Kohtaaminen rannalla

Muinaisia jalanjälkiä

Tutkijat ovat jo pitkään tienneet, että edeltäjämme Homo erectus eli pystyihminen ja toinen kädellislaji Paranthropus boisei eli vankka-apinaihminen asustivat samoilla seuduilla samoihin aikoihin.

Nyt on selvinnyt, että muinaisten lajien edustajat saattoivat jopa kohdata toisensa noin 1,5 miljoonaa vuotta sitten.

Kenian pohjoisosissa ammoin lainehtineen Koobi Fora -järven rantamille on jäänyt kummankin lajin jalanjälkiä. Niiden on todettu painautuneen mutaan korkeintaan muutaman päivän välein, mahdollisesti täsmälleen samaan aikaan.

Jalanjäljistä tehtyjen 3D-mallinnusten perusteella pystyihmisen jalkaterä muistutti huomattavan paljon nykyihmisen jalkaa. Se myös käveli jokseenkin samalla tavalla kuin mekin askellamme.

Vankka-apinaihmisen jättämän jäljen perusteella sen taaperrus poikkesi sekä pysty- että nykyihmisen kävelytyylistä. Jalkaterässäkin on eroavaisuuksia: vankka-apinaihmisen isovarvas oli selvästi pidempi kuin meidän pottuvarpaamme.

Se oli myös taipuisampi, joten siitä oli hyötyä esimerkiksi puissa kiipeillessä.

Kuva: Kevin G. Hatala

 

 

Näetkö punaista – vai sinistä? Osa II

Sateenkaari

Artikkelin edellisessä osassa selvisi, että näemme värit jokseenkin samanlaisina, mutta nimeämme erilaiset värisävyt usein eri tavoin. Ja näemmekö ne aina oikein?

Vaikka havaitsemme värit jokseenkin samalla tavalla, määrätty väri voi näyttää eri ympäristöissä erilaiselta. Värien havaitseminen on tieteellisesti ilmaistuna ”kontekstisensitiivinen tulkinta”: tietyn värisävyn mieltämiseen vaikuttavat muut lähettyvillä olevat värit.

Jos rinnakkain ovat sininen ja keltainen tai sininen ja vihreä, sininen näyttää erilaiselta, vaikka kyse olisi täsmälleen samasta värisävystä.   

Ilmiön taustalla on monia syitä, joista osa on vielä hämärän peitossa.

”Osittain se johtuu näkötiedon käsittelyn organisoitumisesta. Signaaleja prosessoivat reseptiiviset kentät ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa ja siksi värit vaikuttavat toisiinsa”, selvittää  Jukka Häkkinen, joka tutkii Helsingin yliopistossa visuaalista kognitiota eli näköaistiin perustuvaa havaitsemista.

Toistaiseksi ei tiedetä, onko kyseessä vain näköaistiin liittyvä sivutuote vai onko ilmiöllä jokin funktio, tietty tarkoitus.

Joka tapauksessa se tekee saman värin eri sävyjen erottamisen toisistaan joskus hankalaksi. Jos rinnakkain on esimerkiksi viisi vihreän sävyä, jotka poikkeavat vain hyvin vähän toisistaan, kaikki eivät näe viittä sävyä, vaan ainoastaan kaksi tai kolme.

Hankaluuksia tulee myös silloin, jos värejä yrittää tunnistaa ulkomuistista. Rautakaupassa omaa vuoronumeroa odotellessa voi joutua kuuntelemaan sanaharkkaa, kun pariskunta on valitsemassa maalia hyllykköön, jonka taustalla oleva seinä on vaikkapa ruskea.

Ilman värinäytettä yksimielisyyteen ruskean sävystä ja siihen sopivasta uudesta väristä on yleensä hyvin vaikea päästä. Ja vaikka sopu syntyisikin, valittu väri osoittautuu kotona todennäköisesti vääräksi.

 

Synnynnäistä ja opittua

Musiikin puolella tunnetaan absoluuttinen sävelkorva eli kyky tunnistaa tai tuottaa säveliä pelkästään havaitun äänenkorkeuden perusteella. Onko olemassa vastaavanlaista absoluuttista värisilmää, joka olisi oivallinen ominaisuus esimerkiksi juuri sopivaa maalia valittaessa?

”Epäilen. Uskoisin, että värien ja värisävyjen tunnistaminen perustuu kiinnostukseen ja harjoitteluun. Jos väreihin kiinnittää keskimääräistä enemmän huomiota, ne jäävät myös paremmin mieleen.”

Mielenkiintoinen näköaistiin liittyvä ilmiö on toisaalta värin pysyvyys. Riippumatta siitä, millainen on esimerkiksi tietystä esineestä silmään tulevan valon aallonpituusjakauma, sen väri nähdään samanlaisena.

Osittain kyse on värimuistista. Jos kotisohvalla on sininen ja punainen tyyny, ne nähdään sinisenä ja punaisena valaisipa niitä ikkunasta tuleva auringonpaiste tai lämminsävyinen energiansäästölamppu.

Tyynyjen tiedetään olevan tietyn värisiä.

Värimuisti ei kuitenkaan toimi samalla tavalla oudossa ympäristössä.

”Silloin näköaisti turvautuu diagnostisiin objekteihin, väreiltään tuttuihin kohteisiin. Sellaisia ovat esimerkiksi banaani, mansikka ja kesäinen nurmikko. Väriaistimus kalibroituu niiden perusteella.”

Häkkisen mukaan aivot tekevät myös eräänlaista skaalausta näkymän yleisen aallonpituusjakauman suhteen. Jos kaikki vaikuttaa ylenpalttisen punasävyiseltä, aistimus ”säätyy” siten, että värit asettuvat kohdalleen.

”Näköaisti on kehittynyt havaitsemaan värejä kontekstissa, suhteessa ympäristöön ja muihin väreihin. Jos koehenkilö katselee laboratoriossa pientä tasaväristä lätkää, tilanne on täysin teoreettinen.”

Silti iso osa näkötutkimuksesta on tehty juuri tällä tavoin. Tarkasteltavan kohteen koko vastaa kahden asteen kulmaa eli se näyttää halkaisijaltaan neljä kertaa suuremmalta kuin täysikuu.

Nykyisenä suuntauksena on käyttää yhä enemmän ärsykkeitä, jotka ovat luonnollisia. Sellaisia, joihin törmää jokapäiväisessä elämässä.      

”Tutkimus tuottaa jatkuvasti uutta tietoa, ja värien aistimiseen liittyviä ilmiöitä ja mekanismeja löytyy lisää.”

 

Ikänäkö ei muuta värejä

Yksi yllättävistä havainnoista liittyy ikääntymiseen. Iän karttuessa näkökyky muuttuu monin tavoin, joista yksi johtuu silmän linssin eli mykiön vähittäisestä sumentumisesta.

Linssi läpäisee valon eri aallonpituuksia eri tavalla lapsuudessa ja nuoruudessa kuin vanhemmalla iällä. Voisi kuvitella, että se vaikuttaa myös värien näkemiseen.

Tutkimusten mukaan ei vaikuta.

Kokeet ovat osoittaneet, että näemme värit samalla tavalla riippumatta kertyneistä ikävuosista. Aivot osaavat kalibroida värit kohdalleen, vaikka verkkokalvolle lankeavan valon aallonpituusjakauma on erilainen.

”Asiaa on tutkittu nuorilla koehenkilöillä, joiden silmien edessä oli sumentuneen mykiön vaikutusta simuloiva suodin. Luonnollisessa ympäristössä kalibroituminen tapahtui lähes välittömästi.”

Näkymä oli ensin ruskean- tai kellertävänsävyinen, mutta vain hetkistä myöhemmin värit erottuivat koehenkilöiden kuvauksen mukaan juuri sellaisina kuin ne todellisuudessakin olivat.

Laboratorio-olosuhteissa tilanne on hieman toinen. Kun pimeässä huoneessa heijastetaan seinälle pieni yksivärinen ympyrä, sitä onkin paljon vaikeampi luonnehtia oikein.

”Kun tarjolla ei ole vertailukohtia tai kiintopisteitä, aivojen on paljon vaikeampi kalibroida tietyn aallonpituusjakauman tuottamaa väriä kohdalleen.”

Värit siis vaikuttavat väreihin.

The Dress

Yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa

Kaikessa mukautuvuudessaan ja herkkyydessään silmä on instrumenttina melko kehno. Kuva on pieni, se tärisee ja väreistä on vain jonkinlainen aavistus. Sekä näkö- että väriaistimus syntyy vasta aivoissa. Ja kumpikin voi olla väärä.

Kymmenisen vuotta sitten netissä kiersi kuva valkoisesta mekosta, jossa oli kullanväriset pitsisomisteet.

”Ei, se oli tietenkin sinimusta!”

Juuri tästä meemissä oli kyse: ihmiset näkivät mekon värit kahdella hyvin eri tavalla.

Kuvan oli ottanut skotlantilainen Cecilia Bleasdale, joka hankki mekon tyttärensä häihin. Nettiin päätynyt kuva levisi kulovalkean lailla ympäri somea ja sai nimen The Dress. Se keräsi kymmeniä miljoonia katseluja, kommentteja ja jakoja.

Osa ihmisistä näki sen valkoisena ja kultaisena, osa sinisenä ja mustana.

Kuvaan liittyvästä erikoisesta ilmiöstä on julkaistu suuri määrä tutkimuksia. Otoksen klassikkoasemasta kertoo, että Jukka Häkkinen on käsitellyt sitä havaintopsykologian luennoillaan.

Todellisuudessa mekko oli sininen ja siinä oli mustia pitsisomisteita. Kuvaa ei ollut manipuloitu millään tavalla, ja silti osa ihmisistä näki värit oikein, osa väärin. Miksi?

”Taustalla on edellä mainittu värin pysyvyys ja ilmiö nimeltä discounting the illumination eli valaistuksen poislukeminen. Toinen aivojen tekemä tulkinta on, että valonlähde on katsojan takana ja valaisee mekkoa, toinen taas se, että valo tulee mekon takaa eli se on varjossa.”

Aivot tulkitsevat jälkimmäisen tilanteen siten, että ne ”vähentävät” hämäräksi mielletystä kuvasta oletetun varjon vaikutuksen, vaikka mitään varjoa ei ole. Siksi monet näkevät värit väärin, valkoisena ja kultaisena.

The Dress on loistava esimerkiksi siitä, että valon aallonpituudella ei ole mitään tekemistä havaitun värin kanssa, vaan kyse on aina tulkinnasta.”

Aivot tekevät ensin arvion siitä, mikä on kulloinenkin valaistustilanne, ja vähentävät sitten näin saadun valon oletetun aallonpituusjakauman näkymästä, jolloin tuloksena on aistimus tietyistä väreistä.

Joka voi olla täysin väärä.

Kuvat: Markus Hotakainen, Cecilia Bleasdale

Näetkö punaista – vai vihreää? Osa I

Revontulia Nuuksion taivaalla

Miten näemme värit? Punainen, keltainen ja sininen – jokainen tietää, miltä ne näyttävät. Perinteisen käsityksen mukaan ne ovat kolme pääväriä. Mutta miten itse kukin meistä näkee kolmikon – tai ylipäätään eri värit ?

”Yllättävän samalla tavalla”, toteaa Jukka Häkkinen, joka tutkii Helsingin yliopistossa visuaalista kognitiota eli näköaistiin perustuvaa havaitsemista.

Väriaistimuksen synty lähtee liikkeelle siitä, kun silmään päätynyt valo lankeaa mykiön ylösalaisin kääntämänä kuvana verkkokalvolle. Siinä tapahtuu värierottelu.

Useasta kerroksesta muodostuvassa verkkokalvossa on valoa aistivia soluja, sauvoja ja tappeja. Tappisoluja on kolmenlaisia ja ne ovat herkkiä eri aallonpituusalueilla.

Silmässä on noin kuusi miljoonaa tappisolua. Punaiselle herkkiä on noin 3,5 miljoonaa, viherherkkiä vajaat kaksi miljoonaa ja siniherkkiä runsaat puoli miljoonaa.

”Kukin solutyyppi aktivoituu tietyllä tavalla ja se kertoo, mistä väristä on kyse.”

Tappisolut reagoivat valon eri aallonpituuksiin, mutta se ei vielä riitä tuottamaan väriaistimusta. Aivojen pitää saada signaaleja, joita ne pystyvät käsittelemään.

”Tappisolujen aktivoitumisen jälkeen gangliosolut tekevät koodauksen.”

Voisi kuvitella, että nämä koodarit ovat valon kulkusuuntaan nähden tappisolujen jälkeen, mutta niin ei ole: gangliosolut ovat verkkokalvon etupinnalla.

Hermoverkko välittää punaiselle, vihreälle ja siniselle herkistä tappisoluista viestejä, jotka ”sytyttävät” tai ”sammuttavat” gangliosolujen väripareista jomman kumman. Tuloksena on signaali, joka sisältää tiedon havaitusta väristä.      

Punavihreä ei ole väri

Koodaaminen tapahtuu vastavärien pohjalta. Väriparit muodostuvat punaisesta ja vihreästä sekä sinisestä ja keltaisesta. Kolmas koodauspari on musta ja valkoinen.

Gangliosoluissa syntyvät signaalit välittävät tiedon väristä joko-tai-periaatteella. Punainen tai vihreä, sininen tai keltainen.

”Niitä ei voi sekoittaa eli ei ole olemassa punavihreää tai sinikeltaista väriä.”

Värierottelun ja koodauksen tuloksena syntyneet signaalit kulkevat näköhermoa ja -juostetta pitkin aivojen takaosassa sijaitsevaan näkökeskukseen. Siellä tapahtuu signaalien prosessointi, jonka tuloksena näemme värejä. Emmekä pelkästään punaista, vihreää, sinistä ja keltaista, vaan laajan kirjon erilaisia sävyjä.

Verkkokalvolla olevien tappisolujen herkkyysalueissa on yksilöllisiä eroja eivätkä ne kaikilla reagoi samalla tavalla esimerkiksi punaiseen väriin.

Lisäksi tappisolujen määrä vaihtelee huomattavan paljon, mikä puolestaan vaikuttaa väriaistin tarkkuuteen.

”Sensoreissa on vaihtelua, mutta aivot kalibroivat ympäristöstä tekemämme värihavainnot näyttämään jokseenkin samanlaiselta katsojasta riippumatta.”

Punainen on punaista ja vihreä vihreää. Kiistelyä aiheutuu yksityiskohtaisemmasta tulkinnasta eli mikä on värin sävy. Onko suosikkimuki tai kulunut kesäpusakka sinivihreä, petroolinsininen vai turkoosi? Mielipiteitä voi olla yhtä monta kuin katsojiakin.

”Toisaalta siihen vaikuttaa harjaantuminen. Treenaamalla värisävyjen hahmottamista oppii näkemään pienetkin erot.”

Se ei silti takaa yksimielisyyttä. Vielä suurempaa yksilöllistä vaihtelua on nopeudessa: kuinka pikaisesti pystyy erottamaan värisävyjä toisistaan. Ja siihen taas vaikuttavat kulttuurierot.

Jos kielessä on siniselle ja vaaleansiniselle omat nimityksensä, ne kuuluvat väriaistimuksen kannalta eri kategorioihin, ja silloin sävyjen erottaminen käy sujuvammin.

Ei nimi väriä pahenna

Värien näkeminen ei siis ole pelkästään fysiologinen ja neurologinen prosessi, se on myös kulttuurisidonnainen ilmiö. Väreillä täytyy olla nimityksiä, jotta pystymme kommunikoimaan.

Värien havaitsemisen ohella oleellinen tekijä onkin niiden nimeäminen, ja siinä tulee esiin selviä eroja. Eri kulttuureissa värit nimetään eri tavoin ja värejä kuvaavia sanoja on myös erilainen määrä.

Joissakin kielissä esimerkiksi sinisellä ja vaaleansinisellä värillä on omat nimityksensä toisin kuin vaikkapa suomessa, missä käytetään paljon johdoksia: vaaleanvihreä, tummanpunainen, rikinkeltainen.

Toisaalta mekin kutsumme sinipunaista väriä violetiksi. Vähemmän toisistaan poikkeavien värisävyjen kohdalla näkemyserot kasvavat entisestään.

”Selkeiden värien raja-alueilla esiintyy paljon tällaista hajontaa. Siihen vaikuttaa varmasti oppiminen, mutta myös mielenkiinto värejä kohtaan.”

Kuvataiteista kiinnostuneet ja etenkin taidealaa opiskelevat omaksuvat helposti hyvin toisenlaisen väripaletin kuin värien kanssa vähemmän tekemisissä olevat.

Värien havaitsemista on kohtalaisen hankala tutkia, sillä toisen ihmisen silmän tai pikemminkin pään sisään on mahdoton päästä.

Väri- tai ylipäätään näköaistimus kun ei synny silmässä: se on vain instrumentti, joka kerää valon ja syöttää sen edelleen aivojen muodostamaan tietojenkäsittelyjärjestelmään.

Huimasti kehittyneillä aivokuvantamisen menetelmillä, eritoten toiminnallisella magneettikuvauksella, pystytään tutkimaan, mitä aivoissa tapahtuu, kun ihminen saa erilaisia aistiärsykkeitä.

Toistaiseksi ei vielä kyetä määrittämään, mitä väriä koehenkilö kulloinkin katselee, mutta se on jo hyvin tiedossa, mitkä aivojen alueet aktivoituvat, kun näköhavainto syntyy. Ja näkeekö koehenkilö värejä.

”Sekä tappi- että gangliosolujen toimintaa pystytään selvittämään jo yksittäisten solujen tasolla. Niihin voidaan kiinnittää elektrodeja, jotka välittävät tietoja siitä, miten solut reagoivat erilaisiin ärsykkeisiin ja millaisia signaaleja ne saavat aikaan.”

Tulokset ovat kuitenkin usein ristiriitaisia eikä läheskään kaikkea väri- tai ylipäätään näköaistimuksen synnystä vielä tiedetä.

 

kesäyö, hämärä, kuu

Hämärässä kaikki on harmaata

”Yleinen väärinkäsitys on, että tietty valon aallonpituus vastaa tiettyä havaittua väriä”, Jukka Häkkinen muistuttaa.

Valo kuitenkin välittää näkymän silmään ja saa aivoissa aikaan väriaistimuksen. Valon vähetessä värit erottuvat yhä huonommin, ja jossain vaiheessa kaikki alkaa näyttää pelkästään harmaalta ja sen eri sävyiltä – kunnes pilkkopimeässä ei näy enää mitään.

Vähäisessä valossa tappisolujen väriherkkyys ei sinänsä heikkene, mutta niihin osuvien fotonien määrä on niin pieni, että aistimusta väreistä ei synny.

Samalla niiden rinnalla verkkokalvolla sijaitsevien, hämäränäöstä vastaavien sauvasolujen toiminta tulee hallitsevaksi. Sauvat tavallaan jyräävät tapit alleen – myös lukumäärällään, sillä niitä on noin 120 miljoonaa.

Tappisolut ovat keskittyneet verkkokalvon keskikuoppaan eli foveaan, tarkan näön alueelle. Sauvasolut kattavat muun osan verkkokalvosta.

”Tappisolujen pitää toimia hyvin tehokkaasti, sillä kirkkaassa päivänvalossa niihin voi osua miljoona fotonia sekunnissa. Sauvasolut sen sijaan ovat ikään kuin haaveja, jotka keräävät hieman pidemmällä ’valotusajalla’ vähäisestäkin valosta näköaistimuksen syntyyn riittävän määrän fotoneja.”

Sauvasoluissa kehittyy hämärässä rodopsiinia eli näköpurppuraa, jonka ansiosta ne ovat herkkiä hyvin himmeälle valolle. Sauvasolut eivät kuitenkaan erota värejä, vaan ainoastaan harmaan eri sävyjä.

Näköpurppura hajoaa nopeasti kirkkaassa valossa, mutta sen muodostuminen on hidasta. Valoisista sisätiloista yötaivaan alle siirryttäessä taivaalta alkaa erottua tähtiä vain verkkaan. Täydelliseen pimeäadaptaatioon menee aikaa puolisen tuntia.

Näköpurppuran ansiosta sauvasolut ovat herkimpiä sinivihreillä aallonpituuksilla, minkä vuoksi hämärässä työskennellessä ja erilaisissa merkkivaloissa käytetään yleensä punaista. Sauvasolut eivät siihen reagoi eikä näköpurppura sen vaikutuksesta hajoa, mutta tappisolut erottavat sen helposti.     

Värien aistiminen on tulosta evoluutiosta, joka on ollut paitsi hidasta myös vaiheittaista. Gangliosoluissa tapahtuva sini-keltakoodaus kehittyi jo yli 100 miljoonaa vuotta sitten.

Dinosaurusten valtakaudella eläneet varhaiset pikkunisäkkäät olivat hämäräaktiivisia, joten niiden silmät sopeutuivat toimimaan niukassa valaistuksessa. Kattavalle värien näkemiselle ei ollut tarvetta.

Puna-viherkoodaus kehittyi kymmeniä miljoonia vuosia myöhemmin, vasta nykyisten kädellisten esivanhempien alkaessa viihtyä päivänvalossa. Silloin oli etua, jos esimerkiksi kypsät ja ravinteikkaat hedelmät erotti raakileista.   

Kehityksen myöhäisestä vaiheesta kertoo myös se, että useimmat muut nisäkkäät, kuten kissat, koirat ja hevoset, eivät erota punaista väriä. Eivät myöskään härät, vaikka etiikaltaan kyseenalaisessa espanjalaisessa kansanhuvissa sarvipäitä ärsytetään punaisella muletalla.

Kuvat: Markus Hotakainen

 

 

 

Uusi, upea tiedekeskus avattiin Genevessä: CERNin Science Gateway

Uusi, upea tiedekeskus avattiin Genevessä: CERNin Science Gateway

Lauantaina 7. lokakuuta 2023 avattiin Genevessä Euroopan hiukkastutkimuskeskus CERNin uusi yleisökeskus Science Gateway.

08.10.2023

Olimme mukana avajaisissa, ja tässä katselmus Renzo Pianon suunnittelemaan rakennukseen sekä keskukseen yleisesti. 

Lisätietoa: https://sciencegateway.cern

Lukiolaiset kiihdyttivät hiukkasia

Lukiolaiset kiihdyttivät hiukkasia

Tiedetuubi on ollut viime aikoina varsin hiljainen, mutta sivuston tekijät ovat olleet puuhakkaita erilaisten projektien kanssa. Eräs niistä oli Kiihdytin hiukkasen -kilpailu, missä lukiolaisryhmät pääsivät Suomen suurimman hiukkaskiihdyttimen puikkoihin.

22.09.2021

Kiihdytin hiukkasen oli lukiolaisryhmille ja niiden opettajille suunnattu kilpailu, jonka pääpalkintona oli mahdollisuus päästä tekemään tutkimusta Jyväskylän kiihdytinlaboratorion hiukkassuihkuilla ja laitteilla ”oikeiden” tutkijoiden tapaan.

Syyskaudella 2019 olleen karsinnan jälkeen mukaan kilpailuun valittiin ryhmät Helsingin Kielilukiosta, Jyväskylän Lyseon lukiosta, Karhulan lukiosta, Kimpisen lukiosta ja Sammon keskuslukiosta.

Kilpailussa lukiolaiset saivat käsityksen tyypillisen tutkimustyön eri vaiheista, tutustuvat hiukkasfysiikkaan hyvin konkreettisesti ja pääsevät itse tekemään tutkimusta.

Koronapandemia lätisti lennokkaan kilpailun loppuhuipennuksen, mutta lukiolaiset pääsivät tekemään kokeensa ja voittaja saatiin selville: tiukan valintaprosessin jälkeen voittaja valittiin 29. toukokuuta 2020. 

Voittajaksi kiri Kimpinen kiihdyttää -ryhmä Lappeenrannasta, Kimpisen Lukiosta. Helsingin Kielilukion ryhmä sai kunniamaininnan innostuksestaan.

Yllä oleva video kertoo kilpailusta ja ryhmien tutkimusprojekteista. Sen on tehnyt Jari Mäkinen.

Tiedetöppäysjoulukalenteri 23: Ydintalvi peruttu

Carl Sagan ja hiroshiman räjähdyksen sienipilvi lentokoneesta kuvattuna

Vuonna 1983 viisi tutkijaa julkaisi artikkelin Science-lehdessä. "Nuclear Winter: Global Consequences of Multiple Nuclear Explosions" koetti arvioida sitä, millainen olisi maailmanlaajuisesta ydinsodasta tuleva ydintalvi.

 

Tutkimus oli paitsi aiheeltaan raflaava, niin sen teki tunnetuksi eräs kirjoittajista. Tähtitieteilijä Carl Sagan oli aikansa TV-kuuluisuus, 80-luvun Brian Cox – tai jopa enemmänkin, koska julkisuudessa olevia tutkijoita oli vähemmän, TV:n vaikutus vielä suurempi ja Sagan oli lisäksi todella pätevä tutkija. 

Tuossa artikkelissa Sagan, astrofyysikko James Pollack sekä ilmastotieteilijät Richard Turco, Owen Toon ja Thomas Ackerman sovelsivat aiemmin massiivisten tulivuorten purkausten seurauksia käsitelleitä tutkimuksia tilanteeseen, missä suuri määrä ydinräjähdyksiä tapahtuisi eri puolilla maapalloa.

Vaikka heti artikkelin johdannossa tutkijat selittävät suuria epävarmuustekijöitä, he päätyvät kuitenkin dramaattisiin johtopäätöksiin.

Räjähdysten ja tulipalojen ilmakehään nostama savu ja pöly saisivat aikaan maailmanlaajuisen katastrofin. Parissa viikossa planeetta olisi usvan peitossa, valoa pääsisi maan kamaralle vain pari prosenttia normaalista ja lämpötilat olisivat monin paikoin alle -15°C. 

Tätä kestäisi kuukausia, mikä johtaisi nälänhätään, kun tuotantokasvit kuolevat tai kärsivät suuresti, satoja menetetään ja eläimet menehtyvät. 

Sana "ydintalvi" viittaa juuri tähän: jopa keskellä kesää lämpötila laskisi reippaasti alle nollan, sade tulisi lumena ja vedet jäätyisivät. Voi vain kuvitella, mitä trooppisilla alueilla tapahtuisi ihmisille, jos pakkanen tulisi ja kestäisi kuukausia. 

Näin tapahtuisi jo kevyen luokan ydinsodassa, missä "vain" satakunta megatonnia räjäytettäisiin suurimpien kaupunkien päällä. 

Massiivisessa sodassa, missä yhteensä noin 5000 megatonnia räjähtäisi myös asuttujen alueiden ulkopuolella, tuloksena olisi vielä pitempään kestävän ydintalven lisäksi tappavaa radioaktiivisuutta laajoilla alueilla.

Sen jälkeen, kun pöly, savu ja tomu putoavat maahan ilmasta, ja Aurinko pääsee jälleen paistamaan, olisi sen säteily myös vaarallista, koska räjähdysten seurauksena otsonikerros olisi kärsinyt. Se, mitä säteily ja kylmyys ei olisi tappanut, Auringon voimakas ultraviolettisäteily surmaisi. 

Tuloksena olisi dinosaurusten häviämiseen verrattavissa oleva joukkotuho. Kauheaa tekstiä, ällistyttävän ikävä tulevaisuudenkuva. Ei mikään ihme, että ydinsodan pelossa olevassa maailmassa se sai osakseen paljon huomiota.

"Ydintalvi", Xavier Laviron

Xavier Lavironin kuva (Flickrissä), mikä antaa viitteitä vähän siitä, miltä ydintalvi voisi näyttää.

 

Heti artikkelin julkaisun jälkeen monet muut tutkijat löysivät päättelystä muutamia heikkouksia. Esimerkiksi sateet vähentäisivät pölyn määrää ilmassa nopeammin kuin tutkijaviisikko oli arvioinut. 

Mitä kunnollinen tutkija tekee tässä tilanteessa? Myöntää erehtyneensä ja tekee uuden arvion esiin nostettujen faktojen pohjalta. Sagan et al. kirjoittivatkin samaiselle Science-julkaisulle vuonna 1990 uuden artikkelin, missä ne esittivät ydintalven korjatun version.

Sen mukaan olennaisin eroavaisuus on se, että lämpötila ei laske aivan niin paljon kuin alkuperäisessä laskelmassa esitettiin. Arvio olisi keskileveysasteilla 10-20°C, eli kesällä keskimääräinen lämpötila ei laskisi pakkasen puolelle.   Paikallisesti lämpötila voisi kuitenkin pudota jopa 30°C, mikä tarkoittaisi tukevaa pakkasta.

Lisäksi artikkelissa oli nyt mukana arvioita sademäärien kehityksestä. Kyllä: nekin menisivät sekaisin.

Jos siis alkuperäinen kauhukuva ydintalvesta oli hieman väärä, ei tarkennettu kuvakaan ole mitenkään mieltä ylentävä. Tämä kannattaa pitää mielessä, kun pohtii sitä, että maailmassa on edelleen riittävästi ydinaseita saamaan aikaan maailmanlaajuisen tuhon. 

Tiedetöppäysjoulukalenteri 18: Linus Pauling ja helixmoka

Linus Pauling

Linus Pauling on varmasti eräs viime vuosisadan suurimpia tutkijoita. Hän sai kaksi Nobelin palkintoa, ja jos ei olisi töpännyt pahasti DNA:n rakenteen selittämisessä, olisi kolmaskin saattanut olla hänelle tarjolla.

 

Deoksiribonukleiinihappo, eli lyhyesti DNA, pitää sisällään kemiallisesti koodattuna kaikkien eliöiden solujen ja joidenkin virusten geneettisen perimätiedon. Sen periaatteet ja DNA:n  kaksoiskierreketjumaisen rakenteen löysivät Francis Crick ja James Watson vuonna 1953 ja saivat siitä Nobelin vuonna 1962.

Monilahjakkuus Linus Pauling oli 1950-luvulle mennessä ennättänyt jo keksimään paitsi nimeään kantavat ionisesti sidottujen materiaalien rakennetta määräävät säännöt, niin myös atomien orbitaalit ja elektronegatiivisuuden. Vaikka näillä oli suurta merkitystä fysiikankin puolella, oli Pauling ennen kaikkea kemisti – hänen ensimmäinen Nobelinsakin oli kemian palkinto, ja se annettiin silikaattien kaltaisten suurten epäorgaanisten rakenteiden rakenteen selvittämisestä.

Toinen Nobel oli rauhanpalkinto, mutta se olisi oman tarinansa väärti.

Pauling oli assistenttinsa Robert Coreyn kanssa tutkinut myös orgaanisen kemian puolella proteiinin osien ja aminohappojen molekyylirakenteita.

Yleisesti ottaen ennen 1950-luvun alkua tutkijat eivät välittäneet juurikaan DNA:sta. 20-luvulta alkaen tiedettiin, että geenit sijaitsevat kromosomeissa, jotka ovat soluissa olevia aminohappoja ja proteiineja. Useimmat ajattelivat, että proteiinit ovat tärkeämmässä osassa, koska vain ne voivat olla tarpeeksi monipuolisia. Yksinkertaiset aminohapot tuntuivat niihin verrattuna aivan liian primitiivisiltä.

Myös Pauling oli sitä mieltä, että juuri proteiinit ovat avain geenien ymmärtämiseen. Hän julkaisi keväällä 1951 samanaikaisesti seitsemän artikkelia, joissa hän kuvasi proteiinien rakenteita molekyylitasolla.

Tärkein niistä oli alfa-helix, kolmikierteinen perusmuoto.

Linus Paulingin DNA-malli

Pauling oli ensimmäinen tutkija, joka mallinsi nämä perusproteiinirakenteet molekyylitasolla. Hänen pitkäaikainen kilpailijansa Sir William Lawrence Bragg jäi juuri toiseksi. Myöhemmin Bragg nousi jälleen esiin, tosin vain siksi, että Watson ja Crick tulivat hänen laboratoriostaan.

Kiinnostavaa tämän tarinan kannalta on kuitenkin se, että Pauling päätyi ehdottamaan alfa-helix -rakennetta geeneille vastoin havaintojen antamia vinkkejä.

Oswald Avery oli julkaissut jo vuonna 1944 artikkelin pneumokokkibakteereilla tekemistään kokeista. Ne viittasivat siihen, että geenit olisivat aminohappoja. Pauling oli tietoinen näistä tuloksista, mutta päätti olla hyväksymättä niitä. Hän oli niin innostunut proteiineista ja halusi selittää geenit niillä.

Oli röntgenkuvia, jotka osoittivat selvästi kaksoiskierteen suuntaan, mutta Pauling tulkitsi ne liian epäselviksi. Sitten hän tulkitsi DNA:n tiheyden väärin, koska selvästikin ei halunnut uskoa siihen. 

Pauling oli kauniisti kolmoiskierteenä kuvailemiensa proteiinien sokaisema.

Ironista on se, että hän itse oli jo 40-luvulla miettinyt sitä, että geenit voisivat olla kaksi toisiaan tukevaa rakennetta, jotka voisivat kopioida toisiaan hieman samaan tapaan kuin Watson ja Crick myöhemmin selittivät.

Yksi asia on kuitenkin varmaa: Paulingin merkitys DNA:n rakenteen löytämisessä on merkittävä, koska kaikilla sen selvittämiseen osallistuneilla henkilöillä oli työpöydällään vuonna 1939 julkaistu Paulingin kirja The Nature of the Chemical Bond.

Paulingin muistiinpanoja

Paulingista ja DNA:n olemuksen selvittämisestä on netissä kerrassaan mainio sivusto: Linus Pauling and The Race for DNA. Yllä oleva sivu Paulingin muistiinpanoista on sieltä.

Tiedetöppäysjoulukalenteri

Tiedetuubin joulukalenteri vuonna 2019 esittelee tieteellisiä töppäyksiä sekä erehdyksiä: tietoisia huijauksia, puhtaita vahinkoja ja myös varsin onnekkaiksi osoittautuneita epäonnistumisia. Ne auttavat myös ymmärtämään miten tiede toimii – ja että tutkijatkin ovat ihmisiä.

Kaikki avautuneet luukut ovat täällä.

Tiedetöppäysjoulukalenteri 16: Valoakin nopeammat neutriinot

Gran Sasson OPERA-koelaitteistoa joulukehyksissä

Vuonna 2011 kansainvälisen OPERA-kokeen tutkijat ilmoittivat havainneensa merkkejä siitä, että neutriinot voisivat kulkea valoakin nopeammin. Ilmoitus sai aikaan tietysti suuren haloon, koska periaatteessa mikään ei voisi kulkea nopeammin kuin valo. Havainto paljastui sittemmin vääräksi, mutta opettavaiseksi: piuhat kannattaa kiinnittää kunnolla.

-

Jos Italiassa haluaa ajaa Roomasta nopeasti Adrianmeren rannalle, kannatta käyttää Gran Sassossa vuorten läpi vievää moottoritietunnelia.

Jotakuinkin tunnelin puolivälissä, syvällä vuoren uumenissa, on tiessä yllättäen risteys ja sen kohdalla tienviitta. Viitassa lukee "Laboratori Nazionali del Gran Sasso".

Gran Sasson kansallinen laboratorio on maanalainen tutkimuslaitos, missä tehdään pääasiassa neutriinoihin liittyvää tutkimusta. Hyvin huonosti aineen kanssa vuorovaikuttavat neutriinot kulkevat kätevästi suurtenkin kivimassojen läpi, jopa planeettamme läpi, ja paras paikka tutkia niitä on mennä syvälle Maan alle.

Eräs tällainen tutkimushanke oli OPERA, eli Oscillation Project with Emulsion-tRacking Apparatus. Suuri neutrinoita havaitseva koeasema valmistui vuonna 2008 Gran Sasson laboratorion C-halliin, ja se oli toiminnassa vuoteen 2012 saakka.

Se havaitsi Genevessä sijaitsevasta Euroopan hiukkastutkimuskeskus CERNistä lähetettyjä neutriinoita, ja tarkoitus oli havaita oskilloituneita taun neutriinoita.

OPERA-koe

Yksinkertaistettuna koe oli sellainen, että CERNissä tuotettiin 10,5 mikrosekunnin neutriinopulsseja, jotka havaittiin Gran Sassossa 730 kilometrin päässä olevassa ydinemulsiofilmejä käyttävässä koeasemassa. 

Neutriinoiden matka-aika mitattiin tarkasti moninkertaisesti varmennetulla ja tarkistetulla laitteistolla, missä oli kummassakin päässä atomikellot ja GPS-vastaanottimet. Paikannussatelliiteista saadaan erittäin tarkka aikasignaali, ja tätä itse asiassa käytetään arkisemmissakin sovelluksissa (kuten parkkimittareissa ja pankkitoiminnassa).

Ja sitten kävi niin, että maaliskuussa 2011 huomattiin neutriinojen vipeltävän matkan noin 60 nanosekuntia nopeammin kuin valolta kuluisi samaan matkaan. Neutriinot siis näyttivät kulkevan tunnetun fysiikan vastaisesti valoa nopeammin.

Tarkistusten jälkeen tutkijat uskalsivat julkistaa asian syyskuussa 2011. Tätä neutriinojen nopeuteen liittyvää "anomaliaa" ei pystytty selittämään laitteistoon liittyvillä asioilla, vaan tutkijat – tietoisena löytönsä merkityksestä – kehottivat tutkimusyhteisöä kiinnittämään asiaan huomiota ja tarkistamaan olisiko muualla saatu samankaltaisia tuloksia.

Jos havainto olisi pitänyt paikkansa, kyseessä olisi tosiaankin ollut mullistus. Suhteellisuusteoria olisi mennyt uusiksi, ja samoin paljon muutakin fysiikassa.

Tutkijat kävivät kiinni haasteeseen. Ensiksi työhön otettiin Gran Sassossa myös olleet neutriinokoeasemat ICARUS, BOREXINO ja LVD, eikä niissä havaittu merkkejä ylinopeudella kiitävistä neutriinoista. Muuallakaan ei löydetty merkkejä kummallisuuksista.

Myös OPERA:n laitteistoja syynättiin tarkasti, ja kävikin ilmi, että GPS-vastaanottimen signaalia tietokoneeseen syöttävä valokuitu oli ollut vähän löysällä. Kun kaapeli kiinnitettiin kunnolla, niin tulokset muuttuivat normaaleiksi: neutriinojen matka-aika piteni sen verran, että ne eivät enää kulkeneetkaan ylivalonnopeutta.

Heinäkuussa 2012 OPERA-tutkimisryhmä julkisti kokeensa tulokset vuosilta 2009–2011, ja näissä virheelliset tulokset oli kalibroitu ja yhdistetty tiukasti kiinni olleella valokuidulla tehtyihin kokeisiin. Nyt neutriinojen nopeus oli hyvin tarkasti odotetun kaltainen.

-

Otsikkokuvassa on OPERA:n tietokoneita ja kaapeleita. Kuva: S. Schiavon/LNGS-INFN.

Tiedetöppäysjoulukalenteri

Tiedetuubin joulukalenteri vuonna 2019 esittelee tieteellisiä töppäyksiä sekä erehdyksiä: tietoisia huijauksia, puhtaita vahinkoja ja myös varsin onnekkaiksi osoittautuneita epäonnistumisia. Ne auttavat myös ymmärtämään miten tiede toimii – ja että tutkijatkin ovat ihmisiä.

Kaikki avautuneet luukut ovat täällä.

Tiedetöppäysjoulukalenteri: 15. Einsteinin suurin moka

Einstein näyttää kieltä

Albert Einstein oli eräs 1900-luvun suurimmista tiedemiehistä, mutta ei hänkään ollut erehtymätön. Niin sanottu kosmologinen vakio oli hänen suurin harha-ajatuksensa.

-

Kosmologinen vakio on kummajainen, jonka Einstein vuonna 1916 julkaisema Yleinen suhteellisuusteoria pitää sisällään. Kun suhteellisuusteoria johti eittämättä siihen tilanteeseen, että maailmankaikkeus romahtisi kasaan ainetiheytensä vuoksi, oli kätevin tapa "korjata" vika lisätä kaavoihin vakio, joka pitäisi maailmankaikkeuden staattisena. Se olisi ikäänkuin antipainovoimaa.

Sen tausta on kuitenkin ymmärrettävä, sillä 1900-luvun alussa kuvamme maailmankaikkeudesta oli hieman erilainen kuin nykyisin. Emme tietäneet kunnolla esimerkiksi etäisyyksiä selvästi Aurinkokunnan ulkopuolella oleviin kohteisiin, kuten galakseihin, emme tietäneet paljonko kaikenkaikkiaan on ainetta, ja koko käsitys siitä, millainen maailmankaikkeus on, oli epäselvä.

Tilanne oli kuitenkin muuttumassa jo Einsteihin pohtiessa suhteellisuuttaan.

Vesto Slipher havaitsi vuonna 1912 galaksien punasiirtymän, ja kun punasiirtymän tiedettiin syntyvän suhteellisesta nopeuserosta, ymmärrettiin galaksien etääntyvän meistä. Alexander Friedmann osoitti vuonna 1922 (Einsteinin kaavoilla!), että maailmankaikkeus laajenee. Vuonna 1927 Georges Lemaître ehdotti, että galaksien etäisyys on verrannollinen niiden etääntymisnopeuteen. Kaksi vuotta myöhemmin Edwin Hubble osoitti tämän todeksi havainnoillaan.

Kun kaikki viittasi siihen, että maailmankaikkeus laajenee, ei Einstein sätkinyt vastaan, vaan totesi kosmologisen vakion olevan "elämänsä suurimman virheen". 

Se ei kuitenkaan ollut sitä, sillä vuonna 1998 päädyttiin jo aiemmin olleisiin havaintoihin ja ajatuksiin perustuen siihen ajatukseen, että maailmankaikkeus ei olekaan vain laajenemassa, vaan laajeneminen vain nopeutuu ajan kuluessa. Mitä kauemmaksi tulevaisuuteen mennään, sitä nopeammin universumi laajenee.

Siis: jonkinlainen kosmologinen vakio onkin tarpeen, mutta juuri päinvastoin kuin Einstein aikanaan oletti. Sen tarkoitus ei ole pitää maailmankaikkeus vakiokokoisena, vaan kuvata sen kiihtyvää laajenemista.

Voisi siis sanoa, että Einsteinin suurin virhe oli olettaa kosmologisen vakion olleen virhe.

Einsteinin liitutaulu

Oxfordin yliopiston tieteenhistorian museossa on liitutaulu, jota Einstein käytti toukokuussa 1931 pitäessään Oxfordissa kolme kuuluisaa luentoa. Keskimmäinen niistä käsitteli kosmologiaa, ja vaikka kirjoitukset eivät ole aitoja, tuolta luennolta säilyneitä, on liitutaulu esillä museossa kosmologian esitelmän kaavat pintaansa kirjoitettuina. 

Esitelmässään Einstein käsitteli tuoreinta maailmankaikkeuden olemusta kuvaavaa malliaan, joka tunnettaan Friedmann-Einsteinin mallina. Siinä Einstein yhdistää omat suhteellisuusteorian pohjalta tulevat ajatuksensa vuonna 1922 Alexander Friedmannin esittämään teoriaan, missä maailmankaikkeus voi laajentua ja supistua ajan myötä. 

Taulussa on muutama jännä yksityiskohta.

Ensinnäkin Einstein piti esitelmänsä saksaksi, ja siksi toiseksi alimmalla rivillä oleva valovuosi on kirjoitettu kirjaimin LJ, eli Lichttjahr.

Toiseksi taulussa on virhe – siis taas yksi Einsteinin töppäys!

Neljännellä rivillä oleva D on Hubblen vakio (jolla kuvataan maailmankaikkeuden laajenemisvauhtia) jaettuna valon nopeudella. Sen neliön arvoksi Einstein merkitsee tässä 10−53 cm−2, vaikka sen olisi pitänyt olla 10−55 cm−2. Nähtävästi Einstein on erehtynyt muuttaessaan megaparsekeja senttimetreiksi, jolloin tuloksena on varsin suuri virhe.

Einstein korjasi sen myöhemmin, mutta se on jäänyt elämään mm. tässä liitutaulussa.

Kirjoitimme liitutaulusta Tiedetuubissa vuonna 2013.

Tiedetöppäysjoulukalenteri

Tiedetuubin joulukalenteri vuonna 2019 esittelee tieteellisiä töppäyksiä sekä erehdyksiä: tietoisia huijauksia, puhtaita vahinkoja ja myös varsin onnekkaiksi osoittautuneita epäonnistumisia. Ne auttavat myös ymmärtämään miten tiede toimii – ja että tutkijatkin ovat ihmisiä.

Kaikki avautuneet luukut ovat täällä.

Tiedetöppäysjoulukalenteri: 9. Maapallon ikä

Lordi Kelvin

Pätevätkin tutkijat tekevät virheitä, kun päätelmiä tehdään vajavaisten tietojen perusteella tai jotain seikkaa ei osata ottaa huomioon. Se, miten Lordi Kelvin arvioi maapallon iän, on hyvä esimerkki tästä.

Lordi Kelvin, eli Sir William Thomson, oli 1800-luvulla toiminut (26.6.1824 – 17.12.1907) fyysikko ja insinööri, jonka nimi elää nykyisin absoluuttisen lämpötilan yksikkönä. Kelvin päätteli ensimmäisenä, mikä on absoluuttisen nollalämpötilan arvo, eli −273,15°C.

Hän tutki myös sähköä ja matemaattista analyysiä, laati modernin fysiikan periaatteita ja oli mukana kehittämässä merenkulkutekniikkaa sekä osallistui lennätinkaapelin laittamiseen Euroopan ja Yhdysvaltain välille. Parhaiten hänet kuitenkin tunnetaan termodynamiikan tutkijana.

Siihen liittyy myös hänen arviointinsa maapallon iästä. Hän arvioi – sinänsä aivan oikein silloisen tiedon perusteella – maapallon syntyneen kuumana, sulana kivimetallipallona, joka on viilentynyt ajan kuluessa. Hän esitti koko maailmankaikkeuden noudattavan termodynamiikan lakeja, ja kuvaili miten aurinkokunta sekä kaikki muu avaruudessa kokee lopulta lämpökuoleman. Siis kaikki viilenee, kun lämpötila koko universumissa tasaantuu. 

Nykynäkökulmasta tämä ei ole mitenkään radikaalia, mutta 1800-luvulla se oli. Monet ajattelivat maapallon olosuhteiden olleen samanlaisia oikeastaan aina, mutta Kelvin mukaan Maa olisi ollut aikanaan liian kuuma asuttavaksi ja olisi tullut sopivaksi elämälle kehittyä vasta myöhemmin.

Charles Darwin julkaisi kirjansa Lajien synty vuonna 1859, ja osin sen innostamana Kelvin arvioi maapallolle ikää juuri tämän viilenemisen perusteella. Näin maapallon kehittyminen saataisiin  tukemaan evoluutiota.

Vuonna 1864 hän esitti ensimmäisen arvionsa: 20 – 400 miljoonaa vuotta. Kelvin itse totesi, että haarukka on varsin suuri siksi, että hän ei ollut varma eri kivilajien sulamislämpötiloista ja ominaislämpökapasiteeteista.

Kolmea vuosikymmentä myöhemmin (1897) Kelvin rohkeni esittää uuden, tarkennetun arvion: 20 – 40 miljoonaa vuotta.

Nyt tiedämme, että arvio oli aika tavalla pielessä, sillä maapallo on noin viisi miljardia vuotta vanha. Siis 5000 miljoonaa vuotta, eli noin 200 kertaa vanhempi kuin Kelvin laski.

Kelvinin päättelyssä meni pieneen ensinnäkin se, että hän oletti lämpötilan kulkevan tasaisesti joka puolella maapalloa, myös eri syvyyksillä.

Toiseksi hän ei tiennyt mitään radioaktiivisuudesta, joka löydettiin vuonna 1903.

Maapallon iän suhteen radioaktiivisuudella on todella suuri merkitys, koska radioaktiivisten aineiden hajoaminen on tuottanut lämpöä ja "hidastanut" viilenemistä.

Lisäksi maapalloon on törmännyt aurinkokunnan ollessa nuori paljon pienempiä kappaleita, ja painovoima on puristanut nuorta maapalloa kasaan. Aivan aluksi Maa oli varsin löyhä ja viileä massamöykky.

Vaikka Kelvin ennätti kuulemaan radioaktiivisuudesta ja muista ikäarvioista maapallolle ennen kuolemaansa, hän ei muuttanut näkemystään. Hän oli yleensä oikeassa ja hyvin itsevarma, ja todennäköisesti tässäkin tapauksessa vakuuttunut siitä, että hänen teoriansa oli paras.

Hän kuoli vuonna 1907, eli samana vuonna kun radiometrinen iänmääritys keksittiin, ja kenties hän olisi lopulta muuttanut mieltään vanhempaa maapalloa tukevan massiivisen todistusaineiston edessä.

Mitä maapallon ikään tulee, niin yhä edelleen on yllättävän paljon kreationisteja, jotka vastoin kaikkia todisteita uskovat maapallon olevan alle 10 000 vuoden ikäisen. Mutta se on jo ihan toinen juttu...

Tiedetöppäysjoulukalenteri

Tiedetuubin joulukalenteri vuonna 2019 esittelee tieteellisiä töppäyksiä sekä erehdyksiä: tietoisia huijauksia, puhtaita vahinkoja ja myös varsin onnekkaiksi osoittautuneita epäonnistumisia. Ne auttavat myös ymmärtämään miten tiede toimii – ja että tutkijatkin ovat ihmisiä.

Kaikki avautuneet luukut ovat täällä.