Työnjako vaikuttaa selvältä: kun tiede yrittää löytää ratkaisuja ongelmiin, taide luo uusia ongelmia.
Tieteellä ja taiteella on nykyisin paljon yhteistä. Mutta on erojakin. Siinä missä tiede tutkii olemassaolevia asioita – vaikka emme niitä ensivilkaisulla havaitsisikaan – taiteessa kuvitellaan asioita. Tieteessä pyritään vastaamaan kysymyksiin. Taiteessa yritetään keksiä uusia kysymyksiä.
Sekä tiede että taide tekevät näkyväksi asioita, joita emme havaitse tai tule ajatelleeksi. Taide esittää mahdollisuuksia ja kysyy: Entäpä jos maailma toimisikin tällä tavalla?
Monien mielestä taiteen paras ominaisuus on, että se tekee asioista kihelmöivästi epäselviä ja sekoittaa kuvaa todellisuudesta. Jos meillä on jokin varma käsitys asioiden tilasta, voi olla melkein varma, että taide horjuttaa varmuutta. Taide, joka pystyy tuottamaan ohimenevää epävarmuuden ja epäilyn tunnetta, pystyy myös luomaan uusia kysymyksiä. Inhimillisen kehityksen kannalta juuri se on tärkeää.
Viime vuosikymmeninä taiteilijat ovat heittäneet taltat ja pensselit kierrätykseen ja ryhtyneet soveltamaan tieteen ja teknologian menetelmiä: tutkimusta, soluviljelyä, DNA-manipulaatiota, kudosten kasvattamista, algoritmejä, kinetiikkaa, ohjelmointia, robotiikkaa. Näitä menetelmiä yhdistetään sellaisiin taiteellisiin toimintatapoihin kuin assosiointi sekä metaforien ja anekdoottien käyttäminen.
Se ei ole uutta. Italialainen Piero Manzoni teki eräänlaisen proto-biotaideprojektin käyttäessään samaa strategiaa kuin viruksen tartuttamisessa: hän antoi taideteoksensa läpäistä katsojan kehon. Manzoni nimittäin painoi sormenjälkensä kovaksi keitettyihin kananmuniin ja yleisö saattoi kohdata teokset nielemällä koko näyttelyn 70 minuutissa. Tämä Taiteennälkäinen yleisö kuluttaa elinvoimaista taidetta -teos toteutettiin jo vuonna 1960.
