Taide ja universumi ovat monien mielestä käsittämättömiä kumpikin. Katie Patersonin tuotannossa taiteen ja maailmankaikkeuden käsittämättömyys kohtaavat.

Aloitetaanpa alusta – aina ajasta ennen tähtien ja galaksien syntymää. Paterson on jo useiden vuosien ajan kerännyt valokuvia universumin historian pimeydestä. Maailmankaikkeuden tyhjä pimeys on talletettu 35 mm:n diakuviksi, joista jokainen on numeroitu ja joihin on merkitty tyhjyyden etäisyys Maasta valovuosina. ”Pimeyden historia” (History of Darkness, 2011) on taiteilijan elinikäinen projekti.

Tuhannet diat ovat laatikoissa, joista katsoja voi ottaa käteensä dian ja nostaa sen valoa vasten nähdäkseen mitä kuvassa on. Mutta hän ei näe mitään, vain pimeyttä. Tyhjyys mahdottomalta tuntuvien etäisyyksien päässä tarvitsisi valoa tullakseen havaituksi. Mutta valoa ei ollut siinä pimeydessä, jota ne kuvaavat. Tiedemaallikko alkaa leikkiä ajatuksella valon nopeudesta suhteessa pimeyden hitauteen.

Taiteen kannalta kiinnostavaa on, että aivan viime aikoihin asti diakuvat ovat olleet taidehistorian tallennusmenetelmä, harvemmin taiteen väline. Paterson leikittelee myös visuaalisen taiteen perusasioilla: kuvataiteessahan pitäisi aina olla jotakin näkemistä. Kuvataide ikuistaa nähtyä, koettua, ohimenevää ja katoavaa, harvemmin sellaista mitä ei ole koskaan ollutkaan mahdollista nähdä.

Kuu on aina ollut yksi taiteilijoiden suosikkiaiheista, tulvillaan romanttista mystiikkaa ja salaperäistä kylmää lainavaloa: Hjalmar Munsterhjelmin Metsälampi kuutamossa (1888), Jussi Kiven Metsä kuutamossa (2005) ja tuhannet muut kuutamomaisemat; Georges Méliès’n Matka kuuhun (1902), Bernardo Bertoluccin elokuva La Luna (1979) ja Duncan Jonesin Kuu (2009), Coleridgen ja Shelleyn runot 1800-luvun alkupuolelta… Kuinka kukaan enää tohtii tehdä mitään uutta taidetta Kuusta?

Kuuta on kuvattu paljon, mutta Kuuhun itseensä taiteilijat eivät ole juuri koskeneet. Kuukivien työstäminen on ollut tieteentekijöiden työtä, eivätkä taiteilijat juuri ole Kuussa käyskennelleet.

Tänä syksynä taiteilija Katie Paterson kuitenkin pakkasi kuukiven palan puulatikkoon ja lähetti sen syyskuun 8. Newcastle-upon-Tynesta, Britanniasta kiertämään Maata. Laatikkoon pakattu ”Toinen Kuu” (Second Moon) lentää vuoden ajan rahtifirman koneilla maiden, merien ja mannerten yli, kaksi kertaa nopeammin kuin Kuu, kaikkiaan 30 kertaa maapallon ympäri lännestä itään.

Paketin matkaa voi seurata sovelluksen avulla, joka näyttää näkymän tästä ”toisesta Kuusta” Maahan ja samalla maapallon oikeasta Kuusta katsottuna. Sovelluksen voi ladata täältä.

Kyse ei ole vain pienestä kivestä. Ihmiset ovat käyneet Kuussa, mutta suurin osa meistä taistelee Maan pinnalla pienten asioiden kanssa. Patersonin matkaan lähettämä kuukivikään ei pysty kokonaan irrottautumaan maankamarasta: tuon tuostakin se palautetaan maanpinnalle, siirretään toiseen rahtikoneeseen ja nousee sen mukana taas ilmaan.

Tämän laatikossa olevan lentävän kiven voi ajatella vertauskuvallisesti esittävän ihmisen mielikuvitusta. Ilman mielikuvitusta meillä ei olisi kuukiveä Maassa, sillä ilman mielikuvitusta kukaan ei olisi käynyt Kuussa.

Toinen Kuu on Maahan tuotu kuukivi. Mutta Paterson on myös lähettänyt Maasta kulttuuria Kuuhun. Viisi vuotta sitten hän lähetti morsekoodille käännetyn Beethovenin Kuutamosonaatin nuotituksen radioviestinä Kuuhun ja takaisin (Earth-Moon-Earth (E.M.E), 2008).

Miksi sulattaa meteoriitti, valaa se uudelleen omaksi toisinnokseen ja lähettää se takaisin avaruuteen? Tai noutaa hiekanjyvänen Saharasta, muokata sitä ja palauttaa se autiomaahan?

Taiteessa luonnon jäljittely, mimesis, on ollut taiteen luomisen perusprinsiippi, aikoinaan myös taiteellisen taidon mittari. Perinteisesti kuva luonnosta on tehty toiseen materiaaliin niin, ettei alkuperäistä mallia ole voinut sekoittaa jäljitelmään. Mutta sata vuotta sitten taiteilijat alkoivat kyllästyä luonnon kopioimiseen. Syntyi ready-made: taiteilija saattoi valita minkä tahansa valmiin esineen ja esittää sen taiteena.

Taidosta tuli käsitteellistä. Käden taito, teoksen tekemiseen liittynyt työ, saattoi olla jonkun muun kuin taiteilijan työtä. Kaikki ready-made-taideteokset olivat ikään kuin kopioita alkuperäisistä esineistä. Ne olivat kuitenkin ihmisen tekemiä. Sitten kehitettiin taiteen ajopuuteoria eli kysyttiin, voiko esteettistä mielihyvää tuottava, luonnon muovaama puunkappale olla taideteos?

Voiko siis avaruudesta maanpinnalle pudonnut meteoriitti olla taideteos? Tai autiomaasta löydetty hiekanjyvä?

Tämä on yksi taso, kun ryhdytään tulkitsemaan skotlantilaissyntyisen taiteilija Katie Patersonin teoksia, esimerkiksi Campo del Cielo, Field of the Sky (”Taivaan pelto”, 2012). Meteoriitti lepäsi yli viisi tuhatta vuotta yhtenä argentiinalaisen Campo del Cieloksi kutsutun rautameteoriittien putoamisalueen laajalle levinneistä kappaleista.

Paterson sulatti tämän 4,5 miljardia vuotta vanhan eli suunnilleen Aurinkokunnan ikäisen 110-kiloisen rautajärkäleen. Sitten hän valoi sen uudelleen samannäköiseksi kuin se oli ollut.

Meteoriitissa olleet kivet, metallit ja pöly sulivat ja muuttivat muotoaan. Meteoriitin tila ja aika siis muuttuivat, kun siitä tuli uuden taideteoksen materiaalia. Sen kosminen muisti jäi kuitenkin sen ulkomuotoon, jonka Paterson säilytti ennallaan.

Taiteen tutkijaa kiinnostaa teo(kse)n suhde perinteiseen jäljittelyteoriaan. Tässä tapauksessahan taiteilija jäljensi luontoa alkuperäiseen materiaaliin eli ikään kuin väärensi meteoriitin. Kuinka aito on meteoriitin versio omasta itsestään?

Uusi versio on edellyttänyt paljon inhimillistä työtä. Yhdessä tutkijoiden kanssa Paterson analysoi meteoriitin koostumuksen. Luonnon tuottama tehtiin uudelleen ihmiskäsin eli taiteeseen ikään kuin samalla palautettiin mimesiksen taidokkuutta. Mutta taiteilija on ollut prosessin ideoijana, työn tekivät ammattimiehet: valajat valmistivat muotin, sulattivat ja valoivat uudelleen rautakappaleen. Prosessi oli tavallaan käänteinen ready-madeille: luonnonkappaleesta tehtiin artefakti, ihmisen tekemä esine.

Taiteilijan tavoitteena on lähettää meteoriitin kappale takaisin avaruuteen, ehkä Kansainväliselle avaruusasemalle. Silloin muodonmuutoksen kokenut kappale palaisi ikään kuin kotimaisemiinsa.

Kotimaisemiin Paterson palautti myös hiekanjyvän, jonka hän haki Saharasta ja joka nanoteknologian avulla työstettiin 0,00005 millimetrin suuruiseksi. Teos on esitetty näyttelyssä kuvana, jossa taiteilija seisoo hiekkadyynillä; teoksen nimi on Inside this desert lies the tiniest grain of sand (”Tässä autiomaassa on pienin hiekanjyvänen”, 2010). Tavallaan kyse on veistotaiteesta: materiaalia työstetään niin, että sen alkuperäinen muoto – tässä tapauksessa koko – muuttuu.

Meteoriitti säilytti muotonsa, hiekanjyvä menetti sen.

Nämä taideteot vaikuttavat yksinkertaisilta, jopa minimalistisilta, kun tuijottaa taidenäyttelyssä olevaa meteoriittia, joka muistuttaa meteoriittia, joka se oli, tai yrittää ajatella niin pientä hiekanjyvää, ettei sitä pysty ajattelemaan. Mutta kuinka usein taidenäyttelyssä näkee meteoriitteja tai edes väärennettyjä meteoriitteja? Kuinka usein havahdumme miettimään, mitä emme näe?

Paterson osoittaa meille jotakin käsityskykymme rajoista. Nykytaiteilijan mittakaava ei löydy enää vain Leonardon renessanssikuvasta Vitruviuksen ihmisestä (n. 1485), vaan ulottuu nanomaailmasta universumin rajoille.

Taide – avaruuteen palaava Campo del Cielo -meteoriitti ja hiekanjyvänen jossakin syvällä Saharan autiomaassa – herättää parhaimmillaan sekä taiteeseen että tieteeseen liittyviä kysymyksiä, ihmettelyä ja uteliaisuutta. Eli aineksia, joista ihmiskunnan kehitys koostuu.

Video Patersonin teoksen valmistusvaiheista löytyy Space.com-sivustolta.