Onko Marsin pinnalla muka kylmä - ei tuntuisi Suomen talvea kummemmalta

Kuva: Maartin Takens

Marsista puhutaan usein kylmänä paikkana. Harva tietää, että punaisen planeetan lämpötilaolot ovat itse asiassa varsin siedettävät, ajoittain jopa mukavatkin. Ihminen pärjäisi Marsin pakkasessa aivan hyvin.

Tänä vuonna kesähelteet ovat sen verran tukalat, että on mukava pohtia viileämpiä asioita. Käsittelimme jo maapallon kylmyysennätykset taannoisessa jutussamme, joten siirrytään vielä piirun verran enemmän pakkasen puolelle.

Kuinka kylmä - tai lämmin - naapuriplaneetallamme Marsissa oikein on? Ja mitä se käytännössä tarkoittaa?

Curiosity-mönkijä laskeutui vuonna 2012 Marsin päiväntasaajan eteläpuolelle. Tämän jälkeen se on raportoinut punaisen planeetan pinnalta jopa +20 asteen "helteitä" ja lähes -130 asteen pakkasia.

Satelliittimittaukset ovat vahvistaneet nuo Marsin ekvaattorin tienoilla varsin tyypillisiksi arvoiksi. Lämpötilat pysyttelevät päivisin keskimäärin muutamissa miinusasteissa ja laskevat yöksi -70 - -80 asteen tienoille. Navoilla pakkanen saattaa ajoittain yltää jopa -150 celsiusasteeseen.

Kuulostaako hyisevältä? Kun asiaa tarkastelee lähemmin, moiset lukemat mahtuvat lähes oman planeettamme rajoihin.

Prikulleen etelänavalla sijaitsevan Amundsen-Scottin aseman kesää paistatellaan tyypillisesti -25 asteessa, lämpöennätys on huimat -12 astetta. Talven kylmimpinä aikoina siellä värjötellään -65 asteessa. Sikäläinen kylmyysennätys on -83 astetta, mutta planeetan viralliset pohjalukemat on mitattu vieläkin syrjemmällä sijaitsevalta Vostok-asemalta: -89,2 astetta.

Kummassakin paikassa on miehitys läpi vuoden - vaikka pakkanen paukkuu kuin Marsin päiväntasaajan yössä.

Talvisin tämän päälle tulee vielä tuuli. Jopa 25 metriä sekunnissa puhaltavien jäätikkötuulten vaikutuksesta kovimpien pakkasten purevuus voi Etelämantereella vastata jopa -125 astetta. Nyt ei olla enää kovin kaukana Marsin kylmimmistäkään oloista.

Toki Marsinkin napajäätiköillä tuulee, jopa hieman kovempaa kuin Antarktiksella. Mutta tarkoittaako se, että siellä tuntuisi sitten vastaavasti kylmemmältä?

Ei. Päinvastoin.

Marsin kaasukehä on ohuempi kuin Maan. Paine pinnalla on samaa luokkaa kuin meillä runsaan 30 kilometrin korkeudella. Tällainen harva kaasu ei siirrä lämpöä kovinkaan tehokkaasti, eikä kovallakaan pakkasella siksi ole paljoa vaikutusta.

Itse asiassa Marsin kaasukehä on niin ohut, etteivät sikäläiset pakkaslukemat tuntuisi ollenkaan pahalta.

Kuumimmat marsilaispäivät tuntuisivat helteeltä, ainakin jos Aurinko porottaisi suoraan yläpuolelta.

Marsin keskimääräinen lämpötila on noin -65 astetta. Sikäläisittäin tyypillisessä 7 m/s tuulessa tuntuisi kuitenkin samalta kuin suomalaisittain normaalissa, -15 - -20 asteen pakkasessa.

Eikä kovimmissakaan marsilaispakkasessa seisoskelu olisi edes Etelämantereen ennätysten veroista. -120 astetta 25 m/s tuulella tuntuisi meikäläisittäin vain -55 asteelta. Vastaisi jotakuinkin Suomen ennätyspakkasia. Siperiassa moiselle naurettaisiin.

Lämpötoppauksia siis Marsissa tarvitaan, muttei läheskään niin paljoa kuin voisi kuvitella.

Ajan mittaan kylmyys kuitenkin pureutuisi luihin ja ytimiin. Lämpö nimittäin säteilisi Marsiin eksyneen satunnaisen matkaajan kehosta hiljakseen pois. Siksi astronauttien puvut, asumukset ja kaikki muutkin lämpimänä pidettävät tavarat kannattaisi Marsissa suojata lämpösäteilyn karkaamiselta.

Maan ja Marsin lämpötilojen suurin ero ei olekaan absoluuttiset arvot, vaan vaihtelunopeus. Meillä äärilämpötilat näyttäytyvät kunnolla vasta vuodenaikojen mittaan eikä yön ja päivän välillä ole yleensä eroa kuin 10 - 20 astetta. Marsissa suurin osa vaihtelusta tapahtuu jokaisen vuorokauden aikana, ja vuodenaikojen vaikutus on varsin.

Kirjoittaja on Marsiin erikoistunut planetologi.

Lisälukemista esim. Osczevski: "Martian Windchill in Terrestrial Terms" (Bulletin of the American Meteorological Society, 2014)

Otsikkokuvan henkilö on varustautunut kirpsakkaan -55 asteen pakkaseen Sahan tasavallassa Venäjällä. (Maarten Takens)

Video: yli tuhat robottia tanssimassa

Video: yli tuhat robottia tanssimassa
11.08.2016

Kiinassa tehtiin viime viikonloppuna omalaatuinen maailmanennätys: 1007 robottia tanssi minuutin ajan täysin samaa tahtia.

Kyllä, tällainen ennätys on olemassa.

Edellinen Guinnessin ennätyskirjan ennätys kategoriassa "eniten robotteja tanssimassa synkronisesti" oli viime huhtikuulta, jolloin kiinalainen UBTECH Robotics -yhtiö laittoi 540 robottia tanssimaan TV-ohjelmassa.

Nyt Qingdaon olutfestivaalien järjestäjät keksivät mainostaa tapahtumaansa rikkomalla tuon ennätyksen laittamalla enemmän kuin tuplasti robotteja tanssimaan. Itse asiassa QRC-2 -nimisiä, pituudeltaan 43,8-senttisiä robotteja oli tanssimassa vielä enemmänkin, mutta osa niistä sekosi askelissaan ennen kuin ennätykseen vaadittu 60 sekuntia tanssia oli ohi.

Kaikkia robotteja ohjattiin yhdellä kännykällä. Guinnessin ennätyskirjan mukaan robotit oli varustettu salausohjelmistolla, jonka ansiosta yleisön kännykät ja muut Bluetooth-laitteet eivät häirinneet tanssirobotteja.

Nyt jäämme vain odottamaan uutta kiinalaistempausta, joka laittaa vieläkin enemmän robotteja tanssimaan...

33 tuntia ja 30 minuuttia piinapenkissä Atlantin päällä

Lentäjä Charles Lindbergh laskeutui 21. toukokuuta 1927 Pariisin luona sijaitsevalla Le Bourget'n lentokentälle klo 22.22 paikallista aikaa. Hänen takanaan oli tuolloin 33 tuntia ja 30 minuuttia kestänyt historiallinen yksinlento yli Atlantin – ja tänään aamulla maailman lehdet ylistivät tätä 25-vuotiasta huimapäätä ja hänen saavutustaan.

Lindbergh oli seikkailija, joka innostui Atlantin ylittämisestä yksin kuultuaan newyorkilaisen hotellinomistajan Raymond Orteigin julkistamasta palkinnosta ensimmäiselle välilaskuttomalle Atlantin yli lentäneelle. Tämä Orteig Prizeksi kutsuttu palkinto julkistettiin jo vuonna 1919 ja se oli summaltaan huimat 25 000 dollaria.

Pohdittuaan eri lentokoneita ennätyslennon suorittamiseen, Lindbergh päätyi Ryan Airlinesin rakentamaan ylätasoiseen ja yksimoottoriseen Ryan M-2-koneeseen, jota tosin piti muokata varsin paljon lentoa varten. Sen siipeä pidennettiin, siiven rakenteita vahvistettiin ja runkorakenteita jouduttiin suunnittelemaan uudestaan välilaskuttoman lennon vaatiman suuremman polttoainesäiliön aiheuttaman painonlisäyksen takia.

Koneesta ei nähnyt suoraan eteenpäin, koska polttoainesäiliö on sijoitettu rungon etuosaan. Siksi siihen asennettiin periskooppi, jolla pystyi kurkistamaan säiliön ylitse eteen.

Vaikka huono näkyvyys eteenpäin tuntuu vaaralliselta, olivat monet postikoneet tuohon aikaan niin täyteen pakattuja, että lentäjät joutuivat kaartelemaan nähdäkseen eteenpäin sivusuunnasta. Lindbergh oli lentänyt paljon näitä koneita, joten hän ei epäröinyt nousta matkaan puolisokeana.

Kone sai nimen Ryan NYP (New York Paris) ja se ristittiin Spirit of St. Louisiksi St. Louisin kaupungin osallistuttua rakentamisen rahoitukseen.

Ennätyslento alkoi varsin seikkaperäisten valmisteluiden ja koelentojen jälkeen New Yorkin vieressä olevalla Long Islandilla sijaitsevalta Roosevelt Airfieldiltä 20. toukokuuta 1927 kello 7.52 paikallista aikaa.

Ajoittain vaarallisen ja sekä tapahtumarikkaan että tylsän lennon päätteeksi Lindbergh laskeutui Le Bourgetin kentälle seuraavan päivän iltana. 

Takaisin Amerikkaan hän ei kuitenkaan lentänyt, vaan matkasi laivalla kesäkuussa. Kone oli mukana valtamerihöyryssä osiksi purettuna.

Wikipedian mukaan Lindbergh kiersi ennätyslentonsa jälkeen Spirit of St. Louisilla eri puolilla Yhdysvaltoja ja Etelä-Amerikkaa. 30. huhtikuuta 1928 Lindbergh lensi koneen viimeisen lennon St. Louisista Washingtoniin, jossa hän lahjoitti sen Smithsonian-instituutille.

Kone on edelleen näytteillä instituutin ylläpitämässä Yhdysvaltain kansallisessa ilmailu- ja avaruusmuseossa (National Air and Space Museum) Washington D.C.:ssä.

Lindbergin lennosta on tehty useita filmatisointeja, joista paras on vuonna 1957 valmistunut Billy Wilderin ohjaama Spirit of St. Louis. Lindberghiä elokuvassa esittää James Stewart.

Otsikkokuva on otettu ennen matkaanlähtöä Yhdysvalloissa ja alla on uutisfilmi lennosta vuodelta 1927.

Tuorein ennätyslento: Kanaalin yli nelikopterilla


Lento Englannin kanaalin yli on ollut merkkipaalu kaikenlaisille lentolaitteille Louis Bleriot'n historiallisesta lennosta vuonna 1909 alkaen. Tuorein ennätys tehtiin viime viikolla nelikopterilla.

Edellisen kerran ennätyslento Kanaalin yli tehtiin viime kesänä, jolloin jopa kaksi kisaavaa sähkölentokonetta ylitti maagisen vesialueen Iso-Britannian ja Ranskan välissä.

Nyt ennätyksen kirjasi itselleen brittiläinen nelikopteriyrittäjä Ocuair, joka halusi osoittaa lennollaan, että kauko-ohjattavat (tai automaattisesti lentävät) pikkukopterit pystyvät teknisesti lentämään pitkään ja luotettavasti.

Suurin osa harrastuskäytössä olevista nelikoptereista uupuu hyvinkin nopeasti akun varaustason pudotessa. Tehokkaimmilla akuilla ja virtapihillä lentämisellä saa käyttöaikaa venytettyä jopa 25 minuuttiin, mikä rajaa lentomatkaa olennaisesti. 

Nyt lentoaika oli 72 minuuttia, eli kolme kertaa "normaalia" pitempi – tosin kopteri oli erikoisvarusteltu pitkää, meren päällä tapahtuvaa lentoa varten.

Lentoon oli saatu myös asianmukaiset luvat niin Britannian kuin Ranskan ilmailuviranomaisilta, joskaan mitään erikoislupia ei vaadittu. Nykysäädösten mukaan lennättäjän tulee olla koko ajan 500 metrin päässä, joten ennätyslennolla lennättäjä seurasi kopteriaan veneessä, vaikka teknisesti lento olisi ollut mahdollista tehdä automaattisesti GPS-ohjauksessa.

Ocuairin nettisivulla kerrotaan yksityiskohtia ennätyslennosta, joka tapahtui viime viikon tiistaina, 16. helmikuuta, jolloin aamu Englannin kanaalin päällä oli sopivan aurinkoinen ja tyyni ennätysyritystä varten. 

Richard Gill oli taustajoukkoineen Pohjois-Ranskassa, Wissantin kylässä, mistä oli tarkoitus lentää 35 kilometrin matka Englantiin, Shakespeare Beachiin, vaaleista, merestä korkealle nousevista kalliorannoistaan tunnettuun Doveriin.

Gill seurasi apulaisineen kopteria siis koko ajan veneellä, mikä toi lentoon omat erikoisuutensa. Englannin kanaali on eräs maailman vilkkaimmin liikennöityjä merialueita, joten vaikka ilmassa lento olisi voinut olla suoraviivainen, jouduttiin nyt matkalla pujottelemaan rahtilaivojen välistä, mikä teki lennosta hieman teoreettista pitemmän.

Kopteri lensi suuren osan matkaa automaattisesti GPS-autopilotilla, mutta Gill oli koko ajan valmiina ottamaan ohjat, mikäli tilanne niin vaatii. Ja se vaati 23 kilometrin lennon jälkeen: nelikopteri tempautui yllättäen vasemmalle ja alkoi etääntyä ennakolta suunnitellulta radalta. Lopun matkaan Gill lensi kopteria käsiohjauksella, mikä kuuleman mukaan oli varsin haastavaa, koska olosuhteet olivat tuolloin jo kaikkea muuta kuin optimaaliset kopterin lennättämiseen. Etenkin puuskittainen tuuli teki lentämisen vaikeaksi.

Lennolla käytetty nelikopteri oli malliltaan Enduro 1 ja sen on valmistanut mittatilaustyönä brittiläinen Vulcan UAV -yhtiö. Kopterissa on kaksi 22-ampeerista akkua, eli sen verran järeät sähkövarastot, että varsinaista rahtia ei kopteri kyennyt kuljettamaan. 

Mutta tavaran tai kameralaitteiston rahtaaminen ei ollutkaan tällä kerralla olennaista, vaan ennätyksen tekeminen. Kuten yleensä tällaisilla ennätyslennoilla, on tarkoituksena vain puskea tekniikan rajoja eteenpäin (ja kerätä huomiota).

Nelikoptereita ollaan harkitsemassa useissa paikoissa, yhtiöissä ja organisaatioissa pienten rahtilähetysten nopeaan ja ympäristöystävälliseen toimittamiseen. Jopa Suomen posti on tehnyt tällaisia kokeita pakettien toimittamisessa Helsingissä Suomenlinnaan nelikopterilla. Eniten huomiota ovat saaneet Googlen ja Amazonin suunnitelmat toimittaa nettitilauksia suoraan kotiin kopterilla, mutta esimerkiksi Afrikassa nelikoptereita käytetään jo nyt lääkkeiden toimittamiseen hankalakulkuisissa paikoissa.

Enemmän kuin maailmanympärilento


Seikkailija-lentäjä Steve Fossett ja hänen GlobalFlyer -lentokoneensa olivat tänään 10 vuotta sitten otsikoissa: Fossett lensi koneella tuolloin pisimmän yhtäjaksoisen, välilaskuttoman lennon. Kaikkiaan koneella tehtiin kolme erilaista ennätystä, joista ensimmäinen oli välilaskuton yksinlento ympäri maailman vuonna 2005.


Päivän kuvaMaailma alkaa käydä pieneksi paikaksi seikkailijoille, sillä syvyydet on jo koluttu, huipuille on noustu, navoilla käyty ja maapallon ympärikin on lennetty monin eri tavoin yksin ja yhdessä, monenlaisten ennätyskategorioiden mukaisesti.

Eräs huikeimmista ennätysparivaljakoista on kuitenkin Scaled Composites -yhtiön tekemä lentokone Model 311 GlobalFlyer ja lentäjä Steve Fossett. 

Kone suunniteltiin tekemään välilaskuton maailmanympäryslento ennätysajassa ilman tankkausta matkan aikana yhden ihmisen ohjaamana, ja näin tapahtuikin: Fossett lensi ympäri maailman helmikuun 28. päivä ja maaliskuun 3. päivän välisenä aikana vuonna 2005. Matka kesti virallisesti kaksi vuorokautta, 19 tuntia ja yhden minuutin, ja kun lento tapahtui jotakuinkin Kauriin kääntöpiirin kohdalla, tuli matkalle pituutta 36 787,559 kilometriä. Keskinopeus oli siten 590,7 km/h

Kyseessä ei ollut suinkaan ensimmäinen välilaskuton lento ympäri planeettamme: sen tekivät Dick Rutan ja Jeana Yeager vuonna 1984, jolloin koneena oli myös Scaled Composites -yhtiön valmistama, Burt Rutanin suunnittelema Voyager. Tuon lennon keskinopeus oli 186,11 km/h ja aikaa matkaan kului yli yhdeksän vuorokautta.

Olennaisin ero koneiden välillä oli se, että Voyagerissa oli kaksi mäntämoottoria ja potkurit, kun GlobalFlyerin voimanlähteenä oli yksi suihkumoottori.

Tänään vuosikymmen sitten oli vuorossa vieläkin pitempi lento, sillä pelkkä lento ympäri maapallon ei enää riittänyt. Maailman pisin välilaskuton yksilento vaatisi sitä, että koneella lennettäisiin enemmän kuin vain ympäri maailman. Niinpä Fossett lähti matkaan 8. helmikuuta 2006 Floridasta, Kennedyn avaruuskeskuksen pitkältä kiitoradalta ja suuntasi sieltä itään. Ja jatkoi lentämistä yhden kierroksen jälkeen vielä toisen kerran yli Atlantin laskeutuen 11. helmikuuta Bournemouthin lentoasemalle Iso-Britanniassa.

Laskeutuminen Englannissa oli dramaattinen, sillä koneen päämääränä oli Kent Englannissa, mutta ollessaan vielä 12 kilometrin korkeudessa Atlantin päällä koneen sähkögeneraattori rikkoontui ja Fossettilla oli käytössään vain akkuvirtaa voin 25 minuutin ajaksi.

Hänen täytyi siksi säästää sähköä, joten laskeutumisen aikana koneen ohjaamon ikkuna alkoi jäätyä ja näkyvyys koneesta ulos heikkeni koko ajan. Laskeutuminen onnistui kuitenkin kohtalaisen hyvin, vaikka jarrut olivat jäässä ja siksi yksi koneen renkaista räjähti. 

Matkamittariin kertyi 41 467 kilometriä – ja laskeutumisen aikaan koneessa oli jäljellä enää 91 kg polttoainetta.

Steve Fossett teki koneellaan vielä maaliskuussa 2006 yhden ennätyksen: pisimmän samalta lentokentältä alkaneen ja sinne päätyneen lennon. Lento alkoi Kansasista, Salinan lentokentältä maalikuun 14. päivänä ja päättyi sinne 17. maaliskuuta 40 707 kilometrin jälkeen. Tätä pitempään ei oikeastaan voi lentääkään ilman suurempia mutkitteluja, sillä planeettamme ympärysmitta on noin 40 075 km.

Ennätyskone on nykyisin esillä Washington D.C.:n luona Dullesin lentoaseman vieressä olevassa Yhdysvaltain kansallisen ilmailu- ja avaruusmuseon Steven F. Udvar-Hazy -keskuksessa.

*

Teknisiä tietoja GlobalFlyeristä:

Pituus 13,4 metriä
Siipien kärkivälili 34,8 metriä
Korkeus 4 metriä
Siipien pinta-ala 37 m2
Koneen massa tyhjänä 1678 kg
Koneen suurin massa lentoonlähdössä 10 024 kg
Voimanlähteenä oli Williams FJ44-2 -suihkumoottori, jonka työntövoima on 10 kN

Onko kylmä? Ei, itse asiassa vielä leutoa.

Jos keli tuntuu tänään kylmältä, voi olla lämmittävää miettiä sitä, että maailmanennätys on −89,2 °C. Se mitattiin 21. heinäkuuta 1983.

Päivän kuvaTarkalleen ottaen pakkasennätys on maailman kylmin pinnalla mitattu lämpötila. Paikka, missä tämä ennätyspakkanen mitattiin, oli Neuvostoliiton Vostok-tutkimusasema Etelämantereella, joka komeilee tänään päivän kuvassa.

Vostok-asema sijaitsee noin 1300 kilometrin päässä etelänavalta Australian suuntaan, missä se on lähes 3500 metriä paksun jäätikön päällä – eli vaikka lämpötilamittaus siellä on tehty "maanpinnalla", on se käytännössä kuin korkean vuoren huipulla.

Ilmanpaine paikalla onkin matala, mikä yhdistettynä Etelämantereen talven (meidän kesämme) kaamokseen sekä pakkaseen tekee elämisestä ja työskentelystä siellä varsin vaativaa. Noin 12-henkinen miehistö pitää aseman asuttuna myös talviaikaan.

Vostok-asema on tullut tunnetuksi siitä, että se sijaitsee jäänalaisen Vostok-järven luona ja asemalta on porattu reikää järveen, jonka veden oletetaan olevan peräisin 25 miljoonan vuoden takaa; siellä saattaa olla siten mikrobielämää ja muita kiinnostavia muistoja kaukaa historiasta. Vuonna 2012 venäläiset porasivat pienen reiän järveen ja ottivat sieltä näytteitä, mutta todennäköisesti hieman hosuen ja laitteilla, jotka eivät olleet puhtaita. Näin näyte ei välttämättä ollut kunnollinen, ja mahdollisesti järvi pääsi "saastumaan" ainakin paikallisesti. Järvi on kooltaan 250 kilometriä pitkä ja noin 50 kilometriä leveä.

Muita ennätyspakkasia

Todennäköisesti kaikkein kylmin luontainen pintalämpötila maapallolla on ollut −93,2 °C elokuun 10. päivänä vuonna 2010.

Se mitattiin satelliitin avulla Etelämantereelta doomien* Argus ja Fuji välisellä harjanteella, ei kovinkaan kaukana etelänavasta. Teoreettisesti doomi A:n (ali Arguksen) tasankoalueella lämpötila voi laskea vieläkin alemmaksi, ainakin −95 °C:n tienoille.

Matalin normaalisti asutulla alueella mitattu lämpötila on −67,7 °C, joka saavutettiin helmikuussa 1933 Oimjakonissa, Siperiassa.

Alin Suomessa mitattu lämpötila on Kittilän Pokassa 28. tammikuuta 1999 rekisteröity -51,5 °C.

Tänään aamulla Kittilässä oli "vain" -34°C ja Suomen kylmin paikka oli Muonio, missä mittarissa komeili luku -38,9 °C.

Terveisiä Oimjakonista!

Kolme suomalaista harvinaisia haloilmiöitä etsinyttä harrastajaa Marko Riikonen, Jukka Ruoskanen ja Jarmo Moilanen viettivät kuukauden päivät helmikuussa 1997 itäisessä Siperiassa, Verhojanskin ja Tsherskin vuorijonojen saartamassa Oimjakonissa, mikä on kylmyytensä ansiosta eräs pahaita paikkoja maailmassa halojen kannalta.

He kertoivat matkastaan "Halot – taivaan arkkitehtuuria" -TV-dokumentissa aikanaan näin:

"No, se Oimjakon tuli loppujen lopuksi aika luonnollisesti matkakohteeksi", kertoo Marko Riikonen.

"Meillä oli kartalla aluksi Grönlanti ja Kanada, koska halusimme mennä mahdollisimman kylmään paikkaan. Ajatelimme sitten, että miksi emme sitten menisi kaikkein kylmimpään paikkaan, mihin meillä on resurssit mennä, eli Oimjakoniin, pohjoisen pallonpuoliskon kylmyyspisteeseen."

"Se on erittäin kylmä paikka", jatkaa Jukka Ruoskanen. "Siellä lämpötila voi laskea jopa -70 °C:n tuntumaan, koska kylä on laajassa vuorilaaksossa. Laakso on yli 20 km laaja, ja kun talvella sinne pakkautuu kylmä ilmamassa, joka ei pääse sieltä pois kun ei ole tuulta, niin kylmä pysyy siellä pitkään paikallaan."

Kolmikon tutkimusretki maailman kylmimpään asuttuun kylään toi mukanaan unohtumattomia elämyksiä. Esimerkiksi kovan pakkasen vuoksi vesiputket ovat jäässä, minkä vuoksi vesi tuodaan taloon säiliöautolla.

Muutekin elämä siperialaiskylässä – ja etenkin suomalaisten vuokraamassa mökissä – oli yksinkertaista, mutta kylmyys toi mukanaan myös haloja: komein oli eräänä yönä retkikunnan voimakkaan valonheittimen ylle kahtena himmeänä kaarena noussut harvinainen superparhelia, sivuaurinkojen kolmiulotteinen muunnos, josta tunnettiin aiemmin vain yksi havainto Etelämantereelta.

* Doomit ovat tasaisesta jäätikköpinnasta hieman ylös nousevia kumpareisia alueita, joiden alapuolella on tyypillisesti jäänalaisia vuoria. Doomi A:n tapauksessa siellä on Alppien kokoinen noin 2400 metriä korkea vuoristoalue, joka on nimetty venäläisen napatutkija Grigori Gamburtsevin mukaan.

Hirmuista haipakkaa polkupyörällä

Eric Barone ennätyspyöränsä kanssa. Kuva: Richard Bord / Pink Bike

Miltä tuntuisi kisata täyttä vauhtia paahtavan Pendolinon kanssa - polkupyörällä? Eric Barone voisi kenties kertoa. Mies nimittäin teki maaliskuun lopulla uuden polkupyöräilyn nopeuden maailmanennätyksen. Huippunopeudeksi mitattiin hulppeat 223,3 kilometriä tunnissa. Hieman suurempi kuin Pendolinon huippunopeus.

Barone ei tosin polkaissut pyörällään kertaakaan, vaan antoi painovoiman hoitaa homman. Ennätys tehtiin lumisessa rinteessä 28.3.2015 Varsissa, Kaakkois-Ranskan Alpeilla. Rinteen jyrkkyys oli noin 42 astetta.

Huimia kuvia henkeäsalpaavissa maisemissa tehdystä ennätysajosta voi ihastella Pink Biken sivuilta. Alla video Baronen huimasta ennätysajosta:

 

Edellinen ennätys - sekin Baronen aikaansaama - oli vain kilometrin tunnissa hitaampi. Tänä vuonna 55 vuotta täyttävä Barone uskoo yhä pystyvänsä puristamaan vauhtia vielä pienillä muutoksilla ainakin noin 230 km/h asti.

Ennätysvauhti on noin kymmenisen kertaa vauhdikkaampaa kuin normipyöräilijän meno. Alla näkyvään taulukkoon on kerätty lyhyt katsaus erilaisista pyöräilyennätyksistä. Listasta tosin puuttuu monia tavalla tai toisella avitettuja ennätyksiä. Joissain nimittäin pyörällä poljetaan edellä kulkevan moottoriajoneuvon turbulenssissa, jossa ei ole juurikaan ilmanvastusta. Toisissa pyöräilijä taas kiihdytetään koneellisesti suureen vauhtiin ennen loppukiriä. Kaikkein huimimmat vauhdit - yli 300 km/h - taas on yllättäen mitattu paikallaan, kuntopyörän tyylisellä laitteella.

Pyöräilijä ja pyöräilytyyli nopeus
Tavallinen kaupunkipyöräilijä tasaisella n. 20 km/h
Kunto- tai kilpapyöräilijä tasaisella n. 40 km/h
Polkupyörän nopeusennätys tasaisella (Jim Glover, 1986) 82,5 km/h
Nojapyörän nopeusennätys (Todd Reichert, 2015) 139,45 km/h
Polkupyörän nopeusennätys rinteessä (Eric Barone, 2015) 223,3 km/h

Päivitys 30.9.2015: Nojapyörän nopeusennätys päivitetty uusimpaan. Entinen 133,8 km/h oli vuodelta 2013, polkijana Sebastiaan Bowier.

Otsikkokuva: Richard Bord / Pink Bike

Lähde: Pink Bike

 

Google-pomon hyppy stratosfääristä

Alan Eustache

Viime perjantaina yllättäen laskuvarjohyppyjen korkeusennätys rikottiin. 57-vuotias Alan Eustache hyppäsi puolisalaa korkeammalta stratosfääristä kuin Felix Baumgartner suuren mediakohun siivittämänä lokakuussa 2012.

Siinä missä Baumgartner hyppäsi 39 kilometrin korkeudesta, Eustache nousi kaasupallollaan 41,4 kilometrin korkeuteen ja pudottautui sieltä alas kohti Maata. Kummassakin tapauksessa taivas näyttää jo lähes yhtä mustalta kuin avaruudessa ja ilman tiheys on niin pieni, että ilman avaruuspuvun kaltaista painepukua ihminen kuolisi minuuteissa.

Eustache rikkoi pudotessaan äänivallin ja kiisi parhaimmillaan noin 1300 kilometrin tuntinopeudella, ennen kuin tihenevä ilmakehä alkoi hidastaa vauhtia ja hän avasi lopulta laskuvarjonsa. Hyppy kesti kaikkiaan noin 15 minuuttia – ja nousu ylös hyppykorkeuteen pari tuntia.

Olennaisin ero Baumgartnerin ja Eustrachen hypyissä oli se, että siinä missä itävaltalainen nousi ylös paineistetun gondolin sisällä ja käytti suhteellisen yksinkertaista painepukua, Eustache nousi ylös raskaammassa ja selvästi kömpelömmässä puvussaan suoraan palloon kiinnitettynä. Hänellä ei ollut gondolia, vaan periaatteessa pallo vain nosti hänet pukunsa sisällä taivaalle, kauko-ohjattu mekanismi irrotti hänet ja hän putosi alas. Tämä kevyempi ja yksinkertaisempi lähestymistapa teki myös suuremman korkeuden mahdolliseksi.

Pikkurahan puutteesta tuskin kärsivä Eustache on Googlen eräs johtajista, ja hän otti hyppyhankettaan varten pitkän loman ja palkkasi Paragon Space Development Corporation -yhtiön tekemään hänelle sopivan puvun sekä hoitamaan hypyn teknisen toteuttamisen. Yhtiö on mukana monenlaisissa ilmailu- ja avaruushankkeissa, ja puuhaa myös WorldView -kapselia, jonka avulla turistit voisivat nousta kaasupallolla ihailemaan maisemia stratosfääristä.


Video hypystä siitä ensimmäisenä kertoneen New York Timesin verkkosivuilta.

Ja nörttityyliin Eustache ei pitänyt juurikaan meteliä hankkeestaan etukäteen. Osasyynä lienee tosin se, että hänen ja Paragonin tarkoituksena näyttää olevan kehittää systeemi, millä varsin kokemattomatkin laskuvarjohyppääjät voisivat tehdä tällaisia korkeushyppyjä. Systeemi on saanut nimen StratEx (Stratospheric Explorer) ja varmasti monet raharikkaat seikkailijat ovat jo viikonlopun aikana ottaneet yhteyttä Paragoniin.

”Olen aina pohtinut voisimmeko suunnitella järjestelmän, jonka avulla ihminen voisi tutkia stratosfääriä yhtä helposti kuin meriä?”, kysyy Eustace Paragonin nettisivuilla. ”Toivon, että voimme nyt innostaa muitakin tutkimaan paremmin tätä aluetta maapallosta, mistä tiedämme vielä niin vähän.”

Tämä viimeinen lause on puppua, sillä Eustachen ja Baumgartnerin hypyissä ei ollut mitään uutta tieteelle: stratosfäärin olosuhteet tunnetaan hyvin ja sitä tutkitaan päivittäin ilmapalloilla ja satelliiteilla. Luotausraketit käyvät sitä nuuskimassa silloin tällöin ja jotkut lentokoneetkin nousevat kohtalaisen korkealle stratosfääriin. Tavalliset liikennelentokoneet lentävät stratosfäärin alaosissa.

Teknisesti hypyt ovat sen sijaan kiinnostavampia, sillä nämä yksityisten yhtiöiden tekemät puvut ja hypyn mahdollistavat laitteet ovat askel eteenpäin äärimmäisten paikkojen turismissa; hieman sukeltamisesta ja vuorikiipeilystä eteenpäin kohti oikeata avaruusturismia. Siinä mielessä hyppy oli kiinnostava ja rohkea temppu!

Pikakelaus taaksepäin 1950-luvulle

Sinänsä on koomista, että niin nämä stratosfäärihypyt kuin tulevat avaruusturistien pomppauslennot ilmakehän ulkopuolelle ovat toisintoja siitä, mitä tehtiin jo 1950-luvulla. Silloin ne tosin olivat jotain uutta ja ihmeellistä, ja niillä oikeasti tutkittiin tuntematonta stratosfääriä. X-15 -koekoneet tekivät lentoja yli sadan kilometrin korkeuteen ja myös laskuvarjohyppyjä koeteltiin yli 30 kilometrin korkeudesta.

Ensimmäinen ihminen, joka nousi yksin ilmapallolla stratosfääriin, oli Yhdysvaltain ilmavoimien kapteeni Joseph Kittinger. Hän nousi kesäkuussa 1957 liki 30 kilometrin korkeuteen Minnessotan päällä Man High I -nimisellä suuren kaasupallon alle kiinnitetyssä gondolissa. Kuva hypystä on otsikkokuvana.

Hän teki useita äärimmäisiä hyppyjä ja niistä viimeisin, elokuun 16. päivänä 1960 tehty loikkaus 31 300 metrin korkeudesta säilyi laskuvarjohyppyjen korkeusennätyksenä aina Baumgartnerin hyppyyn saakka. Hyppynsä aikana Kittinger putosi vapaasti (tosin pienen asennon hallintaan käytetyn varjon avulla) 4 minuutin 36 sekunnin ajan ja hänen huippunopeutensa oli 988 km/h.

Sekä Kittigerin hypyt kuin X-15:n lennot liittyivät ihmisen fysiologiaan, yläilmakehän tarkempaan tutkimukseen ja etenkin siellä lentämiseen vaadittavan tekniikan kehittämiseen. Yhdysvaltain ilmavoimat pohti tuolloin supernopean, stratosfäärin kautta koukkaavan vakoilu- ja pommikoneen tekemistä. Siitä kaavailtiin myös Maata kiertävälle radallekin nousevaa avaruuslentokonetta, mutta lopulta NASA päätyi käyttämään siivetöntä, laskuvarjon varassa Maahan palaavaa kapselia.

Myös rautaesiripun takana Neuvostoliitossa tutkittiin asiaa ja siellä tehtiin myös edelleen voimassa oleva ennätys. Korkeimmalta Maahan laskuvarjolla hypännyt elävä olento on koira nimeltä Lisa, joka laukaistiin raketilla yli sadan kilometrin korkeuteen 24. kesäkuuta 1954. Se singottiin avaruuspuvussaan aluksen ulkopuolelle, missä laskuvarjo jo päästettiin irralleen: varjo pullistui sitä mukaa kun koira putosi syvemmälle ilmakehässä ja paitsi hidasti putoamista, niin myös vakautti lentoa.

Seuranaan Lisalla oli toinen koira, Ryžik, mutta se pysyi pienen avaruuskapselin sisällä 45 kilometrin korkeuteen saakka. Siellä katapultti työnsi koira paran kapselinsa ulkopuolelle, jolloin se jatkoi putoamistaan ensin vapaapudotuksessa ja sitten noin seitsemän kilometrin korkeudesta alaspäin laskuvarjon varassa.

Palkkioksi uroteoistaan kumpikin koira sai lauantaimakkaraa.

Itänaapurissa myös ihmistoverit hätyyttelivät korkeuksia ja rikkoivat ennätyksiä. Siinä missä korkeusennätys säilyi Kittingerillä, nappasi Jevgeni Andreejev vapaapudotuksen ennätyksen 1. marraskuuta 1962. Hän nousi 25 460 metrin korkeuteen, mistä hän pomppasi alaspäin ja avasi laskuvarjonsa vasta vajaan kilometrin korkeudessa 24,5 kilometrin pudotuksen jälkeen. Tämä säilyi maailmanennätyksenä Baumgartnerin hyppyyn saakka.

Korkealla ei ole helppoa!

Hyvin korkealta hyppäämisessä on oikeastaan vain yksi vaaratekijä, mutta se vaikuttaa kaikkeen ja on hyvin hankala ongelma: ilman tiheys. Ilman paine on pudonnut jo liki kolmasosalla kahden kilometrin korkeudella ja kuuden kilometrin kohdalla on ilman paine enää vajaat puolikas paineesta merenpinnan tasoon verrattuna. 30 kilometrissä paine on enää vain noin 1,4% normaalipaineesta.

Näin matalassa paineessa hyppääjä tarvitsee painepuvun, joka on käytännössä kuin kevyt avaruuspuku. Ilman suojaa ihminen menehtyisi varsin nopeasti, ja näin on ennätyshypyissä jo käynytkin. Jevgeni Andreejevin seurana gondolissa oli Pjotr Doglov, joka nousi Andreejevin hypättyä vieläkin korkeammalle – 28 640 metrin korkeuteen. Hänen oli tarkoitus testata uudenlaista painepukua, mutta hän löi päänsä luukun reunaan gondolista poistuessaan, jolloin kypärän lasiin tuli halkeama ja ilma pihisi ulos puvusta. Doglov tukehtui nopeasti.

Siitä, oliko Eustachella ongelmia, ei tiedetä vielä, mutta Kittinger joutui kokemaan myös ohuen ilman hankaluudet. Hänen pukunsa oikeanpuoleinen hansikas rikkoontui matkalla korkeuksiin, jolloin hänen kätensä paisui alipaineen vuoksi lähes kaksikertaiseksi kooltaan. Kittinger ei antanut kivun haitata, vaan jatkoi nousuaan ja teki hyppynsä. Päinvastoin kuin Baumgartnerin hypyn yhteydessä mediassa hehkutettiin, ei pieni puvun rikkoontuminen johda väistämättä kuolemaan, vaan riippuu siitä kuinka suuri vaurio on ja missä kohdassa: ellei kipua oteta huomioon, ihmisen iho kestää varsin hyvin alipainetta.

Sen sijaan ultraviolettivaloa iho kestää huonosti. Korkeuksissa Aurinko paahtaa voimakkaasti, eikä ilmakehä ole suodattamassa sen säteilyä. Paljas iho palaa siksi karrelle muutamassa minuutissa ja kypärässä tulee olla erittäin hyvä suojaus.

Ohuessa ilmassa myös asennon hallinta on hankalaa ilman pieniä rakettimoottoreita, joten pienikin väärä liike saattaa johtaa kiihtyvään pyörimisliikkeeseen, jota on vaikea pysäyttää alempana ilmakehässä. Pyöriminen saattaa olla jopa niin rajua, että hyppääjä menettää tajuntansa.

Kittingerin ensimmäinen hyppy marraskuussa 1959 olikin päättyä onnettomasti juuri tästä syystä. Hän joutui laattakierteeseen, pyöri noin 120 kertaa minuutissa pystyakselinsa ympäri ja menetti tajuntansa. Pyörimisen ollessa hurjimmillaan kohdistui Kittingerin päähän ja jalkoihin yli 22 g:n kiihtyvyys. Tällaista tilannetta varten suunniteltu laite, joka avasi hänen laskuvarjonsa automaattisesti, pelasti Kittingerin hengen.

Ennätyshyppyään varten Kittinger asensi pukuunsa pienen laskuvarjon, joka hidastamisen sijaan piti häntä koko ajan oikeassa asennossa.

Eustachen puvussa ja laskuvarjojärjestelmässä oli myös useita varolaitteistoja, joilla hän olisi tullut huonosti käydessäkin turvallisesti alas. Näitä tarvitaan, mikäli hyppyjä aiotaan markkinoida kaikille.

Baumgartnerin hyppy

Jos aikanaan hyppyjä tehtiin sotilassalaisuuksien varjossa ja Eustache ei paljoa välittänyt kertoa hankkeestaan julkisuudessa, ympäröi Baumgartnerin hyppyä ja siihen valmistautumista hypetykseen saakka kohonnut mediarumba. Red Bull -energiajuoman sponsoroima hanke alkoi jo vuonna 2005, minkä jälkeen hankkeen tarkempi hahmottelu sekä gondolin ja hyppypuvun suunnittelu alkoi.

Vuoden 2011 lopussa kaikki oli valmiina ja seuraavana vuonna testien jälkeen Baumgartner teki ensimmäisen koehypyn 21 828 metrin korkeudesta ufohavainnoistaan kuuluisassa Roswellissa, New Mexicon osavaltiossa. Suurin osa ufohavainnoista oli sotilaiden tekemiä kokeita ja myös Kittingerin hypyt tehtiin laajalti autiolla Roswellin alueella. Kesällä 2012 Baumgartner teki toisen hypyn, nyt 29 584 metrin korkeudesta.

Myös Eustachen viimeviikkoinen hyppy tehtiin Roswellissa.

Baumgartnerin ennätyshyppyä edelsi useampi yritys, kunnes sunnuntaina, lokakuun 14. päivänä vuonna 2012, sää oli sopiva ja tekniikka toimi halutulla tavalla. Baumgartner nousi paineistetun gondolinsa sisällä hitaasti ylöspäin ja avasi luukun lähes tyhjyyteen tarkalleen 39 045 metrin korkeudessa. Hän kipusi ulos luukusta sen edessä olleelle tasanteelle, otti kiinni molemmin puolin olleista kaiteista ja pudottautui hallitusti alas.

Hän putosi aluksi suunnitellussa asennossa, pää alaviistoon ja raajat lievästi levällään, ja noin 40 sekunnin kuluttua hyppäämisestä hän saavutti suurimman nopeutensa, 1342,8 km/h. Yläilmakehässä äänen nopeus on noin 1100 km/h (merenpinnan tasossa normaalipaineessa ja -lämpötilassa se on 1225 km/h), joten Baumgartner ylitti selvästi tuon maagisen rajan.

Samoihin aikoihin hän alkoi myös pyöriä ja tilanne näytti vähän aikaa jopa pahalta, kunnes hän sai itsensä taas hallintaan. "Irtautuminen gondolista onnistui erittäin hyvin, mutta aloin pian sen jälkeen pyöriä hitaasti”, kertoi Baumgartner myöhemmin. “”Oletin aluksi pyörähtäväni vain pari kertaa, mutta sitten vauhti kiihtyi ja pyöriminen muuttui välillä varsin rajuksi. Luulin jopa parin sekunnin ajan menettäväni tajuntani. Niinpä en tuntenut mitään erityistä, kun rikoin äänivallin, koska olin silloin niin kiireinen yrittäessä vakauttaa itseäni.”

Baumgartner avasi laskuvarjonsa noin 1,5 kilometrin korkeudessa ja hänen jalkansa koskettivat lopulta maata 9 minuuttia ja 3 sekuntia kestäneen pudotuksen jälkeen. Tästä vapaapudotusta oli 4 minuuttia ja 20 sekuntia, joten vaikka vapaapudotus alkoi korkeammalta kuin koskaan aikaisemmin, on pisimmän vapaapudotuksen ennätys edelleen Kittingerillä, joka kiisi ilman laskuvarjon hidastusta 16 sekuntia kauemmin.

Vieläkin korkeammalle?

43-vuotias Baumgartner ilmoitti heti hyppynsä jälkeen “jäävänsä eläkkeelle” ennätyshyppäämisestä, mutta hänen varjossaan koko ajan omaa hyppyään valmistellut ranskalainen Michel Fournier on valmistellut omaa hyppyään jo pitkän aikaa. Hänen aikomuksenaan oli rikkoa ennätykset ja varmastikin Eustachen hyppy on viimein tehnyt tyhjäksi hänen kunnianhimoiset suunnitelmansa.

Fournier on jo 70-vuotias Ranskan ilmavoimien kenraali, joka on omien laskujensa mukaan tehnyt jo yli 8700 laskuvarjohyppyä. Näistä korkeimmalta tehty hyppy on 12 kilometrin korkeudesta.

Hänet valittiin vuonna 1987 mukaan Ranskan avaruushallinnon hankkeeseen, jonka tarkoituksena oli tehdä tutkimusmielissä hyppy 38 kilometrin korkeudesta. Projekti lopetettiin kuitenkin budjettileikkausten vuoksi vuonna 1989, jolloin Fournier päätti jatkaa hypyn suunnittelua itse.

Hanke on kuitenkin edennyt hitaasti, koska Fournier ei ole saanut rahakkaita sponsoreita. Alkuperäisen suunnitelman mukaan ennätyshyppy 40 kilometrin korkeudesta olisi tehty Kanadan Saskatchewanista keväällä 2008, mutta kun sää viimein oli suotuisa 27. toukokuuta, suuri ja kallis ilmapallo pääsi vapaaksi, kun sitä oltiin kiinnittämässä gondoliin. Pallo katosi taivaalle ja Fournierilta kesti pari vuotta päästä takaisin yrittämään uudelleen.

Epäonni oli mukana myös tuolloin 16. toukokuuta 2010, sillä varavarjo avautui kesken laukaisuvalmistelujen ja kallis lento piti peruuttaa. Baumgartnerin hypyn jälkeen Fournier aikoi koittaa vielä kerran, mutta herrasta ei ole sen koommin kuulunut mitään – joko ikä tai talous on tehnyt unelman mahdottomaksi.

Fournierilla oli tosin mielessään myös hurjempi ajatus: koska heliumpallo ei pysty nousemaan juurikaan yli 40 kilometriä ylemmäksi, voitaisiin gondoliin kiinnittää pieni raketti, joka sinkoaisi hyppääjän vielä hieman korkeammalle. Laskelmien mukaan 45 kilometrin korkeus olisi näin saavutettavissa “suhteellisen helposti”.

Mikä onkaan maapallon kylmin paikka?

Kuva: Flickr / Lauri Rantala

Kun Suomessa mitataan uusi "tämän talven kylmin lämpötila", se saa aina paljon palstatilaa. Yleensä kovimmat lämpötilapohjat huitelevat noin -40 asteen tietämillä. Mutta eihän se ole vielä mitään.

NASA julkisti vastikään huiman uutisen maapallon kylmimmästä paikasta: Se sijaitsee Itä-Antarktiksen korkeimpien harjanteiden välisessä notkelmassa.

Kylmyysarvot alkoivat kiinnostamaan tutkijoita, kun he katselivat alueen lumidyynejä. Lumipeite oli paikoin rakoillut oudosti. Äärimmäinen kylmyys oli ilmeisesti kutistanut kinoksia (samaan tyyliin kuin muta rakoilee kuivuessaan). Satelliittimittaukset osoittivatkin pakkasen olleen ainakin hetkellisesti käsittämättömät -93,2 astetta Celsiusta.

Huima kylmyys johtui monen tekijän summasta. Alue on yli neljän kilometrin korkeudella, aivan keskellä napajäätikköä, ja ilmiö tapahtui ankarimman talven aikaan. Kirkkaana tähtiyönä lumipeite säteilee vähääkin lämpöään tehokkaasti pois. Ilma alueen päällä viilenee ja tihenee. Harjanteen päällä oleva ilmamassa valuu raskaana mäkeä alas ja päätyy notkelmaan. Prosessi toistuu notkossa, ja pitkään seisova ilma viilenee aina vain enemmän. Kaamoksen aikana Aurinkokaan ei nouse häiritsemään prosessia.

Antarktiksen lumilakeutta.

Vai onko sittenkään?

Virallisesti mittausta ei voida hyväksyä, vaikka se onkin tarkka ja varma. Viralliset säämittaukset nimittäin tehdään vain standardilaitteilla, ja aina 1,25–2 metrin korkeudelta maanpinnasta. Satelliittidataa ei voi standardoida.

Satelliitti ei mittaa kohteen lämpötilaa, vaan siitä tulevaa säteilyä. Kapeilla aallonpituuskaistoilla pystytään tarkentamaan joko suoraan lumen- tai maanpinnasta tulevaan säteilyyn, tai vähän tuunaamalla skannaamaan yllä olevan ilmamassan lämpöprofiilia. Tämä data sitten käännetään matemaattisesti lämpötilaksi.

Tuloksiin vaikuttavat kuitenkin monet asiat. Ilman pienhiukkaset, tuulet, vesihöyryn määrä ja kaasun koostumus. Ikinä ei voi tietää tarkalleen miltä korkeudelta mittaustulos on peräisin. Satelliittimittauksilla ei vain kyetä samaan systemaattiseen tarkkuuteen kuin mittauspisteillä.

Maapallon kylmyysennätys on siis virallisesti yhä vuonna 1983 mitattu Antarktiksen Vostok-aseman 89,2 pakkasastetta. Se on sitten kokonaan toinen juttu, onko tällä parin asteen erolla oikeasti mitään väliä.

Paukkupakkasia Suomessa

Suomen virallinen pakkasennätys on -51,5°C. Huima pakkanen mitattiin Kittilän Pokassa tammikuussa 1999.

Urbaani (tai oikeastaan maaseutu-)legenda kyllä kertoo, että ainakin Sallan Naruskassa on joskus ollut pari astetta tuota kylmempää. Oli miten oli, mikään mittauspiste ei varmasti ikinä ole se kaikkein kylmin paikka. Kilometrin päässä voi jo olla pari astetta lisää. Arvioidaan siis liberaalisti, että Suomessa voi pakkasta olla enimmillään 53–54 astetta.

Suomi on Golf-virrasta huolimatta Pohjolan kylmimpiä paikkoja. Mannerilmastosta alkaa jo vaikuttaa meillä. Venäjältä, etenkin Uralin tuolta puolen, löytyy tunnetusti kuitenkin paljon kylmempääkin. Kaikista planeetan pysyvästi asutetuista paikoista äärimmäisintä on ollut Verhojanskissa. Lähes -70 astetta. Se on paljon.

Pysäköintiä Siperiassa. Kuva: Flickr / Tatiana Bulyonkova

Pakkanen puree mutta tuuli palelluttaa

Kova pakkanen tuo mukanaan paljon ongelmia, oltiin sitten Kittilässä tai Verhojanskissa. Niihin täytyy sopeutua.

Kylmissä oloissa selviämiseksi tärkeintä on lämpimänä pysyminen. Kaiken A ja O on kerrospukeutuminen. Lakki myös – pään kautta nimittäin haihtuu eniten kehon lämpöä. Paljaan ihon pitäminen alttiina kylmälle voi aiheuttaa paleltumia kovalla pakkasella jo parissa minuutissa.

Kova tuuli saa ilman tuntumaan kylmemmältä hyvin yksinkertaisesta syystä: Se siirtää lämpöä iholta pois nopeampaa. Purevuusvaikutus 15 asteen pakkasella on varsin mitättömälläkin tuulella 5–10 astetta.

Kylmän perusfysiikkaa

Ongelmat eivät rajoitu oman itsen lämpimänä pitämiseen

Auton sähköjärjestelmä kärsii kylmästä. Akun sähköä tuottavat reaktioit hidastuvat ja niiden tuottama energia pienenee. Vieläpä samalla, kun moottoreiden jähmeät öljyt tarvitsisivat käynnistyksessä enemmän pontta.

Yön yli kiristyvässä pakkasessa seisoneella autolla voi olla ikävä kulkea vaikka se hurahtaisi käyntiinkin. Rengaspaineet ovat vähentyneet jopa 10 % jos pakkanen on lisääntynyt 10 asteella. Kaasun tarvitsema tila pienenee lämpötilan mukana. Renkaat painuvat lyttyyn, ja kumit menettävät pakkasessa kimmoisuuttaan. Renkaat muuttuvatkin kovalla pakkasella helposti kantikkaiksi. Ajo on pomppivaa.

Termi ”paukkupakkanen” tulee siitä, että seinät, katto, tai vaikkapa lähistön puut kutistuvat hieman kylmetessään. Rakenteet elävät: paukahdus tulee mikrorakojen syntyessä. Lämpenemisen myötä kolot täyttyvät entiselleen. No harm done.

Myös ilmasta rakoihin tiivistynyt kosteus aiheuttaa saman: vesi jäätyy ja levittää mikrorakoja lisää. Huonosti lämpöeristetyt vesiputket halkeilevat myös helposti. Kumpaankin on sama syy: vesi laajenee jäätyessään.

Suurin osa aineista kutistuu ja tihentyy kylmetessään. Neliasteiseksi asti vesi toimii kuten muutkin, mutta sitten sen käytös muuttuu. Veden jäähtyessä lisää sen molekyylit alkavat järjestäytyä. Kiteytyminen jääksi sinetöidään lopulta tilaavievien kuusikulmaisten vetysidosten kera. Jää vie kuitenkin 9 % enemmän tilaa kuin vesi.  Siksi jää kelluu ja kivet halkeilevat veden jäätyessä sen rakoihin.

Kylmyysennätyksiä läheltä ja kaukaa

Alue? Lämpötila Tarkempi mittauspiste Milloin?
Suomi -51,5°C Pokka, Kittilä 28.1.1999
Ruotsi -53,0°C Malgovik 13.12.1941
Norja -51,4°C Karasjok 1.1.1886
Huippuvuoret -46,3°C Longyearbyen 3/1986
Islanti -37,9°C Grímsstaðir 22.1.1918
Tanska -31,2°C Thisted 8.1.1982
Eurooppa -58,1°C Ust-Shchugor, Venäjä 31.12.1978
Euraasia -68°C Verkhojansk, Venäjä 7.2.1892
Maapallo -89,2°C Vostok-asema, Antarktis 21.7.1983
(Maapallo, epävirallinen) -93,2°C Itä-Antarktiksen keskiosa 10.8.2010

Lähteitä ja lisätietoa:

Suomen lämpötilaennätyksiä (Ilmatieteen laitos)
Maailman lämpötilaennätyksiä (World Meteorological Organization)
Kylmin paikka planeetalla (NASAn uutinen)