• Reportaasin kaikki osat: 1. Talkootouhuja - 2. Historiaa - 3. Ekologiaa (tämä osa) - 4. Luontoa

Alkaa olla t-paitakeli, vaikka kello ei ole edes kymmentä. Janottaa. Viimeistelen kuitenkin vielä lehtikasan parilla haravanvedolla.

Otan termosmukin käteeni. Se on yhä puolillaan kahvia. Tuoksuvaa, vaikkakin jo vähän haalistunutta. Ei haittaa, ajattelen, ja palkitsen itseni kulauksella. Pistän mukin maahan uuteen paikkaan, tulevan lehtikasan taakse, ja jatkan hommia. Kahvi toimii innokkeena ja herättelee hiljalleen. Leppoisaa.

Olen talkooleirillä hoitamassa Jungfruskärin perinnemaisemia. Hoidon tuloksena saaren erikoisuuksia ovat nyt perinnemaisemat. Yhteensä runsaat 60 hehtaaria.

Katselen ympärilläni kasvavaa niittyä, jossa kasvaa harvakseltaan paksuja puita. Tervaleppiä kai, suurin osa.

Kolmetoista muuta ihmistä haravoi puiden alle tippuneita lehtiä, hajaantuneena pieniin ryhmiin siellä täällä. Mieleen tulee puistossa käyskentelevä kaurislauma. Yksi näistä kauriista tosin ajelee matalaäänisellä mönkijällä hieman kauempana. Ja nyt siellä pärisee moottorisaha. Metsähallituksen puistomestari on hommissa.

Perinnemaisemien kirjo

Jungfruskärin keskellä komeilee Paratiisiniityksi nimetty saaren ydin, vanhin ja hoidetuin alue. Lehdesniitty. Sen puut on katkottu muutaman metrin korkeudelta oksankasvun kiihdyttämiseksi, ja niitty on kunnolla hoidettu. Siitä etelään on hakamaa, valoisa metsä, jossa karja on laiduntaessaan tallannut aluskasvillisuutta tehokkaasti pois ja kiusannut puidenkin kasvua. Metsälaidun on vielä astetta villimpää, paikoin ryteikköäkin, mutta laidunnus näkyy sielläkin selvästi. Sellainenkin on hieman syrjemmällä.

Lisäksi on pari puistomaisempaa aluetta. Esimerkiksi tässä suurin osa puista on kaadettu, mutta loppujen annetaan kasvaa harvassa täyteen mittaansa. Kaupungissa puiden alla kasvaisi lyhyeksi leikattu nurmi ja siellä täällä olisi hoidettuja kukkaistutuksia. Minusta täällä on ihan luonnostaan enemmän kukkia, ja kauniimpaakin. Kaupungissakin voisi olla tällaista, ja sen hoito saattaisi olla jopa helpompaa. Nurmea ei tarvitsisi leikata vähän väliä.

Saarella kiemurteleva luontopolku kiertää kaikkien näiden perinnemaisemien läpi. En siltikään usko, että monikaan polun kiertäjä todella tiedostaa millainen ympäristöjen kirjon saarella on. Tai miten eri tavoin niitä täytyy hoitaa. On tietysti ihan ok vain nauttia maisemasta, mutta minä saan paikasta enemmän irti ymmärtäessäni syitä ja seurauksia.

Kaiken taustalla on biologia. Ekologia.

Jos kasvillisuus saisi levitä saarella vapaasti, kasvaisi tässäkin mesiangervoa, vadelmaa, katajaa, haapaa ja tuomea. Niitty kasvaisi umpeen ja metsittyisi. Sellainen vaihe nähtiin Jungfruskärissäkin maanviljelyksen hiivuttua 1900-luvun puolenvälin jälkeen. Lopputulosryteikön voi yhä nähdä niissä saaren osissa, jotka ovat luonnontilaista vertailualuetta.

Termisen kesän määritelmään kuuluu kuitenkin myös se, että keskilämpötila nousee ”pysyvästi” +10 asteen paremmalle puolelle. Pysyväisyys on tietysti ailahtelevaista, mutta yksi tai kaksi lämmintä päivää ei vielä tee kesää. Kun Suomi on lisäksi pohjois-eteläsuunnassa pitkä maa, kesä alkaa muutenkin sitä myöhemmin mitä pohjoisemmas mennään.

Kun nyt eletään vasta toukokuun alkupuolta, yöt voivat edelleen olla kylmiä, ja Lapissa mittarit näyttävät yhä öisin pakkaslukemia. Tilastollisesti terminen kesä alkaa eteläisessä Suomessa toukokuun puolivälin jälkeen ja pohjoisimmassa Lapissa vasta juhannukselta. Mutta kesää kannattaa kuitenkin viettää silloin, kun siltä tuntuu. Viime vuonnahan se uhkasi jäädä kokonaan väliin.

Valencian yliopiston tutkijat lisäsivät kuutta sukusoluihin liittyvää geeniä (jotka tunnetaan koodinimillä PRDM1, PRDM14, LIN28A, DAZL, VASA ja SYCP3) ihosta irrotettujen solujen joukkoon, ja noin kuukauden kestäneen muutoksen jälkeen solut olivat muuttuneet enemmän tai vähemmän miehen sukusolujen kaltaisiksi.

Syntyneet solut eivät kuitenkaan – ainakaan toistaiseksi – ole kykeneviä hedelmöittämään munasolua ja vain 1% syntyneistä soluista oli käynyt läpi solunjakautumisen normaalisti. Sen sijaan solut sopivat jo tällaisinaan hyvin sukusolujen ja niiden toiminnan tutkimiseen.

Erilaiset uudet menetelmät sukusolujen käsittelyssä menevät tällä haavaa nopeasti eteenpäin, sillä juuri alkuvuodesta kiinalaisryhmä kertoi onnistuneensa hedelmöittämään hiirien munasoluja laboratoriossa tehdyillä sukusoluilla. Tuloksena oli terveitä hiiriä, jotka kehittyivät normaalisti.

Espanjalaisten tutkimus puolestaan pohjautuu japanilaisen Shinya Yamanakan ja brittiläisen John Gordonin vuonna 2012 Nobel-palkittuun tutkimukseen, jonka mukaan jo kehittyneitä "aikuisia" soluja voidaan muuttaa erilaisiksi kantasolujen kaltaisiksi kehittyviksi soluiksi, joita voidaan ohjata muuttumaan halutun laisiksi.

Ihosolut ovat osoittautuneet tässä varsin sopiviksi, ja muun muassa kaksi vuotta sitten kanadalaisryhmä onnistui muuttamaan niitä toimiviksi maksasoluiksi.

Tämä solun toiminnan muuttaminen tarjoaa paljon mahdollisuuksia erilaisiin mullistaviin hoitoihin vastaisuudessa.

Espanjalaisten tutkijoiden työ koskettaa erityisesti lapsettomuudesta kärsiviä pareja, joilla on vaikeuksia tuottaa sukusoluja. 

Sukusoluihin ja lisääntymishoitoihin liittyvä lainsäädäntö on kuitenkin hyvin erilaista eri maissa ja lakien tulkinnoissa on suuria eroja. Keinotekoisten sukusolujen tuleminen tähän lisäksi ei varmastikaan helpota tätä pitkälti uskonnon säestämää keskustelua.

Kuva: Wikipedia

Kun Aurinko pilkahtaa sadepilvien lomasta, taivaalle leimahtaa monivärinen sateenkaari, toisinaan kaksikin. Kauniin luonnonilmiön selitys löytyy vuonna 1704 ilmestyneestä Isaac Newtonin teoksesta Opticks.

Pääsateenkaari syntyy auringonvalon heijastuessa vesipisaran sisällä kerran, sivusateenkaaren valo heijastuu kaksi kertaa. Kummassakin tapauksessa valon kulkusuunta muuttuu sekä sen mennessä pisaran sisään että tullessa siitä ulos.

Monisatasivuisessa Opticks-teoksessaan Newton tarkastelee valoa ja sen kulkua linssien ja muiden optisten elementtien läpi. Keskeisiä havaintoja oli valkoisen valon koostuminen eri väreistä: prisman avulla Newton sai aikaan sateenkaaren värit.

Optiikan tutkimusten yhtenä tuloksena oli peilikaukoputki, jonka perustyyppi tunnetaan edelleen newton-kaukoputkena.

Ääni on väliaineessa etenevää mekaanista aaltoliikettä, joka välittyy tiheyden pienenpieninä vaihteluina väliaineessa. Kuivassa ilmassa, jonka lämpötila on 20°C, merenpinnan tasolla mitattuna äänen nopeus on 343,2 metriä sekunnissa, eli 1236 km/h.

Nyt tiedämme tämän hyvin, samoin kuin sen, että äänen nopeus riippuu oikeastaan vain kahdesta tekijästä: lämpötilasta ja väliaineesta. Esimerkiksi korkealla ilmakehässä äänen nopeus ei riipu ilman tiheydestä, vaan sen lämpötilasta.

Ääntä voi olla myös muussa kuin ilmassa: mikä tahansa väliaine voi välittää aaltoliikettä, ja on sitten toinen asia, pystymmekö kuulemaan korvillamme tuota ääntä – mutta ääni kulkee.

Näihin aikoihin vuonna 1826 Genevenjärvellä tehtiin äänen nopeuteen liittyvää kiinnostavaa tutkimusta, kun fyysikko Colladon ja matemaatikko Sturm vertasivat äänen nopeutta ilmassa ja vedessä.

He olivat kehittäneet varsin näppärän koejärjestelyn, missä yhdessä veneessä oli veden alle laskettu kello, jota pystyttiin kolauttamaan samoin veden alla olevalla vasaralla. Kyseessä oli vähän kuin kirkon kello, paitsi pieni ja se oli upotettu veden alle. Samaan aikaan kun kello kumahti, vasaraa liikuttanut laitteisto sytytti pienen ruutiannoksen, jolloin tuloksena oli myös paukahdus pinnan päällä.

Toisessa veneessä 15 kilometrin päässä oli puolestaan suuri kuulotorvi, jonka avulla vedenalainen ääni saatiin kuuluviin. Jotta ilmatiivis torvi pysyi upoksissa, oli siihen kiinnitetty paino.

Kun pamahdus ilmassa ja kolahdus veden alla saapuivat eri aikaan, pystyttiin aikaeron perusteella laskemaan nopeus äänelle.

He onnistuivat mittaamaan äänen nopeuden veden alla hämmästyttävän tarkasti: lämpötilaltaan 8°C olleessa vedessä nopeus oli 1435 m/s, eli tulos oli vain kolme metriä sekunnissa pielessä oikeasta.

Samoihin aikoihin ranskalainen François Sulpice Beudant teki samanlaisia mittauksia Marseillen luona merivedessä ja sai äänen nopeudelle siellä arvoksi noin 1500 m/s.

Otsikkokuvana oleva kuvapari on Geneven tiedemuseosta, missä on esillä myös Colladonin ja Sturmin käyttämiä torvia; kokeita tehtiin useita ja yhä tarkempia, joten kaksikko valmisti useita versioita torvistaan. Alla oleva kuva on käännetty vaakatasoon, joten se näyttää kummalliselta. Museossa torvet ovat pystyssä kaikkien ihailtavissa.

Toki kaikilla aineilla on erilaisia olomuotoja, mutta veden tekee poikkeukselliseksi sen olomuotojen muuttuminen meille passeleissa ympäristöoloissa.

Aineelle voidaan määritellä niin sanottu kolmoispiste, jossa sen olomuoto muuttuu kiinteästä nesteeksi tai nesteestä kaasumaiseksi hyvin pienen paineen tai lämpötilan muutoksen seurauksena. 

Vedellä tuo kolmoispiste on 0,01 celsiusasteen lämpötilassa (ja 0,006 baarin paineessa). Se ei välttämättä ole mukavin mahdollinen lämpötila meille ihmisille, mutta silti huomattavasti miellyttävämpi kuin esimerkiksi 4 700 celsiusastetta, jossa on hiilen kolmoispiste.

Tutkimuksen lähtökohtana oli ymmärtää, miten männyn ja bakteereiden välinen yhteiselo toimii. Kasvit ja eläimet puolustautuvat mikrobeja vastaan, olivatpa ne sitten hyviä tai pahoja. Ne tuottavat suuria määriä happiradikaaleja infektiokohtaan estääkseen mikrobien pääsyn eteenpäin.

Bakteerit ovat kehittäneet oman suojautumistavan happiradikaaleja vastaan. Bakteerien runsaana energiavarastona toimivan pitkän rasvahappoketjun, polyhydroksibutyraatin, havaittiin yllättäen toimivan antioksidanttina, kun se oli pilkottuna pieniin osiin.

Bakteerit kykenevät tuottamaan rasvahappoketjua todella suuria määriä, jopa 90 prosenttia solun massasta. Tämä kuvastaa miten tärkeä yhdiste on bakteerille silloin, kun antioksidanttia tarvitaan nopeasti suuria määriä.

Tiedon avulla voidaan etsiä sellaisia antibiootteja, jotka tuhoavat bakteereilta kyvyn tuottaa pitkää rasvahappoketjua.

Osana tohtorikoulutettava Janne Koskimäen kasvimikrobiologian alaan kuuluvaa väitöskirjaa, tutkimus osoitti tämän suojautumistavan olevan erittäin laajalle levinnyt bakteerikunnassa ja liittyvän yleisesti bakteerien kykyyn sietää vaikeita olosuhteita.

Tutkimuksessa havaittiin, että bakteerien energiavaraston hajotusprosessissa syntyneet lyhyet rasvahappoketjut hävittivät hapen myrkyllisintä muotoa, hydroksyyliradikaalia, jopa kolme kertaa tehokkaammin kuin tunnetuin solujen luonnollinen antioksidantti, glutationi, ja peräti yli kymmenen kertaa paremmin kuin C-vitamiini. Yhdisteiden havaittiin suojaavan myös hiivasoluja hapettavilta olosuhteilta.

Tutkimuksen tulokset julkaistiin 14. maaliskuuta 2016 Nature Chemical Biology-lehdessä.

Saatuja tuloksia hyödynnetään parhaillaan Oulun yliopistossa käynnissä olevassa Tekesin TUTLi (tutkimuksesta uutta tietoa ja liiketoimintaa)-rahoitteisessa hankkeessa, jossa kehitetään hoitomuotoa silmänpohjanrappeumaan. Suomen Akatemia on tukenut Koskimäen tutkimusta.

Juttu perustuu käytännössä kokonaan Oulun yliopiston viestinnän artikkeliin, jonka on kirjoittanut Maarit Jokela.

Lähes kaikki tunnistavat Spitfiren ainakin alitajuisesti: sen elliptisen siivenpäät, kauniisti kaareutuva peräsin ja varsin sulava muoto tekevät siitä selvästi erilaisen ammoisen hävittäjäkoneen.

Kyllähän sen "arkkivihollinen" saksalainen Messerschmitt Bf109 ja toisen maailmansodan loppuvaiheessa mukaan tullut amerikkalainen Mustang ovat myös selvästi persoonallisia koneita, mutta silti Spitfire on aivan omassa klassikkoluokassaan.

Spitfiren suunnitteli Supermarine -lentokonetehtaan pääsuunnittelija Reginald J. Mitchell, jonka piirustuslaudalta lähti kaikkiaan 24 erilaista lentokonetta. Niistä Spitfire on ehdottomasti tunnetuin.

Kone suunniteltiin hyvin yksinkertaiseksi, metallirakenteiseksi yksipaikkaiseksi hävittäjäkoneeksi, jossa oli tehokkaat konekiväärit sekä voimakas Rolls-Roycen Merlin-mäntämoottori. Ensimmäisissä koneissa moottorin teho oli "vain" 1030 hevosvoimaa, mutta viimeisissä Spitfireissä tehoa oli yli tuplasti. 

Kuten hävittäjät nykyisinkin, oli kyseessä siis oikeastaan suuri moottori ja siivet, joilla voitiin nostaa aseistus taivaalle.

Supermarine-yhtiö piti majaansa Englannissa Eastleighin lentokentällä (mistä tuli myöhemmin Southamptonin lentoasema) ja Spitfiren prototyyppi nousi ensilennolleen myös sieltä.

Ohjaimissa tänään vuonna 1936 tapahtuneella ensilennolla oli kapteeni Joseph “Mutt” Summers, jonka kerrotaan sanoneen lennon jälkeen, että "älkää enää tehkö mitään, se on erinomainen juuri näin". 

Normaalistihan ensilennon jälkeen konetta vielä paranneltiin ja muuteltiin sen mukaan, missä sen ominaisuudet tai käyttäytyminen ilmassa antoivat aihetta. Yhä edelleenkin, vaikka koneen aerodynaamiset ominaisuudet voidaan ennustaa tietokonesimulaatioilla erittäin hyvin, ovat koelennot tärkeitä ja niillä löydetään paljon parannettavaa.

Tarina ei kerro kuinka paljon prototyyppiä viilailtiin ennen kuin konetta alettiin tuottaa teollisesti vuoden 1938 puolivälissä. Sen sijaan sen jälkeen konetta paranneltiin useaan otteeseen ja viimeiset Spitfiret olivat Kuninkaallisten ilmavoimien käytössä vielä vuonna 1954. Suurin syy koneiden varsin aikaiseen eläkkeelle lähettämiseen oli tuolloin tapahtunut suuri mullistus lentotekniikassa: suihkumoottori. Potkurilla ei sitä vastaan enää pärjännyt.

Spitfire aikalaisineen olivatkin potkurikoneiden viimeisiksi jääneitä valtiaita.

Se oli erinomainen lentää, nousi yhdeksässä minuutissa kymmen kilometrin korkeuteen ja mikä tärkeintä, se oli hyvin luotettava. Koneen lentäminen tosin oli vaativaa, sillä jo pelkästään sen voimakkaan moottorin ja suuren potkurin aiheuttama vääntö sai koneen hyppäämään ylösalaisin kokemattomissa käsissä heti rullaamaan lähdettäessä.

Koneita valmistettiin yli 12 000 kappaletta, ja lähimmät koneen käyttäjät Suomesta katsottaessa olivat Ruotsi ja Tanska. Myös Viro tilasi aikanaan itselleen Spitfire-koneita, mutta ei ennättänyt saamaan niitä ennen Neuvostoliiton miehitystä.