"Nyt minusta on tullut Kuolema, maailmojen tuhoaja." 

Näin sanoi Yhdysvaltain ydinaseohjelmaa vetänyt Robert Oppenheimer vuonna 1965 tuolloin 20 vuoden takaisia tapahtumia muistellessaan. Monille pommia kehitelleille fyysikoille aseen tekeminen oli suuri pala purtavaksi, mutta monet työhön osallistuneista tutkijoista tiesivät perimmäisen syyn, miksi hankkeeseen ryhdyttiin: jotta Natsi-Saksa ei ehtisi saamaan vastaavaa ensinnä aikaiseksi. 

Ydinaseen periaatteen esitti ensimmäisenä unkarilainen Leó Szilárd vuonna 1934. Szilárd tutki ydinfysiikkaa ja erityisesti neutroneja sekä ketjureaktioita Berliinissä 1930-luvun alkuun saakka, jolloin hän joutui juutalaisena muuttamaan ensin Britanniaan ja sitten Yhdysvaltoihin vuonna 1938. Siellä hän huomasi Enrico Fermin kanssa uraanin olevan sopiva alkuaine ketjureaktion aikaansaamiseksi.

Sodan kuluessa Yhdysvaltain ydinpommihankkeen tavoite muuttui ja kun Saksa taipui lopulta perinteisin asein, käytettiin ydinasetta ensimmäisenä Japania vastaan. Monien mielestä turhaan, sillä Japani oli jo heikkenemässä; sotilaat halusivat päästä testaamaan uutta asettaan tositoimissa. Japanilaisista siviileistä tuli koekaniineja. Tosin voi olla, että ilman ydinpommeja ihmisiä olisi kuollut kymmenin tuhansin tavallisissa pommituksissa ennen Japanin antautumista.

Ensimmäisenä Hiroshiman päällä räjäytettiin 6.8.1945 uraania käyttänyt Little Boy (oikealla). Noin neljä tonnia massaltaan olleessa pommissa oli 64 kg uraani-235-isotooppia ja sen teho oli noin 16 TNT-kilotonnia. Pommi pudotettiin 9450 metrin korkeudesta ja ohjelmoitiin räjähtämään 550 metrin korkeudessa, koska ilmassa räjähtäessään sen tuhovaikutus on suurin. Räjähdys tappoi välittömästi noin 75 000 ihmistä.

Pommi oli hyvin yksinkertainen ja varmatoiminen, vaikka sen uraanimateriaali ei ollut puhdasta. Se toimi siten, että perinteisellä räjähteellä "ammuttiin" pommin sisällä 24 kg:n uraanikappale 36 kg massaltaan olleen uraanikappaleen sisään, jotka yhdessä muodostivat kriittisen massan, missä ketjureaktio pääsi välittömästi riistäytymään hallinnasta ja synnyttämään siten räjähdyksen.

Ydinaseeksi sen räjähdysvoima oli varsin pieni, mutta verrattuna perinteisiin pommeihin oli se suuri. 

Nagasakin päällä kolmea päivää myöhemmin (9. elokuuta 1945) räjäytetty pommi oli puolestaan plutoniumase. Tämä Fat Man painoi 4,5 tonnia ja se oli uraanipommiin verrattuna monimutkaisempi. Siksi sellainen koeräjäytettiin ensin Alamogordossa, New Mexicossa, heinäkuun 16. päivänä 1945. Pommissa oli noin 6,2 kg plutoniumia sekä uraania, jotka ikään kuin puristettiin niiden ympärillä olleilla perinteisillä räjähteillä tiiviiksi kappaleeksi, missä ketjureaktio pääsi valloilleen. Arvioiden mukaan noin yksi gramma ainetta muuttui energiaksi ja vapautui kuumuutena sekä säteilynä ympärille. Tämän pommin teho oli noin 21 kilotonnia TNT:tä ja se tappoi välittömästi noin 73 900 ihmistä.

Kaikkiaan Hiroshiman ja Nagasakin pommituksissa sai surmansa yli 200 000 ihmistä.

Samalla kun tänään muistellaan ydinaseiden kauhuja, kannattaa myös muistaa, että perinteisinkin asein saadaan aikaan suurta tuhoa. Esimerkiksi toisen maailmansodan suurimmassa pommituksessa Dresdenissä helmikuussa vuonna 1945 kuoli noin 25000 ihmistä. 

Ja että maailmassa on edelleen noin 15700 ydinasetta, ja niistä vain 93% on Yhdysvalloissa ja Venäjällä.

Ydinpommeja on myös räjäytelty varsin paljon sitten Hiroshiman – alla on Isao Hashimoton tekemä animaatio kaikista ihmiskunnan ydinräjäyksistä.