Mutta 1700-luvun lopussa se oli yksi lupaavista, uusista, terveyden kannalta mahdollisesti hyödyllisistä kaasuista. Sitä synnytettiin ammoniumnitraattia kuumentamalla. Siitä irronnut kaasu otettiin talteen ja laitettiin talteen. Ensin tähän käytettiin öljyllä kyllästettyjä silkkipusseja, sitten metallisia painepulloja.

Myöhemmin kuuluisaksi tullut ja jopa aateloitu Davy sai kokea, miten kaasu sai aikaan mielihyvän tunnetta. Kaikki tuli kirkkaammaksi ja selvemmäksi, hän tuntui leijailevan. Tässä ei ollut mitään uutta, sillä ilokaasua oli toki testattu jo aikaisemminkin, mutta nyt koetta vain jatkettiin. 

Davy näki silmissään ympärillä olevien tavaroiden loistavan ja tanssivan. Kaikki näytti hassulta, ja niinpä hän halusi vain nauraa.

Kun kaasua tuli vain lisää, hän muuttui sekavaksi, kunnes tohtori Kinglake keskeytti koneen. Davyn henki alkoi olla selvästi vaarassa, vaikka hän oli erittäin iloinen ja lähes leijui ilmassa.

Tiedetöppäysjoulukalenteri

Tiedetuubin joulukalenteri vuonna 2019 esittelee tieteellisiä töppäyksiä sekä erehdyksiä: tietoisia huijauksia, puhtaita vahinkoja ja myös varsin onnekkaiksi osoittautuneita epäonnistumisia. Ne auttavat myös ymmärtämään miten tiede toimii – ja että tutkijatkin ovat ihmisiä.

Kaikki avautuneet luukut ovat täällä.

Fleischmann ja Pons väittivät saaneensa aikaan ydinfuusion yksinkertaisesti laboratoriossaan pöydälle mahtuvalla koejärjestelyllä, missä oli raskasta vettä (deuteriumoksidia), palladiumia ja platinaa.

Palladiumpuikko oli upotettu raskaaseen veteen, joka oli lasiastiassa, jonka reunalla oli platinasta tehty anodi. Kun anodin ja katodin välille kytkettiin sähkövirta, alkoi raskaassa vedessä tapahtua elektrolyysi – deuteriumia alkoi kerääntyä katodille ja kuplia ulos astiasta.

Sähkövirtaa ylläpidettiin yhtäjaksoisesti useita viikkoja, ja raskas vesi vaihdettiin aina välillä uuteen. 

Suurimman osan ajasta koelaitteen lämpötila pysyi ennalta arvattavasti tasaisessa noin +30 °C:ssa, mutta välillä lämpötila nousi äkillisesti +50 °C:een ilman, että laitteeseen syötettyä tehoa lisättiin.

Nämä korkeamman lämpötilan vaiheet kestivät kaksi päivää tai kauemminkin ja toistuivat useita kertoja, kun sellainen kerran oli tapahtunut.

Tutkijakaksikko teki varsin nopeasti johtopäätöksen: ylimääräinen energia ei voinut olla peräisin kemiallisesta reaktiosta, vaan syynä oli ydinreaktio. He julkistivat löytönsä 23. maaliskuuta 1989 ja kertoivat onnistuneensa synnyttämään fuusioreaktion lähes huoneenlämmössä ja ”lukiotason välineillä”.

Kuten aina tieteessä, muut tutkijat riensivät toistamaan Fleischmannin ja Ponsin koetta. Se osoittautui kuitenkin hankalaksi. Tai kokeen tekeminen ei ollut hankalaa, mutta reaktiosta ei saatu missään enempää energiaa kuin siihen laitettiin. Fuusiota, tai mitään muuta ylimääräistä lämpöä tuottavaa reaktiota ei saatu aikaan. 

Fleischmann ja Pons selittivät tätä olettamalla, ettei muilla ollut samanlaista koeympäristöä kuin heillä. He eivät kuitenkaan halunneet auttaa muita toistamaan koettaan, mikä herätti luonnollisesti epäilyksiä 

Kaikista yrityksistä huolimatta kylmäfuusiosta ei ole olemassa ainuttakaan todennettua ja toistettavaa koejärjestelyä, joten Fleischmannin ja Ponsin väitteet olivat joko huijausta – tai sitten he töppäsivät mittauksissaan, jokin koejärjestelyn laite sai aikaan lämpötilan nousua tai jokin tuntematon reaktio tuotti energiaa, eivätkä rohjenneet tunnustaa tätä.

Ei ihan ilmasta temmattu idea

Ajatus kylmäfuusiosta on peräisin 1800-luvulta. Wikipedia kertoo, että Thomas Graham osoitti, että palladium voi sitoa itseensä runsaasti vetyä. 

Itävaltalaissyntyiset kemistit Friedrich Paneth ja Kurt Peters väittivät 1920-luvun lopulla, että vety muuttuisi spontaanisti heliumiksi, kun se absorboituu huoneenlämpötilassa hienojakoiseen palladiumiin. Myöhemmin he itse peruuttivat väitteensä todettuaan, että heidän havaitsemansa helium oli peräisin ympäröivästä ilmasta.

Ruotsalaiskemisti John Tandberg väitti puolestaan vuonna 1927, että hän olisi saanut vedyn fuusioitumaan heliumiksi sähkö­kemiallisessa parissa, jossa elektrodit olivat palladiumia. Järjestely oli siis varsin samankaltainen kuin Fleischmannilla ja Ponsilla, mutta utahilaistutkijat eivät olleet tietoisia Tandbergin tutkimuksista.

Sana "kylmäfuusio", eli "cold fusion" tuli käyttöön vuonna 1956, kun New York Times kertoi  Luis W. Alwarezin aihetta koskeneista kokeista.

Kylmäfuusio on ollut esillä ihan viime aikoinakin, sillä Google päätti yrittää kylmäfuusion synnyttämistä vuonna 2015. Yhtiö käytti kymmenen miljoonaa dollaria tutkimusohjelmaan, jonka tulos oli hyvin selvä: kylmäfuusiosta ei löytynyt minkäänlaista näyttöä.

Periaatteessa fuusioreaktio voitaisiin saada aikaan muutenkin kuin vain korkeassa lämpötilassa, mutta mitkään tiedossa olevat ja koetetut menetelmät eivät ole tuottaneet energiaa enempää kuin reaktion käynnistäminen ja ylläpito vaativat.

-

Yllä olevassa kuvassa on Texas A&M -yliopistossa kylmäfuusiokoetta yrittäneen John Bockrisin laitteisto. Vaikka aluksi koe näytti tuottaneen ylimääräistä lämpöä, näin ei ollutkaan.

Tulokset hyttystautien vähentämisessä olivat erityisen hyviä Yhdysvalloissa, missä myrkkyä levitettiin muun muassa lentokoneista laajoille alueille. Tässä kuvassa lentokone (Ford Trimotor) suihkuttaa DDT:tä Oregonissa vuonna 1955 osana kampanjaa, jonka tarkoituksena oli hävittää koiperhosia.

Kuten tässä vaiheessa tarinaa sopii jo arvata, aine ei ollut ihan niin auvoisa kuin oletettiin. Pian nimittäin havaittiin, että DDT on erityisen vaarallinen linnuille, koska ne söivät hyönteisiä, joita DDT:llä myrkytettiin. 

DDT kerääntyy eliöiden rasvakudokseen ja mitä ylöspäin mentiin ravintoketjussa, sitä tappavammaksi se tuli ainemäärän kumuloituessa. Kokonaisia lintulajeja kuoli sukupuuttoon ja voimme ihailla niitä enää eläinmuseoissa. 

Otavan Iso Tietosanakirja vielä vuodelta 1960 kertoo, että DDT:tä käytettiin tuolloin “yleisesti hyönteismyrkkynä kodeissa ja maataloudessa”. Jo tuolloin kuitenkin aineen haitat alkoivat olla tiedossa.

Vuonna 1962 biologi Rachel Carson kirjoitti kirjan "Silent spring", "Äänetön kevät", missä hän kuvailee kevään, jolloin linnut eivät enää laula. 

Kirja kertoo laajemmin ympäristömyrkyistä ja siitä, miten niitä käytettiin aikanaan varsin leväperäisesti. Äänetön kevät on monessa mielessä nykyaikaisen ympäristöliikkeen liikkeelle panija. Joka tapauksessa kirja nosti viimeistään DDT:n haitat julkisuuteen, ja lopulta aine kiellettiin läntisessä maailmassa 70-luvun alussa. Nyt keskustelu käy kuumana DDT:n sijaan sen erään korvaajan, glyfosaattisuolan ympärillä, jonka käyttö näyttää tappavan mehiläisiä.

DDT on yhä edelleen käytössä kuitenkin kehitysmaissa, koska se on halpaa ja tehokasta. Sen haitat on joissain tapauksissa katsottu pienemmiksi verrattuna harmiin, mitä esimerkiksi malaria aiheuttaa.

Juttu herätti paljon huomiota myös siksi, että jos se olisi ollut totta, olisivat raketti sekä lento olleet Pariisin rauhansopimuksen vastaisia. Lisäksi Sokka olisi syyllistynyt moniin tavallisempiin rikoksiin, sillä raketti- ja ilma-aluksen tekeminen sekä lentäminen vaati (ja vaatii edelleen) suuren määrän lupia ja tarkastuksia.

Kun epäilyt kasvoivat, tunnusti Sokka viimein 11. lokakuuta keksineensä koko jutun.

Hän välttyi kuitenkin seuraamuksilta, mutta perhe otti tapauksen varsin raskaasti ja muutti mielestään kokemansa häpeän vuoksi sukunimensä Silvosta Salkeksi.

Silvo kuoli 79-vuotiaana Uudessakaupungissa tammikuussa 2010.

Kuuntele Sakari Silvolan toimittama sarja erinomainen kolmiosainen sarja Silvo Sokasta ja Silverstarista YLE Areenassa!

Yksi ALGOLin variantti oli ALGOL W, jonka tekemiseen osallistui brittiläinen Tony Hoare. Hänen keksintönsä oli ohjelmointikieleen lisätty niin sanottu nollaosoitin, eli "tyhjä" -osoitin.

Osoitin on tietotyyppi, joka viittaa tietokoneen keskusmuistissa sijaitsevaan arvoon. Ja kun osoittimelle annetaan arvoksi null, eli "tyhjä", niin osoitin ei osoita minnekään. Kun tietokoneet eivät olleet kovin suorituskykyisiä, oli sen avulla kätevää kertoa esimerkiksi se, että muisti on loppumassa.

int *p = nullptr; (*p) = 42; // vikatilanne: osoitin ei ole validi osoite

Sittemmin tämä nollaosoitin on aiheuttanut paljon harmia ja lisätyötä, koska ohjelmat kaatuivat osoittimen osoittaessa ei minnekään.

Tony Hoare muisteli vuonna 2009 – nyt aateloituna ja palkittuna alan guruna –  tätä legendan mukaan miljardien dollarien menetyksiä aiheuttanutta keksintöään:

"Keksin nollaosoittimen vuonna 1965, ja tavoitteenani oli se, että kaikki osoittimet olisivat ehdottoman turvallisia siten, että kääntäjä tarkistaisi ne automaattisesti."

"En kuitenkaan voinut välttää kiusausta laittaa mukaan nollareferenssiä, viittausta ei minnekään, koska se oli niin helppo toteuttaa."

Hoaren tavoitteena oli saada tietokoneet toimimaan nopeammin. Tuohon aikaan hän oli työssä Elliot Brothers -yhtiössä kehittämässä ALGOLista mahdollisesti pankeissa, vakuutusyhtiöissä ja muuallakin kaupallisessa maailmassa käytettyä ohjelmointikieltä, jonka kirjoittaminen olisi aiempaa helpompaa.

Osana tätä olivat kikat, joiden avulla tavallisten käyttäjien ei täytynyt keskittyä konekielisen ohjelmoinnin yksityiskohtiin. Tämän vuoksi ohjelma tarkisti sitä minne koodissa olevat osoittimet osoittivat keskusmuistissa, mutta tähän kului aikaa ja kallista (tuolloin aivan konkreettisen kallista) tietokonekapasiteettia.

Niinpä Hoare keksi nollaosoittimen, käskyn, joka sanoi ettei se osoita mihinkään. Yleistäen kyse oli siitä, että kone saatiin toimimaan nopeammin, mutta se saattoi myös kaatua joskus.

Suo siellä, vetelä täällä.

"Nollaosoittimen vuoksi on tullut lukemattomia virheitä, haavoittuvuuksia ja systeemien kaatumisia, jotka ovat saaneet aikaan 40 vuoden aikana miljardien dollarien edestä vahinkoja ja harmia."

Suurin yksittäinen haitta oli CodeRed -nimellä tunnettu mato, jonka nollaosoitin teki mahdolliseksi. Sen leviäminen alkoi vuonna 2001 ja se sai aikaan maailmanlaajuisesti noin neljän miljardin dollarin edestä vahinkoja servereissä ympäri maailman.

Nyttemmin nollaosoittimet on luonnollisesti korjattu, mutta harmina ovat puolestaan muut vastaavat.

Toinen todella kallis tietokonetöppäys on kuuluisa Y2K, vuosituhannen vaihtuminen. Tietokoneiden päivämäärätiedot oli alkujaan tehty muistitilaa säästäen siten, että ne olivat automaattisesti 1900-luvulla. Eli vuosi 1985 kirjoitettiin vain 85, tai vastaavasti. Tämän korjaamiseen (Hoaren mukaan) on käytetty myös noin neljä miljardia dollaria.

Stavropolin kaupunkiin pystytettiin vuonna 1952 veistos, missä ovat Stalin ja Lysenko ihastelemassa vehnää. Veistos tuhottiin vuonna 1961, mutta se elää edelleen tässä Stavropolin hallintoalueen arkistossa olevassa kuvassa. Otsikkokuvassa ovat myös Lysenko (vasemmalla) ja Stalin (oikealla); kuvassa Lysenko pitää puhetta Kremlissä.

Lysenko oli voimissaan Stalinin valtakauden ajan, ja yllättäen hänen loistelias uransa jatkui myös Nikita Hruštšovin aikana. 

Hruštšov oli esimerkiksi todella innostunut Lysenkon ideasta käyttää kanoja sokerijuurikkaita turmelevien kärsäkkäiden tuhoamiseen. Kun asiantuntijat epäilivät asiaa, tuli Hruštšov väliin ja totesi hänen olevan ensiluokkainen tiedemies. 

Vasta 1960-luvun alussa Lysenkon ympärilleen ja koko neuvostomaahan rakentama tieteellinen kupla alkoi sihistä tyhjäksi. Ensin kolme tunnettua fyysikkoa, Jakov Zeldovitš, Vitali Ginzburg ja Pjotr Kapitsa syyttivät Lysenkoa valetieteellisyydestä ja tieteellisten vastustajiensa tuhoamisesta. Sitten myös ydinfyysikko Andrei Saharov hyökkäsi Lysenkoa vastaan ja sanoi yksinkertaisesti, että Lysenkon teorioiden takana oli vain Stalinin henkilöpalvonta, ja että  Lysenko oli aiheuttanut neuvostotieteelle valtavasti vahinkoa.

Käännekohdaksi tuli vuosi 1964, kun Lysenko viimein  erotettiin tiedeakatemian johdosta ja asetettiin arestiin koetilalle lähelle Moskovaa. 

Kun Hruštšov oli erotettu lokakuussa 1964, ei Lysenkolla ollut enää suojelijaa. Pian tiedeakatemian puheenjohtaja ilmoittikin, ettei Lysenkoa enää suojeltu arvostelulta, Lysenkon kotiin lähetettiin asiantuntijakomitea, ja keväällä 1965 julkaistiin häntä koskeva raportti, ja se oli rajua tekstiä: Lysenkon maine tuhottiin ja hänen tutkimuksensa todettiin yksiselitteisesti olleen puppua.

Lysenko kuoli Moskovassa vuonna 1976, mutta hänen vaikutuksensa näkyy edelleen itänaapurissamme, sillä Neuvostoliitossa jäätiin jälkeen etenkin geenitekniikassa – ja yhä edelleen politiikka sotkeutuu (sielläkin) tieteentekoon.

Oikealla on rekonstruktio Piltdownin ihmisen kallosta ja vasemmalla hahmotelma siitä, millainen ihminen olisi voinut olla. Piirros oli varsin pitkälle mennyt päättely varsin vajavaisen tiedon perusteella.

Evoluutiotutkijat hyppivät innoissaan, sillä tämä näytti olevan puuttuva linkki ihmisen ja apinan välillä. Se oli vahva ase evoluution vastustajia vastaan, sillä varhaisista ihmisistä ja myöhäisistä ihmisapinoista oli löytynyt hyviä fossiileja, mutta niiden välissä ei ollut mitään – ennen Piltdownin ihmistä.

Löytö sopi kuitenkin liian hyvin siihen mitä odotettiin, joten jo tuolloin monet epäilivät löydon aitoutta.

Niinpä Dawsonin löytöjä tutkittiin ja tutkittiin, kunnes viimein vuonna 1953 kehittyneet tutkimusmenetelmät paljastivat luut huijaukseksi. Tavallisen 1900-luvun alun orankutangin ja 600-vuotta vanhan ihmiskallon jäänteet oli liitetty toisiinsa hyvin huolellisesti ja niin aidon tuntuisesti, että ne onnistuivat huiputtamaan tutkijoita lähes 40 vuoden ajan.

Muistona tästä Dawsonin vilpistä on edelleen hänen luomansa olion latinankielinen nimi, Eoanthropus dawsoni, eli Dawsonin jäljitelmäihminen.

Ei mikään mukava tapa saada nimensä tieteen historiaan…