Aurinko ja planeetat ovat syntyneet noin 4,6 miljardia vuotta sitten ja jokseenkin yhtä pitkän ajan kuluttua Aurinkokuntaa ei enää ole. Eikä maailmankaikkeuskaan ole iältään kuin 13,8 miljardia vuotta. Siten voi huoletta sanoa, että Aurinkokunnan kaikki kahdeksan planeetta eivät koskaan ole asettuneet eivätkä koskaan asetu suoralle linjalle.  

Se ei kuitenkaan ole mikään syy olla katsahtamatta selkeän sään sattuessa idän ja lounaan väliselle iltataivaan sektorille. Sieltä löytyvät Merkuriusta lukuun ottamatta kaikki planeetat: Venus, Mars, Jupiter, Saturnus, Uranus ja Neptunus.

Neptunus erottuu kuitenkin vain kiikarilla, ja Uranus vaatii paljain silmin näkyäkseen pilkkopimeän paikan, täysin selkeän taivaan ja huipputarkan näkökyvyn – sekä kartan, jonka avulla tähtien joukossa kiiluvan valopisteen osaa tunnistaa planeetaksi.  

Joissakin lehti- ja nettijutuissa tammikuun 25. päivä on mainittu edullisimmaksi ajankohdaksi ”kaikkien” planeettojen näkemiseksi. Todellisuudessa planeetat Venuksesta Neptunukseen ovat olleet iltataivaalla koko alkuvuoden, helmikuussa myös sisin planeetta Merkurius siirtyy aamutaivaalta iltapuolelle. 

Vasta helmikuun lopussa Merkuriuksen kulmaetäisyys Auringosta kasvaa riittävän suureksi, jotta planeetan voi erottaa matalalla auringonlaskun suunnalla. Toisaalta Saturnus on samaan aikaan jo katoamassa Auringon loisteeseen, joten kovin monena iltana ei kaikkia planeettoja pysty ihastelemaan. 

Mutta mitä ihmettä? Otsikkokuvassahan planeetat ovat samalla linjalla eli ekliptikalla tai ainakin sen läheisyydessä. Ekliptika on Auringon näennäinen kulkureitti tähtitaivaan suhteen, ja kun kaikki planeetat kiertävät Aurinkoa melkein samassa tasossa, ne vaeltavat taivaalla lähellä ekliptikaa. Siksi planeetat ovat tällä hetkellä jonossa kuin lastenlaulun pienet elefantit.

Osa Tiedetuubin lukijoista saattaa muistaa, kuinka vuonna 1982 odotettiin peräti maailmanloppua, kun ”kaikki planeetat olivat suoralla linjalla”. Siitä ei ollut syyttäminen pelkästään kohuja hakevaa mediaa, suurin syypää oli John Gribbinin ja Stephen Plagemannin vuonna 1974 julkaisema kirja The Jupiter Effect. Siinä maalailtiin kauhukuvia maailmaa runtelevista maanjäristyksistä, voimakkaista tulivuorenpurkauksista ja tuhoisista hirmumyrskyistä, jotka olisivat seurausta planeettojen jonoutumisesta.

Kirjan nimi eli ”Jupiter-ilmiö” viittaa siihen, että Aurinkokunnan suurimpana planeettana Jupiterin vaikutus olisi kaikkein suurin. Maapalloa kohtaavat katastrofit olisivat välillisiä seurauksia, sillä Jupiterin ja sen kanssa samassa suunnassa olevien planeettojen yhteenlaskettu gravitaatio aiheuttaisi Auringon aktiivisuuden kasvua, auringonpurkausten lisääntymistä ja aurinkotuulen voimistumista. Maahan iskevä ankara hiukkaspuhuri vaikuttaisi planeettamme pyörimiseen ja mannerten liikkeisiin.

Vuosi 1982 tuli ja meni ilman mittavia luonnonkatastrofeja. Eivätkä planeetat edes olleet suoralla linjalla, itse asiassa varsin kaukana siitä. Kaikki yhdeksän planeettaa – Plutoa ei vielä ollut ”alennettu” kääpiöplaneetaksi – olivat kyllä samalla puolella Aurinkoa, mutta niiden muodostamalla sektorilla oli laajuutta yli 90 astetta (piirroksessa Jupiteria ulommat planeetat jäävät kauas kuvan ulkopuolelle).

Ilmiölle nimensä antanut jättiläisplaneetta Jupiter saa yksinään gravitaatiollaan aikaan vajaan millimetrin kohouman Auringon alituisessa myllerryksessä olevalle plasmasta koostuvalle ”pinnalle”, muiden planeettojen yhteenlaskettu vaikutus on vielä paljon pienempi. Auringon läpimitta on miltei 1,5 miljoonaa kilometriä, joten millimetrin muutos ei näy eikä tunnu missään.

Tällä kertaa kaikkien planeettojen näkymistä samaan aikaan iltataivaalla ei sentään ole tulkittu enteeksi tulevista tuhoista.