Pikkujättiläinen

Aalto-1 on Aalto-yliopiston avaruustekniikan opiskelijoiden suunnittelema ja rakentama satelliitti. Kaikkiaan yli 80 opiskelijaa on ollut mukana, toistakymmentä opinnäytettä on tehty sen tiimoilta ja jopa yksi lupaava yritys on spinnannut omille teilleen satelliittiprojektista.

Hanke alkoi jo vuonna 2010, mutta rahoitusvaikeuksien ja korkealle asetettujen tavoitteiden vuoksi satelliitin tekeminen on kestänyt kovin kauan.

Niinpä satelliitti poikkeaa monessa mielessä tyypillisistä opiskelijasatelliittihankkeista, jotka eivät ole kansainvälisesti mitenkään harvinaisia. Viron ensimmäinen satelliitti EstCube-1 oli Tarton yliopiston opiskelijoiden tekemä ja esimerkiksi Tanskassa Aalborgin yliopistossa on parhaillaan valmistumassa heidän viides satelliittinsa. 

Aalto-1 on näitä suurempi ja sitä on tehty kuin isompaa satelliittia. Suomalaisopiskelijat eivät ole ostaneet valmiina kuin komponentteja ja joitain vaativimpia alijärjestelmiä, mutta muilta osin satelliitti ja sen systeemit on niin suunniteltu kuin tehtykin itse. Lisäksi Aalto-1 on käynyt läpi rankan testaamisen, mikä ei ole lainkaan tavallista opiskelijahankkeissa – testien perusteella on tehtykin muutoksia, jotka ovat venyttäneet aikataulua.

Kun useissa opiskelijahankkeissa päähuomio on satelliitin tekemisessä, ja sen päästyä avaruuteen mielenkiinto lopahtaa, on Aalto-1 tässäkin suhteessa poikkeava. Siinä on mukana kolme kiinnostavaa tutkimuslaitetta, joiden tieteellinen ohjelma kestää arviolta kaksi vuotta. 

Koska yhteydenpito satelliittiin tapahtuu sekin opiskelijavoimin pääasiassa harrastuksena ja vapaa-ajalla, pohditaan parhaillaan toiminta-ajan lyhentämistä. Sitä ei kuitenkaan tehdä tieteen kustannuksella. 

Esimerkiksi päähyötykuormana olevalla, VTT:n suunnittelemalla ja tekemällä miniatyrisoidulla spektrikameralla halutaan ottaa kuvia maapallosta (ja etenkin Suomesta) eri vuodenaikoina. 

Toinen tutkimuslaite, Turun yliopiston myös opiskelijatyönä valmistama säteilymittarikin on parhaimmillaan, kun se tekee havaintojaan pitemmän aikaa.

Lisäksi satelliitin loppu sinällään on myös tekninen koe: mukana on Ilmatieteen laitoksen tutkijan Pekka Janhusen kehittämän sähköisen aurinkotuulipurjeen ideaan perustuva plasmajarru. Kun Aalto-1:n muu tehtävä päättyy, se kiihdytetään pyörimisliikkeeseen ja satelliitin alaosasta kelataan auki sata metriä pitkä sähköjohto. Sen avulla testataan paitsi aurinkopurjeen toimintaperiaatetta, niin myös hilataan satelliitti radaltaan tuhoutumaan hallitusti Maan ilmakehässä.

Otaniemen satelliittilaboratorio

Aalto-yliopiston sähkötekniikan laitoksella majaansa pitävä satelliittiryhmä on tehnyt työpajastaan varsin kunnianhimoisesti pienten satelliittien lähes sarjatuotantoon sopivan. Siellä on pieni puhdastila ja testilaitteita, minkä lisäksi Aalto-1:n (jo valmiina olevaa) maa-asemaa voidaan käyttää myös tulevien satelliittien ohjaamiseen.

Tekeillä on jo Aalto-2, pienempi satelliitti, joka on tarkoitus laukaista matkaan jo ensi vuonna osana QB50-satelliittiparvea.

Katse on myös pitemmällä tulevaisuudessa: alustavia suunnitelmia  muistakin satelliiteista on jo olemassa, minkä lisäksi Otaniemessä haaveillaan yrityksistä, jotka valmistaisivat piensatelliittien osia sekä tarjoaisivat niihin liittyviä palveluita.

Pienten satelliittien markkinat ovat voimakkaassa kasvussa, koska nykyisin pienilläkin laitteilla voidaan saada aikaan tuloksia, joihin vaadittiin aikanaan suurempi satelliitti. Monet tutkimuslaitokset olisivatkin kiinnostuneita laukaisemaan edullisia pikkusatelliitteja lyhyeksi ajaksi avaruuteen nopealla aikataululla sen sijaan, että ne tekisivät vuosien ajan mittalaitteita suurempiin satelliitteihin.

Myös opiskelijasatelliittien suosio lisääntyy koko ajan, ja on täysin mahdollista, että suomalaiset pääsisivät oppipojista nopeasti opettajiksi.

Tiedetuubi seuraa tästä eteenpäin Aalto-1 hankkeen etenemistä hyvin tiiviisti.