Miten ilmastonmuutos iskee Suomeen? Arviot tästä on nyt päivitetty vastaamaan uusien, tarkempien ilmastonmuutosmallien tuloksia: Suomesta on tulossa Puola tai Unkari (säämielessä ainakin).
Ilmastonmuutoksen arviointi ja ennustaminen ei ole helppoa, mutta se on mahdollista.
Kaikkiaan 28 erilaista tarkasteltavana ollutta mallia povaavat, että Suomen vuotuinen keskilämpötila nousee lähes kaksi kertaa niin nopeasti kuin koko maapallon keskilämpötila.
Edellisen mallisukupolven tuloksiin verrattuna suurin ero on uusien mallien ennustama kesien jonkin verran voimakkaampi lämpeneminen. Sademäärien muutosennusteet sen sijaan ovat säilyneet kutakuinkin entisellään.
Lämpeneminen on voimakkainta talvella.
Jos kasvihuonekaasujen päästöt kasvavat hallitsemattomasti (ns. RCP8.5-skenaario), Keski-Suomessa saattaa vallita vuosisadan lopulla samankaltainen lämpötilailmasto kuin nykyisin Unkarissa. Lämpötilat nousisivat tällöin 1900-luvun lopun lukemista talvella 4 - 10 °C ja kesällä 2 - 7 °C.
Vastaavasti päästöjä kohtuullisen tehokkaasti leikattaessakin (RCP4.5-skenaario) meitä odottaisivat likimain Puolan lämpöolot: talvella lisää lämmintä 2 - 7 °C ja kesällä 1 - 4 °C.
Sademäärä todennäköisesti lisääntyy kaikkina vuodenaikoina, prosentteina ilmaistuna eniten talvella. RCP8.5-skenaariota vastaava vuotuisen sademäärän noin 20 % lisäys antaisi meille vuodessa saman verran vettä kuin mitä nykyisin sataa monin paikoin Englannissa.
Talvet muuttuvat meillä todennäköisesti nykyistäkin pilvisemmiksi ja valottomammiksi. Synkeimpien malliennusteitten mukaan maan pinnalle pääsevän auringon säteilyn määrä voisi pudota yli 20 %. Tuulen voimakkuudet sen sijaan eivät välttämättä muuttuisi paljoakaan, joskin eri mallien tulokset poikkeavat toisistaan paljon.
Koko Eurooppaa tarkasteltaessa lämpötila nousee talvella eniten pohjoisessa, kesällä taas etelässä.
Pohjois-Euroopassa sataa entistä enemmän ja mantereen eteläosissa vähemmän. Keski-Euroopassa talvet muuttuvat sateisemmiksi ja kesät kuivemmiksi. Välimeren alueen maissa kuivuusongelmat pahenevat, kun varsinkin kesäpuolella vuotta sademäärä putoaa, lämpötila kohoaa voimakkaasti ja Auringolta suojaavaa pilvisyyttäkin on vähemmän.
Vaikka ilmaston lämpiämisestä voi suomalaisesta näkökulmasta kapeasti ajatellen olla hyötyäkin, maailmanlaajuisesti ilmiö on vahingollinen.
Ilmaston lämpeneminen johtaa laajamittaisiin ja mahdollisesti peruuttamattomiin maailmanlaajuisiin haittavaikutuksiin, kuten tuhoisiin sään ääri-ilmiöihin ja luonnon monimuotoisuuden katoamiseen. Ilmastonmuutos voi aiheuttaa myös suuria yhteiskunnallisia ongelmia varsinkin kehitysmaissa.
Tutkimusta on rahoittanut Suomen Akatemia PLUMES- ja ADAPT-hankkeiden kautta sekä Liikenne- ja viestintäministeriö Sektoritutkimusohjelman SETUKLIM-hankkeen kautta. Tutkimus ilmestyi tuoreessa Geofysiikan seuran Geophysica -julkaisusssa.
Juttu perustuu Ilmatieteen laitoksen tiedotteeseen.
Jungfruskärin perinnemaisemat ovat kaunis saavutus, jossa kävijän silmä lepää. Mutta miksi niitä hoidetaan -- mikä on niiden biologinen merkitys? Neliosainen reportaasi kertoo Saaristomeren kansallispuiston helmestä.
Alkaa olla t-paitakeli, vaikka kello ei ole edes kymmentä. Janottaa. Viimeistelen kuitenkin vielä lehtikasan parilla haravanvedolla.
Otan termosmukin käteeni. Se on yhä puolillaan kahvia. Tuoksuvaa, vaikkakin jo vähän haalistunutta. Ei haittaa, ajattelen, ja palkitsen itseni kulauksella. Pistän mukin maahan uuteen paikkaan, tulevan lehtikasan taakse, ja jatkan hommia. Kahvi toimii innokkeena ja herättelee hiljalleen. Leppoisaa.
Olen talkooleirillä hoitamassa Jungfruskärin perinnemaisemia. Hoidon tuloksena saaren erikoisuuksia ovat nyt perinnemaisemat. Yhteensä runsaat 60 hehtaaria.
Katselen ympärilläni kasvavaa niittyä, jossa kasvaa harvakseltaan paksuja puita. Tervaleppiä kai, suurin osa.
Kolmetoista muuta ihmistä haravoi puiden alle tippuneita lehtiä, hajaantuneena pieniin ryhmiin siellä täällä. Mieleen tulee puistossa käyskentelevä kaurislauma. Yksi näistä kauriista tosin ajelee matalaäänisellä mönkijällä hieman kauempana. Ja nyt siellä pärisee moottorisaha. Metsähallituksen puistomestari on hommissa.
Jungfruskärin keskellä komeilee Paratiisiniityksi nimetty saaren ydin, vanhin ja hoidetuin alue. Lehdesniitty. Sen puut on katkottu muutaman metrin korkeudelta oksankasvun kiihdyttämiseksi, ja niitty on kunnolla hoidettu. Siitä etelään on hakamaa, valoisa metsä, jossa karja on laiduntaessaan tallannut aluskasvillisuutta tehokkaasti pois ja kiusannut puidenkin kasvua. Metsälaidun on vielä astetta villimpää, paikoin ryteikköäkin, mutta laidunnus näkyy sielläkin selvästi. Sellainenkin on hieman syrjemmällä.
Lisäksi on pari puistomaisempaa aluetta. Esimerkiksi tässä suurin osa puista on kaadettu, mutta loppujen annetaan kasvaa harvassa täyteen mittaansa. Kaupungissa puiden alla kasvaisi lyhyeksi leikattu nurmi ja siellä täällä olisi hoidettuja kukkaistutuksia. Minusta täällä on ihan luonnostaan enemmän kukkia, ja kauniimpaakin. Kaupungissakin voisi olla tällaista, ja sen hoito saattaisi olla jopa helpompaa. Nurmea ei tarvitsisi leikata vähän väliä.
Saarella kiemurteleva luontopolku kiertää kaikkien näiden perinnemaisemien läpi. En siltikään usko, että monikaan polun kiertäjä todella tiedostaa millainen ympäristöjen kirjon saarella on. Tai miten eri tavoin niitä täytyy hoitaa. On tietysti ihan ok vain nauttia maisemasta, mutta minä saan paikasta enemmän irti ymmärtäessäni syitä ja seurauksia.
Kaiken taustalla on biologia. Ekologia.
Jos kasvillisuus saisi levitä saarella vapaasti, kasvaisi tässäkin mesiangervoa, vadelmaa, katajaa, haapaa ja tuomea. Niitty kasvaisi umpeen ja metsittyisi. Sellainen vaihe nähtiin Jungfruskärissäkin maanviljelyksen hiivuttua 1900-luvun puolenvälin jälkeen. Lopputulosryteikön voi yhä nähdä niissä saaren osissa, jotka ovat luonnontilaista vertailualuetta.
Perinnemaisemat, tai oikeammin -biotoopit, ovat lajistoltaan Suomen luontotyypeistä eräitä kaikkein monipuolisimmista. Niissä asustelee paljon vaateliaita eläimiä ja kasveja, jotka pärjäävät vain varsin rajatuissa olosuhteissa. Noin neljännes eliöistä on nykyään luokiteltu uhanalaisiksi.
Perinnemaisemissa pärjäävät kasvit ovat tottuneet paahteeseen, laidunnukseen ja kovaan kulutukseen.
Perinteinen maanviljelys ja karjanhoito pitivät perinnebiotooppeja yllä. Niistä oltiin silloin riippuvaisia. Tehomaatalouden ja yksipuolisen viljelyn myötä niistä ei enää ole ihmiselle paljoakaan suoraa hyötyä, ja perinnemaisemat ovatkin radikaalisti vähentyneet. Nyt naudat syövät pelloilla viljeltyä täsmärehua, monimuotoisempien niittykasvien sijaan.
Ennen karjaa samanlaisia luontotyyppejä ylläpitivät suurten ruohonsyöjien laumat. Ne muuttivat niittykasvit lihakseksi, rasvaksi ja vasikoiksi. Sitten ilmasto muuttui ja metsästyspaine lisääntyi. Megafauna hävisi.
Kärjistettynä voi sanoa, että Jungfruskärin talkoolaiset hoitavat mammuttien ja peuralaumojen virkaa. Ihminen tekee työn, jonka hoitaisi jokin toinen eliö, jos se olisi vielä hengissä. Tai jos se ei olisi navetassa.
Yhdeltä kantilta ajateltuna koko perinnemaisemien suojelu on tekohengitystä. Mutta niin on pandojen, saimaannorpan, sarvikuonojen, norsujen tai tiikereidenkin suojelu. Sillä erotuksella, että nuo ovat vain yksittäisiä suojeltavia lajeja. Perinnebiotoopeissa on kyse kokonaisista elinympäristöistä. Riippuvuusverkostoista, luontotyypeistä. Lisäksi perinnemaisemissa vaalitaan myös kulttuuriperintöä.
Monta uhanalaista kärpästä hoidetaan yhdellä iskulla.
Monelle on yllätys, että luonnonsuojelu voi todella olla luontoa vastaan taistelua. Tässä tapauksessa taistellaan sukkessiota eli eliöstön vaiheittaista muuttumista vastaan. Niityn ei anneta pusikoitua ja metsittyä.
Miksi? Kun onhan siellä se luonnonvalinta, ja vahvimmat, opportunistisimmat, ja sopeutumiskykyisimmät selviävät. Luonto on aina ennenkin selvinnyt.
Olisi kai edistyksellistä perustella talousjargonilla ja puhua ekosysteemipalveluista. Itse karsastan hyötynäkökulma-ajattelua, koska luonnolla on itseisarvo. Mutta, kukin tyylillään.
Niin, mutta siis miksi? Koska monipuolisella luonnolla on todistetusti terveysvaikutuksia. Koska vehreät ja kukkivat perinnemaisemat ylläpitävät elintärkeitä pölyttäjiä. Koska ne ovat hyödyllisiä koko monimutkaiselle eliöverkostolle. Koska ne toimivat reservinä tulevaa varten, ja monipuolisten maatalouden metodien ylläpito voi olla joskus tulevaisuudessa hyödyksi. Koska uhanalaisia eliöitä ja luontotyyppejä suojellaan, ja koska luonnon monimuotoisuus on itseisarvo. Koska se on osa omaa suomalaista kulttuuriperintöämme.
Siksi, että monipuolisia luontotyyppejä yksinkertaisesti kannattaa vaalia. Laajassa mittakaavassa luonnonsuojelu on lopulta kuitenkin humanismia, oman selviytymisemme auttamista.
Ja nämä työt tehdään talkoilla, koska aluetta ylläpitävällä Metsähallituksella ei ole varaa palkata töihin riittävästi väkeä.
Vastatoimia ei välttämättä tarvittaisi, jos vastaavia elinympäristöjä esiintyisi luontaisesti.
Uusia niittyjä ei esimerkiksi juuri ehdi syntyä ilman ihmistä. Korvaaviakaan elinympäristöjä ei juuri ole. Pihanurmikoiden tai puistonpohjien annetaan kasvaa niityiksi vain aniharvoin, ja usein ne leikataan heti kukkien lakastuttua ja ennen siementen leviämistä. Tienpientareita ja johtoaukeita hoidetaan, mutta ei niin että harvinaistunut niittylajisto siitä hyötyisi. Potentiaalia kyllä olisi, vaikka millä mitalla, mutta totuttujen tapojen muutokset ovat vaikeita.
Potkaisen paksun pöllin kasaan, jossa on muita, jo vuosia sitten lahoamaan jätettyjä puita. Monet lahopuilla asuvat ja niitä syövät hyönteiset kiittävät. Ja hyönteissyöjälinnut myös.
Hymähdän. Puu olisi entisaikaan ollut aivan liian arvokasta jätettäväksi noin vain lojumaan. Etenkin karunpuoleisessa saaristossa. Nykyiset perinnemaisemat ovatkin paremman tiedon vuoksi jopa monipuolisempia luontotyyppejä kuin ne alkuperäiset ja perinteiset.
Mikä edes on alkuperäistä luontoa? Sellainen on myytti, ei sellaista olekaan. Luonto on aina muuttunut. Vain muutama tuhat vuotta sitten tässä oli pelkkää merta. Mantereella taas oli aiemmin aroa, tundraa ja sitä ennen kilometritolkulla jäätä. Jääkausien takaisesta elämästä ei Suomessa juuri ole tietoa, mutta nekin luontotyypit muuttuivat alituiseen. Kaiken järjen mukaan täällä vaelsi aikoinaan dinosauruksiakin.
Se, että luonto on muuttunut, ei ole mikään syy olla suojelematta täällä nykyisin esiintyvää luontoa. Etenkään, jos itse aiheutamme luontotyyppien uhanalaisuuden. Etenkään, jos olemme itse riippuvaisia siitä luonnosta, jota yksinkertaistamme. Loppupeleissä luonnonsuojelu on ihmislajin elinympäristön suojelua.
Kannattaa yrittää pitää omat munat mahdollisimman monessa korissa.
Käsivarsieni iho punertuu päivän aikana ihan huomaamatta. Säätiedotuksesta huolimatta sadetta ei kuulu. Tyypillistä ulkosaaristoa.
***
Reportaasin kaikki osat:
Juttusarjan pohjana on käytetty keskusteluja Saaristomeren kansallispuiston hoidosta vastaavien Metsähallituksen käytännön työntekijöiden sekä vuosikausia talkooleireillä käyneiden vapaaehtoisten kanssa. Ja lisäksi omia talkookokemuksia sekä samoiluja saarella useina vuosina. Tämän lisäksi tietoja on poimittu seuraavista lähteistä:
- Muinaisjäännerekisteri, Museovirasto
- Suominen, Lasse: Tuhatvuotinen meritie - väylä Turusta Tukholmaan. Silja Line, 1989
Päivitys 11.5.2016 klo 11.30: Lisätty jutun loppuun linkit reportaasin muihin osiin.
Kaikki kuvat: Jarmo Korteniemi.
Hollannissa, Lelystadin koillispuolella (noin 80 kilometriä Amsterdamista itään) on keinotekoisen järven keskellä keinotekoinen saari, jonka keskellä on renkaan muotoinen keinotekoinen järvi. Se on saostusallas, jonka tehtävänä on suodattaa myrkyllisiä jätevesiä – ja se tekee niin kauniisti.
Saaren nimi on yksinkertaisesti IJsseloog, eli IJssel-silmä, koska silmän muotoinen saari lepää Ijsselmeerissä, valtavassa keinotekoisessa sisäjärvessä.
Taustalla on yksinkertaisesti se, että Alankomaissa on runsaasti kasvihuoneita, maataloutta ja teollisuutta, mistä tulee runsaasti haitallisia ja jopa myrkyllisiä jätevesiä. Vedet päästettiin lähes sellaisinaan mereen 1980-luvulle saakka, joten esimerkiksi Ijsselmeerin kyseinen kulmaus, Ketelmeer, oli lopulta varsin saastunut.
Jotain piti tehdä. Ja jotain oli rakentaa saari, jonka tehtävänä oli puhdistaa vettä. Tai tarkalleen ottaen veden pohjassa ja reunamailla olevaa liejua ja mutaa, jota tuodaan saarelle laivoilla. Saaren keskellä oleva rengasmainen saostusallas on kooltaan 20 miljoonaa kuutiometriä, minkä lisäksi saarella on luonnollisesti jäteveden käsittely- ja puhdistuslaitteistoja.
IJsseloogin rakennus alkoi vuonna 1996 ja se saatiin valmiiksi juuri ennen vuosituhannen vaihdetta. Kun sitä ei enää tarvita, alue on tarkoitus muuttaa luonnonpoistoksi, missä on keskellä suuri rengasmainen järvi.
Alla on vielä kuva saarelta; se antaa hieman erilaisen vaikutelman kuin otsikkokuvassa oleva lentokoneesta otettu maisema.
Viimein, yli vuorokauden myöhässä suunnitellusta aikataulusta, tänään illalla kahdeksan jälkeen Suomen aikaan Ranskan ulkoministeri Laurent Fabius tarttui vihreäpäiseen nuijaansa.
"Tämä saattaa olla pieni kopautus, mutta sen vaikutukset ovat suuret planeettamme kannalta", sanoi Fabius ääni murtuen.
Eilen tilanne näytti vielä epäselvältä, sillä ilmapiiri oli samaan aikaan toiveikas, mutta myös epäilevä: COP21-ilmastokokouksen loppuasiakirjaa hiottiin ja näkemyksen olivat vielä varsin kaukana toisistaan.
Se, mikä kuitenkin oli poikkeavaa kaikkiin edeltäneisiin COP-kokouksiin verrattuna, oli tunnelma. Tällä kerralla sopimusta todella haluttiin saada aikaan, sillä käsissä olivat monenlaiset ilmastolliset ongelmat eri puolilla planeettaa ja tällä kerralla myös liike-elämä oli siirtynyt jarruttajan paikalta jopa oletettua tiukemman päästölinjan kannattajiin.
Ilmastonmuutos näkyy jo yhtiöiden tuloksessa, ja lisäksi vihreä teknologia on tällä hetkellä eräs nopeimmin kasvavista trendeistä – paitsi että se on muotia, niin myös puhtaasti siksi, että sitä tarvitaan yhä enemmän.
Saavutettu sopimus on myös todellinen huippusuoritus kokousta isännöineeltä Ranskalta, ja erityisesti COP21:n puheenjohtajana toimineelta ulkoministeri Fabiukselta. Sopimuksen viimeistä luonnosta tänään päivällä esitellessään hänet keskeytettiin useaan otteeseen, kun yleisö nousi aplodeeraamaan seisaaltaan.
Konkaridiplomaatti Fabiukselle tämä on myös suuri henkilökohtainen voitto ja eittämättä suuri sulka hattuun.
Sopimuksessa on kaksi todella tärkeää kohtaa. Ensinnä 195 osallistujamaata sitoutuvat rajoittamaan ilmaston lämpenemisen 1,5°C:n tasolle esiteolliseen aikaan verrattuna, tai virallisesti “selvästi alle” kahden asteen ja pyrkimään kohti puolentoista asteen tavoitetta, mitä ilmastonmuutoksen eniten uhkaamat saarivaltiot ovat ajaneet.
Toiseksi kyseessä on ensimmäinen, kaikkia maita oikeudellisesti sitova ilmastosopimus. Näin Riossa vuonna 1992 alkaneet, joka toinen vuosi pidetyt COP-ilmastokokoukset ovat saaneet lopulta sitovan statuksen, sillä tähän saakka loppulauselmat ja sopimukset ovat olleet lähinnä lupauksia ja toiveita.
Samalla valvontaa tullaan tiukentamaan ja parantamaan, missä esimerkiksi Kiinan tuleminen vastaan on ollut tärkeää. Aiemmin Kiina ei ole halunnut jakaa todellisia tietoja päästöistään.
Päästövähennyksiä arvioidaan seuraavan vuonna 2018, ja vuodesta 2020 lähtien maiden on kiristettävä kansallisia tavoitteitaan viiden vuoden välein.
Niin sanonut rikkaat maat sitoutuivat sopimuksessa jatkamaan ilmastorahoitusta kehitysmaiden ilmastotoimiin 100 miljardilla dollarilla (noin 91 miljardilla eurolla) vuosittain vuoteen 2025 asti, johon mennessä sovitaan uudesta rahoitustavoitteesta.
Summaa on tarkoitus tarkistaa ylöspäin, sillä päästöjen leikkaaminen ja ilmastonmuutokseen sopeutuminen kulkevat käsi kädessä: mitä hitaammin päästöt vähenevät, sitä kalliimmaksi ilmastolasku käy.
Yksi syy siihen, miksi sopimus saatiin hyväksyttyä, on se, että varsinainen työ alkaa vasta nyt. Kaikki yksityiskohdat hiotaan vasta kokouksen jälkeen, ja tämä tulee olevaan kiinnostavaa.
Lisäksi lämpötilatavoitteet ja valtioiden nyt lupaamat ilmastotoimet ovat ristiriidassa keskenään.
“Yli 180 maan itse ilmoittamat päästövähennystavoitteet eivät riitä, vaan johtavat lähes kolmen asteen lämpenemiseen. Valtioilta, kaupungeilta, yksityissektorilta ja kaikilta kynnelle kykeneviltä tarvitaan konkreettisia tekoja jo ennen sopimuksen voimaantuloa”, sanoo WWF:n ilmastoasiantuntija Kaarina Kolle Kepan lähettämässä tiedotteessa.
Tiukemman lämpötilarajan myötä myös EU:n ja Suomen päästövähennystavoitteet ovat vanhentuneet, ja niitä on kiristettävä Pariisin sopimuksen mukaisiksi.
“Suomella ja EU:lla ei ole enää syytä jarrutella päästövähennystensä kanssa. Nyt on hoidettava kotiläksyt kuntoon ja lähdettävä rohkeasti toteuttamaan sopimusta. Viesti johtavilta ilmastotutkijoilta on selvä: fossiilisista polttoaineista on luovuttava ja globaalit hiilidioksidipäästöt on saatava nollaan vuoteen 2050 mennessä. Teollisuusmaissa tämän on tapahduttava vielä nopeammin”, sanoo Greenpeacen ilmasto- ja energiavastaava Kaisa Kosonen.
Siinä missä aikaisemmin tällaiset vaatimukset olisi kuitattu nopeasti ilmastoaktivistien höpötykseksi, on tunnelma muuttunut nyt myös siinä suhteessa, että nyt hiilivapaa maailma ja sen vaatima tekniikka koetaan yhä useammin mahdollisuutena. Tässä Suomellakin olisi paljon annettavaa ja siihen panostaminen olisi tärkeää – ja myös kannattavaa.
Kuvat: COP21-lehdistöpalvelu
Miten COP21-ilmastokokoukseen Pariisissa on tultu? Mitä UNESCOn pääjohtaja Irina Bokova toivoo ja olettaa päätettävän (ennen kokousta marraskuussa tehdyssä haastattelussa)?
Pariisin COP21 -ilmastokokouksesta tulee ikäviä uutisia: sopimusta ei allekirjoiteta varmastikaan tänään perjantaina, kuten aikomuksena on ollut. Jos sopimus syntyy, se menee huomisen puolelle.
Mukana neuvottelupöydässä on 195 maata ja kokouksen puheenjohtajana toimiva Ranskan ulkoministeri Laurent Fabius koettaa saada aikaan sen, mikä on mahdollista.
“Tunnelma on kuitenkin toiveikas ja olemme menossa oikeaan suuntaan”, toteaa Fabius tilanteesta. "Olen toiveikas."
Tosin myöhästyminen ei ole mikään ihme, sillä näin on käynyt aina aikaisemminkin. Yleensä todelliset neuvottelut käydään vasta yliajalla.
Jo aiemmin kokousta ja sopimusluonnosta oli syytetty kunnianhimottomuudesta päätöksen sitovuudessa ja päästöleikkauksia riittämättömiksi. Kumpikin pitää paikkansa verrattuna siihen mikä tarve olisi.
Käsittelyn kuluessa sopimusluonnos on tiivistynyt ja nyt käsillä olevassa luonnoksessa on enää 27 liuskaa. Torstaina liuskoja oli vielä viitisenkymmentä.
Olennaisimmat sopimuksen avoimet kohdat ovat vanhoja tuttuja.
Esimerkiksi se kuinka paljon kehittyneet maat korvaavat kehitysmaille. Sopimuksessa on useita kappaleita, joissa muistutetaan siitä, että kehittyneiden maiden tulee toimia ensimmäisinä ja voimakkaimmin ilmastonmuutosta vastaan ja vähentää päästöjään eniten. Niiden tulee myös avustaa taloudellisesti kehittyviä maita sopeutumaan ilmastonmuutoksen seurauksiin – ovathan rikkaat maat saaneet käytännössä aikaan sen tilanteen, missä nyt ollaan.
Nyt Eurooppa ja Pohjois-Amerikka eivät enää halua olla yksin näitä kehittyneitä maita, vaan haluavat (aivan aiheellisesti), että myös nykyiset teollisuusmaat Intia, Kiina ja Brasilia kantavat oman vastuunsa kykynsä mukaisesti.
Ne ovatkin tunnustaneet tilanteen, mutta sopimustekstissä kyse on luonnollisesti yksityiskohdista ja ennen kaikkea siitä kuinka paljon kukin maksaa ja kenelle, ja miten maksut määritellään.
Kyse ei ole pikkusummasta: sopimuksessa mainittu rahamäärä, jonka rikas pohjoinen korvaisi köyhälle etelälle on luokkaa 91 miljardia euroa.
Näitä ongelmia ratkotaankin nyt kolmessa työryhmässä, jotka päättivät työnsä nyt aamulla klo 5.30 ja palaavat työhön nyt perjantaina puolelta päivin.
Sopimustekstissä todetaan, että maailmanlaajuinen keskilämpötilan nousu tulisi pitää alle 2°C:n, mutta että tavoitteena on 1,5°C. Tämä kunnianhimoisempi luku on otettu mukaan ennen kaikkea meren pinnan noususta eniten kärsivien saarivaltioiden vaatimuksesta.
On kuitenkin selvää, että nyt tehtävällä ja vuonna 2020 voimaan tulevalla sopimuksella kahdessakin asteessa on tekemistä. On erittäin todennäköistä, että lämpeneminen tulee olemaan tätäkin voimakkaampaa.
Tähän viittaa myös se, että sopimus toteaa tavoitteeseen pääsemisen olevan vaikeaa ja tulevaisuudessa tarvittaneen suurempia päästöleikkauksia mihin nyt tehtävä sopimus päätynee.
Tiukka sopimusvääntö ja öisetkin kokoukset väsyttävät neuvottelijoiden lisäksi myös muita paikalla olevia henkilöitä. Lyhyitä torkkuja ei kannata mennä ottamaan hotelliin, joten kokouspaikalla on nukkuvia ihmisiä kaikkialla.
Kuvat: COP21-organisaatio.
Tämä juttu käsittelee vieraslajien ympärillä pyöriviä järjettömyyksiä.
Käsittelen aihetta kommentoimalla Ylen Aamu-tv:ssä ollutta farssin kaltaista haastattelua. Video löytyy haastattelun perusteella tehdyn uutisartikkelin ohesta: "Tutkija: Lupiini ei uhkaa luontoa, hävittämispakko on turha".
Haastateltavana on emeritusprofessori ja Korkeasaaren eläintarhan entinen johtaja Seppo Turunen. Hän on vasta julkaissut kirjan "Valloittavat lajit". Artikkelin otsikko jo kertoo haastattelun teeman: haitalliset vieraslajit eivät Turusen mukaan olekaan haitallisia. Ainakaan niin paljoa, että asialle kannattaisi tehdä juuri mitään.
Farssi tulee siitä, että toisaalta toimittaja ei kai ole tehnyt taustatöitään kunnolla, ja toisaalta professori vetelee mutkia suoraksi minkä ehti. Teema kannattelee koko keskustelua (ja paistaa tekstiartikkelistakin läpi). Katselijalle (tai lukijalle) välittyy kuva, että Arkadianmäellä suunnitellaan taas jotain turhia typeryyksiä, mutta rofessori tietää ja televisiossa kerrotaan totuus.
Teksti on pitkä, pahoittelen. Toisin kuin Turunen, ajattelin perustella esittämäni asiat.
Haastattelija vääristelee asiaa heti aluksi muutamalla huonosti (tai tarkoituksella?) valitulla sanalla. Luodaan väärinkäsitys, joka säilyy katsojan mielessä läpi keskustelun.
Alustus alkaa: "Valtioneuvosto teki pari vuotta sitten periaatepäätöksen siitä, että vieraslajit pitäisi Suomesta hävittää. Tästä asiasta on nyt lausuntokierroksella lakiesitys, ja varsinaisen lain pitäisi astua voimaan..."
Turunen vastaa, että "kuulostaa perin, perin vaikealta toteuttaa." "Minusta tuo kuulostaa aikamoiselta hätiköinniltä." "En usko, että tuossa muodossa se tulee koskaan toteutumaan."
Totta kai kuulostaa, eikä varmasti toteudu. Ajatus on absurdi. Mutta ei toimittajan väite ole tottakaan.
Asia selviää, jos lukee lakiesityksen tai sen pohjana olevan vieraslajistrategian, jommankumman tiivistelmän, tai edes strategian ensimmäisen sivun, jossa on yli viisi lausetta. (Turusen kirjan alussakin asia lukee.) Strategiassa kerrotaan:
Rautalankaa: Haitallisuus ei ole vieraslajien yleinen ominaisuus. Haitallinen vieraslaji ei siis ole synonyymi vieraslajille. Useimmiten vieraslajit jopa häviävät alkuperäisille lajeille 10–0. Mutta osa vieraslajeista kuitenkin on haitallisia. Suomen vieraslajeista n. 19 %. (eli 157 kpl) on luokiteltu haitallisiksi, Euroopan tasolla määrä on alle 15 % (max n. 1650 kpl).
Asiaa voi verrata ihmisiin: suurin osa ei varastele, mutta jotkut varastavat. Jälkimmäiset, pieni osajoukko, pitäisi saada kuriin. Tätä Turunenkin yrittää toimittajalle selostaa – mutta painaa pian itse villasella haitallisten lajien aiheuttamia ongelmia niin, että päätyy tulokseen etteivät edes ne haitalliset ole haitallisia.
Ero haitallisen ja 'normaalin' vieraslajin välillä pitäisi tehdä jutussa selväksi. Mutta kun pahimmillaan kumpikin keskustelija käyttää niitä ristiin, niin minkäs teet.
Kirjaansa puffaava Turunen kertoo näkemyksensä selvästi. Hänestä vieraslajit ovat normaaleja luonnon kiertokulussa. Lajit siirtyvät ja leviävät syystä tai toisesta, sopeutuvat, syrjäyttävät, syrjäytyvät ja niin edelleen. Elä ja anna toisten elää, tai kuolla, luonnonvalinnan ja sensellaisen mukaan. Kyllä luonto sen kestää, turha meidän on siihen puuttua. Menisi rahaakin.
Ja haitallisten vieraslajien vastainen työkin on turhaa ideologista fanatismia. Sekä ajan että rahan haaskausta.
Turusen kanta on, että ainoastaan tuotantokasvien ja -eläinten tauteja ja jättiputkia vastaan kannattaisi taistella.
Turunen toistelee, että vain osa vieraslajeista on haitallisia – mikä toki on totta. Tällä hän perustelee, että vieraslajien kokonaishaitta on pientä. Tämä taas ei ole aivan totta. Vaikka vain yksi laji olisi haitallinen, miljoonankaan muun haitattomuus ei sen haittaa vähennä. Ja, vaikka Suomessa ei vaikutusarvioita vielä ole tehty, Euroopan tasolla on: Taloudellista tai ekologista haittaa tekevät vieraslajit laihduttavat Euroopan kukkaroa vähintäänkin 12,5 miljardia euroa vuodessa. Haittaa löytyy.
Turunen myös painottaa, etteivät ihmiset tunnista suurinta osaa vieraslajeita. Hän ei käytä tätä suoraan perusteluna haitallisten lajien torjumisen toivottomuudelle, mutta heittää sen kohtiin, joissa se kuulostaa perustelulta. Samaa taktiikkaa hän käyttää myös kirjassaan. Hän ei ilmeisesti koe vaikkapa lajituntemuksen parantamista tarpeellisena ongelman korjaamiseksi.
Sivuhuomautus: Jo nyt ihmisten pitäisi tuntea iso liuta rauhoitettuja eliöitä ja muistaa paljon säädöksiä jotta voisi elää lakien mukaisesti. Pitäisikö rauhoitukset ja säädökset poistaa, kun vaatimus on noinkin kova?
Turunen nostaa esille haitallisista vieraslajeista kuuluisimpia: "Lupiinista tai jättipalsamista, niiden hävittämisestä ei ole mitään toivoa enää." Jälkimmäisestä hän kertoo, että siitä "ei ole todettu mitään haittaa alkuperäiselle lajistolle." Hän tarkoittanee tsekkiläistä tutkimuksta, johon viittasi kirjassaankin. Sen mukaan jättipalsamit eivät vähennä luonnon monimuotoisuutta, vaikka kasvi leviääkin räjähdysmäisesti ja valtaa alaa muilta lajeilta. Se ei nimittäin yleensä tapa alkuperäislajeja, vaan vain työntää ne johonkin syrjemmälle. Lajimäärä pysyy siis ennallaan, tai oikeastaan kasvaa yhdellä, jättipalsamilla. Vain yksilömäärät muuttuvat. Lieneekö keskieurooppalainen tutkimus yleistettävissä suomalaispurojen varsille, eliöstö kun on varsin erilainen? Oli miten oli, kyse on vain osatotuudesta. Vaikka lajimäärä säilyy, ei ekosysteemi välttämättä ole entisensä. Miljoona rottaa ja yksi hirvi ei ole sama kuin tuhat rottaa ja sata hirveä.
Varsin pienellä tutkimusten pläräyksellä selviää, että pääosin vesistöjä pitkin leviävä jättipalsami muuttaa valtaamansa alueen selkärangattomien populaatoita ja pienentää biodiversiteettiä. Se myös muuttaa pölyttäjähyönteisten käyttäytymistä radikaalisti. Jättipalsami voi, yllätys yllätys, laskea monimuotoisuutta valtaamallaan alueella jopa 25 prosentilla. Kasvit vaikuttavat voimistavan eroosiota, minkä vuoksi niiden reunustamien jokien ja purojen kuljettama sedimenttimäärä voi tulla ongelmaksi, virtaukset voivat muuttua, ja niin edelleen. Kerrannaisvaikutuksissa löytyy. Jättipalsamien vaikutuksia on tutkittu varsin paljon (en tosin tiedä, onko juuri Suomessa tai lähialueilla). Yleisesti niiden on todettu tuottavan ongelmia, ja juuri siksi ne ovat haitallisia vieraslajeja. Ne muuttavat elinympäristöä enemmän, nopeammin ja yksipuolisemmin kuin kotoperäiset lajit.
Mikäli kannatetaan Turusen välinpitämätöntä mallia ja annetaan jättipalsamien rehottaa, kotoperäisten lajien ja ekosysteemien on vain sopeuduttava paineen alla.
Turunen on eläinten ravitsemusfysiologiaan erikoistunut biologi. Voinee olettaa, että hän tuntee eläimet kasveja paremmin.
Kannattaisikin hoksata kasvien ja eläinten dynamiikan ja leviämisen erilaisuudet eikä niputtaa niitä suoriltaan yhteen. Eroja löytyy niin eliöryhmien, lajien, kuin elinympäristöjenkin väliltä. Jos yksi kasvi ei ole ongelma, se ei tarkoita että toinen ei ole. Jos eläin ei ongelma yhdessä paikassa, se voi olla sitä toisessa.
Yleistykset ovat ongelmallisia. Samoin huonot vertaukset.
Turunen vertaa Suomen ongelmalajeja siihen, kuinka vieraslajien kanssa pärjätään USA:ssa. Kuulemma hyvin. Aluevertaus tosin ontuu: Pinta-ala on aivan eri luokkaa ja paikalliset ongelmat jäävät tuolla skaalalla siellä huomiotta. Silläkään, että vieraslajit ovat aiheuttaneet suurimpia tuhojaan erityisesti saarilla, ei ole mitään tekemistä meillä havaittavien ongelmien kanssa.
Muistatko kapteeni Cousteaun ja hänen punaisen piponsa sekä Calypso -laivan?
Jos et, niin ei haittaa, sillä tässä on 2000-luvun ranskalaistutkimusalus: Tara, metallinen purjelaiva, jolla nuoret tutkijaryhmät ovat kiertäneet niin arktisia meriä kuin Välimertakin. Komeita kuvia ja tunnelmia Taran matkoista on heidän nettisivuillaan – sekä jutun lopussa olevassa lyhyessä videossa.
Tara-aluksella on myös tehty kunnon tiedettä, ja tänään perjantaina julkaistava Science-lehden erikoisnumero keskittyy kertomaan Taralla tehdyistä, osin jopa mullistavista planktonlöydöistä.
Alukselta on otettu säännöllisesti vesinäytteitä eri merialueilta ja näiden perusteella kansainvälinen biodiversiteettiä tutkiva ryhmä on onnistunut tekemään erinomaisen katsauksen planktonin esiintymiseen, olemukseen, erilaisuuteen, vuorovaikutukseen ja paljoon muuhun niihin liittyvään.
Planktoniksi kutsutaan kaikkia vedessä vapaasti eläviä mikroskooppisia eliöitä, jotka kasvavat ja leijuvat vedessä vapaasti merivirtojen mukana liikkuen. Planktonia on paljon erilaista, niin kasvi-, eläin- kuin bakteerityyppistä.
Noin 90% merien biomassasta on planktonia.
Vaikka sademetsiä ajatellaan yleensä alueina, missä on valtavasti erilaisia kasvi- ja eläinlajeja, ja jotka ovat maapallon keuhkot, niin Taran tutkijoiden mukaan merien plankton muodostaa kokonaisuudessaan monimuotoisemman ekosysteemin.
Lisäksi plankton tuottaa noin puolet kaikesta ilmaan tulevasta hapesta, auttavat tuhoamaan hiilidioksidia ja ovat pohjana pitkälle ravintoketjulle, joka johtaa meristä kuivalle maalle saakka.
Tähän saakka tunnettiin jotakuinkin 11 000 erilaista planktontyyppiä, mutta Taran havaintojen mukaan niitä on ainakin kymmenkertaisesti.
Kenties merkittävin Taran tulos on laaja geenikartta, johon saadaan materiaalia noin 35 000 bakteerinäytteestä, 5000 uudesta viruksesta ja noin 150 000 yksisoluisesta eliöstä.
Näistä 579 on tähän mennessä tutkittu tarkasti ja tuloksena on ollut noin 40 miljoonaa geeniä viruksista, mikrobeista ja mikroskooppisista eliöistä, jotka olivat niin yksisoluisia leviä kuin monimutkaisempiakin eliöitä. Näistä noin 80% on tähän saakka tuntemattomia. Tai ellei tuntemattomia, niin ainakin tarkemmin rekisteröimättömiä.
“Tämä on suurin koskaan tehty DNA-kartoitus meritutkimuksessa”, sanoo Patrick Wincker Ranskan kansallisesta geenitutkimuskeskuksesta, Genoscopesta.
“Planktonin biodiversitetti on paljon suurempi, kuin olemme aiemmin ymmärtäneet.”
Näytteitä oli käytössä kaikilta maailman meriltä vuosien 2009 ja 2013 välillä. Tara kulki noin 30 000 km ja sen mukana olleet kansainväliset tutkijaryhmät keräsivät näytteitään niin pintavesistä kuin kilometrin syvyydestä, ja kaikkialta siltä väliltä.
Havaintomateriaalin ja siitä tehtyjen tietokonesimulaatioiden perusteella saatiin myös selville miten erimuotoiset planktontyypit vuorovaikuttavat ja elävät keskenään. Kävi ilmi, että suurin osa planktonista on parasiitteja: ne elävät toistensa avulla ja kustannuksella kierrättäen ravinteita meressä takaisin ravintoketjuun.
Löytöjen avulla voidaan ymmärtää paremmin maailmanlaajuista merien ekosysteemin dynamiikkaa ja rakennetta.
Tähän liittyvät myös havainnot siitä miten planktonin määrä ja koostumus riippuvat meriveden lämpötilasta, happamuudesta ja ravinnepitoisuudesta. Tärkein määräävä tekijä on yllättäen lämpötila.
Taran havainnoista löydettiin aiemmin tuntematon planktonin luonnollinen rajavyöhyke, joka eristää toisistaan Intian valtamerellä ja eteläisellä Atlantilla olevat planktonpopulaatiot. Etelä-Afrikan nokka etelässä toimii ikään kuin rajana, joka kylmine merivirtoineen pitää eri merien planktonit omilla puolillaan lähes kokonaan – vain pieni määrä lajeja on päässyt levittäytymään kummallekin puolelle.
Yllättävän suuri yhteys planktonin määrän ja meren lämpötilan välillä tuo uuden tekijän myös ilmastonmuutoksen tutkimiseen. Lämpenevät meret tuottavat lisää planktonia ja se vaikuttaa edelleen hiilen sitomiseen sekä hapen tuottamiseen. Se tietää myös lisää leväkukintoja, jotka puolestaan muuttavat merten kokonaisekosysteemejä – ja merten vuorovaikutusta ilman kanssa.
Nyt julkaistut tulokset ovat peräisin siitä, mitä tutkimusmatkoilta saatiin tietoon yleisesti ja tarkemmista havainnoista pienestä osasta näytteitä. Vain noin 2% on ehditty käydä kunnolla läpi.
Ikkuna planktonmaailmaan on vasta saatu auki ja luvassa on varmasti vielä uusia yllätyksiä!
Tänään 22.4. on vietetty Maapallopäivää. Earth Day on vuonna 1970 ensimmäistä kertaa vietetty merkkipäivä, jonka tarkoituksena on kiinnittää huomiota maapalloon sekä erityisesti ympäristönsuojeluun. Idean siitä heitti ilmoille John McConell UNESCOn vuonna 1969 San Franciscossa pitämässä kokouksessa, ja vaikka sittemmin päivää on pyritty saamaan laajemmin kansainväliseen tietoisuuteen, on se pysynyt hyvin amerikkalaisena tapahtumana. Erityisen innostunut siitä on jälleen kerran ollut NASAn kaukokartoitusohjelma ja sen sosiaalisen median toimijat.
Joka tapauksessa virallisesti päivää vietettiin tänäänkin ympäri maailmaa ja monet vaikuttajat sekä kuuluisuudet ovat kertoneet tuestaan ympäristönsuojelulle. Otsikkokuvana olevan kuvan maapallosta laajakulmaobjektiivin läpi kuvattuna avaruusaseman kupolista lähetti asemalla oleva italialainen astronautti Samantha Christoforetti asianmukaisin Earth Day -toivotuksin.
On tietysti hyvä, että erilaisia merkkipäiviä vietetään ja niiden avulla huomiota kiinnitetään moniin tärkeisiin asioihin. Päiviä on kuitenkin nykyisin niin paljon, että yksittäiset teemat jäävät pimentoon.
Lisäksi maapallo on aihe, mitä meidän jokaisen kannattaisi ajatella joka päivä – olemmehan täysin riippuvaisia oman kotiplaneettamme toiminnasta ja tarjoamasta suojasta, ravinnosta ja ilmasta. Itselläni Maa on tietokoneen työpöydän taustakuvana ja katson useaan kertaan päivässä kuvia maapallosta. Tärkein syy on esteettinen, sillä Maa on kaunis. Se on sinivalkoinen pallo mustan avaruuden keskellä, yksityiskohdissaan upea ja kokonaisuudessaan majesteettinen. Sitä voisi ihailla tuntikaupalla. Sitä katsoessa tulevat mieleen myös auringonlaskut ja -nousut, jotka etenkin mannertenvälisillä lennoilla lentokoneesta katsottuna ovat syöpyneet parhaimpien muistojeni joukkoon.
Toinen syy on se, että kuvassa näkyy kaksi asiaa, joita rakastan: Maa ja avaruus.
Kun katson
kotiplaneettaamme, kuulen tuulen ja valtamerten aallot. Näen pilvet taivaalla, autiomaiden hiekkalakeudet ja sademetsien yllättäen tulvivat pikkupurot. Tunnen olevani Lapissa revontulten alla ja juttelemassa ystävieni kanssa. Koko elämäni on tämän kosmisesti pienen pallon pinnalla, ja sen kuvaa katsoessani olen tyytyväinen. Koen olevani velvollinen myös pitämään siitä huolta omilla pienillä teoillani.
Avaruudesta otettua kuvaa katsoessa en voi olla ajattelematta myös sitä, että aikanaan monien haaveena ollut matka avaruuteen ei ole enää mahdottomuus. Se ei ole vielä arkista, mutta jo rutiinia. Tälläkin hetkellä avaruudessa on kuusi ihmistä. jotka voivat parilla käsiliikkeellä lipua avaruusasemalla ikkunan ääreen ja katsoa alas maapalloon. Taivaalla on satoja satelliitteja, jotka tekevät jatkuvasti havaintoja Maasta. Voit katsoa lähes suoraa kuvaa kotiplaneetastamme esimerkiksi suoraan avaruusasemalta (suora video on myös tuossa alhaalla) tai (hieman käsiteltynä) yksittäisinä kuvina Eumetsatin sivuilta.
Suosittelen lämpimästi uhraamaan jokaisesta pienen hetken maapallolle ja sen ajattelulle, ja katsomaan sen aikana vaikkapa näitä kauniita kuvia ainutlaatuisesta kotiplaneetastamme. Näin jokaisesta päivästä tulee Earth Day.
Uhkapeli ilmastolla on kirja, joka kaikkien pitäisi lukea. Etenkin niiden, jotka ovat huolissaan ilmastosta. Ja niiden, jotka vastustavat ydinvoimaa.
Kirja kysyy: kumpi on pahempi asia, käynnissä oleva ilmastonmuutos vai ydinvoiman suurelta osin mielikuviin perustuva vaarallisuus? (Kyllä, niillä on selkeä yhteys.) Kirjan vastaus on kirkas, mutta välillä vähän liiankin kiillotettu.
Kyse on tietopainotteisesta pamfletista - helppolukuisesta, 84-sivuisesta väittämästä. Siinä pyöritään neljän teesin ympärillä: Ilmastonmuutosta täytyy hidastaa keinolla millä tahansa. Samaan aikaan ihmiskunta tarvitsee yhä enemmän energiaa, tavalla tai toisella. Ratkaisuksi tarjottujen uusiutuvien energianmuotojen ympäristöystävällisyyttä, puhtautta ja käyttöpotentiaalia liioitellaan. Ja ydinvoiman puhtautta ja potentiaalia toisaalta mustamaalataan.
Lähes kaikki teesit perustellaan varsin hyvin.
Ydinvoiman vastustaminen on typerää, jos sitä tehdään ymmärtämättömien mielikuvien eikä tosiasioiden valossa. Se on erityisen paheksuttavaa, jos ydinvoimaa tarvitaan nykytilanteessa kipeämmin kuin koskaan. Kirja arvostelee asiaperustein ja avoimesti tästä montaa tahoa, mutta etenkin ympäristöjärjestöjä ja Vihreää liikettä.
Ydinvoimalat eivät tuhoa maapalloa tai poksahtele miten sattuu, ja säteilyn haittavaikutuksetkin ovat useimmiten pahempia ihmisten mielissä kuin reaalimaailmassa.
Lukemisen myötä energiapolitiikkaan raottuu rumia asioita paljastava ovi. Uusiutuvaa energiaa myydään ja ydinvoimaa mollataan mielikuvin, kehäpäätelmin ja tutkimuksin, joiden tulos on päätetty jo etukäteen. Samalla kun ympäristöjärjestöt tekevät hienoja energialinjauksia vuodelle 2050, ne jyvittävät keskivertoaafrikkalaiselle vain viideskymmenesosan pohjoisamerikkalaisen tai sadasosan suomalaisen käyttöön tulevasta energiamäärästä. Samoissa laskelmissa suuri osa energiasta on lähtöisin biomassan polttamisesta, joka ei lopulta ole paljoakaan (jos ollenkaan) parempi kuin fossiiliset polttoaineet.
Uutisissa lähinnä hehkutetaan uusiutuvia, vaikkeivät todisteet niiden puolella olisikaan. Ja vaikka kirja puolusteleekin ylioptimistisuutta toimittajien kiireellä, niin syynä on vain ja ainoastaan media.
Kirja ottaa kantaa yleiseen energiapolitiikkaan ja sen perusteisiin. Se ei ole puolustuspuhe juuri Loviisan, Olkiluodon tai Pyhäjoen ydinvoimaloille.
Korhonen ja Partanen painottavat useasti, etteivät ole uusiutuvaa energiaa vastaan. Silti jää kuva, että ovat. Vaikka ydinvoiman ei väitetä olevan kuin osaratkaisu, se tuntuu silti pääratkaisulta. Uusiutuva energia ja energiansäästö ovat toki ihan kivoja pikku apulaisia (sellaisia mukavan lutuisia ja hassuja sidekickejä), mutta mitään ei saada aikaan jos ydinvoimaa ei saada lisää.
Opuksessa on myös tiedollisia puutteita, ja ne ikävä kyllä nakertavat pahasti tärkeää sanomaa. Sen jälkeen kun ydinvoiman vastustajia on kritisoitu mielikuviin vetoavista argumenteista, puolueellisesta uutisoinnista, tilastojen vääristelystä ja kyllä-tulevaisuus-ne-ongelmat-hoitaa -mentaliteetista, kirja lähtee yllättäen laveammalle tielle: ydinvoima hypetetään maasta taivaaseen lähes samanlaisin perustein. Mihin katosi objektiivisuus? Aivan kuin kyse olisi vain kukkotappelusta. Meillä on iskevämmät anekdootit kuin teillä. Lällällää.
Kirjoitustyyli on populistinen ja monia lähteistämättömiä väitteitä on vaikea tarkistaa. Lukija jää kerrottujen asioiden kanssa lopulta paljolti uskon varaan. "Maailman energiantuotantoa on viimeksi kyetty mainittavammin puhdistamaan 1980-luvulla." Kuinka, mitä tällä tarkoitetaan? "[Saksalaisen] kokeilun johtopäätöksenä voi jo nyt pitää sitä, että aurinkosähkön voimakkaasti tuettu rakentaminen ei ole kovin hyvä idea Pohjois-Euroopassa" jää leijumaan ilmaan täysin perustelemattomana mielikuvana, jollaisista kirjoittajat moittivat ympäristöjärjestöjä. Kaavioiden suhteellisten ja absoluuttisten skaalojen käyttö (esim. s. 9 ja 19) herättävät kysymään, että kerrotaankohan tässä nyt sitten asioita avoimesti vai tarkoituksellisen puolueellisesti? Eikä sivun 15 kuvio aukea annetuilla tiedoilla ammattilaisellekaan (kyllä, tarkistin). Näiden pikkupuutteiden korjaaminen toisi kirjaan paljon lisää.
Samalla kun harhat uusiutuvien energianlähteiden paremmuudesta ammutaan alas loogisesti argumentoiden ja tutkimuksiin viitaten, ydinvoiman puolesta tehdään suuria väitteitä sen enemmän perustelematta. Useat kohdat, kuten "tilastoista käy selväksi, mikä teknologia on tehnyt raskaan työn", eivät vaatisi lisäkseen kuin kuvan, taulukon tai lähteen ollakseen vakuuttavia. Mainitaan, että uusiutuvat voimalat "vanhenevat ja ne on ennen pitkää korvattava uusilla". Ydinvoimalatkaan eivät liene ikuisia, joten tässä tarvittaisiin hieman vertailua. Kirjoittajat sortuvat samanlaiseen kerta toisensa jälkeen.
Ydinjätteiden osalta kerrotaan, että ongelma kyllä ratkaistaan tulevaisuudessa ja nyt vielä kannattamattomat nelostyypin ydinvoimalat poistavat ongelman lähes kokonaan. Kun oli kyse aurinko- tai tuulivoimasta, silloin uskoa tulevaisuuden tuomiin muutoksiin pidettiin perusteettomina. Jännää.
Kirja hehkuttaa ydinvoiman puolesta, ja siinä nostetaan heti ensimmäiseksi esimerkiksi Kanadan Ontarion energiapäätökset. "Huhtikuussa 2014 ... viimeinen jäljellä oleva hiilivoimala poltti viimeisen hiilieränsä ... [Ontarion] lainsäädäntöelimissä kaavaillaan lakia, joka tekisi hiilen poltosta pysyvästi laitonta." Kirjassa "epäillään" syyksi kasvanutta ydinvoimatuotantoa, mutta asia ei liene aivan noin yksioikoinen. Provinssissa on nimittäin rakennettu viime vuosina useita kaasua ja öljyä polttavia voimaloita, ja osa vanhoista hiilivoimaloistakin voidaan ottaa takaisin käyttöön, jahka ne on muunnettu polttamaan muita materiaaleja. Ja mitä niihin itse Ontarion ydinvoimaloihin tulee: kirjassa mainittu vastikäinen ydinenergian tuotannon roima lisäys voidaan nähdä myös ennakointina sille, että useita reaktoreita tullaan ajamaan alas vuosikymmenen loppuun mennessä. Niitä huolletaan vuosien ajan, ja sillävälin muilla laitoksilla on kyettävä kompensoimaan tuotannon menetys. Ontario luopui vuonna 2013 kahden uuden reaktorin rakennusaikeista, ja keskittyy nyt vanhojen ja toimivien laitosten iän jatkamiseen.
"Vihreät poliitikot eivät kehota meitä seuraamaan Ontarion viitoittamalla tiellä", huomauttaa kirja. Niin, eiköhän meidän kuitenkin kannata tehdä aivan omat ratkaisut.
Lukijan kannattaa suhtautua kirjan väitteisiin skeptisesti ja tarkistaa faktat. Heti perään kannattaa sitten pohtia omaakin energiavakaumusta, oikein kunnolla.
Summa summarum: Tämä kirja nostaa ydinvoimakissan pöydälle todella hyvästä syystä. Mutta ei se ole sellainen viisisilmäinen pimeässä loistava verenhimoinen mutanttikatti jolla lapsia pelotellaan. Kissi on yllättävän säyseä, muttei välttämättä mikään kaikelta pelastavalta enkeli. Myös sen hiekkalaatikossa on putsattavaa.
Uhkapeli ilmastolla - vaarantaako ydinvoiman vastustus maailman tulevaisuuden?
Copyright © 2012-2026 Tiedetuubi - All rights reserved
