Hyönteisten ja rikkakasvien syönti saa monilla yökkäämisreaktion päälle, mutta miksi? Turun yliopiston Funktionaalisten elintarvikkeiden kehittämiskeskuksen FoodiEX -hanke koettaa selvittää mikä uusien bioruokaraaka-aineiden syömisessä oikein tökkii.
Funktionaalisten elintarvikkeiden kehittämiskeskus, eli FFF kehittää ja tutkii tulevaisuuden elintarvikkeita.
Niistä puhuttaessa ei voida ohittaa hyönteisiä ja rikkakasveja, jotka voisivat olla vastaisuudessa olennainen ruokavaliota täydentävä ja rikastuttava osa. Ongelmana on kuitenkin näiden uusien bioruokaraaka-aineiden maine ja niihin liittyvät ennakkoluukot.
Siksi FoodiEX -hanke etsii ratkaisuja siihen, miten näiden käytön kuluttajakokemusta voitaisiin parantaa.
FoodiEX -hanke etsiikin nyt kuluttajia, jotka voisivat auttaa tässä.
"Toivomme mukaan erityisesti ruoka-alan vaikuttajia, joilla on jo yleisö ja joilla on halu auttaa tutkimustyötä, uteliaisuutta oppia ja halua kehittää uutta", hankkeen koordinaattori Laura Forsman sanoo.
"Hankkeessa otetaan pöydälle tulevaisuuden bioruokaraaka-aineita ja muokata niistä kahden kiinnostavan keinon avulla paremmin kuluttajia miellyttäviä ja houkuttelevia. Keinot ovat ihmisen moniaistisen kokemisen ymmärrys ja hyödyntäminen ja aktiivisten kuluttajien osallistaminen raaka-aineiden kuluttajakokemuksen kehittämiseen."
Molemmat keinot ovat asiakaskokemuksen saralla isoja teemoja, jotka yhdessä kattavat hyvin kuluttajien kokemusmaailmaan vaikuttamisen.
"Moniaistisen kokemisen tutkimus antaa tuotekehitykseen eväitä konkreettisella, aistihavaitsemisen tasolla", selittää Forsman.
"Mutta se ei yksin riitä vaan ihmisen kokemiseen vaikuttavat sosiaaliset tekijät täytyy myös ymmärtää ja ottaa huomioon. Siihen apua kaivataan yleisiin mielipiteisiin vaikuttavilta suunnannäyttäjäkuluttajilta – ihmisiltä, jotka muokkaavat sosiaalista todellisuuttamme samoin, kuin mitä erilaiset aistiärsykkeet ja niiden yhdistelmät muokkaavat aistittavaa todellisuuttamme."
Hyönteisiä tarjolla Thaimaassa.
Hanke linkittyy tiiviisti nälänhätää vastaan taistelevan Yhteisvastuu-keräyksen nimeämään vuoden suurimpaan ruokatrendiin: tänäkin vuonna suurin globaali ruokatrendi on se, ettei ruokaa ole.
Afrikassa ja Lähi-idässä yli 20 miljoonaa ihmistä elää nälänhädän partaalla.
Ilmastonmuutoksen vaikutukset pienentävät globaalia ruokasatoa, joka on jaettava yhä kasvavan väestön kesken. Forsman arvioikin, että vuoden 2018 suurin ruokatrendi lienee tullut jäädäkseen.
Ratkaisuja ristiriitaan haetaan monilla rintamilla: kasvissyönti ja lihan syömisen vähentämiseen tähtäävä sekasyönti ovat nosteessa, ruokahävikin hyödyntämiseen on herätty ja useita esimerkkejä innovatiivisesta sivuvirtojen hyödyntämisestä on nähty.
"Silti tämä ruokatrendi vaatinee jatkossa meiltä myös vieraampien ruokaraaka-aineiden nielemistä. Puhutaan sellaisista proteiinin lähteistä kuin jauhomadot ja hyönteiset, tai vitamiinin lähteistä kuin rikkakasvit ja kasvisten ns. jämät."
FoodiEX-hanke on yksi FFF:n pyrkimyksistä tarttua ongelmaan.
Business Finlandin ja hankkeen yhteistyöyritysten Atrian, Fazer FoodServicen, Domretorin ja PackgeMedian rahoittaman hankkeen tavoitteena on aikaansaada uudenlainen tuotekehitysprosessi elintarvikeyritysten käyttöön.
Jos siis haluat edistää ruokakulttuurimme muutosta ja kestävää kehitystä, olet kiinnostunut oppimaan uutta ruoan moniaistisen kokemisen teemoista ja sinulla on sinulla yleisö, joka kuuntelee ja katselee, niin ota yhteyttä Lauraan: laura.forsman@utu.fi!
*
Juttu on Turun yliopiston lähettämä tiedote vain hieman editoituna. Otsikkokuva: Alex Iby / Unsplash, hyönteiskuva: Wikipedia
Seuraava juttu ja yllä oleva video on julkaistu AntroBlogissa ja ne julkaistaan myös tiedetuubissa AntroBlogin luvalla. Jutun on kirjoittanut Helsingin yliopiston sosiaali- ja kulttuuriantropologian oppiaineessa jatko-opiskelijana oleva Juuso Koponen. Juttua ei ole muutettu alkuperäisestä.
2000-luvun alkuvuosina Saksaa kuohutti kannibalismitapaus, jossa eräs mies oli etsinyt Internetin kautta vapaaehtoista, joka haluaisi tulla surmatuksi ja syödyksi. Lopulta halukas uhri löytyi. Viranomaiset pääsivät kuitenkin pian tapauksen jäljille. Vaikka uhri oli vapaaehtoinen, tuomittiin tekijä lopulta nimenomaan murhasta elinkautiseen vankeusrangaistukseen. Tapaus sai luonnollisesti varsin paljon mediahuomiota, ja onkin epäilty että juuri yleisön moraalinen tuohtumus tapausta kohtaan sai oikeuslaitoksen lopulta koventamaan tuomiota.
Tällaisten tapausten saama mediahuomio osoittaa, että ihmissyönti on voimakkaita tunteita herättävä aihe. Historiasta tiedetään, että ihmissyöntiä on länsimaisen kulttuurin piirissä tapahtunut satunnaisesti esimerkiksi sota-aikoina erityisesti pitkien piiritysten yhteydessä, purjelaivojen aikakaudella haaksirikkojen yhteydessä sekä vakavien nälänhätien aikana. Läpi historian on myös dokumentoitu tapauksia, joissa mieleltään häiriintynyt yksilö on surmannut toisen ihmisen päästäkseen syömään tämän.
Olennaista näissä tapauksissa on, että kyse on poikkeamasta kulttuurin vallitsevista normeista. Vaikka esimerkiksi Leningradin piirityksen aikana osa kaupungin asukkaista turvautui ankaran elintarvikepulan vuoksi ihmislihan syöntiin, ei ihmissyönti ollut hyväksytty osa venäläistä kulttuuria. Asia oli päinvastoin: poliisiviranomaiset vangitsivat ja teloittivat ihmissyönnistä kiinni jääneitä leningradilaisia.
Useimmat vastaavanlaiset ihmissyöntikuvaukset ovat korostaneet olosuhteiden poikkeuksellisuutta ja epäinhimillisyyttä sekä ihmisten hätää sodan keskellä. Sodan ja nälänhädän aikana tapahtuvasta ihmissyönnistä löytyy kuvauksia jo Raamatusta. Mutta myös näissä esimerkeissä korostetaan ihmissyönnin olevan yhteisön perimmäisten normien vastaista.
Antropologisessa kirjallisuudessa on sen sijaan hyvin toisenlaisia kuvauksia ihmissyönnistä. Näissä kuvauksissa ihmissyönti esitetään normaalina osana tietyn kansan, ihmisryhmän tai heimon elämänmuotoa. Kyse ei ole poikkeamasta vaan yhteisön omien normien mukaisesta toiminnasta. Ihmissyöntiin on myös usein kuulunut tarkkoja rituaaleja ja sääntöjä.
Esimerkiksi antropologi Marvin Harris kuvailee kirjassaan Kulttuurien synty eloisaan sävyyn Etelä- ja Pohjois-Amerikan intiaanien harjoittamaa ihmissyöntiä. Harrisin kuvaamissa tapauksissa ihmissyönti oli sosiaalisesti hyväksytty toimitus, johon koko yhteisö otti osaa. Tarkoituksena oli vahvistaa ryhmän koheesiota surmaamalla ja syömällä sodassa vangiksi saatuja vihollisia. Lisäksi ihmislihan syönnillä oli luonnollisesti myös tietty ravitsemuksellinen arvo.
Erityisesti asteekkien kohdalla ihmissyönnin on arveltu olleen keino turvata riittävä proteiininsaanti yhteiskunnan yläluokalle. Tätä ajatusta ovat kannattaneet sekä Harris että antropologi Michael Harner. Toisaalta ajatusta on myös kritisoitu. Esimerkiksi antropologi Barbara Price on väittänyt, että asteekkien kannibalismin taustalle oletettu ajatus proteiininpuutteesta on perusteeton, koska asteekit olisivat saaneet tarpeeksi proteiineja kasvisravinnosta.
Ihmissyönnistä puhuessa voidaan tehdä ero sen välille syödäänkö oman ryhmän jäseniä (endokannibalismi) vai muiden ryhmien jäseniä (eksokannibalismi). Endokannibalismi liittyy usein hautajaisrituaaleihin, kun taas eksokannibalismi liittyy tyypillisesti sodankäyntiin. Endo- ja eksokannibalismi esiintyvät vain harvoin samanaikaisesti. Eräs viime vuosina tutkimuksen kohteena ollut ryhmä, jonka väitetään harjoittaneen aiemmin molempia kannibalismin muotoja, ovat Brasilian wari-intiaanit.
Eksokannibalismiin on usein liittynyt myös kiduttamista. Voitettu vihollinen on haluttu murskata henkisesti ennen kuin tämä on fyysisesti tuhottu tappamalla ja syömällä. Endokannibalismissa taas on usein kyse vainajan kunnioittamisesta. Toisaalta kyse on voinut olla myös siitä, että vainajaa on pelätty. Vainajan elinvoima on saatettu haluta vapauttaa tai saada se pidettyä sukulinjan tai klaanin sisällä. Endokannibalismia harjoittaneiden kansojen parissa ajatus ruumiin hautaamisesta on saattanut olla yhtä vastenmielinen kuin meille on ajatus ruumiin syömisestä.
Eräs hyvin tunnettu esimerkki hautajaisrituaaleissa harjoitetusta kannibalismista tulee Papua-Uusi-Guinean alueelta. Sikäläisen fore-heimon parissa oli 1950-luvulle asti tapana syödä vainajan liha ja aivot osana hautajaismenoja. Tämä tapa johti kuru-taudin nimellä tunnetun prionisairauden leviämiseen heimon keskuudessa. Sairaus levisi hautajaismenoissa vuosikymmenten ajan, kunnes 1960-luvulla jopa satoja fore-kansan jäseniä kuoli vuosittain tähän Creutzfeldt – Jakobin tautia muistuttavaan sairauteen. Taudin pitkän itämisajan vuoksi epidemia jatkui 1990-luvulle asti, vaikka foret luopuivat ihmissyönnistä jo vuosikymmeniä aiemmin.
Fore-kansan parissa raivonnut kuru-epidemia on antropologian soveltamisen kannalta kiinnostava tapaus. Kuru-taudin tartuntamekanismin ymmärtäminen edellytti perusteellista etnografista tutkimusotetta ja poikkitieteellistä lähestymistapaa, jossa eri tieteenalojen tuloksia yhdistellään rakentavalla tavalla. Fore-kansaa tutkineista antropologeista voidaan mainita Shirley Lindenbaum.
Toisinaan antropologisessa kirjallisuudessa esitetään Claude Lévi-Straussin ajatuksiin pohjaava teoria, jonka mukaan endokannibalismiin liittyisi tyypillisesti keittäminen ja eksokannibalismiin paistaminen. Tämä liittyy ajatukseen siitä, että keittäminen edustaisi kulttuuria siinä missä paistaminen luontoa. Näin ollen oman yhteisön jäsenet keitettäisiin ja vieraat paistettaisiin. Teorian tueksi etsitty empiirinen todistusaineisto on jäänyt ristiriitaiseksi.
Toisaalta antropologian piirissä on myös kiistetty ihmissyönnin olemassaolo vakiintuneena kulttuurisena käytäntönä. Aikanaan jonkin verran akateemista huomiota herättäneessä teoksessaan The Man-Eating Myth (1979) antropologi William Arens esittää, että tosiasiallisen ihmissyönnin sijasta yleisempiä ovat nimenomaan kuvitelmat oman kulttuuripiirin ulkopuolelle jäävien ihmisten harjoittamasta ihmissyönnistä. Itse asiassa Arens kiistää sosiaalisesti hyväksytyn ihmissyönnin olemassaolon täysin.
Arens esittää, että antiikin ajoista lähtien länsimaisen kulttuurin reunamille on kuviteltu ihmissyöjiä. Nämä varhaiset kuvaukset eivät perustuneet missään määrin empiiriseen tietoon ihmissyöjiksi väitettyjen ihmisten elintavoista. Pyrkimyksenä oli vain luoda rajaa sivistyneen ja sivistymättömän maailman välille. Arensin mukaan tällainen perusteeton myytti ihmissyönnistä on antiikin aikana liitetty esimerkiksi skyytteihin, keltteihin ja pikteihin.
Yleisemmällä tasolla tämän tapaisissa ihmissyöjämyyteissä on kyse ihmisille tyypillisestä halusta tehdä rajaa ”meidän” ja ”heidän” välille. Arens huomauttaa, että myös monien ei-länsimaisten kansojen parissa elää sitkeä uskomus siitä, että naapuriheimon alueella ihmissyöntiä todella harjoitetaan. Antropologi Margaret Mead sai Uuden-Guinean alueella kenttätyötä tehdessään kuulla arapesh-heimoon kuuluvilta informanteiltaan, että siirtyminen naapuriheimon pariin voisi olla vaarallista, sillä nämä tunnettiin ihmissyöjinä. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa taas monien kansojen parissa on elänyt uskomus, jonka mukaan vaaleaihoiset eurooppalaiset olisivat ihmissyöjiä.
Toisaalta tunnetaan myös ihmissyöjämyyttejä, joissa ihmissyönti sijoitetaan oman yhteisön piiriin. Esimerkiksi eräiden Kanadan intiaanikansojen myyttiperinteeseen kuuluu ajatus Wendigo-hengestä. Tämän myytin mukaan ihmisen voi tietyissä tilanteissa vallata Wendigo-henki, joka muuttaa ihmisen ihmislihaa himoitsevaksi pedoksi. Eräät tutkijat ovat arvelleet, että Wendigo-myytin varjolla on aikanaan saatettu surmata yhteisön sairaita ja heikkoja jäseniä. Kysymys olisi siis ollut hieman samanlaisesta mekanismista kuin noitavainoissa – joistakin yhteisön jäsenistä on haluttu eroon ja heidät on tämän vuoksi mustamaalattu. Wendigo-psykoosi on edelleen tunnettu oireyhtymä eräiden Kanadan intiaanien parissa. Tämä on mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten tietyt psyykkiset sairaudet voivat saada kulttuurisidonnaisen ilmiasun.
Pohjois- ja Etelä-Amerikan intiaanien harjoittamasta ihmissyönnistä on kuvauksia Kristoffer Kolumbuksen tekemien löytöretkien ajoista lähtien. Arens kuitenkin kyseenalaistaa näiden kuvausten uskottavuuden. Hän väittää, että antropologit eivät ole soveltaneet riittävää lähdekritiikkiä hyödyntäessään vuosisatojen takaisia silminnäkijöiden raportteja.
Esimerkiksi Marvin Harris uskoo kertomuksia kritiikittä eikä ymmärrä, että aitojen silminnäkijäkuvausten sijasta kyse on ensisijaisesti tarinoista, joiden yhteys todellisuuteen voi olla hyvin kyseenalainen. Ihmissyöntikuvausten samankaltaisuudessa ei Arensille ole kyse kulttuuristen käytäntöjen samankaltaisuudesta eri intiaaniryhmien välillä. Samat tarinat vain kiersivät vuosisatoja eurooppalaisten merimiesten, oppineiden, uudisasukkaiden ja lähetyssaarnaajien keskuudessa.
1500-luvulta peräisin oleva piirros Brasilian kannibaaleista. Edellisissä kuvissa on Leonhard Kernin Ihmissyöjä-veistos vuodelta 1650, kuvaus atsteekkien uhriritaalista ja Francisco de Goyan teos “Saturnus syö poikansa” 1820-luvulta. Kuvat: Wikimedia Commons.
Kuvitelmat ihmissyöjistä ovat monesti toimineet siirtomaavallan ja kolonialismin oikeuttajina. Kun intiaanit kuvattiin ihmislihalla herkuttelevina raakalaisina, heidän alistamisensa muuttui hyväksyttävämmäksi. Sen sijaan esimerkiksi asteekkien omassa taiteessa varsinaisen ihmissyönnin kuvaukset ovat harvinaisia. Arensin mukaan nämä kuvaukset liittyvät tilanteisiin, joissa asteekkisoturit ovat jääneet toisen intiaanikansan vangeiksi.
Arens ei kiistä, etteikö esimerkiksi satunnaista ihmissyöntiä poikkeustilanteissa olisi tapahtunut. Sen sijaan hän kiistää sellaiset tulkinnat, joiden mukaan ihmissyönti olisi ollut sosiaalisesti hyväksytty osa minkään kansan kulttuuria. Tämän näkemyksen mukaan ihmissyöjäheimoja ei ole olemassa.
Voi olla, että Arens on oikeassa väittäessään, että antropologit ovat menneinä vuosikymmeninä ottaneet todesta tarinoita ihmissyönnistä liian kevyin perustein. Siinä missä monien muiden kulttuuristen käytäntöjen olemassaolosta on käyty älyllisesti paljon ankarampaa keskustelua, ihmissyönnin olemassaolo kulttuurisena ilmiönä on hyväksytty sangen kevyin perustein. Tällöin on pikemminkin ylläpidetty antiikin ajoilta peräisin olevaa myyttiä kuin tehty vakavaa tutkimusta. Tästä ei toisaalta vielä voida vetää sellaista johtopäätöstä, etteikö sosiaalisesti hyväksyttyä ihmissyöntiä olisi voinut esiintyä. Ihmissyöjämyytti ja ihmissyönti ovat eri asioita, eikä niiden olemassaolo loogisesti riipu toisistaan.
Nykypäivänä suurin osa antropologeista ja arkeologeista ei allekirjoita Arensin väitettä siitä, että sosiaalisesti hyväksytty ihmissyönti ei olisi ollut todellinen ilmiö. Uskottavaa etnografista ja arkeologista todistusaineistoa ihmissyönnistä on yksinkertaisesti liikaa. Arensin esittämän kritiikin ansiona on kuitenkin, että antropologit ovat aiempaa herkempiä sen suhteen, voidaanko kaikkia kuvauksia ihmissyönnistä pitää luotettavina.
Ihmissyöntiä koskeva antropologinen keskustelu muistuttaa myös siitä, että antropologisessa tutkimuksessa lähtökohdaksi ei voida ottaa länsimaisia ennakkoluuloja. Vieraita kulttuurisia käytänteitä on pyrittävä ymmärtämään niiden omilla ehdoilla ja niiden omasta syntykontekstista käsin. Tietyssä mielessä Arens syyllistyy samanlaiseen kulttuuri-imperialismiin kuin kritisoimansa ihmissyöjämyyttiä ylläpitävät antropologit. Arensin ongelmana on se, että länsimaiseen moraaliin vetoamalla hän tulee kiistäneeksi ei-länsimaisten kansojen omien perinteiden olemassaolon niiltä osin kuin nuo eivät ole yhteensopivia länsimaisten arvojen kanssa. Ihmissyöjämyytin lisäksi myös myytti jalosta villistä voi olla tutkimukselle vahingollinen.
Kannibalismista on runsaasti arkeologista todistusaineistoa. Ongelma on, että sen perusteella tehdyt tulkinnat riippuvat aina tutkijoiden ennakko-oletuksista. Usein arkeologinen aineisto osoittaa varmuudella, että jonkinlaista ihmissyöntiä todella on tapahtunut. Pelkästään tämän pohjalta on kuitenkin kyseenalaista väittää, että ihmissyönti olisi ollut myös vakiintunut ja hyväksytty osa tiettyä kulttuuria. Yhtä hyvin kyse on voinut olla myös kriisitilanteen aikaansaamasta pakkoratkaisusta.
Eräs valaiseva esimerkki ovat Pohjois-Amerikan lounaisosissa noin vuosina 700‑1300 eläneet anasazi-intiaanit. Anasazeja pidettiin pitkään hyvin rauhanomaisena kansana, mutta ihmissyöntiin viittaavat arkeologiset löydöt ovat muuttaneet kuvaa viime vuosikymmeninä. Ajatusta anasazien harjoittamasta ihmissyönnistä on puolustanut erityisesti antropologi Christy G. Turner II.
Kun nykyisten alkuperäiskansojen esi-isiä leimataan ihmissyöjiksi, on sillä aina myös poliittisia seurauksia. Ei olekaan ihme, että kaikki Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen edustajat eivät ole mielissään tutkijoiden yrittäessä selvittää totuutta anasazien ihmissyönnistä.
Anasazien asumusten raunioilla tehdyt arkeologiset löydöt osoittavat varmuudella, että jonkinlaista ihmissyöntiä on tapahtunut. On esimerkiksi löydetty ihmisluita, joita on käsitelty tavalla joka viittaa siihen, että liha on irrotettu syötäväksi. Lisäksi on löydetty kivettynyttä ulostetta, jonka on tutkimuksissa todettu sisältävän erästä proteiinia, joka voi olla peräisin vain ihmislihasta.
Arkeologisen aineiston pohjalta on kuitenkin hyvin vaikea sanoa, onko ihmissyönti ollut hetkellinen ratkaisu johonkin kriisitilanteeseen vai elimellinen osa kulttuuria. Toisinaan populaaritieteellisissä julkaisuissa voidaan arkeologiseen aineistoon perustuen esittää, että ihmissyönti on aikanaan ollut yleinen ja laajalle levinnyt kulttuuripiirre.
Menneinä vuosisatoina merimiehet kertoivat tarinoita kaukaisten maiden ihmissyöjistä. Purjelaivojen aikakaudella ihmissyönti oli monesti elettyä todellisuutta paradoksaalisesti juuri merimiehille itselleen. Haaksirikkoja tapahtui verrattain usein ja merimatkat olivat pitkiä. Mikäli laiva upposi ja miehistö onnistui pelastautumaan veneeseen, ajelehtiminen avomerellä saattoi kestää jopa kuukausia. Ruoka ja juoma hupenivat nopeasti, joten pelastautuneiden oli henkensä pitimiksi usein surmattava joku keskuudestaan.
Pikkuhiljaa kehittyi hyväksytty perinne, jonka mukaan surmattava tuli valita arvalla. Joidenkin lähteiden mukaan arpa lankesi epätavallisen usein laivapojalle. Vuonna 1884 erään haaksirikkoutuneen englantilaisen laivan miehistön jäsenet herättivät kohua myöntämällä, ettei arpaa oltu vedetty. Laivapoika oli tapettu muiden ruoaksi arpaa vetämättä. Seurasi oikeudenkäynti ja lopulta vuosisatoja voimassa ollut perinne muuttui laittomaksi.
Toinen esimerkki länsimaisen kulttuurin piirissä harjoitetusta kannibalismista on menneinä vuosisatoina tavanomainen tapa käyttää vanhoja muumioita lääkinnällisiin tarkoituksiin. Muumiot jauhettiin jauheeksi, jolla uskottiin olevan lääkinnällisiä vaikutuksia. Tätä pulveria pidettiin vielä 1700-luvulla lähes yleislääkkeen asemassa.
Eräänlainen symbolinen kannibalismi on läsnä myös kristittyjen ehtoollisella. Erityisesti katolisessa teologiassa painotetaan sitä, että ehtoollisleipä ja ehtoollisviini todella muuttuvat ehtoollisen aikana Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Ehtoollisen sakramentti on juuri tässä. Leipä pysyy ulkoisilta ominaisuuksiltaan leipänä, mutta ehtoolliseen osallistuvalle se on samanaikaisesti Kristuksen ruumis.
Yllä esitetyt esimerkit voivat tuntua keinotekoisilta tai kaukaa haetuilta. Niiden voi ajatella osoittavan, ettei kenties voida vetää selvää rajaa ihmissyöntiä harjoittavien ja siitä kategorisesti kieltäytyvien kulttuurien välillä. Ihmissyönti on ihmisenä olemisen rajoja rikkovana toimintana jotain sellaista, mikä uhkaa sosiaalisen järjestyksen perustaa. Jo pelkkä ihmissyönnin mahdollisuus herättää levottomuutta, kuten uskontotieteilijä Matti Kamppinen on todennut. Tämän vuoksi ihmissyönti on ollut tarkkojen rituaalien määrittämää silloin kun sitä sosiaalisesti hyväksyttynä kulttuuripiirteenä on esiintynyt.
Juttu on julkaistu AntroBlogissa ja se julkaistaan myös tiedetuubissa AntroBlogin luvalla. Jutun on kirjoittanut Helsingin yliopiston sosiaali- ja kulttuuriantropologian oppiaineessa jatko-opiskelijana oleva Juuso Koponen. Juttua ei ole muutettu alkuperäisestä.
Arens, William. 1979. The Man-Eating Myth. Oxford University Press.
Goldman, Lawrence (toim.). 1999. The Anthropology of Cannibalism. Bergin & Garvey.
Harris, Marvin. 1982. Kulttuurien synty. Kirjayhtymä.
Antropologia on tiede, jonka tehtävänä on ihmiselämän ymmärtäminen sen kaikissa muodoissa: politiikkaa, taloutta, uskontoa ja sosiaalisia suhteita sekä paljon muuta arkielämän mekanismeista ihmiskunnan globaaleihin teemoihin. Kiinnostava Antroblogi kirjoittaa näistä aiheista ja Tiedetuubi julkaisee joitain sivuston tekstejä blogistien luvalla. Ensimmäisenä aiheena on ruoka.
Antropologiaa on tieteenalana toisinaan kritisoitu siitä, että siitä puuttuu niin sanottu normaalitiede. Ei ole olemassa yhtenäistä teoreettista viitekehystä, jonka kaikki antropologit jakaisivat, vaan kilpailevia lähestymistapoja ja teoreettisia näkökulmia on runsaasti.
Tämä luo toisaalta erinomaista pohjaa tieteelliselle keskustelulle ja kilpailevien näkökulmien kritisoimiselle. Vaihtoehtoisten näkökulmien runsaus on pikemminkin oppialan vahvuus kuin heikkous.
Eräs antropologeja jakanut kysymys koskee sitä, onko antropologia pohjimmiltaan humanistinen tiede vai olisiko kysymyksessä sittenkin yksi luonnontieteistä. Tässä artikkelissa käsittelen Marvin Harrisin(1927−2001) kulttuurimaterialistista lähestymistapaa, jota voisi luonnehtia ainakin jossain määrin luonnontieteelliseksi.
Harris pitää elinympäristöä ja teknologiaa tekijöinä, jotka viime kädessä määrittävät kulttuurin suunnan. Taustalla vaikuttavana ajatuksena on, että ihmiset pyrkivät maksimoimaan ravinnon ja eläinproteiinien riittävän määrän annetuissa olosuhteissa. Tällöin tuotantoteknologian ja elinympäristön muodostama perusta määrittää ylärakenteen, johon kuuluvat myös esimerkiksi uskonnolliset kiellot ja käskyt.
Harrisin mukaan kaikkien yhteiskuntien ja kulttuurien tärkein haaste on ollut riittävän ravinnon ja erityisesti proteiinien määrän turvaaminen. Tästä näkökulmasta ihmiskunnan historia on ollut taistelua nälkää vastaan. Väestönkasvu on perinteisesti uhannut tuotantojärjestelmien vakautta.
Kulttuurimaterialismin mukaan esimerkiksi uskonnolliset ruokatabut voidaan selittää ekologisilla tekijöillä. Harrisin mukaan kulttuureilla on taipumus asettaa yliluonnollisia kieltoja jonkin eläimen lihan käytölle silloin, kun sen yhteisölle tuottama hyöty verrattuna kuluihin vähenee. Harrisin ajatus on siis vastakkainen strukturalistien kuten Claude Lévi-Straussin ja Mary Douglasin ajatukselle, jonka mukaan ravinnoksi kelpaavat asiat ovat ruokaa vain, mikäli ne sopivat kulttuurisesti määräytyneeseen luokittelujärjestelmään.
Harrisin mukaan ruokatabuissa ei ole kyse luokittelusta. Ne toimivat pikemminkin keinona, jonka avulla pyritään turvaamaan riittävän tehokas ravinnonsaanti. Kulttuuri ei siis kulttuurimaterialismin näkökulmasta ole riippumaton järjestelmä, vaan sitä säätelevät luonnonympäristön asettamat rajoitukset ja mahdollisuudet.
Harris toi antropologiaan kulttuurimaterialismille tärkeän emic/etic –jaottelun. Lyhyesti määriteltynä emic tarkoittaa tutkittavien omaa näkökulmaa ja eticpuolestaan tutkijan näkökulmaa. Harrisin mukaan antropologin olisi pyrittävä etic–tason selityksiin, eikä tyytyä emic–tasolle jääviin kuvauksiin, vaikka myös ne ovat tärkeitä.
Esimerkiksi Harris ottaa Bronislaw Malinowskin Trobriand-saaria koskevat klassiset etnografiat, erityisesti Malinowskin kuvaaman trobriandilaisten harjoittaman kula-vaihdon. Kula-vaihdossa trobriandilaiset kulkevat pitkiä ja vaarallisia merimatkoja vaihtaakseen kotilonkuorista valmistettuja seremoniallisia arvoesineitä.
Malinowski korostaa, kuinka tärkeä kulttuurinen instituutio kula-vaihto trobriandilaisille on. Harrisin kritiikin mukaan tutkijan tulisi kyetä nousemaan tältä emic–tasolta etic–tasolle ja ymmärtää, että tutkittavien oma käsitys näiden toiminnan taustalla vaikuttavista tekijöistä voi olla puutteellinen. Vaikka kula-vaihto olikin trobriandilaisille tärkeä kulttuurinen instituutio, sen yhteydessä tapahtui myös muuta vaihdantaa, joka materiaalisessa mielessä saattoi olla tärkeämpää kuin varsinainen kula-vaihto.
Kulttuurimaterialistinen lähestymistapa pyrkii selittämään ympäristötekijöillä myös esimerkiksi sellaisia ilmiöitä kuten ryhmien välinen aggressio ja sodat. Länsimaisessa arkiajattelussa sotaa pidetään usein universaalina ilmiönä, osana ”ihmisluontoa”. Antropologit tietävät, että on myös monia yhteisöjä, joille sodankäynti on ollut lähes tuntematonta. Toisaalta monet alkuperäiskansat ovat tunnettuja hyvin raa’asta sodankäynnistä. Harrisin mukaan erot ihmisryhmien aggressiivisuudessa selittyvät viime kädessä elinympäristöjen eroilla. Sota ei siis ole osa ihmisluontoa vaan kulttuurinen sopeutuma tietynlaisiin olosuhteisiin.
Harris pyrkii ajattelussaan johdonmukaisuuteen ja universaaliuteen, jonka avulla voi selittää eri ilmiöitä eri puolilta maailmaa. Esimerkiksi asteekkien jumalat olivat Harrisin mukaan verenhimoisia ja ihmislihaan mieltyneitä juuri siksi, että asteekkien elinympäristössä oli kroonista pulaa eläinproteiinista. Koska alueen väestö oli paisunut liian suureksi eikä ruoaksi sopivia ja riittävän suurikokoisia eläimiä ei ollut, uhrattiin ihmisiä.
Ideologisesti ihmisuhreilla pyrittiin saamaan esimerkiksi sadetta aikaan, mutta käytännössä kyse oli siitä, että ihmisuhrien avulla pyrittiin turvaamaan yhteiskunnan eliitin riittävä proteiininsaanti. Kun uhripappi kaivaa sydämen temppelin laelle tuodun sotavangin rinnasta ja avustajat vierittävät ruumiin alas temppelin portaita, on Harrisin poleemisen näkemyksen mukaan selvää, mitä uhrille tapahtuu: hänet syödään eliitin pidoissa.
Ihmissyönti on antropologisesti mielenkiintoinen ilmiö. Modernissa länsimaisessa kulttuurissa se on ehdoton tabu, mutta monien kulttuurien piirissä ihmissyöntiä on harjoitettu joko säännöllisesti tai tietyissä poikkeustilanteissa. On epäselvää, kuinka hyvin kulttuurimaterialismi lopulta onnistuu selittämään sitä, miksi kannibalismia on historiallisesti esiintynyt. Mikäli asteekit todella söivät uhraamansa ihmiset, on tällä jo uhrien suuren määrän vuoksi ollut ravitsemuksellista merkitystä. Ihmissyönti on kuitenkin monissa muissa kulttuurisissa konteksteissa ollut paljon satunnaisempaa.
Kulttuurimaterialistisen käsityksen mukaan historiaa ohjaa väestönkasvun asettama paine tehostaa tuotantojärjestelmää. Harrisin mielenkiinto kohdistuu siis yhteiskunnan kykyyn sopeutua vallitseviin olosuhteisiin. Tällainen systeeminen lähestymistapa on kriittinen sellaista kulttuurievolutionistista käsitystä kohtaan, joka näkee historian “menestystarinana”. Pikemminkin tehostamisen hintana on usein ollut elintason lasku ja elämänlaadun heikkeneminen.
Kehitys ei siis kulje automaattisesti kohti parempaa, inhimillisempää maailmaa, vaan usein pikemminkin kohti lisääntyvää kurjuutta ja puutetta. Toisaalta monet kehitysaskeleet, joita pidämme järjen ja inhimillisyyden voittoina, ovat mukautumista tuotantojärjestelmän nykyiseen tilaan.
Esimerkiksi länsimainen lapsityövoiman käytön kielto on seurausta koulutetumman työvoiman tarpeesta ja siitä, että nykyaikana lasten työtä hyödyntävä teollisuus sijoittuu kapitalistisen maailmanjärjestelmän periferiaan.
Hyvä esimerkki siitä, että teknologinen kehitys ei johda välttämättä parempaan lopputulokseen, on maanviljelyn ”keksiminen” — niin sanottu neoliittinen vallankumous. Nykyisen antropologisen käsityksen mukaan metsästäjä-keräilijöiden elämäntapa oli melko vaivatonta. Riittävä ravinto hankittiin melko vähällä vaivalla. Ongelmana oli väestönkasvu ja sen ehkäiseminen. Luonnon antimilla elämisen haasteena kun on se, että tuotantoa ei oikeastaan voi tehostaa. Jos alueen riista on pyydetty ja syötäviksi sopivat kasvit keräilty, ei työmäärän lisääminen enää auta.
![Boschman living in the Roggeveld [Rogefeldt], at the Cape of Good Hope](http://i0.wp.com/www.antroblogi.fi/wp-content/uploads/2017/02/Boschman-living-in-the-Roggeveld-Rogefeldt-at-the-Cape-of-Good-Hope.jpg)
Tietty alue pystyy elättämään vain tietyn määrän keräilytaloutta harjoittavia ihmisiä. Harrisin mukaan metsästäjä-keräilijöille oli tämän vuoksi tärkeää pitää väestönkasvu mahdollisimman matalana. Väestönkasvua yritettiin ehkäistä muun muassa surmaamalla vastasyntyneitä.
Lopulta väestönkasvu kuitenkin pakotti ihmiset maanviljelijöiksi. Maanviljely ei siis ollut myöhäisen kivikauden ihmisille uutta hyvinvointia tuottava innovaatio, vaan pakkoratkaisu tilanteessa, jossa aiemman tuotantotavan tehostaminen ei enää ollut mahdollista.
Arkeologinen todistusaineisto osoittaa, että maanviljelyyn siirtyminen heikensi ihmisten elintasoa tuntuvasti. Maanviljely kykenee kuitenkin elättämään suuremman joukon ihmisiä kuin metsästys ja keräily. Tämän vuoksi maanviljelyä harjoittaneet ihmisryhmät syrjäyttivät metsästäjä-keräilijät lähes kaikkialla, missä maanviljely ylipäänsä on mahdollista. Maanviljelyn omaksuminen ei johtanut aiempaa korkeampaan elintasoon, vaan työmäärän lisääntymiseen ja elintason laskuun.
Maanviljelyyn siirtyminen myös muutti ihmisryhmien välisiä konflikteja aiempaa raaempaan suuntaan. Ryhmätason konfliktit, joissa kuoli verrattain vähän ihmisiä, muuttuivat maanviljelyyn siirtymisen myötä laajamittaisiksi sodiksi. Maanviljelyn omaksumisen myötä ihmisyhteisöt myös muuttuivat aiempaa kerrostuneemmiksi. Lopulta syntyivät ensimmäiset keskittyneet valtiot. Tämä tarkoitti ihmisten valtaosalle vapauden kaventumista ja työmäärän lisääntymistä entisestään.
Harrisin mukaan muinaisajan valtiot kuten Egypti, Babylonia ja Kiina, joissa väestön valtaosa raatoi raskaissa maataloustöissä köyhyysrajan tuntumassa, todistavat vastaansanomattomasti, ettei ihmiselämässä ole mitään, mikä luonnostaan varmistaisi aineellisen tai moraalisen kehityksen.
Teollinen vallankumous ja modernisaatio ei ole muuttanut perusasetelmaa. Edelleenkin monin paikoin maailmaa tehdään raskasta työtä oloissa, joihin yksikään itseään kunnioittava cherokee tai trobriandilainen ei olisi suostunut. Suomessakaan teknologinen kehitys ei ole viime vuosikymmeninä johtanut työajan lyhentymiseen. Sen sijaan keskustellaan siitä, kuinka työaikaa voitaisiin pidentää.
Toisaalta teollistumisen myötä elintaso on noussut ainutlaatuisen korkealle tasolle. Harris kuitenkin puhuu teollisuuden saippuakuplasta. Teollistuneissa maissa tapahtunut elintason nousu perustuu uusiutumattomien fossiilisten luonnonvarojen laajamittaiselle käytölle. Tuotantotapa ei ole kestävällä pohjalla, koska sen edellyttämät resurssit eivät uusiudu samaa tahtia kuin niitä kulutetaan. Näin myös teollinen tuotantotapa kohtaa saman perusongelman kuin aiemmat tuotantotavat ihmiskunnan historiassa. Lopulta oma toimintamme johtaa siihen, että tuotantotavan jatkumisen edellytykset katoavat. Resurssit loppuvat.
Kulttuurimaterialistinen lähestymistapa on hyödyllinen myös nykypäivän ilmiöitä tarkasteltaessa. Esimerkiksi suurta inhimillistä kärsimystä aiheuttaneen Syyrian sisällissodan taustalla on paitsi suurvaltojen politiikka ja ihmisten tietoiset päätökset, myös ilmastonmuutoksen vaikutukset Lähi-Idän alueella. Aavikoituminen ja viljelysmaan turmeltuminen ovat ajaneet ihmisiä kaupunkeihin etsimään toimeentuloaan. Kun toimeentulon mahdollisuuksia ei kaupungeissakaan ole riittävästi, yhteiskunnan vakaus heikkenee ja syntyy kasvupohjaa konflikteille.
Ruokamellakka Dungarvanissa 1846 nälänhädän aikaan.
Eräs kulttuurimaterialismin mielenkiintoisimmista väitteistä on se, että pitkään antropologisen kiinnostuksen kohteena olleet ruokatabut voidaan selittää viime kädessä luonnonympäristön ja ihmisyhteisön materiaalisen tuotannon välisellä dynamiikalla.
Klassinen esimerkki ruokatabuista on sianlihan syöntikielto sekä juutalaisuudessa että islamissa. Sika on sekä juutalaisten että muslimien mielestä saastainen eläin. Sika ei yksinkertaisesti ole ruokaa, eivätkä edes maallistuneet juutalaiset tai muslimit välttämättä suostu syömään sitä.
Kulttuurimaterialismin mukaan sianlihansyöntikielto syntyi alkujaan siksi, että muinaisen Lähi-Idän alueella sikojen kasvattaminen muuttui tietyssä historian vaiheessa ympäristön kannalta tuhoisaksi. Pronssikaudelle tultaessa mahdollisuudet sikojen kasvattamiseen luonnonrehulla heikkenivät, ja niille täytyi syöttää yhä enemmän viljaa. Sika kilpaili yhtäkkiä samasta ravinnosta ihmisen kanssa. Sikatabun taustalla on juuri se, että lyhyellä tähtäimellä sikojen kasvattaminen voi olla houkuttelevaa, vaikka suuressa mittakaavassa se olisi erittäin kallista ja sopeutumisen vastaista. Tämän vuoksi tarvitaan ehdoton kielto.
Kulttuurimaterialistinen selitys sianlihan syöntikiellolle on siis hyvin erilainen kuin esimerkiksi strukturalistisesta ajattelusta ammentavat selitykset. Esimerkiksi Claude Lévi-Straussin strukturalismista vaikutteita saanut antropologi Mary Douglas on esittänyt, että sika on juutalaisuudessa saastainen siksi, että se on eläimenä yhteensopimaton muinaisisraelilaisten luokittelujärjestelmän sisäisen logiikan kanssa. Sama koskisi myös muita Toorassa kiellettyjä eläimiä. Kyse ei siis olisi siankasvatuksen ekologisista kustannuksista tai esimerkiksi sianlihassa toisinaan esiintyvään trikiinimadon välttämisestä, vaan siitä, että tietyt eläimet loukkaavat luokittelujärjestelmän logiikkaa.
Jos haluaisi etsiä välittävää kantaa Douglasin ja Harrisin esittämien näkemysten väliltä, voisi ajatella, että ekologiset tekijät vaikuttavat siihen, mitkä eläinlajit ensisijaisesti julistetaan saastaisiksi, ja tämän jälkeen luokittelusymmetrian avulla kiellettyjen eläinten joukko ikään kuin viimeistellään. Myös Harris myöntää, että osa Toorassa kielletyistä eläimistä on voitu kieltää yksinomaan luokittelusymmetrian vuoksi.
Joillakin seuduilla sianlihan tuottaminen on perinteisesti ollut yhdyskuntataloudellisesti edullisempaa. Kulttuurimaterialistille luonnonympäristö voi näin selittää jopa sitä, mikä uskonto missäkin omaksutaan. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna islamin laajentuminen ensimmäisellä vuosituhannella pysähtyi Kiinan ja Euroopan rajoille siksi, että näillä alueilla sikojen kasvatus oli liian kannattavaa.
Vakiintunut tabu voi myös muokata ympäristöä tiettyyn suuntaan. Kun sianlihan kasvatus on muslimeilta poissuljettu vaihtoehto, he ovat kasvattaneet vuohia, jotka pahentavat eroosiota ja tekevät sikataloudesta entistä kannattamattomampaa. Albaniassa metsäiset, siankasvatukselle otolliset seudut ovat pääsääntöisesti olleet kristittyjen asuttamia, kun taas muslimit ovat asuttaneet alueita, missä metsiä on vähemmän ja sikatalous ei kannattaisi.
Harrisin mukaan Intian hindulaisuuteen liittyvä lehmän asema pyhänä eläimenä, jota ei saa tappaa, voidaan selittää kulttuurimaterialistisesti. Lehmän pyhä asema voi vaikuttaa ensi silmäykseltä epärationaaliselta. Tuntuu resurssien haaskaukselta, että lehmiä ei teurasteta, kun niiden maidontuotanto heikkenee, vaan niiden annetaan mieluummin käyskennellä vapaina.
Harrisin mukaan tämä selittyy sillä, että nautakarjan rooli esiteollisen Intian maataloudessa oli korvaamaton. Lehmiä tarvittiin maidontuotannossa ja härkiä kyntöjuhtina. Intian olosuhteissa härät ovat perinteisesti olleet välttämättömiä maanviljelylle. Nautakarjan teurastaminen olisi siis ollut vastoin maanviljelijöiden pitkän tähtäimen etuja.
Harrisin mukaan tabun on oltava ehdoton, jotta tiukan paikan tullen — esimerkiksi ankarina katovuosina — maanviljelijät eivät teurasta eläimiään. Kulttuurimaterialismin näkökulmasta Intian uskontojen kielteinen asenne lihansyöntiä kohtaan ei ole hengen voitto aineesta, vaan suoraa seurausta tuotannon tehostamisesta, luonnonvarojen ehtymisestä ja asukastiheyden kasvusta.
Kulttuurimaterialistinen lähestymistapa voi suoraviivaisuudessaan herättää vastustusta. Monet tutkijat ovatkin esittäneet, että kulttuurimaterialismi yksinkertaistaa asioita liikaa. Väestönkasvu, teknologia, ympäristö ja kulttuuri ovat monimutkaisemmassa vuorovaikutussuhteessa kuin kulttuurimaterialismi esittää. Vaikkapa se, onko jokin ravinnoksi kelpaava asia ruokaa vai ei, ei välttämättä ole niin yksinkertaista kuin kulttuurimaterialistit esittävät.
Antropologi Maurice Godelierin mukaan metsästäjä-keräilijät hyödyntävät vain pientä osaa mahdollisista ravinnon lähteistä. Myös länsimaissa ruoaksi kelpaavia tuotteita valikoidaan, eikä vain luonnonsuojelullisin tai tuotantotaloudellisin perustein. Muun muassa hyönteiset olisivat tuotantokustannuksiltaan melko edullista ravintoa, mutta hyönteisten myynti ihmisravinnoksi on Euroopan Unionin alueella kielletty.
Marvin Harris on kuitenkin oikeassa siinä, että ihmisen kulttuurisella käyttäytymisellä on aina tietyt luonnon asettamat reunaehdot. Ihmiset eivät voi täysin vapaasti elää haluamallaan tavalla, vaan joutuvat aina ottamaan luonnon asettamat rajoitukset huomioon. Jos muinaisen Lähi-Idän asukkaat joutuivat kieltämään itseltään herkullisen sianlihan, voi olla, että nykyajan ihmiset joutuvat tulevaisuudessa tekemään uhrauksia oman ”yhteiskunnallisen tuotantojärjestelmänsä” olemassaolon turvaamisen vuoksi. Tämä voi tarkoittaa myös esimerkiksi lihansyönnistä tinkimistä. Tai hyönteisten ottamista mukaan ruokalistalle.
Kirjoittanut: Juuso Koponen / Antroblogi
Lisää luettavaa: Douglas, Mary. 2000. Puhtaus ja vaara. Vastapaino. Harris, Marvin. 1968. The Rise of Anthropological Theory. Columbia University. Harris, Marvin. 1982. Kulttuurien synty. Kirjayhtymä. Harris, Marvin. 1985. Good to Eat — Riddles of Food and Culture. Allen & Unwin.
Kaikki tietävät, että hampurilaiset, ranskalaiset perunat ja limu eivät ole terveellisen ruokavalion perusta, mutta niitä nautitaan kuitenkin valtavasti joka puolella planeettaamme. Pikaruoka on suosittua, koska se on helppoa ja halpaa – ja kohta se on vielä nopeampaa ja edullisempaa, kun kokit voidaan korvata automaateilla.
Tieteiselokuvissa on ruoka- ja juoma-automaatteja, jotka antavat pyynnöstä syötävää.
McDonaldsin Bostonissa, Yhdysvalloissa tammikuun viimeisenä päivänä esittelemä Big Mac -automaatti on askel kohti tätä pikaruokailun tulevaisuutta.
Onko se hyvä vai huono, on jokaisen itse päätettävissä, mutta rutiininomaisesti purilaisia rasvan käryssä paistavien, minimipalkkaa nauttivien työläisten korvaaminen robotilla on looginen askel.
Tämä laite ei siis vain jaa purilaisia asiakkaille, vaan tekee ne sisällään.
Se paistaa pihvit ja sämpylät sekä pinoaa ne salaattien, tomaattien, kurkkujen ja soosien kanssa taatusti standardin mukaiseksi paketiksi. Jo nythän suurin osa pikaruokaketjujen raaka-aineista tulee ravintoloihin pakastettuina, paloiteltuina ja sopiviksi annosteltuina, joten laite pystyy käyttämään niitä kätevästi hyväkseen.
Tämä ensimmäinen hampurilaisautomaatti tarjosi asiakkailleen aluksi tuotoksiaan ilmaiseksi. Yhtiö halusi paitsi saada näin mainosta – esimerkiksi tämänkin jutun muodossa – mutta myös kerätä kokemuksia ja reaktioita automaattisten hampurilaisten tekemisestä.
Keltaisten kaarien ravitsemusliikkeen tavoitteena on luonnollisesti automatisoida koko ravintola, jolloin asiakas voisi tehdä tilauksen automaatilla joko näytön tai puhetunnistuksen avulla, maksaa kortilla tai etämaksulaitteella, ja poimia annoksensa luukusta.
Kenties jossain vaiheessa Ronaldin näköinen robottitarjoilijakin voi tuoda tarjottimen asiakkaalle.
Kansainvälisellä avaruusasemalla oleva Euroopan avaruusjärjestön ranskalaisastronautti Thomas Pesquet julkaisi Twitter-tilillään kiinnostavan postauksen 30. joulukuuta: kuvassa leijuu omalaatuinen, pizzalta näyttävä möhkäle, jota Thomas kutsui avaruushampurilaiseksi.
"Tortilla, rehydrated beef, fresh onion from #HTV6, @ISS_Research lettuce & sauce. Tasted like heaven, flew like an angel ;)"
Luomus oli itse asiassa varsi mielikuvituksellinen, sillä raaka-aineina oli käytetty siinä avaruusasemalla olevia raaka-aineita hyvin luovalla tavalla. Mainoksen alla on selvitettynä sen koostumusta:
Normaalia leipää avaruusasemalla ei ole, koska se säilyy huonosti ja koska leivästä tulee paljon murusia, jotka painottomuudessa voivat päätyä herkkiin aseman laitteisiin tai astronauttien keuhkoihin. Sen sijaan siellä käytetään paljon tortillaa, minkä hyviä puolia ovat paitsi säilyvyys ja vähäinen murentuminen, niin myös sen meneminen varsin pieneen tilaan. Siksipä hampurilaisen leipänä toimii tortilla.
Pakastekuivattu liha on saatu normaalin näköiseksi (ja roiskeläpän makuiseksi) kuumalla vedellä. Sitä voi vielä kuumentaa ja jopa kärventää hieman asemalla olevilla uuneilla, mutta hieman niitä väärinkäyttämällä: uunit on tehty kuumentamaan säilykepurkkeja, joten muita aineita kuumennettaessa täytyy käyttää vanhaa, tyhjää säilykepurkkia, jonka sisälle uusi ruoka-aine laitetaan.
Sipuli on eräs suurinta iloa (ainakin ruokamielessä) tuottavista tuliaisista, kun rahtialus saapuu asemalle. Niiden kyytiin pakataan usein sipulien lisäksi muun muassa sitrushedelmiä, joiden kirpeä, tuore tuoksu tuo vaihtelua normaaliin aseman ruokavalioon. Hyvin säilytettyinä sipulit säilyvät syömäkelpoisina myös pitkään. Nämä sipulit tulivat asemalle japanilaisen HTV-aluksen mukana.
Avaruusasemalla on muutamia kasvihuoneita, tai siis oikeastaan kasvatuskaappeja. Niissä kasvatetaan muun muassa salaattia, tosin tässä vaiheessa lähinnä tutkimusmielessä. Ne eivät tuota toistaiseksi riittävästi lehtiä säännöllisesti syötäväksi, mutta niitä nautitaan erikoispäivinä.
Lisäksi "hampurilaisessa" on erilaisia sooseja, todennäköisesti ketsuppia, sinappia, majoneesia ja tabaskoa. Etenkin vähän aikaa avaruudessa oltuaan astronautit lisäävät tabaskoa melkein kaikkiin ruokiin, koska makuaisti turtuu lennon aikana ja tyypillisesti astronautit haluavat mausteisempaa ruokaa.
Todennäköisesti syömisen aikana tortilla oli "suljettuna", jolloin sen saattoi syödä käsin ilman veistä ja haarukkaa. Etenkin veitsen käyttäminen avaruuden painottomuudessa on hankalaa, ja sen vuoksi kätevin ruokailuväline avaruudessa onkin … sakset. Itse asiassa ne ovat hyvin kätevät myös maanpäällisessä keittiössä!
Thomas kertoi enemmänkin avaruusaseman ruokavaliosta juuri ennen joulua julkaisemallaan videolla (alla), missä hän kertoo myös juhla-aterioista. Etenkin eurooppalaisastronautit vievät mukanaan nykyisin oman maansa erikoisuuksia ja heidän mukaansa lastataan erityisiä juhlaruokia, joita tarjoillaan luonnollisesti kaikille muillekin asemalla oleville avaruuslentäjille.
Tämä vuoden Nobel-viikko on parhaillaan huipentumassa, kun Nobelin rauhanpalkinto jaetaan Oslossa ja tänään illalla nobelistit kokoontuvat Tukholmassa juhalliselle illalliselle.
Keskiviikkona ja torstaina palkinnonsaajat kertoivat tutkimuksistaan perinteisissä esitelmissä (joiden tallennukset ovat nähtävissä myös Tiedetuubissa, linkit niihin ovat jutun alapuolella), ja eilen perjantaina oli vuorossa Nobel-keskustelu. Siinä keskityttiin tällä kerralla ruokaan ja sen tulevaisuuteen. Keskustelussa käsiteltiin ruokaa varsin laaja-alaisesti alkaen siitä, mitä lautasellamme pitäisi olla, aina siihen, miten ruokavalintamme vaikuttavat maapallon elinkelpoisuuteen.
Joulukalenterimme luukun raosta lorisee tänään monikäyttöistä etikkaa.
Joulun alla kodeissa jynssätään paikat puhtaiksi. Etikka toimii hommassa oivasti happamuutensa vuoksi. Sen avulla on helppo kiillottaa monia metalleja ja avata vaikkapa putkistojen tukkeumia. Aine myös tappaa tehokkaasti mikrobeja.
Etikka on myös hyvä ruoka- ja säilöntäaine, jota käytetään vaikkapa salaatinkastikkeissa ja joulusilakan valmistuksessa. Aineella väitetään olevan monia suoria terveysvaikutuksiakin, vaikka todisteiden kanssa on vähän niin ja näin. Ja happaman nesteen nauttiminen suurissa määrin voi olla myös pidemmän päälle haitallistakin.
Etikka on tunnettu vähintäänkin tuhansia vuosia, sillä keksintö on luultavasti vain muutaman vuoden nuorempi kuin alkoholi. Etikkahappoa nimittäin saadaan etikkahappobakteerien avulla, alkoholin hapettuessa.
Etikka koostuu kahdesta värittömästä aineesta, vedestä ja etikkahaposta, sekä lähtöalkoholista (väkiviina, valkoviini, riisiviini jne.) peräisin olevista aromeista. Pistävän hajuista etikkahappoa on kotikäytössä olevissa etikoissa mukana tyypillisesti 3–5 %.
Yllä: Etikkahapolla maustetaan makoisia ruokia. Valokuva: Blue moon in her eyes / Flickr
Etikkalaatuja on monia, riippuen lähtöaineista sekä valmistusmenetelmistä. Vanhalla Orleans-pintamenetelmällä viini etikoituu hiljakseen tynnyreissä bakteerien toimiessa pinnalta käsin, tuoreemmissa metodeissa alkoholi taas valutetaan bakteeripitoisen ritilän läpi. Tai sitten bakteerit sekoitetaan koko nesteeseen.
Kaupassa myytävä balsamico eli "balsamietikka" on muuten yleensä väärennöstä. Aito balsamico maksaa jopa satoja euroja litralta, eikä sitä saa lähikaupasta muutamalla eurolla. Niissä myydään vain normaalia viinietikkaa, johon on lisätty elintarvikevärejä ja rypälemehua. Aito balsamico on hyvin hidasta ja työlästä valmistaa, sillä prosessiin kuuluu vuosien pituinen tynnyrissä väkevöittämisen vaihe.
Puhdasta etikkahappoa kutsutaan jääetikaksi. Sen jäätymis- (eli sulamispiste) on vain 17 °C, ja nesteestä nousevat höyryt ovat ilmaa raskaampia. Aine on hygroskooppinen eli se imee itseensä kosteutta ympäristöstä.
Etikkahappo on kemianteollisuuden tärkeimpiä raaka-aineita: Sitä hyödynnetään paitsi elintarvikkeiden lisäaineena (E260), myös lääkkeiden, hajusteiden, värien, muovien ja biomuovien, pehmitinaineiden, asetaattikuitujen sekä monien muiden kemikaalien valmistuksessa.
Alla vielä näkymiä Giuseppe Giustin tiloista Italian Modenasta. Se on maailman vanhin aitoa balsamicoa valmistava yritys.
Kuvat, mukaanlukien otsikkokuva: CCFoodTravel.com / Flickr
Lähteet: Työterveyslaitos, Rajamäen / Berner
Ihan pelkästä sähköstä ei saa tietenkään murkinaa, mutta kun mukaan otetaan ilmasta erotettua hiilidioksidia ja mikro-organismeja, voidaan tuottaa yksisoluproteiinia. Siinä on yli puolet proteiinia, neljänneksen hiilihydraatteja ja loput lipidejä ja nukleiinihappoja. Ympäristöystävällinen menetelmä voi tulevaisuudessa korvata perinteistä maatalouden ruoantuotantoa.
Lappeenrannan teknillisen yliopiston ja Teknologian Tutkimuskeskus VTT Oy:n elokuussa alkaneen tutkimushankkeen menetelmä perustuu mikro-organismien kasvattamiseen.
Menetelmässä bioreaktoriin johdetaan uusiutuvaa sähköä, jonka tuottama virta hajottaa vettä vedyksi ja hapeksi. Samaan aikaan reaktoriin laitetaan myös ilmasta otettua hiilidioksidia. Reaktorissa oleville mikrobeille annetaan lisäksi ravinteita, kuten typpeä, rikkiä ja fosforia, sekä muita hivenaineita. Näin ne kasvavat ja monistuvat.
Ruoanvalmistusprosessin aluksi massasta kuivatetaan vesi pois. Lopputuotteena syntyy seosta, joka muistuttaa ulkonäöltään proteiinijauhetta tai kuivahiivaa.
"Eihän hiiva ole tästä erikoisempi tuote. Hiiva on myös mikrobi," toteaa professori Jero Ahola.
Nykymuodossaan ainetta ei voi pitää kovin herkullisena maultaan tai näöltään. Pidemmällä tähtäimellä sitä voisi kuitenkin käyttää ruoanlaitossa sellaisenaan.
Laskelmien mukaan prosessin hyötysuhde voisi olla merkittävästi parempi kuin kasveilla ja vähintään sama kuin levillä. Energiahyötysuhde auringonvalosta kasvibiomassaan on noin 1 – 2 prosenttia ja leväbiomassaan enintään viisi prosenttia. Sähköä käyttämällä auringon energiasta vetymikrobeihin päätyy vähintään viisi prosenttia vetymikrobeihin tämänhetkisillä aurinkokennojen ja veden elektrolyysin tehokkuudella.
Tällä hetkellä valmistusprosessi kestää noin kaksi viikkoa. Jotta tuotteesta saadaan kilpailukykyinen, valmistusaika täytyy saada lyhyemmäksi.
Tutkijat arvioivat, että menetelmällä voisi tulevaisuudessa korvata osan maatalouden ruoantuotannosta. Maataloussektori on globaalisti toiseksi suurin kasvihuonekaasujen tuottaja energiasektorin jälkeen.
Maapallolla on vain rajallisesti viljelymaata, jota otetaan käyttöön raivaamalla tieltä metsämaata aiheuttaen lisää kasvihuonekaasupäästöjä. Samaan aikaan maailman väkiluku ja sitä mukaa myös ruoantarve kasvaa. Tutkittavalla menetelmällä voisi tuottaa proteiinipitoista ruokaa ilman viljelysmaata ja karjankasvatusta näin välttäen päästöt.
"Jos verrataan kilpailevaan tuotteeseen, soijaproteiiniin, ero on selvä. Soijaproteiinin kasvattamiseen tarvitaan auringonvaloa, kosteutta, maaperä, ja tietty lämpötila. Eli ympäristön on tarjottava oikeanlaiset puitteet ja lopuksi soija on vielä kuljetettava Suomeen. Tutkimamme menetelmä irrottaa valmistuksen täysin ympäristöstä ja tekee sen vielä ympäristöystävällisesti," Ahola selittää.
Tutkijat huomattavat, että laajamittaiseen kaupallistamiseen on matkaa, vaikka ensimmäiset ruoka-ainekset on jo laboratorio-oloissa sähköenergialla tuotettu. Hankkeessa keskitytään vielä perustutkimukseen ja alustavia tutkimustuloksia on saatavilla aikaisintaan kahden vuoden päästä.
Juttu on lähes suoraan LUT:n tiedote. Kuvat: Jero Ahola, LUT.
Tiedätkö että kananmunista voi helposti saada tasaisen keltaisia tai jopa läpikuultavia? Videolta löytyy monia muitakin kikkoja monipuolisempaan munankäyttöön!
Kananmuna lienee varsin tuttu ruoka-aine. Sen valmistuskeinot ovat kuitenkin rajalliset – yleensä niitä vain paistetaan tai keitetään, muutamalla erilaisella tavalla. Uskaliaimmat voivat ehkäpä vetäistä sellaisen raakanakin. Mutta siinäkö se - viikossahan kaikki keinot on jo testattu!
Ei hätää, videolta löytyy yksinkertaisia kikkoja, joilla muniin saa uutta hohtoa. Niitä saa vapaasti kokeilla kotona!
Miltä kuulostaisi täysin keltainen kananmuna? Hoituu hölskyttämällä ennen keittoa. Läpikuultavuus taas onnistuu, kun syövyttää kalkkikuoren etikkaliotuksessa pois.
Munia voi toki käyttää muiden ruokien raaka-aineena. Videolta selviää, kuinka keltuaiset ja valkuaiset saa helposti eroteltua toisistaan. Ja jos keitetyn munan kuoriminen ärsyttää, siihenkin löytyy videolta oiva vinkki.
Ja tiesitkö, että kypsentämätöntä munaa voi halutessaan pallotella pöydällä.. omalla vastuulla, tietysti.
Suhtautuminen hyönteisen käyttöön elintarvikkeina on muuttumassa nopeasti. Näin sanoo Turun yliopisto selvityksessään, jossa tutkittiin suomalaisten ja saksalaisten kuluttajien suhtautumista hyönteisiä sisältäviin valmisruokiin.
Suomalaiskuluttajat suhtautuivat hyönteisruokaan saksalaisia positiivisemmin ja arvioivat esimerkiksi jauhomadoista valmistetut nugetit miellyttävämmiksi kuin saksalaiset vastaajat. Valtaosa molempien maiden kuluttajia suhtautuu myönteisesti hyönteisten käyttöön siipikarjan rehuna.
Näin todetaan Turun yliopiston tekemässä selvityksessä.
Hyönteistalous onkin noussut varsin lyhyessä ajassa erääksi kiinnostavimmista vaihtoehdoista tuottaa ekologista proteiinia ravinto- ja rehukäyttöön.
"Hyönteisten kasvatus vaatii vähän vettä ja siinä syntyvien kasvihuonekaasujen määrä on pieni. Elintarvike- ja rehukäytön lisäksi hyönteismaailmasta haetaan uusia entsyymejä ja antimikrobisia aineita biotekniikan ja lääketieteen sovelluksiin."
Tekesin rahoittama Turun yliopiston ja Luonnonvarakeskuksen (Luke) Hyönteiset ruokaketjussa -hanke tutkii mahdollisuuksia hyönteisten hyödyntämiseen suomalaisessa ruokaketjussa. Tutkimus painottuu hyönteisten hyödyntämiseen sekä ruokana että eläinten ravintona aina hyönteisten kasvattamisesta kuluttajille saakka.
Hyönteisten kaupallinen käyttö elintarvikkeena tai rehuna ei ole Suomessa sallittua, mutta tähän odotetaan muutoksia EU -tasolla lähivuosina. Suomalaiset toimijat ovat jo nyt kiinnostuneita hyönteistalouden mahdollisuuksista ja pari start-up yritystä suunnittelee kasvatusteknologian vientiä.
Luke selvitti mediatutkimuksessaan, kuinka pitkällä suomalaisen hyönteistalouden innovaatiosysteemin rakentuminen on tällä hetkellä.
"Muutamat yritykset meillä ovat ymmärtäneet, että kehitystyö on aloitettava nyt, jos haluamme mukaan kilpailuun", selittää innovaatioasiantuntija Susanne Heiska Lukesta.
"Lainsäädäntö ja viranomaishyväksyntä muuttuvat koko EU:n alueelle samaan aikaan. Jos emme tuota kotimaista hyönteisproteiinia, se tuodaan tulevaisuudessa varmasti meille muualta. Meillä rakennetaan jo hyönteistalouden uusia arvoketjuja, mutta toimijoita tarvitaan vielä monen uuden lenkin rakentamiseen."
Luke ja Joensuun Tiedepuisto järjestävätkin marras-joulukuun vaihteessa uusia innovaatioita ja liiketoimintamahdollisuuksia etsiville yrityksille suunnatun opintomatkan Keski-Euroopan hyönteisalan edelläkävijöihin.
Hyönteistalouden laajat mahdollisuudet kiinnostavat maailmanlaajuisesti. Alan tutkijat ja yrittäjät kokoontuivat Saksan Magdeburgiin INSECTA 2016 kokoukseen, jossa esiteltiin uusinta tutkimusta. Yhteisenä haasteena on tehokkaan ja automatisoidun massatuotannon kehittäminen, joka huomioi hyönteisten lajityypilliset piirteet kuten lentokyvyn tai ravinnon- ja lämmöntarpeen.
"Hyönteisistä löytyy tutkimusten mukaan ravintokoostumukseltaan sopivia lajeja sekä ihmisravinnoksi että eläinten rehuksi. Useimpien hyönteisten ravintoainetiheys on perinteisiä lihaproteiinin lähteitä korkeampi, ja hyönteisillä voidaan hyvin täydentää ruokavaliota alueilla missä ruuan saatavuus on vaarassa", Korpela sanoo.
Hyönteisrehun soveltuvuutta kalojen, siipikarjan sekä sikojen ruokintaan on testattu ja tulokset kertovat, että hyönteisillä voidaan hyvin korvata osa nykyisestä rehuproteiinista. Hyönteisille syötetyn rehun koostumus ja hyönteisraaka-aineen käsittely kuitenkin vaikuttavat suuresti lopputuotteen ravintoainekoostumukseen.
Euroopassa tutkijoita kiinnostaa myös hyönteisten prosessointi, muun muassa proteiinin ja rasvojen eristämiseksi ja jalostamiseksi edelleen arvokkaammiksi elintarvikeketjun raaka-aineiksi.
Juttu perustuu lähes suoraan Turun yliopiston tiedotteeseen. Otsikkokuvassa on paahdettuja silkkitoukkia.
Tiedetuubi © 2012-2024
