Planetaaristen sumujen mittatikku meni uusiksi

Ti, 11/24/2015 - 20:42 Markus Hotakainen
Planetaarisia sumuja

Planetaariset sumut ovat suunnilleen Auringon kokoisten tähtien hitaasti hiipuvia jäänteitä. Kun tähden sisuksista alkaa loppua fuusioreaktioihin kelpaava polttoaine, se laajenee punaiseksi jättiläiseksi. 

Ennen pitkää epävakaaksi käynyt tähti puhaltaa ulkokerroksensa avaruuteen laajenevaksi kaasukuoreksi tai -kuplaksi. Keskelle jää Maan kokoluokkaa oleva valkoinen kääpiö, jonka säteily saa sen ympärille levittäytyneen kaasun hohtamaan. 

Planetaariset sumut eivät kuitenkaan ole kovin pitkäikäisiä – etenkään tähden elinkaareen verrattuna. Kun esimerkiksi Auringon koko elinajaksi arvioidaan noin kymmenen miljardia vuotta, planetaarinen sumu hälvenee näkymättömiin joidenkin kymmenien tuhansien vuosien aikana.

Pelkästään omassa Linnunradassamme tunnetaan silti tuhansia planetaarisia sumuja. Ongelmana on vain se, että niiden etäisyyksien määrittäminen on ollut vaikeaa – tähän asti.

Hong Kongin yliopiston tutkijaryhmä on kehittänyt uuden menetelmän, jolla planetaaristen sumujen etäisyydet pystytään mittaamaan paljon aiempaa tarkemmin. Samalla saadaan selkeämpi käsitys niiden kokojakaumasta. 

"Vuosikymmenten ajan planetaaristen sumujen etäisyydenmääritys on ollut vakava, lähes ylivoimainen ongelma, koska sekä itse sumut että niiden keskustähdet ovat ominaisuuksiltaan äärimmäisen vaihtelevia", toteaa ryhmää johtanut David Frew.

"Etäisyyksien tunteminen on kuitenkin keskeisen tärkeää, mikäli haluamme ymmärtää niiden todellisen luonteen ja fysikaaliset ominaisuudet."

Ratkaisu on periaatteessa yksinkertainen. Ensin arvioidaan tähtienvälisen kaasun ja pölyn aiheuttama valon himmeneminen planetaarisen sumun suunnassa, sitten kohteen näennäinen koko taivaalla ja lopuksi sen kirkkaus.

Näin on saatu laskettua "pintakirkkausrelaatio", joka on kalibroitu 300 planetaarisen sumun avulla. Niiden etäisyydet on puolestaan mitattu muilla, toisistaan riippumattomilla keinoilla.

"Perustekniikassa ei ole mitään uutta, mutta menetelmä poikkeaa aikaisemmista siinä, että tässä käytetään kaikkein tuoreimpia ja luotettavimpia mittauksia kaikista kolmesta keskeisestä ominaisuudesta", ryhmään kuulunut Quentin Parker toteaa. Tarkkuutta lisää se, että aineistosta on poistettu virhehavainnot mahdollisimman huolellisesti.  

Uutta menetelmää voidaan soveltaa sekä kirkkaisiin että himmeisiin sumuihin – kirkkauserot voivat olla monisatatuhatkertaisia – ja sillä saadaan selville etäisyydet jopa viisi kertaa aiempaa tarkemmin.

"Uudella mittatikullamme voidaan ensimmäisen kerran määrittää tarkasti hyvin himmeidenkin planetaaristen sumujen etäisyydet. Koska kaikkein suurimmat sumut ovat yleisimpiä, niiden etäisyyksien mittaaminen oikein on keskeisen tärkeää", toteaa Frew.

Kuvakollaasissa on 22 planetaarista sumua järjestettynä niiden koon mukaan. Mittakaavapalkin pituus on neljä valovuotta, joten kokoskaala on melkoisen laaja. Kaikkein suurimmat planetaariset sumut kattaisivat reilusti koko kuva-alan.

Uudesta mittatikusta kerrottiin Royal Astronomical Societyn uutissivuilla ja tutkimus on julkaistu Monthly Notices of the Royal Astronomical Society -tiedelehdessä.

Kuva: ESA/Hubble & NASA, ESO, Ivan Bojicic, David Frew, Quentin Parker