Joulun tähden tragedia

Yli kaksituhatta vuotta sitten öisellä taivaalla – mahdollisesti – loistanut tähti pysyy edelleen arvoituksena, vaikka sen todellista luonnetta on pohdittu jokseenkin yhtä kauan.

Mikäli lähdetään siitä, että muinaisia tietäjiä johdatti erämaan halki ja lopulta Betlehemiin todellinen taivaan ilmiö, mikä se oli? Komeetta, tähdenlento, planeettojen kohtaaminen, nova, supernova?

Vai oliko se vain legenda, joka kehiteltiin täydentämään ja tekemään todemmaksi muistiin kirjattua kertomusta, ikään kuin yhdistämään lähihistorian tapahtumat sopivan mystisesti ikivanhoihin ennustuksiin?

Uskoopa itse kukin mihin tahansa – tai on kokonaan uskomatta – joulun tähden tarina kiehtoo todennäköisesti jokaisen mielikuvitusta. Oman kortensa erilaisten selitysten kekoon kantoi Arthur C. Clarke liki 60 vuotta sitten tieteisnovellissaan Tähti (The Star, 1955).

Kertomuksessa tähtienvälinen retkikunta matkaa kauemmas Maasta ja aurinkokunnasta kuin ihminen on koskaan aiemmin mennyt. Heidän määränpäänään on Feeniksin tähtisumu, supernovaräjähdyksen jälkeensä jättämä laajeneva kaasukuori. Kun retkikunta pääsee perille, käy pian ilmi, että ennen tuhoutumistaan tähti on langettanut valoaan kukoistavan kulttuurin ylle.

Tuholta vaivoin välttyneen kaukaisen planeetan korventuneen pinnan alta löytyy Holvi, johon on tallennettu muistoja sisempää planeettaa asuttaneesta muinaisesta sivilisaatiosta. Se kuitenkin pyyhkiytyi kotiplaneettansa mukana kosmisista aikakirjoista, kun tähti saavutti kehityksensä päätepisteen.

Kadonneen sivilisaation löytyminen ei kuitenkaan ollut suurin retkikuntaa kohdannut yllätys – tai järkytys.

Tarinasta on pääteltävissä, että se sijoittuu muutaman sadan vuoden päähän tulevaisuuteen. Kun retkikunta saa selville tähtisumun iän ja tekee yksinkertaisen laskutoimituksen, jonka toisena tekijänä on sumun etäisyys, he saavat pahaenteisen tuloksen.

Supernovan on täytynyt näkyä Maan taivaalla noin 2 500 vuotta aikaisemmin.

Arvasitte oikein. Feeniksin tähtisumun synnyttänyt tähden räjähdys oli Betlehemin tähti, ensimmäisen joulun taivaallinen ilmestys. Retkikunta onnistui saamaan vastauksen arvoitukseen, jota se ei ollut edes lähtenyt ratkomaan.

Suurinta henkistä ja hengellistä tuskaa löytö tuottaa retkikunnan pääastrofyysikolle, nimettömäksi jäävälle jesuiittapapille. Muinaisen veljeskunnan jäsenen usko joutuu äärimmäiselle koetukselle: voiko hänen jumalansa olla näin julma?

"Täytyikö Sinun heittää tuo kansa tuleen, jotta heidän kuolemansa symboli voisi loistaa Betlehemin yllä?" (Suomennos Ilkka Äärelä)

Monille Clarken kertomuksille tyypilliseen tapaan maailmankaikkeus on pohjimmiltaan yksinkertainen ja suoraviivainen, mutta samalla armoton paikka. Arvoituksilla on loppujen lopuksi ilmeiset ratkaisunsa, mutta ne eivät ole läheskään aina tuota maailmankaikkeutta asuttavien ihmisten – tai muiden olentojen – mieleen.

(Teksti on julkaistu myös Ursan Avaruustuubissa.)

 

J-01 / Joulun tähti?

Itämaan tietäjiä yli kaksituhatta vuotta sitten opastanut Betlehemin tähti on edelleen arvoitus. Ilmiön selitykseksi on tarjottu esimerkiksi supernovaa, kirkasta komeettaa tai Venus-planeettaa. Vankin ehdokas ei kuitenkaan ole yksittäinen taivaankappale, vaan kahden planeetan ja yhden tähden kohtaamisten sarja vuosina 3 ja 2 eKr.

Elokuun 12. päivä vuonna 3 eKr. Jupiter ja Venus olivat aamutaivaalla hyvin lähellä toisiaan; niiden välinen etäisyys oli vain vähän yli kymmenesosa Kuun näennäisestä halkaisijasta. Seuraavaksi Jupiter ohitti noin kuukautta myöhemmin eli syyskuun 14. päivä Leijonan tähdistön kirkkaimman tähden, Reguluksen. Tällä kertaa taivaankappaleiden välinen etäisyys oli puolet Kuun halkaisijasta.

Tuolloin Jupiter oli lähellä oppositiotaan, joten se teki taivaalla suuren silmukan. Jättiläisplaneetan näennäinen liike kääntyi vastakkaiseksi joulukuun alussa ja se palasi Reguluksen läheisyyteen seuraavan vuoden puolella helmikuun 17. päivänä. Nyt tähdellä ja planeetalla oli välimatkaa noin tuplasti Kuun näennäisen halkaisijan verran.

Jupiter muutti suuntaansa uudestaan keväämmällä, huhtikuun alkupuolella, ja toukokuun 8. päivä se kulki jälleen Reguluksen ohi. Jupiterin kulkureitin muodostama silmukka oli kuin Reguluksen eli ”Kuningastähden” yläpuolelle piirtynyt kruunu.

Kohtaamisten sarja huipentui kesäkuun 17. päivänä vuonna 2 eKr. Jupiter ja Venus olivat silloin iltataivaalla niin lähekkäin – noin asteen sadasosan päässä toisistaan – että ne näyttivät sulautuvan yhdeksi kirkkaaksi ”tähdeksi”. Kun kohtaaminen tapahtui kaiken lisäksi Leijonan tähdistössä, jota pidettiin noihin aikoihin merkittävänä kuviona, se saattoi varmistaa lopullisesti taivaallisen tapahtumasarjan tulkinnan erityisenä ennusmerkkinä.

Kuvassa Venus ja Jupiter kohtaavat iltataivaalla maaliskuussa 2012.