Tarkalleen ottaen pakkasennätys on maailman kylmin pinnalla mitattu lämpötila. Paikka, missä tämä ennätyspakkanen mitattiin, oli Neuvostoliiton Vostok-tutkimusasema Etelämantereella, joka komeilee tänään päivän kuvassa.

Vostok-asema sijaitsee noin 1300 kilometrin päässä etelänavalta Australian suuntaan, missä se on lähes 3500 metriä paksun jäätikön päällä – eli vaikka lämpötilamittaus siellä on tehty "maanpinnalla", on se käytännössä kuin korkean vuoren huipulla.

Ilmanpaine paikalla onkin matala, mikä yhdistettynä Etelämantereen talven (meidän kesämme) kaamokseen sekä pakkaseen tekee elämisestä ja työskentelystä siellä varsin vaativaa. Noin 12-henkinen miehistö pitää aseman asuttuna myös talviaikaan.

Vostok-asema on tullut tunnetuksi siitä, että se sijaitsee jäänalaisen Vostok-järven luona ja asemalta on porattu reikää järveen, jonka veden oletetaan olevan peräisin 25 miljoonan vuoden takaa; siellä saattaa olla siten mikrobielämää ja muita kiinnostavia muistoja kaukaa historiasta. Vuonna 2012 venäläiset porasivat pienen reiän järveen ja ottivat sieltä näytteitä, mutta todennäköisesti hieman hosuen ja laitteilla, jotka eivät olleet puhtaita. Näin näyte ei välttämättä ollut kunnollinen, ja mahdollisesti järvi pääsi "saastumaan" ainakin paikallisesti. Järvi on kooltaan 250 kilometriä pitkä ja noin 50 kilometriä leveä.

Muita ennätyspakkasia

Todennäköisesti kaikkein kylmin luontainen pintalämpötila maapallolla on ollut −93,2 °C elokuun 10. päivänä vuonna 2010.

Se mitattiin satelliitin avulla Etelämantereelta doomien* Argus ja Fuji välisellä harjanteella, ei kovinkaan kaukana etelänavasta. Teoreettisesti doomi A:n (ali Arguksen) tasankoalueella lämpötila voi laskea vieläkin alemmaksi, ainakin −95 °C:n tienoille.

Matalin normaalisti asutulla alueella mitattu lämpötila on −67,7 °C, joka saavutettiin helmikuussa 1933 Oimjakonissa, Siperiassa.

Alin Suomessa mitattu lämpötila on Kittilän Pokassa 28. tammikuuta 1999 rekisteröity -51,5 °C.

Tänään aamulla Kittilässä oli "vain" -34°C ja Suomen kylmin paikka oli Muonio, missä mittarissa komeili luku -38,9 °C.

Terveisiä Oimjakonista!

Kolme suomalaista harvinaisia haloilmiöitä etsinyttä harrastajaa Marko Riikonen, Jukka Ruoskanen ja Jarmo Moilanen viettivät kuukauden päivät helmikuussa 1997 itäisessä Siperiassa, Verhojanskin ja Tsherskin vuorijonojen saartamassa Oimjakonissa, mikä on kylmyytensä ansiosta eräs pahaita paikkoja maailmassa halojen kannalta.

He kertoivat matkastaan "Halot – taivaan arkkitehtuuria" -TV-dokumentissa aikanaan näin:

"No, se Oimjakon tuli loppujen lopuksi aika luonnollisesti matkakohteeksi", kertoo Marko Riikonen.

"Meillä oli kartalla aluksi Grönlanti ja Kanada, koska halusimme mennä mahdollisimman kylmään paikkaan. Ajatelimme sitten, että miksi emme sitten menisi kaikkein kylmimpään paikkaan, mihin meillä on resurssit mennä, eli Oimjakoniin, pohjoisen pallonpuoliskon kylmyyspisteeseen."

"Se on erittäin kylmä paikka", jatkaa Jukka Ruoskanen. "Siellä lämpötila voi laskea jopa -70 °C:n tuntumaan, koska kylä on laajassa vuorilaaksossa. Laakso on yli 20 km laaja, ja kun talvella sinne pakkautuu kylmä ilmamassa, joka ei pääse sieltä pois kun ei ole tuulta, niin kylmä pysyy siellä pitkään paikallaan."

Kolmikon tutkimusretki maailman kylmimpään asuttuun kylään toi mukanaan unohtumattomia elämyksiä. Esimerkiksi kovan pakkasen vuoksi vesiputket ovat jäässä, minkä vuoksi vesi tuodaan taloon säiliöautolla.

Muutekin elämä siperialaiskylässä – ja etenkin suomalaisten vuokraamassa mökissä – oli yksinkertaista, mutta kylmyys toi mukanaan myös haloja: komein oli eräänä yönä retkikunnan voimakkaan valonheittimen ylle kahtena himmeänä kaarena noussut harvinainen superparhelia, sivuaurinkojen kolmiulotteinen muunnos, josta tunnettiin aiemmin vain yksi havainto Etelämantereelta.