Huhu: ExoMars-luotain vältti juuri ja juuri katastrofin


14. maaliskuuta matkaan laukaistu, huikeat yli neljä tonnia massaltaan ollut ExoMars-paketti on onnellisesti matkallaan ja kaikki toimii hyvin, mutta sen matkaan lähdöstä tulee huolestuttavia tietoa: luotaimen tuhoutuminen oli kenties varsin lähellä, koska sen matkaan saattanut Proton-raketin ylin vaihe todennäköisesti räjähti hetkeä luotaimen irtaantumisen jälkeen.


Venäjän avaruustoimia seuraava Anatoli Zak kertoo tuoreessa Popular Mechanics -lehdessä julkaistussa artikkelissaan, että kaikki ei sujunut laukaisussa ihan niin hyvin kuin oletettiin ja kerrottiin. 

Laukaisusuunnitelma oli hyvin selvä: sen jälkeen kun Proton-kantoraketti oli saattanut ExoMarsin (siis sen TGO-luotaimen ja sen päällä kiinni olevan Schiaparelli-laskeutujan) avaruuteen, otti ohjakset raketin ylin vaihe, avaruushinaajaksi kutsuttu Breeze-M. Se muutti useampaan kertaan luotaimen kiertorataa, jotta lopulta se saattoi puskea ExoMarsin oikealle radalleen kohti punaista planeettaa.

Sen jälkeen Breeze-M:n tarkoitus oli sytyttää rakettimoottorinsa uudelleen ja ottaa etäisyyttä luotaimeen. Ja sen jälkeen ollessaan turvallisella etäisyydellä käyttää moottoreitaan vielä kerran, jotta lentorata muuttuisi niin paljon, että rakettivaihe ei joutuisi vahingossakaan Marsin läheisyyteen.

Päinvastoin kuin Mars-luotaimet ja -laskeutujat, ei raketin vaiheita ole puhdistettu äärimmäisen tarkasti Maan mikrobeista, vaan niiden mukana teoriassa saattaisi lentää meikäläisiä eliöitä Marsiin. Siksi ne ohjataan yleensä riittävän kaukaiselle radalle.

Nyt näyttää siltä, että Breeze-M ei ole onnistunut ratamuutoksessaan, vaan se seuraa lähellä ExoMarsia jotakuinkin samalla radalla. Eikä tässä kaikki: näyttää siltä, että Breeze-M on räjähtänyt osiin juuri irtaantumisensa jälkeen ja yhden rakettivaiheen sijaan ExoMarsia seuraa useampi osanen.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Breeze on aiheuttanut päänvaivaa. Tuorein tapaus ennen ExoMarsia on viime joulukuun 13. päivänä laukaistu salainen venäläinen sotilassatelliitti, jonka Breeze-M vei väärälle kiertoradalle. Venäläisasiantuntijoiden mukaan syynä olisi ollut korkeapainetankit, jotka tuottavat polttoainetankkeihin kaasunpainetta. Nähtävästi kaasun lisäksi polttoainetta valuu yhä edelleen avaruuteen ja Auringon kuumennuksessa tuloksena saattaa olla koska tahansa räjähdys.

Mikäli ExoMarsia kyytinyt Breeze-M räjähti tosiaan oltuaan 10,5 tuntia avaruudessa, kuten nyt näyttää, niin räjähdys tapahtui hyvin lähellä luotainta. Voi hyvin kuvitella, että räjähdys olisi voinut tapahtua myös hieman aikaisemmin tai siten, että jokin osa olisi sinkoutunut suoraan luotaimeen.

 Nyt kuitenkin kaikeksi onneksi TGO ja Schiaparelli ovat oikealla radallaan sekä toimivat moitteetta. Toivottavasti vain Breeze-M:n lähellä lentävät osat eivät koidu harmiksi myöhemmin...

Otsikkokuvassa on Schiaparelli ja Trace Gas Orbiter asennettuna vaalean, luotaimen "alla" olevan Breeze-M:n päälle. Kuva: ESA / Stephane Corvaja.
Alla olevassa kuvasarjassa näkyy avaruudessa lentävä Breeze-M:n ympärillään siitä irronneita osia. Kuva: OASI Observatory team; D. Lazzaro, S. Silva

Viimeistä kuvatekstiä on päivitetty 25. maaliskuuta:
Kuvan alkuperäisessä kuvatekstissä todettiin, että kyseessä oli TGO, mutta itse asiassa luotain on mennyt hieman edellä ja kuvassa on Breeze-M ja siitä irronneita osia. Tämä on muutettu yllä olevaan tekstiin. Tieto on luonnollisesti suuri helpotus TGO:n ja Schiaparellin kannalta. 

Tietopaketti ExoMarsin laukaisuun

Suomalaislaitteet


Miten ExoMars laukaistaan? Miksi signaalin saamiseen menee lähes 11 tuntia? Ja millaisia ovat mukana matkaavat suomalaislaitteet?


ExoMars on Euroopan avaruusjärjestön kunnianhimoinen hanke, missä Venäjän avaruushallinto on mukana mm. siten, että venäläiset tarjoavat hankkeen kahdelle luotaimelle kyydit avaruuteen.

Ensimmäisenä on vuorossa tänään laukaistava TGO-nimisen luotaimen ja Schiaparelli-laskeutujan paketti, jota kutsutaan mielikuvituksellisesti nimellä ExoMars 2016, ja sitten kahden vuoden päästä lähtee matkaan kunnianhimoinen kulkija, joka viedään rullaamaan ja tekemään tutkimuksiaan Marsin pinnalle. Sitä kutsutaan virallisesti yhtä jännällä nimellä ExoMars 2018.

Alkuperäinen ExoMars oli tämä kulkija, mutta vuosikymmenen kuluessa hanke on muuttunut kovasti – mutta päätavoite on pysynyt samana. Se on elämän merkkien etsiminen Marsista ja siitä tulee myös nimi ExoMars, eli "eksobiologiaa Marsissa".

Tänään laukaistava lasti ei ole sen vähempää kuin massiivisin koskaan Marsiin lähtevä kuorma: kaksikon massa punaisen planeetan luokse saavuttaessa on yhteensä noin 4300 kg.

TGO jää kiertämään Marsia ja tutkii mm. sen kaasukehän hivenkaasuja. Nämä ovat kaasuja, joita on hyvin vähän, mutta joilla on suuri merkitys – eräs kiinnostavimmista on metaani, joka voi olla merkki myös elämästä Marsissa. Toinen vaihtoehto on tulivuoritoiminta. TGO pystynee ellei nyt ratkaisemaan Marsista havaitun metaanin arvoituksen niin ainakin tuomaan siihen lisää tietoja.

Schiaparelli puolestaan testaa toisella lennolla tarvittavia tekniikoita Marsiin laskeutumisessa. Alun perin laskeutujan tehtävä oli vain laskeutua, mutta sen akkujen virta riittää todennäköisesti muutaman päivän ajaksi, joten se tulee toivottavasti ja todennäköisesti tekemään pinnalla havaintoja vähän aikaa.

Laskeutujassa on mukana myös Ilmatieteen laitoksen toimittamia laitteita, jotka mittaavat Marsin kaasukehän painetta ja kosteutta. Laitteet ovat osana Schiaparellin DREAMS-nimistä säähavaintopakettia. 

Otsikkokuvassa ovat kummatkin suomalaislaitteet: vasemmalla painemittari ja oikealla kosteusmittari.

Kummatkin perustuvat Vaisalan anturitekniikkaan, joita Ilmatieteen laitoksella on muokattu ja niihin on liitetty tarvittava elektroniikka. Aiemmin samantyyppisiä laitteita on toimitettu mm. NASAn Curiosity-marskulkijaan (2012-) ja Mars Phoenix -laskeutujaan (2008), sekä Saturnuksen Titan-kuuhun vuonna 2005 laskeutuneeseen ESAn Huygens-luotaimeen. Suomalaiset ovat osallistuneet myös laitteista saatujen tietojen käsittelyyn ja analysointiin.

Signaali luotaimesta saadaan vasta illalla

Kun toivottavasti laukaisu tänään puolelta päivin sujuu hyvin, aloittaa aluskaksikko pitkän matkansa automaattisesti kohti Marsia. Ensimmäinen signaali siitä ja sen toiminnasta saadaan vasta noin 11 tunnin kulutta laukaisusta, siis noin klo 22:30 Suomen aikaa illalla.

Tarkalleen ottaen laukaisu tapahtuu klo 11.31:42 Suomen aikaa, jolloin Proton M -kantoraketti nousee matkaan Baikonurin laukaisualueella 200 olevalta alustalta 39.

Proton on eräs voimakkaimmista kantoraketeista ja ammoinen Neuvostoliitto kehitti sen alun perin 1960-luvulla suunnittelemiaan miehitettyjä kuulentoja varten. Sittemmin sitä on käytetty mitä erilaisimpiin laukaisuihin avaruusaseman osista tietoliikennesatelliitteihin ja planeettaluotaimiin.

Sen luotettavuus ei ole aivan yhtä hyvä kuin monilla muilla kantoraketeilla, esimerkiksi venäläisellä Sojuzilla, sillä hieman yli 400 laukaisusta nelisenkymmentä on epäonnistunut. Viime aikoina raketin nykyinen, M-versio on toiminut varsin ongelmitta, joten enteet ExoMarsin laukaisun onnistumiseen ovat hyvät.

Lentoonlähdön aikaan 58-metrisen kantoraketin massa on yli 700 tonnia. Raketin ensimmäinen vaihe lopettaa toimintansa kahden minuutin jälkeen ja se putoaa Siperiaan.

Ekologisesti tämä ei ole erityisen hyvä asia, koska raketti käyttää ympäristölle (palamattomina ollessaan) haitallisia aineita polttoaineenaan ja hapettimena, ja niitä on hieman jäljellä putoavan rakettivaiheen tankeissa. Siinä missä ennen tämä asia ohitettiin olan kohauttamisella, ollaan nyt epäkohdasta tietoisia, ja siksi Venäjä on kehittämässä Protonille puhtaampaa seuraajaa.

Toinen vaihe toimii kolme ja puoli minuuttia, ja sen jälkeen vuoroon tulee kolmas vaihe, jonka hiivuttua ExoMars on avaruudessa. Vaikka korkeus on jo 153 km, ei luotaimella ole kuitenkaan vielä tarpeeksi vauhtia Maan kiertoradalla pysymiseen. Nopeus on "vain " 7 230 metriä sekunnissa.

Siksi ylin vaihe – nimeltään Breeze M – ottaa ohjat ja kantaa vastuun siitä, että luotain saadaan pidettyä avaruudessa ja työnnettyä juuri oikeaan suuntaan oikealla nopeudella siirtoradalle kohti Marsia. Sitä varten se sytyttää rakettimoottorinsa useampaan kertaan; ensin kuudeksi minuutiksi, joiden aikana luotain saadaan turvalliselle pysäköintiradalle Maan ympärillä, ja sitten radan muuttamiseen hyvin soikeaksi ja lopulta viimeiseen puskemiseen, joka sinkoaa sen planeettainväliseen avaruuteen.

Soikea rata välissä vie luotaimen noin 5 000 kilometrin päähän Maasta, ja ratamuutos sitä varten voidaan tehdä vasta yhden matalan ratakierroksen jälkeen, eli tästä tulee noin kaksi tuntia odottamista. Sen jälkeen tehtävä ratamuutos saa luotaimen vieläkin soikeammalla radalle, joka vie sen jopa 21000 kilometrin päähän. 

Tällä radalla yhteen kierrokseen menee taas kuusi tuntia, joten vasta sen jälkeen Breeze-M voi sytyttää moottorinsa jälleen, joten aika laukaisusta siihen, että TGO ja Schiaparelli ovat kunnolla matkalla kohti Marsia ja pystyvät olemaan yhteydessä lennonjohtoon, on piinaavat 10 tuntia ja 56 minuuttia (jos kaikki sujuu hyvin).

Kunhan luotaimeen ollaan yhteydessä ja lennonjohto tietää, että se toimii hyvin, se laitetaan horrokseen. Siitä se herätetään vasta noin seitsemän kuukauden kuluttua, jolloin saapuminen Marsiin on lähellä. Jos laukaisu tänään on jännittävä, niin Marsiin saapumisen päivä, 19. lokakuuta 2016, on kenties vieläkin jännittävämpi. Silloin TGO asettuu kiertämään planeettaa ja Schiaparelli laskeutuu sen pinnalle.

Otsikkokuva: Ilmatieteen laitos / Markku Mäkelä; luotainkuva lopussa: ESA

Postikortti Baikonurista: "It's rock'n'roll today!"

Proton laukaisualustallaan

Siinä se on, ExoMars valmiina lähtöön! Päivän kuvassa on tänään laukaistava Proton-kantoraketti laukaisualustallaan Baikonurin kosmodromissa, valmiina nostamaan lastinsa kohti punaista planeettaa vievälle radalle. Laukaisu tapahtuu tänään klo 11:31 Suomen aikaa ja suora lähetys laukaisupaikalta alkaa klo 10:30 Suomen aikaa.

Päivän kuvaMyös Tiedetuubi seuraa laukaisua tiiviisti. Laukaisujuttua odotellessa on hyvää aikaa lukea alla olevia taustatietojuttuja sekä vaikkapa katsella kuvia parin vuoden takaisesta Baikonurista.

Baikonur – Kuvia Venäjän legendaarisesta avaruuskeskuksesta

Baikonurin nimikyltti


Kazakstanissa sijaitseva Baikonurin kosmodromi on maailman ensimmäinen kantorakettien laukaisupaikka. Sieltä lähetettiin matkaan Sputnik ja Gagarin – ja monta tuhatta muuta avaruuslentoa. Paikka on omalaatuinen sekoitus huipputekniikkaa ja avaruuslentojen historiaa, maailmanpolitiikan kuohuja ja karua luonnonkauneutta.


Vaikka jännitteet Venäjän ja ns. läntisen maailman välillä ovat viime aikoina kiristyneet, laukaistaan Baikonurista ja maan toisesta suuresta avaruuskeskuksesta, Suomen rajan tuntumassa olevasta Plesetskistä jatkuvasti myös läntisten maiden satelliitteja. Ja niin eurooppalaiset, yhdysvaltalaiset, kanadalaiset kuin japanilaisetkin avaruuslentäjät nousevat avaruusasemalle Baikonurista.

Paikka on nykyisin varsin kansainvälinen, vaikka sinne meneminen on hieman tavallista matkantekoa hankalampaa; Baikonurin kaupunki ja sen vieressä oleva kosmodromi ovat Kazakstanin alueella ja vuokralla Venäjälle, mutta matka sinne tapahtuu yleensä Kazakstanin puolella olevan lentokentän kautta.

lentoasema

Vielä jokin aika sitten, kun Baikonur sijaitsi Kazakstanin sijaan Neuvostoliitossa, ei ulkomaalaisilla ollut juuri suuren itänaapurimme salaiseen rakettilaukaisukaupunkiin asiaa. Nyt tiedossa on vain viisumibyrokratiaa, peräkkäisiä raja- ja tullitarkastuksia. Ja luonnollisesti kaikesta täytyy maksaa. 

Mutta reittikoneet vievät Moskovasta Baikonuriin pari kertaa viikossa, ja ennen kiinnostavimpia laukaisuita paikalle järjestetään myös erikoislentoja.

Baikonurin Kraini-lentoasemaa lähestyessä alla on kuivaa autiomaata, jonka karu ja kuiva maisema kertoo omaa kieltään siitä, kuinka paahtava helle ja jäätävä pakkanen vaihtelevat alueella vuodenaikojen juoksussa. Säärintamat jyräävät aavan maan ylitse normaalisti vauhdilla, jolloin sumupilvet tai raju lumimyrsky saattavat yllättää hetkessä. Kesän kirouksia ovat myös hiekkamyrskyt, jotka saavat silmät punoittamaan ja tunkevat hiekanmuruja suuhunkin. 

Yleensä matkalaiset tulevat paikalle ryhmissä ja ryhmät kuskataan lentoasemalta busseilla Baikonurin kaupunkiin. Siellä kumisee historia ja tyhjät tilat, sillä aikanaan satoja tuhansia asukkaita majoittaneessa kaupungissa on nykyisin "vain" noin 50 000 asukasta. He ovat käytännössä kaikki venäläisiä, jotka ovat työssä tai komennuksella kosmodromissa.

Kosmodromi puolestaan on noin 30 kilometrin päässä kaupungista. Se, että kumpaakin kutsutaan Baikonuriksi, aiheuttaa luonnollisesti pientä sekavuutta – etenkin muualta katsottaessa.

Kosmodromin pinta-ala on noin 7400 neliökilometriä, mutta raja aseman ja ympärillä levittäytyvän aron välillä on häilyvä. Piikkilanka-aitaa ei kauempaa näe.

Parhaimmillaan alueella oli kaikkiaan 80 erilaista käytössä ollutta laukaisualustaa, joita pystyy edelleen poimimaan katseellaan lentokoneesta. Suurin osa niistä oli mannertenvälisiä ohjuksia varten ja nyt ne on pääosin poistettu käytöstä. Kookkaimmat laukaisualustat ovat ammoisia N-1 -kuuraketteja ja Buran-sukkulaa varten rakennetut, mutta aktiivisimmat nykyisin ovat Proton- ja Sojuz-kantorakettien alustat.

Niiden lisäksi alueella on useita mannertenvälisten ohjusten kokeellisia ja ainakin aikaisemmin aktiivisia laukaisualustoja sekä siiloja.

Laukaisualustojen lisäksi paikalla on suuri määrä erilaisia työtiloja ja halleja, joissa kantoraketteja, satelliitteja ja miehitettyjä avaruusaluksia valmistellaan lennoilleen. Kookkain halleista on kuurakettia varten rakennettu suuri kolossi, jonka katto romahti huollon puutteessa vuonna 2002 surmaten parikymmentä ihmistä. Valitettavasti hallissa oli varastoituna Neuvostoliiton ainoa avaruuskelpoinen sukkula Buran, joka tuhoutui myös onnettomuudessa lentokyvyttömäksi.

2000-luvun alussa Sojuz-alusten laukaisupaikkoja ja niihin liittyviä halleja remontoitiin, koska lisääntynyt kansainvälinen yhteistyö toi paitsi runsaasti ulkomaisia vierailijoita, niin myös rahaa. Myös laukaisupaikan välittömässä läheisyydessä olevat asuintilat sekä Baikonurin kaupungin hotellit laitettiin uuteen uskoon.

Nykyisellään Baikonur jakaantuukin selvästi uuteen ja remontoituun, sekä vanhaan ja rapistuvaan. Tosin nyt yli vuosikymmen sitten innokkaasti korjatut rakennukset ja tilat alkavat olla jo myös paikoitellen surullisessa kunnossa.

Kuvat: Baikonurissa ja kosmodromissa on raketteja (oikeita ja pienoismalleja), ohjuksia ja lentokoneita muistomerkkeinä lähes joka paikassa.

 

Avaruuskilpailun punainen tukikohta

Alun perin Tjuratamiksi kutsutun paikan kirjoitettu historia alkaa vuodesta 1901, jolloin kaupungin vieressä virtaavasta Syr Daria -joesta pumpattiin vettä höyryvetureille, jotka vetivät junia Tashkentiin vievällä rautatiellä. Alueelta myös louhittiin kuparia ja 1930-luvulla paikalla oli kulakkien (eli kommunistien vainoaminen porvareiden ja varakkaiden maanviljelijöiden) vankityöleiri.

Kun vuonna 1955 Tjuratam valittiin avaruuskeskukseksi, oli siellä vain kolmisenkymmentä rakennusta ja muutama kymmentä asukasta. 

Paikka oli täydellinen Neuvostomaan ensimmäisen mannertenvälisen ohjuksen R-7:n koelaukaisupaikaksi. Sen kantomatka oli huimat 10 000 kilometriä, joten alhaalta Kazakstanista laukaistaessa riitti tilaa tarpeeksi Siperiaan saakka. Silloinen tekniikka vaati tutkaverkoston koko lentomatkan alueelle, koska tutkat seurasivat ohjuksen kulkua ja ohjasivat lentoa radiolinkin avulla.

Lisäksi laukaisualueen tuli olla myös tarpeeksi syvällä Neuvostomaan sydämessä, jotta amerikkalaisvakoojat eivät löytäisi helposti paikalle. Näistä syistä aikaisemmin rakettilaukaisuissa käytetty Kapustin Jarin laukaisukeskus Volgajoen varrella ei enää kelvannut, vaan piti löytää jotain muuta.

Kazakstanin laajalla arolla sijaitseva Baikonur oli siis täydellinen paikka, eikä keskuksen perustamispäätöstä peruttu, vaikka rakettien tutkaohjaus kävi pian vanhanaikaiseksi, kun raketin sisään asennettaviin gyroskooppeihin perustuvat inertiaohjausjärjestelmät korvasivat ulkoisten tutka-asemien verkot. Baikonurin ensimmäinen kivi iskettiin paikalleen kesällä 1955.

Joki

Salaisuus leimasi paikan toimintaa alusta alkaen. Baikonurissa työssä olleet eivät puhuneet sen sijainnista edes läheisilleen mitään, vaan viittasivat siihen vain erilaisilla hämäysnimillä. Jos lähistöllä oli liikkeellä ulkomaisia matkailijoita, tiedotettiin heistä etukäteen ja kaikki radioliikenne ja toiminta pysäytettiin.

Kun pääsuunnittelija matkasi Moskovasta paikalle, kerrottiin Skorpioni 4:n olevan liikkeellä. Lentokoneet tekivät hämäyskierroksia ilmassa suunnatessaan kohti Baikonuria.

Kun suurten kantorakettien laukaisut alkoivat keväällä 1957, pystyttiin Baikonurin likimääräinen paikka päättelemään myös lännessä ja sen tarkka sijainti ja olemus paljastuivat kesällä 1957. Silloin Pakistanista ilmaan noussut amerikkalaisten U-2 -vakoilukone löysi Baikonurin yksinkertaisesti rautatiekiskoja seuraten.

Sitä mukaa kun rakettien laukaisut lisääntyivät, kasvoi myös Baikonurin asukasmäärä. Sotilaiden komennukset muuttuivat pitemmiksi ja pian he toivat perheensä mukanaan. Laukaisukeskuksen asuinkaupunki sai oman virallisen nimenkin, Leninsk, ja kun Neuvostoliiton kuuohjelma paisutti toimintaa edelleen 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa, nousi alueella enemmän tai vähemmän pysyvästi asuvien määrä 50 000:een.

Seurannut Buran-sukkulan ja sen Energia-kantoraketin (jonka laukaisualusta-alueelta on alla oleva kuva) kehittäminen laajensi edelleen kaupunkia, minkä seurauksena väkimäärä oli jo 75000 vuonna 1990. 

Koska etäisyyttä kaupungin ja laukaisualustojen välillä on muutamia kymmeniä kilometrejä, näkyvät ja kuuluvat laukaisut hyvin Leninskin asunnoissakin. Raketin nousua taivaalle voi seurata parvekkeelta ja koko kaupungin asukkaat hurrasivat, kun raketit kipusivat taivaalle. 

Tosin aina laukaisut eivät ole onnistuneet näin hyvin. Heti avaruusajan alkuaikoina tapahtui kaksi suurta onnettomuutta, joissa laukaistavat raketit räjähtivät ja surmasivat suuren määrän ihmisiä. Koska kummatkin tapahtuivat lokakuun 24. päivänä, vuosina 1960 ja 1963, ei tuona päivänä sen koommin ole laukaisuja tehty. Yhä edelleen 24.10. on kielletty päivä.

Kun Neuvostoliitto hajosi, muutettiin kaupunginkin nimi Baikonuriksi. Koska laukaisupaikka sijaitsi itsenäistyneen Kazakstanin alueella, käynnistettiin saman tien myös neuvottelut sen omistuksesta ja käyttämisestä. Nykyisen sopimuksen mukaan Venäjä on vuokrannut alueen käyttöönsä vuoteen 2050 saakka ja maksaa vuokraa alueesta 115 miljoonaa dollaria vuodessa, mikä on suuri summa sinällään, mutta verrattuna Baikonurissa olevaan infrastruktuurin hintaan ja kätevään avaruuteen pääsyyn se on hintansa väärti.

Plesetsk, Venäjän ainoa toinen suuri laukaisukeskus, sijaitsee liian pohjoisessa, jotta sieltä voitaisiin laukaista satelliitteja lähellä päiväntasaajaa oleville kiertoradoille.

Siksipä Venäjä on rakentamassa uutta avaruuskeskusta Svobodnin ja  Shimanovskin alueelle Amuriin, maan aivan itäiseen kolkkaan. Keskuksen nimi Космодром Восточный, Vostotšnyin kosmodromi tarkoittaakin "itäistä avaruussatamaa". 

Ensimmäisen laukaisun sieltä piti tapahtua viimeisimmän suunnitelman mukaan viime vuoden puolella, mutta keskuksen rakentaminen on myöhässä mitä moninaisimmista syistä. Venäjän nykyinen taloustilanne vaikuttaa asiaa, kuten myös rakennustyömaalla oleva korruptio.

Nähtävästi Vostotšnyin tekeminen ei ole yhtä korkealla Venäjän valtionhallinnon prioriteettilistalla kuin aikanaan oli Sotshin olympiakylän rakentaminen...

Gagarin on joka puolella...

Mökki, missä Gagarin nukkui ennen historiallista lentoaan varamiehenä olleen German Titovin kanssa, on nyt museo. Korolev nukkui toisessa mökissä.

Mökin sisällä näyttää tältä.

Nyt avaruuslentäjät nukkuvat pari viikkoa ennen lähtöään tällaisessa "kosmonauttihotellissa".

Sojuz-aluksen laukaisu avaruuteen näyttää tältä.

Hyvällä säällä raketin nousua voi seurata lähes siihen saakka, kun se on avaruudessa.

Buran-sukkulan mallikappale makaa yksinäisenä.

Buran laukaistiin ainoalle avaruuslennolleen Energia-kantoraketilla tältä alustalta. 

Surullisen näköinen torni Energian laukaisualustalla.

Kaikki ei ole Baikonurissa historiaa: sen rakettien, avaruusalusten ja satelliittien laukaisuvalmisteluhallit ovat aivan ajanmukaisia.

Alla on vielä tunnelmakuvia Baikonurista ja sen ympäristöstä:

Kuvat: Jari Mäkinen

Raketti rullatiin laukaisualustalle Baikonurissa: ExoMars on valmis lähtöön (video)

Raketti rullatiin laukaisualustalle Baikonurissa: ExoMars on valmis lähtöön (video)

Huomenna matkaan laukaistava ExoMars -luotain on nyt valmiina lähtöön laukaisualustallaan Baikonurissa.

13.03.2016

TGO-luotainta ja sen mukana lentävää Schiaparelli-laskeutujaa kuljettava Proton-kantoraketti rullattiin kokoonpanohallistaan rautateitse laukaisualustalleen perjantaina. Video näyttää kuinka koruttomasti ja rutiinilla venäläiset tekivät tämän laukaisuvalmisteluihin kuuluvan, varsin olennaisen vaiheen.

Protonin on tarkoitus nousta avaruuteen huomenna maanantaina klo 11:31 Suomen aikaa ja jos kaikki sujuu hyvin, saadaan ensimmäinen yhteys luotaimeen klo 23:29 Suomen aikaa illalla. 

Laukaisua huomenna voi seurata reaaliajassa ESA TV:n suorassa lähetyksessä.

Kyseessä on ESAn ja Venäjän yhteisen ExoMars-hankkeen ensimmäinen laukaisu, ja sitä seuraa toinen – varsinaisen ExoMars-nimisen kulkijan lähettäminen Marsiin – kahden vuoden päästä vuonna 2018.

Proton-kantoraketti ei ole kaikkein luotettavimpia, mutta viime aikoina sen tekemät laukaisut ovat onnistuneet hyvin. Niinpä "normaalin" laukaisujännityksen lisäksi vatsanpohjassa vääntää tällä kerralla pieni ylimääräinen Proton-lisä...

Kerroimme tarkemmin ExoMars -lennosta jo viime marraskuussa julkaistussa jutussa ja videossa.

Miltä tuntuu, kun räjähtävä raketti putoaa päälle?

Aikomukseni maanantaina illalla oli katsoa netistä Cygnus-aluksen laukaisu avaruusasemalle ja mennä nukkumaan. Kuten kaikki asiaa seuranneet tietävät, laukaisu ei mennyt niin kuin Strömsössä: Antares-kantoraketti nousi aluksi ylöspäin, mutta sitten sen moottorien luona räjähti ja koko raketti Cygnus-aluksineen sekä täysine polttoaine- ja happitankkeineen putosi liekkimerenä alas.

Tätä kirjoitettaessa tarkempaa syytä vielä etsitään, mutta todennäköisimmin jompi kumpi kahdesta ensimmäisen vaiheen moottorista räjähti ja silloin työntövoiman hiivuttua raketti syöksyi maahan. Samanlainen koekäytössä ollut rakettimoottori rikkoutui viime toukokuussa kesken testin, ja samanlainen tapaus nyt olisi aiheuttanut juuri tällainen onnettomuuden.

Tapaus on pyörinyt päässäni sen jälkeen koko ajan, koska se toi kovasti monenlaisia muistoja, ennen kaikkea kesäkuun 4. päivän vuonna 1996 Kouroun avaruuskeskuksessa. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin Ranskan Guyanassa ja ensimmäinen kerta, kun pääsin katsomaan kantoraketin laukaisua. Eikä kyseessä ollut ihan mikä tahansa laukaisu: se oli upouuden eurooppalaisen Ariane 5 -kantoraketin ensilento!

Kyydissä oli neljä Cluster-satelliittia, joissa oli mukana myös paljon suomalaista osaamista.

Matka laukaisupaikalle oli ollut iloinen ja jopa juhlava, sillä laukaisua katsomaan oli kutsuttu koko joukko VIP-vieraita sekä varsin suuri ryhmä meitä lehdistön edustajia. Suuri pitopöytä oli jo katettu laukaisun jälkeistä juhlaa varten, kun lähdimme katsomaan laukaisua eri puolille avaruuskeskusta. Itse jäin lennonjohtorakennuksen katolle, koska sieltä pääsin nopeasti alas lennonjohtoon seuraamaan raketin matkaa avaruuteen suurilta näyttöruuduilta.

Laukaisun aika koitti ja harmaa pilvikerros peitti Kouroun. Sade oli juuri lakannut, mutta laukaisun kannalta sää oli vielä tarpeeksi hyvä. Niinpä lähtölaskenta eteni kohti nollaa ja sitten suuri raketti nousi ilmaan. Kaksi voimakasta kiinteällä polttoaineella toimivaa apurakettia syttyivät ensi ja sitten keskellä raketin ensimmäistä vaihetta oleva Vulcain-päämoottori heräsi henkiin. Ensimmäinen Ariane 5 nousi ylväästi kohti taivasta … kunnes se alkoi kääntyä omituisesti sivuun.

Noin 37 sekuntia lentoonlähdön jälkeen raketin asento oli kääntynyt jo sen verran vinoon suhteessa lentorataan, että aerodynaamiset voimat rikkoivat sen. Heti sen jälkeen automaattinen itsetuhojärjestelmä, jonka tehtävänä on estää mahdollisesti ohjauskyvyttömän raketin lentämisen asuttujen alueiden päälle, räjäytti Arianen kuormineen. Hohtavat, savuavat palaset alkoivat sataa alaspäin noin neljän kilometrin korkeudesta.

Raketin luontainen nousuääni oli pääasiassa rätinää ja jylinää, mutta nyt se katkesi kuin seinään, kun suuri pamaus ravisutti maisemaa.

Laukaisukeskus, kuten mikään muukaan katsontapaikoista, ei ollut suoraan raketin alla, mutta tuuli saattoi puhaltaa räjähdyksessä syntyneitä kaasuja suuntaamme, joten kaikki paikat evakuoitiin. Laukaisukeskuksen katolta väki ajettiin sisälle rakennukseen ja muualla muihin tiloihin. Paniikkia ei ollut, mutta nyt naurua ei kuulunut. Heidät (lue: meidät), jotka halusivat vielä jäädä ottamaan kuvia, hätistettiin määritietoisesti sisätiloihin.

Sisällä lennojohtohuoneessa henkilökunta konsoleissaan katsoi lasittuneesti kuvaruutujaan, joilla telemetriatiedot katkesivat kuin seinään. Tutka näytti lennonjohdon etuosan suurella näyttöruudulla ilotulituksen tapaan alas pudonneiden palasten reittejä, kun samalla laskennallinen piste, missä raketin tuli olla silloin kun kaikki olisi sujunut normaalisti, jatkoi matkaansa ylöspäin. Lisäksi ruudulla oli videokuva, joka oli jotakuinkin samanlainen kuin otsikkokuva. Surullista. Hiljaista. Oli vaikea ajatella, että läheistä Sinnamaryn kylää oltiin evakuoimassa, koska raketin osat putosivat sen luokse suolle.

Cluster-satelliittien tekemiseen osallistuneet tutkijat itkivät – näytti siltä, että vuosien työ ja edessä oleva kiinnostava lento oli mennyt hukkaan. Kun juhlat laukaisun jälkeen peruutettiin, kävi jokunen tutkija hakemassa pöydillä odottaneita viinipulloja, ja katosivat huoneisiinsa.

Paluulento takaisin Pariisin oli kuin olisimme olleet hautajaisissa. Jos jotain hyvää piti asiasta löytää, niin onneksi kukaan ei loukkaantunutkaan.

Onnettomuuden syy selvitettiin ja Arianet ovat nyt maailman luotettavimpia kantoraketteja. Ne ovat lentäneet jo yli 50 kertaa peräjälkeen ilman pienintäkään toimintahäiriötä.

Kun seuraavan kerran muutamaa vuotta myöhemmin pääsin katsomaan Kouroussa raketin laukaisua lähinnä laukaisupaikkaa olevalta sallitulta alueelta, meille jaettiin kaasunaamarit. Monet naureskelivat ja pitivät niitä vitsikkäinä, mutta Ariane 501:n jälkeen en osannut nauraa asialle. Niille olisi saattanut olla käyttöä, mutta onneksi ei ollut.

Samaan tapaan usein rakettien laukaisuita seuratessa monet harmittelevat sitä, että katsomispaikat ovat niin kaukana laukaisualustasta. On totta, että niiltä ei laukaisua pysty tuntemaan ja kokemaan yhtä voimakkaasti kuin lähempää; elämys on komea, mutta se olisi vielä upeampi, jos voisi tuntea suorastaan rakettimoottorien paahteen ja niistä tulevan äänen.

Venäjällä kaikki on kuitenkin mahdollista, ja siellä Foton M-1 -tutkimussatelliitin tekemiseen osallistuneet eurooppalaistutkijat päästettiin katsomaan laukaisua varsin lähelle laukaisupaikkaa.

Tunnen hyvin muutamia mukana olleita henkilöitä, ja heidän kertomuksensa on karmaiseva.

Oli 15. lokakuuta 2002. Mikropainovoimakokeita suorittamaan lähetettävää Foton-kapselia kuljettanut Sojuz-raketti nousi normaalisti ja työntyi matalalla olevaan pilvikerrokseen siten, että vain sen kirkkaat rakettimoottorit liekkeineen kajastivat pilvien läpi. Sitten, juuri samaan tapaan kuin nyt Antareksen tapauksessa, moottorien kohdalla tapahtui räjähdys ja raketti alkoi vajota alaspäin.

Mikä pahinta, tuuli työnsi sitä kohti katsojia. Raketti leimahti liekkimereksi jo ilmassa ollessaan ja sen hylky sekä kaikki palava polttoaine putosivat vain vähän matkan päähän tutkijoista. Pilven sisältä ei nähnyt täsmälleen mitä oli tapahtumassa, mutta kun osat ja liekit tulivat näkyviin pilvikerroksen alta, suuri osa niistä oli lähes katsojien päällä. Ensin tapaukselle naurettiin, kun se oli täysin odotamaton ja epäselvä, mutta sitten tilanne vaikutti siltä, että elävänä selviäminen oli kiinni nopeasta toiminnasta.

He juoksivat kauemmaksi, heittäytyivät maahan ja suojautuivat. Kuuma paineaalto ja valtava räjähdys meni ylitse ja ohitse. Kun tilanne tuntui olevan ohitse, tutkijat nousivat ylös. Näkymä oli lohduton: palavia palasia siellä täällä laukaisualustan suunnalla ja pieni metsäpalo, jonka liekit olivat sytyttäneet ja jota sammuttamaan paloautot olivat jo menossa.

Tutkijat olivat turvassa, mutta jälkikäteen kuultiin, että onnettomuus oli vaatinut kuolonuhrin. Varusmies Ivan Marshenko oli seurannut laukaisua alle kilometrin päässä rakennuksessa, jonka lasi-ikkuna oli rikkoontunut paineaallon vuoksi ja lasinpalaset olivat silponeet nuoren sotilaan. Lisäksi kahdeksan muuta sotilasta oli loukkaantunut ja heistä kuusi vietiin sairaalaan.

Alla on videokooste laukaisusta: