Palon kulku

Tapahtumat alkoivat Aninkaistenmäellä syyskuun neljäntenä, hieman ennen iltayhdeksää. Ensihavaintojen jälkeen mitään ei ollut tehtävissä. Tiheään rakennettu alue Aurajoen pohjoispuolella oli päre- ja tuohikattoineen pian ilmiliekeissä. Alueella ei ollut juuri vesipisteitä, sammutustöitä helpottamassa.

Tuhoa edesauttoivat monet syyt. Kadut olivat kapeita ja talot puuta. Kuuma kesä oli pitänyt kaiken kuivana ja katot paloille alttiina. Kauppiaat olivat markkinoilla Tampereella, joten sammutustyön tekijöitä ei ollut paikalla riittävästi. Yliopistokin oli vielä tauolla, joten opiskelijoita ei ollut normaaliin tapaan passitettavana katoille huolehtimaan kekäleistä.

Kaiken lisäksi illan mittaan puhkesi kova myrskytuuli, joka lennätti kekäleitä ja savua eteenpäin. Tuli levisi nopeasti alamäkeen.

Ennen puoltayötä kekäleet levittivät roihun "täl puol Aurajokke", eli eteläpuolelle, silloisen keskustan tuhoksi.

Turun akatemia kärsi suuret vahingot. Kirjasto paloi kokoelmineen täysin, sillä kirjastonhoitaja oli unohtanut ikkunaluukut auki. Ainoastaan kotilainaan annetut noin 800 opusta selvisivät. Suurin osa suomalaisista keskiaikaisista tiediista hävisi tuhksna tuuleen.

Edes tuomiokirkkoa ei onnistuttu pelastamaan. Sen katto paloi ja tornin yläosa romahti alas.

Lisäsyy kaupungin tuholle oli palokalusto, josta suurin osa oli palanut palon alkulähteillä. Ne oli viety alkusammutustöihin joen pohjoispuolelle, mutta jäivät tulen saartamiksi. Huonon organisoinnin vuoksi palomiehet pakenivat paikalta. Aikalaiskertomusten mukaan "yö oli kirkas kuin päivä".

Palo ehti riehua kaupungissa 18 tunnin ajan. Viimeiset tulipesäkkeet saatiin sammumaan vasta kolmelta seuraavana iltapäivänä (5.9.). Jälkipaloja tosin sattui vielä läpi koko syyskuun.

Vain 27 ihmistä menehtyi, mutta aineelliset vahingot olivat mittavia. 2 543 rakennusta, yhteensä 780 talosta, oli thoutunut. 70 % kaupungista oli palanut. 11 000 ihmistä oli yhdessä hujauksessa kodittomana.

Hätämajoitusta järjestettiin lähialueilla. Jälleenrakennus oli onneksi hyvin nopeaa, ja Turku oli pian kiireisenä kaupunkina ennallaan. Uudet paloturvallisuusmääräykset tosin johtivat Engelin ruutukaavaan ja puistoalueisiin, jotka muuttivat kaupunkikuvaa roimasti. Rahoitusta rakennustoimiin saatiin etenkin Venäjältä, toisin kuin yleisesti uskotaan.

Palosta liikkuu yhä monenlaisia myyttejä. Yksi on se, että pääkaupunki siirrettiin Helsinkiin vasta tuolloin. Todellisuudessa Turku oli lakannut olemasta sellainen jo vuonna 1812. Eikä se edes ehtinyt olla Suuriruhtinaskunnan pääkaupunki kuin kolme vuotta, vuodesta 1809. Tuota ennen, Ruotsin vallan aikaan, se toki oli Suomen hallinnollinen keskus, mutta ei mikään virallinen pääkaupunki.

Palon vuoksi Turku kuitenkin menetti asemaansa. Loputkin virastot siirrettiin Helsinkiin. Suomen tieteen kehtona tunnettu Turku menetti palossa myös yliopistonsa. Kovia kokenut Akatemia siirrettiin seuraavana vuonna Helsinkiin ja muutettiin Keisarilliseksi Aleksanterin-yliopistoksi. Turussa korkeakoulutus jäi 90 vuoden pakkotauolle.

Turku säilyi kuitenkin yhä Suomen suurimpana kaupunkina. Kasvukeskus Helsinki ohitti sen vasta 1840-luvun taitteessa. Suomessa eli palon aikoihin yhteensä noin 1,3 miljoonaa asukasta, mutta kaupungit olivat nykymittapuulla pieniä: yli yhdeksän kymmenestä asui maaseudulla.

Turun kartta vuodelta 1808. Palossa tuhoutunut alue harmaalla (Maanmittaushallituksen kaupunkikartat, Kansallisarkisto)

Miten palo syttyi?

Palon syistä on esitetty vuosien saatossa monia väitteitä. Ensimmäinen alkoi levitä huhuna Turun kaduilla heti palon sytyttyä. Puhuttiin Hellmannin "vahinkovalkeasta".

Tiedettiin, että tuli lähti liikkeelle kauppias Hellmannin vauraasta talosta Aninkaistenmäeltä. Siellä oli varmastikin isot talivarastot, ja isäntähän itse oli matkoilla Tukholmassa. Ehkäpä kauppias oli käskenyt palvelijoita keittämään talia poissaollessaan. Ja kun kissa on poissa, hiiret ottivat velvollisuutensa varmasti lepsummin...

(Tali on eläinten rasvasta murskattua ja miedolla lämmöllä pitkään keitettyä monikäyttöistä rasvaa. Siitä voidaan tehdä esimerkiksi kynttilöitä, saippuaa ja ravintoakin.)

Huhu kiersi ensin palaneessa kaupungissa, levisi sitten kirjeiden mukana Tukholmaan, Helsinkiin ja Pietariin, ja päätyi lopulta jopa kansainvälisiin uutisiin. Lontoolainen The Times kirjoitti vielä lokakuussa, että "Suomen pääkaupunki Turku oli palanut palvelusväen huolimattoman talinkeiton vuoksi".

Palvelusväkeä epäiltiin kyllä aivan syystä, sillä olihan monien Euroopan kaupunkipalojen takaa usein löytynyt huolimaton piika tai renki. Olihan tulien sytyttäminen ja valvominen juuri heidän tehtävänään. Ja olihan heitä toisaalta helppo syyttääkin.

Varma palon alkusyy saatiin kuitenkin selville jo heti palon jälkeen (25.9.) järjestetyssä oikeudenkäynnissä.

Hellmannien palvelijat olivat oikeudenkäynnissä kovilla. Kävi kuitenkin ilmi, että rouva Hellmann (joka oli kotona) oli huomannut jonkin olevan vialla jo hieman ennen yhdeksää. Rengin mennessä tarkistamaan tilannetta ylisille "tuli puski jo vastaan". Sammutustyöt eivät enää auttaneet, pihan kaivovesi ei riittänyt.

Hellmannien vintille oli varastoitu kuivaa heinää eläimille talvea varten. Koska paikka oli eristetty talon omista tulisijoista, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin että naapuritalon piipusta oli lentänyt ylisille kipinä, joka oli saanut koko tuhon aikaan.

Eivätkä Hellmannin talivarastot sitä paitsi edes sijainneet Aninkaistenmäellä, vaan toisessa talossa, kaupungin laidalla.

Sakari Topelius ei kuitenkaan halunnut antaa oikeudenkäynnissä esitettyjen todisteiden pilata hyvää tarinaa.

Satusetä tarinoi perättömät huhut kansan muistiin

Topelius oli palon sattuessa vain yhdeksän vanha, eikä edes paikkakunnalla.

Mikäli hänen 24-vuotiaana toimittajana kirjoittamaansa muisteloon on uskominen, Sakari-pojan onnistui kuitenkin nähdä palon kajo. Hän oli roihun päivänä perheensä mukana saaristossa huvilalla. Illalla horisontissa leimusi outo pilvi, jota seurueen jäsenet kovin ihmettelivät. Vasta kolmantena päivänä heidät tavoitti suusta suuhun kulkenut tieto: Turku oli palanut!

Sittemmin, vuonna 1845 eli 18 vuotta palon jälkeen, Topelius väitti suoraan lahtari Hellmannin huolimattoman piikatytön olevan vastuussa koko palosta. (Lahtari viittasi Hellmanniin teurastajana ja talikauppiaana. Termillä ei vielä ollut ikävää poliittista kalskahdusta.)

Vuonna 1875 Topelius julkaisi Maamme-kirjan, jota ryhdyttiin käyttämään yleisesti kouluissa oppimateriaalina. Siinä hän kertoi Turun palostakin, ja uudisti tulkintansa.

Vanhukset, jotja olivat syntyneet 1800-luvun alussa, muistivat vielä Hellmannin piika Maria Vassin, joka oli ollut oikeudessakin. Ei vaatinut paljoa, että tämä yhdistettiin Topeliuksen huolimattomaan palvelustyttöön.

Topelius halusi ilmeisesti kertoa onnettomuuden avulla opettavaisen tarinan siitä miten käy jos ei hoida työtään tunnollisesti. Tai ehkä hän ei vain tiennyt vapauttavasta tuomiosta. Tai ehkä kyse oli jostain muusta. Oli miten oli, hän kuitenkin puhalsi roimasti uutta tulta muutoin hiipuvan huhumyllyn alle.

Topeliuksen versio jäi elämään kansan muistissa. Maamme-kirjaa käytettiin vuosikymmeniä. Lahtarin palvelustytöstä kerrottiin palon tasavuotismuisteloissa, Topeliusta lainaten. Svante Dahlströmin palosta kertova kirja vuodelta 1927 jopa nimeääkin naisen. Tarinaa Maria Vassista kaupungin polttajana kerrotaan vielä yhä.

"Totuuden jälkeinen aika" ei ole mikään uusi asia.

Kirjoitus pohjautuu akatemiaprofessori Hannu Salmen 3.9.2017 Turun palosta selvinneellä Luostarinmäellä pitämään esitelmään. Salmi toimii Turun yliopistossa kulttuurihistorian professorina.

Päivitys 4.9. klo 21.30: Lisätty yksityiskohtia sinne tänne.
Päivitys 4.9. klo 22.00: Lisätty paloalueen kartta.
Päivitys 5.9. klo 03.00: Poistettu virheellinen väite siitä että Turun 1827 palo olisi ollut viimeinen merkittävä kaupunkipalo Suomessa.
Päivitys 5.9. klo 15.00: Lisätty tietoja tuhon mittavuudesta, vaikutuksista ja kaupunkipaloista yleensä.

Otsikkokuva: Turku palon jälkeen. Gustaf Wilhelm Finnberg (1827)