuvaamana.

Millainen asteroidi tekee isoimmat tuhot?

Su, 09/06/2015 - 17:16 Jarmo Korteniemi
Kuva: Flickr / Steve Jurvetson

Törmääjillä on eroja – yleensä erittäin suuria sellaisia. Kaikki riippuu koostumuksesta ja tulokulmasta. Havainnollistetaanpa asiaa kahdella esimerkkiparilla.

1) Viron Saarenmaan taivaalla vilahti komea tulipallo noin vuonna 1500 eaa, tai niillä main. Avaruudesta saapunut murikka ehti hajota ilmassa ja levitä ennen törmäystä niin, että pinnalle tippui ainakin yhdeksän erillistä kappaletta. Niistä suurin räjähti voimakkuudella, joka vastasi Hiroshiman pommia (noin 20 TNT-kilotonnia). Maahan aukesi 110-metrinen kraatteri. Kaalin kraatterikentän synty oli komea tapahtuma, joka voi olla ikuistettuna niin virolaisten kuin suomalaistenkin vanhoihin mytologioihin. (Tai sitten se ei ole.)

2) Reilut kaksi vuotta sitten, helmikuussa 2013, Uralin taivaalla nähtiin jotain vastaavaa. Noin 20-metrinen asteroidi – suurempi kuin Viron kappale – kulki tulipallona yli taivaan ja räjähti yli 20 kilometrin korkeudella. Räjähdyksen voimakkuus oli noin 500 kilotonnia. Paineaalto vahingoitti Tseljabinskin kaupungin ja lähiympäristön kylien rakennuksia. Tuhansia ihmisiä loukkaantui, onneksi lähinnä lievästi. Etsinnöissä löytyi muutamia tuhansia kiloja meteoriittiainesta. Kraattereita ei syntynyt (ei, reikä jäässä ei sellaista määritelmää täytä).

Toinen erimerkkipari mittelee raskaammassa sarjassa.

3) Pyöreästi 50000 vuotta sitten Arizonan aavikolle tömähti avaruudesta hieman alle 50-metrinen asteroidi. Tämä räjähdys oli suuren vetypommin luokkaa, arviosta riippuen 3–10 TNT-megatonnia. Tuloksena syntyi Meteor Crater, eli Barringerin 1,2 km leveä ja 200 m syvä kraatteri. Varsin yleisesti myydyt Canyon Diablo -meteoriitit ovat peräisin juuri sieltä. Meteor Crater on yksi seudun suosituimmista turistikohteista.

4) Massiivisin esimerkkikivi tippui Keski-Siperiaan. Hieman yli sata vuotta sitten sinne humahti 50–150 metrinen kappale. Massa oli varovaisimmankin arvion mukaan pari kertaa Arizonan törmääjän veroinen, kenties jopa 8-kertainen. Tämä avaruusmurikka kuitenkin räjähti muutaman kilometrin korkeudella Tunguskan erämaan yllä 5–20 megatonnin voimalla. Paineaalto kaatoi puita yli 2000 neliökilometrin suuruiselta alalta, mutta muita jälkiä siitä ei juuri jäänyt. Kraatteria ei syntynyt, ja alueella tuskin enää nykyään huomaa mitään erikoista. Tähän päivään mennessä tapahtumaan ei ole onnistuttu varmasti liittämään ainuttakaan meteoriitinkappaletta, vaikka epäilyjä onkin useaan otteeseen ollut.

Miksi Saarenmaalla ja Arizonassa on tuhansia vuosia vanhat kraatterit, mutta Venäjän tuoreista tapahtumista ei jäänyt mitään pitkäkestoisia jälkiä? Venäjälle tippuneet kappaleethan olivat suurempia, ja energiakin oli suurempi!

Eron teki tiheys. Tunguskan kappale oli luultavimmin jäätä ja/tai kiveä ja Tseljabinskin taas varmasti kivinen, mutta Arizonan ja Viron kappaleet koostuivat tiivistä rauta-nikkeliseoksesta. Komeettajään tiheys on noin tonni kuutiota kohden, kivimeteoriitilla se on luokkaa 2000–3500 kg/m³, ja rautameteoriittien tiheys on 7000–8000 kg kuutiometrissä.

Tiheämpi kappale selviää ilmalennosta huomattavasti paremmin. Se ei hajoa niin helposti, ja se säilyttää nopeutensa paremmin.

Lisäksi sekä Tunguskassa että Tseljabinskissa kappaleiden tulokulmat olivat varsin viistot (30 ja 17 astetta). Ne joutuivat siis kulkemaan erityisen pitkän matkan ilmakehässä, ja altistuivat siksi suuremmille rasituksille kuin pystysuorempaan saapuva kappale. Rauta-asteroidien korkeuskulmasta taas ei tietystikään ole tarkkaa tietoa – mutta ainakin Barringerin tapauksessa se on laskettu pystymmäksi kuin Tunguskassa tai Tseljabinskissa.

Pienten asteroidien törmäyksissä koostumuksella on siis hyvin paljon merkitystä. Rautakappaleet pääsevät helposti pinnalle suurella nopeudella ja pääsevät tekemään näyttäviä kraattereita. Ne ovat kuitenkin yllättäen vähemmän vaarallisia kuin jää- ja kivimötikät. Ilmakehässä tapahtuva räjähdys nimittäin tekee pinnan tuntumassa eli ihmisen elinalueilla enemmän tuhoa.

Isompien asteroidien tapauksessa materialla ei sitten enää olekaan ihan niin paljoa merkitystä. Ei ole niin väliksi onko naapuripitäjään tippuva kilometrinen mötikkä tiivistä umpirautaa vai joku hötyisempi komeettaydin. Kumpikin pääsee pinnalle ja tekee karmeaa tuhoa.

Päivitys 6.9. klo 21.30: Viilattu sanamuotoja kraattereista, tiheyksistä, ja tiheyden vaikutuksista kappaleen selviämiseen.

Kirjoittaja valmistelee Suomen törmäyskraattereista kertovaa tietokirjaa. Projektin www-sivuilta julkaistaan kraattereihin, asteroideihin ja törmäyksiin liittyviä tekstejä, Twitter-tilillä ja Facebookissa myös uutisia aiheen ympäriltä. Osa teksteistä tullaan julkaisemaan myös Tiedetuubissa.

 

Otsikkokuva: Meteor Crater. Flickr / Steve Jurvetson

Asteroiditörmäysten merkkipäivä

Ti, 06/30/2015 - 21:07 Jarmo Korteniemi
Kuva: David Hardy / Astroart

Tänään (30.6.) vietetään kansainvälistä Asteroidipäivää. Sen tarkoitus on lisätä yleisön ja päättäjien tietoisuutta pysyvästä uhasta, ja tarpeesta tehdä asialle jotain ennen kuin jotain ehtii ensin tapahtua.

Merkkipäivä järjestetään Tunguskan räjähdyksen vuosipäivänä. Vuonna 1908 Siperiaan tippui tiettävästi suurin modernina aikana planeettaan törmännyt kappale.

Asteroidipäivää ei yleensä noteerata Suomessa suurelti. Vuonna 2017 sitä juhlistetaan Helsingin observatorion näyttelyssä (kello 12–21) lasten asteroidityöpajassa sekä yleisöluentojen muodossa. Televisiosta taas tulee useita aiheeseen liittyviä ohjelmia tänään ja huomenna.

Kuva: Kartta Maan ilmakehään törmänneiden kappaleiden törmäyspaikoista vuosina 1994-2013. Lähde: NASA / JPL / NEO program

 

Onko tuomiopäivä sitten tulossa?

Asteroiditörmäysten uhka on varsin todellinen, mutta pieni. Käytännössä tilanne on, että törmäyksiä (niitä suuria siis) tulee aivan varmasti, mutta kukaan ei tiedä milloin -- nyt, huomenna, vaiko vaikkapa vasta tuhannen vuoden kuluttua.

Ajallisesta epävarmuudesta huolimatta mahdolliset vaikutukset ovat tutkijoiden mukaan niin suuret, että ihmiskunnan pitäisi valmistautua asiaan edes jollain tasolla. Scifileffoista poiketen yksikään valtio, yritys, tai kansainvälinen yhteisö ei kuitenkaan kykene tällä hetkellä estämään minkäänlaista törmäystä etukäteen -- oli se sitten pieni tai jättimäinen. Periaatteellisia suunnitelmia toki on pilvin pimein, mutta niiden käyttöönotto tositilanteen vaatimalla vauhdilla on käytännössä mahdotonta.

Aika ajoin uutisotsikoihin nousee jokin mahdollisesti törmäävä asteroidi. Tähän saakka kyse on aina ollut huonosti tunnetusta radasta, jonka epätarkkuus mahdollistaa pienen törmäystodennäköisyyden. Yleensä törmäystodennäköisyys pienenee nollaan radan tarkentuessa. Jotkut murikat kuitenkin vaativat pidempää seurantaa, sillä esimerkiksi tulevat lähiohitukset planeettojen tai Kuun kanssa eivät ole laskettavissa riittävän tarkasti.

Avaruudesta on löydetty jo satojatuhansia asteroideja, joiden radat eivät ole vaarallisia -- mutta ongelman tuovatkin ne, joita ei tunneta. Ja, vaikka kaikki Maan lähiasteroidit joskus saataisiinkin kartoitettua, murikoita voi siirtyä törmäysradoille kauempaakin, vaikkapa kaasuplaneettojen painovoiman linkoamina. Ja tavaraa voi tulla kauempaakin -- törmäystilanteessa asteroidin ja komeetan ero on varsin akateeminen.

Pienimmät törmääjät toki tuhoutuvat ilmakehässä. Mutta, kuten Tseljabinskin ja Tunguskan räjähdykset osoittavat, ei sekään ole aivan ongelmatonta. Yllä näkyvälle kartalle on merkitty kaikki ilmakehästä havaitut tulipalloräjähdykset 20 vuoden aikana. Kaikki ovat peräisin ilmakehässä tuhoutuneista pienistä asteroideista. Suurimmista toki pääsi pinnallekin tavaraa -- esimerkiksi Tseljabinskista.

Kartalta erottaa hyvin, että suurimpia rinkuloita on vähiten. Pieniä törmää siis varsin usein, suuria paljon harvemmin. Mutta niitäkin tänne tipahtaa.

 

Alla pelottaelevaksikin tarkoitettu 51 degrees North -elokuvan traileri. Koko elokuva on katsottavissa osoitteessa https://asteroidday.org/video/51degreesnorth/. Elokuva on Asteroidipäivän inspiroima, ja sitä promoava.

Päivitys 30.6.2017: Korjattu tapahtumalistaus ajankohtaisiksi. Alkuperäinen juttu julkaistiin 2015.

Otsikkokuva: David Hardy / Astroart

Mistä on pienet meteoriitit tehty?

Pe, 02/13/2015 - 20:44 Markus Hotakainen

Tai pikemminkin mistä ne ovat peräisin? Sitä tutkijat yrittävät selvittää, mutta tehtävä on vaikea. Kaksi vuotta sitten liki 20-metrinen järkäle syöksyi Maan ilmakehään ja räjähti parinkymmenen kilometrin korkeudella Tšeljabinskin yläpuolella. Paineaallon seurauksena toistatuhatta ihmistä loukkaantui.

Maanpinnalle saakka selvisi meteoriitteja, joista suurin, yli 650-kiloinen murikka, nostettiin Tšebarkul-järven pohjasta. Niiden koostumuksen perusteella on mahdollista yrittää tunnistaa asteroidi, josta kappale on jossain vaiheessa lohjennut.

Alkuun arveltiin, että "emoasteroidi" voisi olla kahden kilometrin läpimittainen Auringon kiertolainen (86039) 1999 NC43. Maan lähistölle ajoittain tulevan asteroidin rata todettiin suunnilleen samanlaiseksi kuin Tšeljabinskin pamauksen aiheuttaneella kappaleella ja alustavan analyysin perusteella myös koostumus osui yksiin.

Nyt näyttää siltä, että niin ei olekaan. Vishnu Reddyn johtama tutkijaryhmä on tarkastellut uudemman kerran sekä kappaleiden rataelementtejä että spektrihavaintoja, jotka kertovat asteroidin koostumuksesta. Icarus-lehdessä julkaistussa artikkelissa todetaan, että näiden kahden kappaleen välinen yhteys on epätodennäköinen.

Tšeljabinskin meteoriitti on vain vähän rautaa sisältävä LL-kondriitti, jonka ominaisuudet poikkeavat selvästi 1999 NC43 -asteroidin koostumuksesta. Tutkijat toteavatkin, että yksittäisten meteoriittien alkuperän liittäminen tiettyyn asteroidiin on hyvin hankalaa, koska Aurinkokunnan pienkappaleiden radat ovat kaoottisia ja muuttuvat kaiken aikaa.

 

Tšeljabinskin meteoriitti ongittu ylös

Ke, 10/16/2013 - 16:33 Jari Mäkinen
Meteorin nostoa RT-kanavalla

15. helmikuuta Venäjällä Tšeljabinskin kaupungin päällä näkyi valtava tulipallo, kun suuri, arviolta noin 17 metriä halkaisijaltaan ollut asteroidi törmäsi Maan ilmakehään. Se näkyi laajalti selkeällä aamutaivaalla ja sai räjähtäessään aikaan paineaallon, joka rikkoi ikkunoita ja paitsi säikäytti alueen ihmisiä, niin sai myös aikaan 1200 henkilön loukkaantumisen. Tiedetuubi kertoi tapauksesta myös artikkelissa Vuosisadan pamaus heti putoamisen jälkeen.

Jo helmikuussa läheisen Tšebarkul-järven jäässä havaittiin suuri reikä, jonka oletettiin syntyneen suuren kappaleen pudottua jään läpi järveen. Reikä oli kuutisen metriä halkaisijaltaan, mutta vaikka syy-yhteys meteorin ja avannon syntymisen välillä oli selvä, ei järven pohjasta yli 10 metrin syvyydestä saatu heti luotettavia havaintoja, joten asiasta ei oltu varmoja. Kevään ja kesän aikana kappaletta etsittiin innokkaasti, mutta turhaan: järven mutainen pohja kätki salaisuutensa aina kesäkuun loppuun saakka, milloin tutkijat ilmoittivat löytäneensä pohjasta suuren kappaleen .

Sen nostaminen osoittautui kuitenkin vaikeaksi, joten yli 600-kiloinen kivimeteoriitti saatiin vasta nyt kuukausia myöhemmin vinssattua ylös ja siirrettyä rannalle. Kappaletta punnittaessa vaaka rikkoontui ja jo ennalta säröytynyt meteoriitti hajosi kolmeksi kappaleeksi.

Tätä ennen järvestä on nostettu jo 12 kappaletta, joita oletettiin meteoriiteiksi, mutta niistä vain viisi on osoittautunut oikeasti avaruudesta tulleiksi kiviksi. Tämä noin 1,5 metriä pitkä ja vajaan metrin kooltaan oleva suuri palanen lienee suurin törmääjästä jäljelle jäänyt osa. Ympäröivässä maastossa on kuitenkin paljon pienempiä kappaleita, jotka irtosivat siitä putoamisen ja räjähdyksen aikaan.

Meteoriitin massa oli todennäköisesti noin 10 000 tonnia, kun se hajosi muutaman kilometrin korkeudessa. Räjähdys oli voimaltaan noin 30 kertaisesti Hiroshimaan pudotetun ydinpommin räjähdysvoima, ja sen paineaallon havaittiin kiertäneen maapallon useampaan kertaan. Kyseessä on viime aikojen suurin kosminen kolari ja kautta aikain parhaiten dokumentoitu meteoroidin räjähdys.

Nyt pintaan ongittu kivimeteoriitti lukeutuu kymmenen suurimman löydetyn meteoriitin joukkoon, mutta kalpenee vielä suurimman sellaisen, 60-tonnisen Hoban rautameteoriitin rinnalla.

Kuva: Russia Today / Ruptly