Tutkijat määrittivät tähden nopeuden ja kulkusuunnan tarkemmin Etelä-Afrikassa sijaitsevalla SALT-teleskoopilla (Southern African Large Telescope) ja Las Campanasin observatoriossa Chilessä sijaitsevalla Magellan-kaukoputkella tehtyjen havaintojen perusteella.
SALT-teleskoopilla työskentelevän Petri Väisäsen mukaan mittauksiin ryhdyttiin heti, kun observatorioon saatiin tieto läheisen tähden löytymisestä. "Havainnot olivat kuin suoraan tieteiselokuvasta: tähti on ohittanut meidät hyvin läheltä melko äskettäin. Mutta kuinka läheltä? Ja vaikuttiko tähti esimerkiksi komeettojen ratoihin niin, että niitä olisi suuntautunut kohti planeettoja?"
Väisänen kertoo asiasta enemmän jutun lopussa olevassa videossa.
Kun tutkijat ottivat huomioon tähden liikkeeseen vaikuttavat tekijät koko Linnunradan vetovoimaa myöten, saatiin tulokseksi, että Scholzin tähti on 98 prosentin todennäköisyydellä kulkenut Aurinkokuntaa ympäröivän Oortin komeettapilven ulko-osien läpi.
Etäisyyttä Aurinkoon oli tuolloin noin 52 000 tähtitieteellistä yksikköä (Astronomical Unit, AU) eli Maan ja Auringon keskietäisyyttä. Se merkitsee noin 8 000 000 000 000 kilometriä eli ainoastaan 0,8 valovuotta. Lähimmän ohituksen aikaan välimatkaa oli siis vain viidennes Proxima Centaurin etäisyydestä.
Oortin pilven ulko-osissa komeettaytimiä on niin harvakseltaan, että tähti ei ilmeisesti juurikaan vaikuttanut niiden ratoihin. Todennäköisyys sille, että tähti olisi kulkenut pilven tiheämpien sisäosien halki ja saanut aikaan Aurinkokunnan keskusalueille suuntautuvia "komeettasuihkuja", on ainoastaan 1/10 000.
Vaikutuksen vähäisyys johtui myös kääpiötähden mitättömässä massasta, joka on vain noin kahdeksan prosenttia Auringon massasta. Sillä on kumppaninaan ruskea kääpiö, joka on massaltaan ainoastaan kuutisen prosenttia Auringosta. Seuralainen on "epäonnistunut" tähti, sillä sen massa ei ole riittävän suuri fuusioreaktioiden käynnistymiseksi sen ytimessä.
Lähimmilläänkään Scholzin tähti ei ollut kovin kirkas, vain noin 10. magnitudia, joten se olisi erottunut ainoastaan kaukoputkella – edellyttäen, että sellaisia olisi ollut tuolloin olemassa. Tähdellä on kuitenkin voimakas magneettikenttä ja sen pinnalla tapahtuu rajuja flare-purkauksia, jotka voivat kasvattaa sen kirkkauden hetkellisesti monituhatkertaiseksi.
On siis mahdollista, että 70 000 vuotta sitten taivaalle tuijotelleet esivanhempamme näkivät Scholzin tähden paljain silmin joidenkin minuuttien tai tuntien ajan aina, kun siinä tapahtui voimallinen purkaus.
Tiedetuubi palaa piakkoin asiaan SALT-teleskoopin äärellä tehdyssä raportissa.
Lisää tähtien lähiohituksista toisessa jutussamme "Tähtiä tulee ja tähtiä menee" sekä alla olevassa, SALT-teleskoopilla kuvatussa videossa.
