Suomi on kylmä maa

Suomessa on pitkät perinteet hyvin kylmän ja siellä tapahtuvien ilmiöiden tutkimuksessa. Professori Olli Lounasmaa, suomalaisen fysiikan eräs suuruuksista, nosti silloisen TKK:n Kylmälaboratorion maailman huipulle ja onnistui tekemään useita kylmyysennätyksiä, eli jäähdyttämään laitteitaan erittäin lähelle absoluuttista nollapistettä.

Absoluuttinen nollapiste −273,15°C on kylmin mahdollinen lämpötila, koska silloin atomienkin liike jähmettyy paikalleen. Fyysikot alkavat lämpötilojen laskun tuosta pisteestä, eli nollasta Kelvinistä (0 K). Kylmyysennätys on edelleen Espoossa. Vuonna 2000 siellä saavutettiin lämpötila, joka oli vain 0,000 000 000 1° nollan yläpuolella.

Samaan aikaan kuitenkin Suomessa oli toinen kylmäfysiikan tutkimusryhmä, Jyväskylässä, ja Pekola oli siellä.

"Olen opiskellut ja aloittanut työni täällä Otaniemessä Olli Lounasmaan ryhmässä", kertoo Pekola. "Olin ensin 1980-luvun alussa diplomityöntekijänä ja sitten väitöskirjatutkijana. Aiheenani olivat ultramatalat lämpötilat, eli käytimme Helium-3 -nestettä ja tutkimme suprajohtavuutta siellä. Tämä oli tuolloin tärkeä tutkimusala ja tästä myönnettiin myös Nobelin fysiikan palkinto vuonna 1996."

1990-luvun alkupuolella kiinnostus suuntautui laajemmin matalien lämpötilojen tutkimukseen. Siellä esimerkiksi lämpöliike pienenee ja siksi siellä tapahtuu paljon jänniä kvantti-ilmiöitä, joiden ymmärrettiin tarjoavan paljon mahdollisuuksia uudenlaisille mikro- ja nanovalmistustekniikoille.

"Suomalainen Mikko Paalanen oli ollut tuolloin tutkimassa näitä asioita Yhdysvalloissa kuuluisassa Bell-laboratoriossa, ja hän oli tulossa Suomeen. Hän sai professuurin Jyväskylän yliopistosta, missä haluttiin panostaa kylmä- ja nanotutkimukseen. Hän rekrytoi minut ryhmäänsä, joten lähdin Jyväskylään."

Pekola kertoo, miten he saivat tutkia Jyväskylässä muun muassa ensimmäisinä Suomessa yhden elektronin ilmiöitä, jäähdyttimiä, lämpömittareita. Ryhmästä tuli nanoelektroniikan ja nanofysiikan pioneereja Suomessa.

"Lämpömittarin kehittäminen oli ensimmäinen suuri innostukseni. Meillä oli kova halu tehdä yhden elektronin transistoreita, eli sellaisia mitä nyt tehdään täällä meidänkin laboratoriossa nyt ihan vasemmalla kädellä. Emme kuitenkaan onnistuneet siinä Jyväskylän yksinkertaisessa laboratoriossamme, mutta saimme tehtyä lämpömittarin. Se on vähän kuin köyhän miehen transistori, jossa on vain yksi elektroni. Nyt sellaisia käytetään nyt monissa paikoissa, koska se ei vaadi minkäänlaista kalibrointia."

Vuonna 2002 jo professoriksi edenneelle Pekolalle tarjottiin mahdollisuutta perustaa Aaltoon oma tutkimusryhmä, joten hän päätti palata Otaniemeen. Nyt hän johtaa Pico-nimistä ryhmää, joka jatkaa elektronien ja hyvin matalien lämpötilojen kanssa. Nykyisin tosin perustutkimuksen ohella superpakkasesta ja sen ilmiöistä koetetaan tehdä tylsää arkitekniikkaa.

Yksi hankkeista on nanojääkaappi. Se ei ole vielä lähelläkään arkikäyttöä, mutta sillä tai sen avulla kehitettävällä tekniikalla voisi olla paljon sovelluksia. Esimerkiksi kiihkeän kehityksen kohteena oleva kvanttilaskenta vaatii superkylmää ympäristöä, ja jos siitä joskus tulee tavallista, se vaatii sitä, että lähellä absoluuttista nollaa olevia lämpötiloja on joka puolella – ei vain tutkimuslaitoksissa.

Tunneloitumistemppu, ja miten se tehdään

"Tämä nanojääkaappi lähti liikkeelle ihan perustutkimuksesta. Olimme kiinnostuneita energian kuljetuksesta pienissä nanorakenteissa. Lämmönkuljetus on erittäin tärkeä asia jopa ihan tavallisissa mikropiireissä, joissa lämpö täytyy saada siirtymään ulos. Erityisen tärkeää tämä on kvanttilaitteissa, missä lämpö pitää saada siirtymään paikasta toiseen, jolloin voidaan tehdä täsmäjäähdytystä."

Yksinkertaistettuna nanojääkaappi toimii siten, että "siirrämme kappaleesta pois kaikkein kuumimpia elektroneja, jolloin se jäähtyy." Periaate on sama kuin kahvin jäähdyttäminen puhaltamalla: puhallus siirtää höyryä sivuun kahvikupista, jolloin kuumimmat kaasumolekyylit kahvin päällä lentävät pois ja viileämpiä atomeja jää jäljelle.

Tarkennusta kysyessä Pekola antaa suorat ohjeet nanojääkaapin tekemiseen; ihan kotioloissa sen nikkarointi ei kuitenkaan onnistu. "Teemme puhdastilassa monikerroksisia metallirakenteita nanomittakaavassa litografisesti. Ikään kuin piirrämme elektronimikroskoopilla kuvioita muovipintaan ja sitä voidaan käyttää maskina, kun pinnalle höyrystetään metallia. Tuloksena on noin kymmenen nanometrin, metrin miljardisosan kokoisia rakenteita. Kun tätä toistetaan monta kertaa päällekkäin eri metalleilla ja maskeina toiminut muovi lopulta poistetaan, saadaan haluttu kolmiulotteinen nanorakenne."

Metallien väliin voidaan myös laittaa eristekerroksia, joiden läpi sähkö kulkee ainoastaan tunneloitumalla. Tunneloituminen tarkoittaa sitä, että hiukkanen voi läpäistä potentiaalivallin, jonka ylittämiseen sillä ei klassisen fysiikan mukaan olisi riittävästi energiaa. Sähköstaattinen potentiaalivalli syntyy siitä, että materiaali tai sen ominaisuus vaihtuu.

"Jos käytetään hyvin tavallisia, tunnettuja materiaaleja kuten vaikkapa alumiinia tai kuparia, niin osa niistä muuttuu suprajohteiksi hyvin matalissa lämpötiloissa, toiset pysyvät tavallisina. Alumiini on suprajohde noin yhden kelvinin lämpötilassa ja kylmemmässä."

Suprajohtavassa materiaalissa sähkövirta kulkee käytännössä ilman vastusta, mutta lisäksi materiaaliin muodostuu niin sanottuja energia-aukkoja. Sen sisällä on elektronien kannalta kiellettyjä tiloja samalla tavalla kuin puolijohteissa on energia-aukkoja.

"Hiukkaset, jotka sattuvat osumaan energia-aukon kohdalle, eivät pääse tunneloitumaan, mutta ne, jotka ovat yläpuolella, pääsevät tunneloitumaan. Tämä saa aikaan sen, että energiaa siirtyy normaalimetallista suprajohteen puolelle."

Jääkaappien tekeminen on nykyisin varsin perustekniikkaa, ja siksi kiinnostavampaa onkin niiden variaatioiden ja sovellusten kehittäminen. Yksi näistä on kvanttitietokoneiden lämmönsiirtoon liittyvät ongelmat, jotka pitää ratkaista ennen kuin laitteet saadaan kunnolla käyttöön.

"Tämän suhteen meillä on varsin hullu ajatus käyttää tietokoneen perustana olevia laskentayksiköitä, kubitteja sinällään lämpövoimakoneina. Voisimme kontrolloida kubittien tilaa ulkoisesti ja tehdä siten niiden avulla perinteisistä jäähdyttimistä tuttuja monivaiheisia jäähdyttimiä. Mutta näidenkin kanssa ollaan vielä kaukana tuotteistamisesta – jäähdytys on kuitenkin tärkeä osa tutkimustamme."

Tuloksena myös jo arkitekniikkaa

"Yleensä ajatellaan, että kylmäfysiikka ja matalien lämpötilojen parissa puuhaaminen on jotain eksoottista puuhaa, mutta tästä on tullut jo ihan teollisuuttakin Suomessa", jatkaa Pekola. Hän mainitsee, että suomalaisyritys BlueFors Cryogenics Oy valmistaa muun muassa erittäin yksinkertaisesti käytettäviä jäähdyttimiä millikelvin-alueelle.

Kun perinteisesti kylmäfysiikan laboratorioissa on paljon nesteheliumpulloja, koska matala lämpötila saadaan aikaan nestemäisellä heliumilla, ei niitä enää tarvita. BlueForsin laitteissa on kompressori, joka kierrättää heliumia, jonka avulla saadaan aikaan perustoimintalämpötila.

 

"Se on iso muutos paitsi tutkimuksen, niin myös sovellusten kannalta, koska helium on kallista, pullojen käsittely on hankalaa ja nesteheliumin kanssa lotraaminen vaatii aina erikoisjärjestelyjä. Kun superkylmää saa aikaan töpselin seinään laittamalla, niin se on ollut pieni vallankumous. Nyt näitä laitteita käytetään joka puolella - ja tässä Suomi sekä Kylmälaboratorio ovat olleet tässä tiennäyttäjänä.

Seuraavaksi samaa tekniikkaa pitäisi soveltaa vielä erittäin haastaviin ja pieniin kohteisiin. Esimerkiksi avaruussovelluksissa tarvittaisiin jäähdytyslaitteita, jotka toimisivat sähköisesti, eikä niissä tarvittaisi suuria nesteheliumsäiliöitä. Niiden tulisi olla lisäksi avaruuden ja avaruuteen laukaisun olosuhteet kestäviä, helppokäyttöisiä ja kevyitä. Samoin muuallakin kuin kvanttilaskennassa tarvitaan hyvin pieniä jäähdyttimiä, jotka toimisivat yksinkertaisesti siten, että niihin liitetään jännite.

Eräs lupaava sovellusala on kvanttimekaaniset sensorit. Suomessa tehdään jo nyt paljon erilaisia sensoreita, ja kun tähän teollisen skaalan toimintaan yhdistetään osaaminen suprajohtavuudessa, kylmätekniikan tietotaito ja hyvä infrastruktuuri hankalien rakenteiden tekemiseen, voi Suomesta tulla kvanttimekaanisten sensorien tekemisessä varsin suuri tekijä.

Veri vetää laboratorion puolelle

Pekolan Pico-ryhmä ei ole mikään suuri, sillä siinä on hieman yli tusinan verran jäseniä. Ryhmä on ollut aikanaan isompikin, mutta Pekolan mukaan se oli hankalasti hallittava. Nyt ryhmään kuuluu kaksi senioritutkijaa, muutama tohtoritutkija ja puolen tusinaa jatko-opiskelijoita.

"Tällaisessa työssä on paljon erilaisia osaamisalueita. Tarvitaan teoreetikoita, ja niitä, jotka ovat näppäriä rakentamisessa. Ryhmänjohtamisen rikkaus on se, kun näkee erilaisia ihmisiä joilla on erilaisia taitoja, ja voi sitten tukea heidän urakehitystään myös jatkoa ajatellen."

"Haluan olla itse mukana oikeassa työssä ja oletan, että myös opiskelijoiden kannalta tilanne on parempi, koska joskus näkevät myös minua labrassa." Pekola tosin mainitsee monessa yhteydessä, että käytännön kokeiden tekeminen ja teorian yhdistäminen on hänelle tärkeää. "Siinä ei ole mitään mieltä, että vain räplää kokeiden kanssa, jos ei ymmärrä tarkalleen, mitä tapahtuu. Asioiden teoreettinen selittäminen on myös tärkeää, ja se on aina innostanut minua."

Eräs tällainen – jo pitkään Pekolan päässä pyörinyt – teoriaa ja käytännön tekemistä yhdistävä asia on sähkövirran standardin kehittäminen. Ideana on pyrkiä liikuttamaan elektroneja yksi kerrallaan samanlaisten rakenteiden läpi siten, että elektronien liikkeet kontrolloidaan ulkoisella jännitteellä.

"Minulla oli jo kymmenkunta vuotta sitten idea siitä, miten tämä voitaisiin saada hyvinkin tarkaksi, mutta se ei ole vielä edennyt sille tasolle, että se saataisiin metrologiassa hyväksytyksi virtastandardiksi. Olemme kuitenkin jo hyvin lähellä, ja tästä myös poikii koko ajan uutta tutkimusta."

Kvanttimaailmassa olisi paljon muutakin tekemistä, kuten esimerkiksi täysimittaisen kvanttitietokoneen rakentaminen. Siihen Pekolan mukaan Suomessa ei ole yksinkertaisesti rahkeita, joskin proof-of-concept –tyyppisen tutkimuksen kautta tässäkin työssä saadaan aikaan tärkeitä tuloksia.

"Lounasmaalta opin sen, ettei kannata tehdä työtä sellaisella alalla, minkä parissa maailmalla on jättimäisiä tutkimusryhmiä. On parempi löytää oma erikoisala, mihin pienikin ryhmä voi jättää jälkensä. Luulen, että olemme onnistuneet tässä aika hyvin."

Pekola kiittelee myös akatemiaprofessuuriaan siitä, että hän voi keskittyä varsin hyvin tutkimusryhmänsä johtamiseen ja myös tutkimukseen. "Tämä on tärkeää, sillä olen edelleen hyvin innostunut fysiikasta. Siinä riittää loputtomasti jännittävää tutkittavaa!"

*

Juttu on julkaistu ensin Suomen Akatemian nettisivuilla. Kirjoittaja on Tiedetuubin päätoimittaja ja tehnyt jutun Suomen Akatemian tilauksesta.

Kenties edelleen merkittävin suomalainen avaruusalalla ollut nainen on Turun yliopiston tähtitieteen professori Liisi Oterma (s. 1915), joka oli Yrjö Väisälän kanssa löytämässä lukuisia pikkuplaneettoja 1930-luvulta alkaen.

Hän toimi Turun observatorion ja sittemmin Tuorlan observatorion observaattorina ja tunsi tähtitieteen lisäksi hyvin myös geodesiaa ja optiikkaa. Oterma on löytänyt virallisesti yli 200 pikkuplaneettaa ja kolme komeettaa.

Oterma oli ensimmäinen Turun yliopiston matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan naistohtori ja myös ensimmäinen tähtitieteessä väitellyt nainen Suomessa. 

Vaatimatonta elämää viettänyt Oterma jäi eläkkeelle vuonna 1978 Turun yliopiston tähtitieteen professorina ja kuoli vuonna 2001.

Liisi Otermaa (ja varmaankin nyttemmin myös Esko Valtaojaa) on varmasti kiittäminen siitä, että etenkin tähtitieteilijöiden parissa on Suomessa varsin paljon naisia!

Kuka kukin on?

Seuraavassa listassa on suomalaisia avaruusnaisia sukunimen mukaan aakkosjärjestyksessä. Pyysimme osaa heistä kertomaan itsestään hieman enemmän, joskin vastauksia on tässä olennaisesti lyhennetty.

Juttua voidaan täydentää myöhemmin tavoitteena laatia lista kaikista suomalaisista avaruusalan toimijoista.

Anita Aikio
avaruusfysiikan professori, Oulun yliopisto

Johdan ionosfäärifysiikan tutkimusryhmää, joka tutkii Auringon ja avaruussään vaikutuksia korkeiden leveyspiirien ja polaarialueen ionosfääriin sekä Maan lähiavaruuteen.

Aloitin fysiikan opinnot Oulun yliopistossa, ja koska olin kiinnostunut revontulitutkimuksesta, hakeuduin kesätöihin Sodankylän geofysiikan observatorioon. Tein pro gradu -tutkielmani avaruusfysiikan alalta ja minut pyydettiin työskentelemään vasta perustettuun EISCAT-datalaboratorioon Oulun yliopistoon. Suoritin työn ohessa avaruusfysiikan jatko-opintoja.

Ennen valmistumistani tohtoriksi työskentelin vuoden verran Ruotsissa Teknillisessä korkeakoulussa Tukholmassa ja Ruotsin avaruustutkimuslaitoksessa Uppsalassa. EISCAT-tutkimuksen lisäksi opin ymmärtämään satelliittimittauksia, sillä Ruotsi oli juuri lähettänyt ensimmäisen oman tutkimussatelliittinsa (Viking) kiertämään maapalloa usean tuhannen kilometrin korkeudelle.

Tämän jälkeen olen työskennellyt Oulun yliopistossa eri tutkimukseen ja opetukseen liittyvissä tehtävissä ja johtanut useita Suomen Akatemian rahoittamia projekteja. Satelliitit, esimerkiksi Euroopan avaruusjärjestön magnetosfääriä tutkiva Cluster-satelliittiparvi ja ensimmäinen ionosfäärin monisatelliittirypäs Swarm ovat maanpintamittausten lisäksi olleet tärkeässä roolissa tutkimuksessamme.

Parhaillaan valmistaudumme uuden sukupolven epäkoherentin sirontatutkan EISCAT_3D:n rakentamiseen Norjaan, Suomeen ja Ruotsiin. Tutkan kokonaisrahoitus on n. 70 MEUR ja siitä tulee valmistuessaan maailman johtava mittalaite lajissaan. Rakennustyöt alkavat tänä kesänä ja ensimmäisiä mittauksia odotetaan tehtäväksi v. 2021.

Anita Puerto Ricossa Arecibon tutkan/radioteleskoopin luona. Itse valtavasta lautasantennista näkyy vain osa kuvan alalaidassa kasvillisuuden takaa (tämän antennin ympäri James Bond juoksi Golden Eye -elokuvassa), valkoinen mötikkä kuvassa takana on teleskoopin lähetin-vastaanotin -rakennelma. Anita oli opettajana kansainvälisessä tutkakoulussa Arecibossa kesällä 2014.

*

Monika Andersson
Tutkija, Ilmatieteen laitos

Monika on erikoistunut sähköisesti varautuneiden hiukkasten vaikutuksiin ilmakehässä ja ilmakehän kemiaan. Hän on mukana Ilmatieteen laitoksen kaukokartoitusyksikössä.

*

Päivi Antikainen
Liikenne- ja viestintäministeriö

Toimin Liikenne- ja viestintäministeriössä tietoliiketoimintayksikön johtajana ja vastuualueeseeni kuuluu satelliittiasiat. Yksikössä on mm. valmisteltu vuoden alussa julkaistu satelliittinavigoinnin toimintaohjelma. Lisäksi vastaan avaruushallinnon tarpeen arvioinnista, jonka saimme tehtäväksi hallituksen puolivälitarkastelussa.

Ministeriömme vastaa samoin avaruustoiminnan kannalta keskeisten Ilmatieteen laitoksen ja Viestintäviraston tulosohjauksesta. Toimin myös avaruusasioiden neuvottelukunnan varapuheenjohtajana. Ensimmäinen kosketukseni avaruusasioihin oli opiskeluaikoina kansainvälisen oikeuden opintojen yhteydessä.

*

Johanna Erkkilä
Lakimies, Ulkoministeriö

Johanna toimii Kansallisen turvallisuusviranomaisen päällikön sijaisena ja on mukana monien avaruuteen sekä sen käyttöön liittyvien asioiden käsittelyssä ulkoministeriössä.

*

Maria Genzer
Ryhmäpäällikkö, Ilmatieteen laitos

Olen ollut pienestä asti kiinnostunut avaruudesta, joten opiskellessani TKK:lla tietotekniikkaa huomasin syventymiskohteeksi tarjolla olevan myös Avaruustekniikan. Aloin opiskella sitä ja päätin tehdä myös diplomityöni avaruustekniikan alalta ja hakeuduin Ilmatieteen laitokselle tekemään sitä.

Diplomityön jälkeen sain jäädä töihin Ilmatieteen laitokselle ja nyt takana on jo yli 20-vuotinen ura avaruuslaitteiden parissa. Olen näiden vuosien aikana tehnyt hyvin monenlaisia tehtäviä, alkaen avaruuslaitteiden maatukilaitteistojen ohjelmoimisesta ja ohjelmistojen suunnittelusta sekä lentävien laitteiden operoimisesta laitteiden laadunvalvontaan ja loppujen lopuksi kokonaisten avaruuslaiteprojektien vetämiseen.

Viimeiset noin 10 vuotta olen pääasiassa toiminut avaruuslaiteprojektien projektipäällikkönä; viimeisimpiä ovat Merkuriusta tutkimaan lähtevän BepiColombo-luotaimen SIXS, yksi suurimpia suomalaisia avaruuslaiteprojekteja, sekä paine- ja kosteusmittalaitteet Mars-laskeutujiin. Näitä ovat Nasan nyt Marsissa oleva Curiosity, tuleva Mars 2020 -kulkija ja eurooppalais-venäläinen ExoMars 2020.

Lisäksi olen toiminut Ilmatieteen laitoksen avaruuslaiterakentamisen laatupäällikkönä ja tämän vuoden alusta myös esimiehenä Planeettatutkimus ja avaruusteknologia -ryhmässä.

*

Heli Greus
Vanhempi laatuinsinööri, Euroopan avaruusjärjestö

Alun perin unelma-ammattini oli lentäjä, mutta jouduin jättämään haaveet, koska olin liian lyhyt. Lukion jälkeen en vielä tiennyt, mikä minusta tulisi isona, joten kävin ammattiohjauksessa, ja siellä minulle suositeltiin psykologin työtä – mikä oli aivan päinvastaista, mitä olin ajatellut. Olin lukenut pitkän matematiikan ja jokin teknisempi ala tuntui kiinnostavammalta.

Menin kuitenkin pääsykokeisiin, mutta jäin toiselle varasijalle. Kun sitten välivuoden jälkeen aloin jälleen miettiä koulutuspaikkaa, otin käteeni paksun valintaoppaan ja avasin siitä sivuja ihan sattumalta. Muutaman epäkiinnostavan sivun jälkeen eteeni tuli avaruuslaitetekniikka ja Rovaniemi. Se tuntui heti oikealta, innostuin asiasta ja hain sinne.

Pääsin koulutukseen, joten menin Rovaniemelle. Kyseessä oli nelivuotinen kurssi ammattikorkeakoulussa, ja vaikka tätä opetusta ei ole Rovaniemellä sen koommin järjestetty, osui se minulle juuri oikeaan saumaan. Meillä oli hyvä ryhmä ja opettaja Aalto-yliopistosta.

Koulutukseen kuului myös työharjoittelu, ja sain paikan siihen Etelä-Suomesta Space Systems Finland -yhtiöstä. Lopputyön jälkeen menin kuitenkin työhön Ylinen Electronics -yhtiöön, ja opiskelin samalla avaruustekniikkaa ja radiotekniikkaa.

Kun Suomen avaruusalalla koitti useiden hankkeiden jälkeen hieman hiljaisempi aika ja työpaikallani käytiin YT-neuvotteluja, päätin hakea paikkaa muualta. Oli selvää, että jos haluan jatkaa avaruusalalla, minun piti lähteä ulkomaille. Kävin siksi läpi alan isoja yrityksiä, kuten Airbus ja Thales, mutta myös huomasin, että Euroopan avaruusjärjestö etsi laatuinsinööriä. Ajattelin, että voisihan sitäkin kokeilla!

Hain ja sain yllättäen kutsun haastatteluun. Kyseessä oli ensimmäinen haastatteluni englanniksi, edessäni oli viisihenkinen paneeli ja jouduin vastaamaan moniin kiperiin kysymyksiin. Mietin mielessäni tuolloin, että mitä ihmettä olin mennyt tekemään.

Pariin kuukauteen ei ESA:sta kuulunut mitään, joten aloin jo pohtia muiden paikkojen etsimistä, kunnes sain sähköpostilla kutsun tulla uuteen haastatteluun. Silloin minut yllättäen vietiinkin suoraan laatuosaston johtajan luokse, joka kertoi minun saaneen paikan.

Olin aluksi mukana yksittäisten laitteiden testaamisen ja laadunvarmistuksen kanssa, mutta sen jälkeen pääsin mukaan HYLAS-tietoliikennesatelliitin laatuinsinööriksi ja sen jälkeen kaikki työni ovat olleet isompien satelliittihankkeiden parissa.

*

Päivi Harjunpää
Observatorion päällikkö, Yliopistomuseo

Tähtienvälisten kaasupilvien tutkimiseen erikoistunut tähtitieteilijä on toiminut Helsingin yliopiston Observatorion päällikkönä siitä alkaen, kun se avattiin tähtitieteen yleisökeskuksena vuonna 2012.

*

Diana Hannikainen
Toimittaja, Sky & Telescope

Diana on ensimmäinen Helsingin yliopistossa tähtitieteestä väitellyt nainen. Hän erikoistui suurenergia-astrofysiikkaan ja käytti tutkimuksessaan paljon mm. Euroopan avaruusjärjestön Integral-avaruusteleskooppia. Nykyisin hän on Yhdysvalloissa julkaistavan Sky & Telescope –lehden toimittaja.

*

Maria Hieta
Tutkimusinsinööri, Ilmatieteen laitos

Olen Pyhäjärvellä syntynyt avaruustekniikan diplomi-insinööri ja työskentelen Ilmatieteen laitoksella tutkimusinsinöörinä Planeettatutkimus ja avaruusteknologia -ryhmässä. Toimin tällä hetkellä laatupäällikkönä ryhmämme avaruuslaiteprojekteissa ja vastaan mm. laitteiden testauksesta.

Tällä hetkellä käynnissä on kaksi instrumenttiprojektia: paine- ja kosteusmittalaitteet NASA:n 2020 -kulkijaan sekä ExoMars 2020 -lennon laskeutumisalukseen. Aikaisemmin olen ollut mukana vuonna 2014 toimitetuissa DREAMS-P ja DREAMS-H -instrumenteissa, jotka olivat ExoMars 2016 -lennon Schiaparelli-laskeutujassa.

Sisäinen kompassini asettui osoittamaan kohti avaruutta noin 15-vuotiaana, jolloin unelma-ammattini on astronautti. Sen jälkeen suunta on ollut selvä: avaruus on valloitettava tavalla tai toisella. Reitti on hieman kiemurrellut ensin tähtitieteen opintojen pariin Ouluun ja sen jälkeen avaruustekniikan kursseille Otaniemeen. Otaniemessä ryhdyimme pienellä opiskelijaporukalla suunnittelemaan omaa satelliittia, joka sittemmin sai nimen Aalto-1 ja laukaistiin Maata kiertävälle radalle vuonna 2017. Kesätöiden myötä pääsin Ilmatieteen laitoksen avaruuslaboratorioon 2010 ja sille tielle jäin.

Mariat Genzer ja Hieta valmistelemassa avaruuslaitetta tärinätestiin.

*

Heli Hietala
Tutkija, University of California, Los Angeles (UCLA)

Heli tutkii maapallon säteilyvöitä ja niiden sokki-ilmiöitä ja magneettista takaisinkytkentää apunaan mm. avaruudessa asiaa tutkivat satelliitit. Hän on nykyisin työssä Los Angelesissa Kalifornian yliopiston maapallon, planeettojen ja avaruusfysiikan tutkimusyksikössä.

*

Talvikki Hovatta
Erikoistutkija, Turun yliopisto

Radiotähtitieteilijä Talvikki tutkii kaukaisten aktiivisten galaksien kirkkauden vaihteluja. Ennen nykyistä työtään Turussa hän oli Metsähovin radiotutkimusasemalla ja sitä ennen Talvikki vietti kaksi vuotta tutkijana Purduen yliopistossa, Indianassa, ja kolme vuotta Caltechissa, Kaliforniassa.

*

Iolanda Ialongo
Tutkija, Ilmatieteen laitos

Olen tutkijana Ilmatieteen laitoksen Avaruus- ja kaukokartoituskeskuksessa. Tulin Suomeen Italiasta, jossa opiskelin fysiikkaa ja väittelin tohtoriksi ilmakehän kaukokartoituksesta Rooman yliopistosta.

Työssäni Ilmatieteen laitoksella tutkin ilmakehän koostumusta satelliittihavaintojen avulla. Käytän työssäni Nasan Aura-satelliitissa olevan mm. suomalais-hollantilaisen OMI-mittalaitteen (Ozone Monitoring Instrument) tekemiä havaintoja. Erityisesti olen käyttänyt satelliittien hankkimia ilmakehämittauksia erilaisien ihmisen toiminnasta sekä tulivuorista ja metsäpaloista tulevien päästöjen tutkimiseen, kuten myös otsonikerroksen ja UV-säteilyn mittaamiseen.

Tällä hetkellä vedän Suomen Akatemian rahoittamaa ILMApilot-kärkihanketta, joka tähtää satelliittipohjaisen ilmakehädatan hyödyntämiseen yhteiskunnallisesti merkittävissä ilmanlaatusovelluksissa. Viime aikoina ILMApilot-hankkeessa on mm. tuettu suomalaisten cleantech-yritysten toimintaa satelliittihavaintojen avulla.

*

Eva Isakson
Kirjastonhoitaja, Helsingin yliopisto

Eva on tähtitieteilijä, joka on pitänyt pitkään huolta Helsingin yliopiston observatorion kirjastosta ja on nykyisin työssä Kumpulan kampuksella. Hän on myös kirjoittanut paljon suomalaisista naistähtitieteilijöistä.

*

Suvi Juurakko-Lehikoinen
Viestintävirasto

Olen koulutukseltani 2002 valmistunut diplomi-insinööri TKK:lta. Jo lapsena katselin mummun kanssa Star Trekiä ja aloin tiirailemaan tähtiin. Opiskeluaikana avaruustekniikan kursseilla pääsin jo lähemmäs käytännön avaruustutkimusta ja satelliittien radat tulivat tutuiksi. Pääaineenani luin radiotekniikkaa ja valmistuttuani tutkin mobiilipaikannusta VTT:llä.

Vuonna 2008 aloitin radioverkkoasiantuntijana Viestintävirastossa ja 2013 lähtien olen vetänyt Viestintäviraston Taajuushallinnossa Kiinteät radioverkot -ryhmää. Nykyisessä työssäni avaruus onkin jo enemmän arkipäivää. Ryhmäni vastuulla ovat ilmatieteen radioliikenteen, radioastronomian, avaruustutkimuksen sekä kotimaisten satelliittien sekä näiden maa-asemien taajuus- ja radiolupa-asioiden hoitaminen Suomessa. Kotimaisella ja kansainvälisellä taajuussuunnittelulla pyrimme varmistamaan myös avaruustoiminnan taajuuksien häiriöttömyyden ja riittävyyden.

Toimin myös Suomen delegaattina Euroopan avaruusjärjestön satelliittitietoliikenteen ja satelliittinavigoinnin suunnitteluryhmissä. Avaruusala on mitä mielenkiintoisin työmaa ja on hienoa olla taajuusasioiden tiimoilta seuraamassa kotimaista avaruuden valloitusta.

Ehkä vielä joskus työpäivän päätteeksi voimme huudahtaa: “Beam me up, Scotty”!

*

Sanna Kaasalainen
Tutkimusprofessori, Maanmittauslaitos

Minua kiinnostavat kehittyvät teknologiat ja niiden soveltaminen ympäristön monipuoliseen ymmärtämiseen. Tutkin ja kehitän sensoreita paikkatiedon yhdistämiseksi ympäristön seurantaan. Näin saadaan uutta tietoa ja menetelmiä ilmastonmuutoksen tutkimiseen ja kestävän kehityksen edistämiseen.

Tutkimusryhmässäni on kehitetty maailman ensimmäinen monikanavainen lidar-tutka (Light Detection and Ranging), joka tuottaa kolmiulotteista spektritietoa kohteista. Optiset sensorit täydentävät ja tarjoavat vaihtoehdon satelliiteille sekä paikannuksen laajentamisessa haastaviin ympäristöihin, että satelliittien tuottaman ympäristötiedon ymmärtämiseen.

Tutkimukseni on aina ollut poikkitieteellistä, ja olenkin päätynyt nykyiseen toimeeni Navigoinnin ja paikannuksen osaston tutkimusprofessoriksi fysiikan, tähtitieteen ja kaukokartoituksen aloilta. Lisäksi teen paljon yhteistyötä muiden alojen tutkijoiden kanssa. Tällä hetkellä kehitämme lidar- ja paikannussovelluksia kaivostoiminnan tehokkuuden ja kestävyyden parantamiseksi. Näidenkin ratkaisujen kehittämiseen tarvitaan osaamista esim. optiikan, paikannuksen, kaukokartoituksen, elektroniikan ja mineralogian aloilta.

Kehittämiäni teknologioita on sovellettu myös kasvillisuuden mittauksiin liittyen metsien ekologiaan, jossa uudet ja kehittyvät lidar-teknologiat mahdollistavat täysin uudenlaisen ekosysteemien mittauksen sekä maasta että avaruudesta käsin. Haasteita on vielä paljon, mutta näin voimme ymmärtää ilmaston muuttumista.

*

Maarit Käpylä
Ryhmänjohtaja, Max Planck Institute for Solar System Reseach

Tutkin Auringon ja tähtien (ja vähän muidenkin taivaankappaleiden) dynamoja laskennallisilla malleilla ja yhdistän näitä malleja havaintoihin. Käytännössä siis yritän selvittää miten Auringon magneettikentät syntyvät ja mikä pitää niitä yllä.

Toimin astrofysiikan ja tietojenkäsittelytieteen rajapinnassa, koska tarvitsemme tehokkaita mallinnus- ja data-analyysimenetelmiä. Nämä käyttävät mm. koneoppimista ja siihen liittyen olennainen osa työtä on tietojenkäsittelyn tekniikan parantaminen muun muassa siten, että yritämme nopeuttaa laskentaa käyttämällä grafiikkakortteja.

Olen päätynyt tälle alalle siksi, että ensimmäinen lukemani kirja vanhempien kirjahyllystä sattui käsittelemään tähtitiedettä, ja siihen koukkuun jäin elämäksi. Sitten myöhemmin tuli “kuusnepavaihe” (siis Commodore 64 -tietokoneen ohjelmointi), jonka seurauksena innostuin koodaamaan. Onneksi olen urallani pystynyt yhdistämään molemmat intohimot.

Toimin nykyisin Saksassa, Göttingenissä, Max Planck -instituutin aurinkokuntatutkimuksen osastolla, missä olen ryhmänjohtaja. Olen lisäksi apulaisprofessorina Aalto-yliopiston tietojenkäsittelytieteen laitoksella ja johdan Aallossa toimivan ReSoLVE-huippuyksikön DYNAMO-tiimiä.

*

Kirsti Kauristie
Ryhmäpäällikkö, Ilmatieteen laitos

Vuodesta 1989 Ilmatieteen laitoksella tutkijana ollut Kirsti on suomalaisen revontulitutkimuksen eräs konkareista.

*

Elina Keihänen
Tutkija, Helsingin yliopisto

Elina on kosmologi, joka on ollut mukana Euroopan avaruusjärjestön Planck-satelliitin tulosten selvittelyissä. Planck on kartoittanut vaihteluita kosmisen mikroaaltotaustasäteilyn lämpötilassa ja polarisaatiossa, ja sen avulla on onnistuttu ikään kuin katsomaan lähes maailmankaikkeuden alkuun. Työtä jatkaa uusi erityisesti pimeää energiaa kartoittava satelliitti, Euclid, jonka suunnittelussa Elina on myös mukana.

*

Emilia Kilpua
Apulaisprofessori, Helsingin yliopisto

Tutkin ryhmäni kanssa Auringosta purkautuvia valtavia plasmapilviä. Nämä koronan massapurkaukset kiitävät läpi planeettainvälisen avaruuden ja osuvat aina silloin tällöin Maahan. Seurauksena voi olla hienoja revontulia ja avaruussäähäiriöitä.

Ryhmäni tutkimus painottuu Aurinkoon. Koitamme mm. selvittää miten massapurkaukset syntyvät ja millainen magneettikenttä niillä on, mutta työmme kattaa koko ketjun Auringosta Maahan. Käytämme tutkimuksessamme sekä numeerisia simulaatioita, että satelliittien mittauksia.

Minulla on tällä hetkellä Euroopan tutkimusneuvoston Consolidator-apuraha ja vedän Observations-tiimiä Suomen Akatemian juuri nimeämässä Kestävän avaruustieteen ja – tekniikan huippuyksikössä. Tiimini on myös tiiviisti mukana belgialaisten vetämässä projektissa, jossa kehitämme ensimmäistä eurooppalaista heliosfäärin avaruussääsimulaatiota.

Avaruusasioiden pariin ajauduin hieman sattumalta. Yleinen kiinnostus luonnontieteisiin ja fysiikkaan toi minut Oulusta Helsinkiin opiskelemaan teoreettista fysiikkaa. Aluksi olin kiinnostunut lähinnä asioista, jotka olivat mahdollisimman kaukana arkisista sovelluksista, mutta kolmantena opintovuotena menin sattumalta plasmafysiikan kurssille. Kurssi sujui niin hyvin, että luennoitsijana toiminut professori Hannu Koskinen pyysi minut kesätöihin Ilmatieteen laitokselle. Ja niin Aurinko vei mukanaan.

Työssäni etenemistä on ajanut päällimmäisenä innostus tehdä tiedettä ja selvittää miten luonto toimii. Pidän myös ohjaamisesta, opettamisesta ja tieteen popularisoinnista.

Kuva: Inka Sovari

*

Mari Kolehmainen
Tutkija, Strasbourgin observatorio

Väittelin tohtoriksi Durhamin yliopistossa Englannissa, jonka jälkeen olin töissä Southamptonin sekä Oxfordin yliopistoissa ennen siirtymistäni Ranskaan Strasbourgin observatorioon. Tutkimusalani on tosiaan suurenergia-astrofysiikka, ja olen erikoistunut mustien aukkojen vuorovaikutukseen ympäristössään.

*

Heidi Korhonen
Professori, Niels Bohr -instituutti

Heidi on ollut aina kiinnostunut tähtien magneettisesta aktiivisuudesta ja hän on tutkinut eri ikäisten tähtien pinnalla olevia, magneettikentästä johtuvia ilmiöitä.

Oulun yliopistossa vuonna 2002 väitellyt Heidi on ollut menossa: puoli vuotta yhteispohjoismaisen NOT-teleskoopin tähtitieteilijänä La Palmalla, Kanarian saarilla, sitten Potsdamissa, Saksassa, Leibnizin astrofysikaalisessa instituutissa, sen jälkeen Euroopan eteläisen observatorion päämajassa Garschingissa, Saksassa, ja vielä Freiburgissa, edelleen Saksassa, Kiepenheuerin aurinkofysiikkainstituutissa ennen muuttamistaan Kööpenhaminaan Tanskaan. Siellä hän on nyt Niels Bohr -instituutin ns. pimeää kosmologiaa tutkivassa keskuksessa NOT-teleskooppiin tehtävän uuden havaintolaitteen, NTE:n (NOT Transient Explorer) projektikoordinaattorina.

*

Heidi Kuusniemi
Professori, Maanmittauslaitos

Työskentelen Maanmittauslaitoksen Paikkatietokeskuksella Navigoinnin ja paikannuksen osaston professorina ja osastonjohtajana. Johdan 28 henkilön navigointitiimiä, jossa teemme laaja-alaisesti liikenteeseen, paikkatietojen tietoturvaan, arktiseen jäätilannetietoiseen navigointiin, tilannekuvan muodostamiseen, satelliittipaikannuksen virheentunnistukseen, erilaisiin sensoreihin ja antureihin paikanmäärityksessä, radioverkkoihin sekä erilaisiin paikannussignaaleihin liittyvää tutkimusta.

Oma erikoisalueeni on virhemallinnus ja vikasietoisuus satelliittipaikannuksessa, eli selvitän sitä, miten satelliittipaikannuksen luotettavuutta voi parantaa valitsemalla haavoittuvista signaaleista jyvät akanoista. Tein tästä aiheesta myös väitöskirjatutkimukseni viitisentoista vuotta sitten Tampereen teknillisellä yliopistolla sekä Calgaryn yliopistolla.

Päädyin satelliittipaikannuksen pariin kesätyön kautta vuonna 2000, kun pääsin Nokian rahoittamaan projektiin tutkimusapulaiseksi kehittämään mobiilipaikannusta ja sen virheentunnistusta.

Olen ollut tekemisissä eurooppalaisen Galileo-satelliittipaikannusjärjestelmän parissa liki sen alusta alkaen. Galileo on Euroopan oma, nyt yleisesti käytössä olevaa amerikkalaista GPS-paikannussysteemiä parempi järjestelmä, jonka palvelut ovat jo nyt saatavilla, mutta joka on täysin valmis vuoteen 2020 mennessä.

Vuonna 2017 olin vierailevana tutkijana Stanfordin yliopiston GPS-laboratoriossa tutkimassa satelliittipaikannuksen harhautusta ja siitä selviytymistä. Ennen työskentelyä valtionhallinnossa tutkimuksen parissa, työskentelin tuotekehitystehtävissä Fastrax Oy:ssä.

Nykyisin olen myös satelliittipaikannuksen dosentti Aalto-yliopistolla, jossa opetan paikannusta, sekä Tampereen teknillisellä yliopistolla, jossa ohjaan väitöskirjaopiskelijoita.

Olen Pohjoismaisen navigointiyhdistyksen puheenjohtaja, Euroopan avaruusjärjestön satelliittipaikannuksen tiedekomitean jäsen ja edustan Suomea kahdessa Euroopan komission satelliittinavigoinnin työryhmässä. Samoin olen kansallisen Galileo-ryhmän jäsen, Intelligent Transport (ITS) Finland:n hallituksen varajäsen sekä Suomen Avaruusasiainneuvottelukunnan sihteeristön jäsen. YK:n Women in Space -yhteisö sekä Suomen Women in Tech -verkosto ovat minulle myös tärkeitä.

Heidi poseeraa Kaliforniassa sijaitsevassa Amesin tutkimuskeskuksessa olevan Nasan logon edessä.

*

Anne Lähteenmäki
Professori, Aalto-yliopisto

Tiesin haluavani tähtitieteilijäksi jo lapsena. Lähdin määrätietoisesti toteuttamaan haavettani opiskelemalla fysiikkaa ja tähtitiedettä Turun yliopistossa. Maisterintutkinnon jälkeen siirryin Teknillisen Korkeakoulun (nykyisen Aalto-yliopiston) Metsähovin radiotutkimusasemalle tekemään väitöskirjaa aktiivisten galaksinytimien radio- ja gamma-havainnoista.

Nykyään toimin radioastronomian professorina Aalto-yliopistossa. Tällä hetkellä keskityn aktiivisten galaksien monitaajuushavaintoihin ja niiden soveltamiseen muun muassa galaksien kehittymisen ja luokittelun tutkimukseen. Lisäksi opetan ja ohjaan avaruustieteen ja -tekniikan sekä tähtitieteen opiskelijoita kaikilla tasoilla kandeista tohtorikoulutettaviin.

Anne käymässä Euroopan avaruussatamassa Kouroussa, Ranskan Guyanassa, mistä laukaistaan mm. kuvassa taustalla olevia Ariane 5 -kantoraketteja.

*

Ulla Laitinen
komponentti-insinööri, Euroopan avaruusjärjestö

Työskentelen tällä hetkellä Euroopan avaruusjärjestön suurimmassa tutkimuskeskuksessa, ESTEC:issä, joka sijaitsee Alankomaissa. Keskus on ESA:n tekninen keskus ja olen siellä komponentti-insinöörinä.

Työskentelen enimmäkseen laboratorioympäristössä, ja kuten työnimikkeeni sanoo, tutkin erilaisia avaruusteollisuudessa käytettäviä komponentteja. Työssäni pääsen käyttämään erittäin monipuolisesti uusimpia analyysimenetelmiä ja -laitteistoja sekä tutkimaan rankan avaruusympäristön aiheuttamia vikoja.

Yksi työni parhaista puolista on, että resursseja riittää myös tutkimus- ja kehityspuoleen sekä kouluttautumiseen. Lisäksi työskentely ESA:ssa mahdollistaa uusimman tiedon saannin avaruusteknologiasta ja meneillään olevista mielenkiintoisista projekteista.

Olen aina ollut kiinnostunut avaruuteen liittyvistä ilmiöistä ja nykyiseen toimeeni päädyin osittain sattumien summana, koska halu työskennellä kansainvälisessä työympäristössä ajoi hakeutumaan ulkomaille.

 

*

Eija Laurikainen
Tutkija, Oulun yliopisto

Olen kolmas Suomessa väitellyt naistähtitieteilijä (Liisi Oterman ja Leena Valtaojan jälkeen; Leenan kanssa oli muutama kuukausi eroa). Opintoni olen suorittanut Helsingissä, mutta työskennyt kaikilla Suomen tähtitieteen laitoksilla.

Pidempiä jaksoja ulkomailla olen työskennellyt mm. Espanjassa (Institúto de Astrofísica de
Andalucía, Granada), Meksikossa (Universidad National Autónoma de México, México city), USA:ssa (Hubble Space Telescope Institute, Baltimore; University of Alabama), Ranskassa (Centre National de la Recherche Scientifique, Marseille), ja Ruotsissa (Uppsala Universitet).

Nykyinen työpaikkani on Oulun tähtitieteen tutkimusyksikkö, jossa toimin mm. Horizon 2020 -ohjelman ITN-verkoston johtajana Oulun osalta. Innovative Training Networks (ITN) -toimella rahoitetaan yliopistojen, tutkimuslaitosten ja yksityisen sektorin toimijoiden yhteisiä kansainvälisiä koulutusohjelmia ja se on jatkoa aiemmalle ITN-verkostollemme.

Varhainen kiinnostukseni tähtitieteeseen alkoi kosmologiasta edesmenneen dosentti Toivo Jaakkolan opastuksella, joka läpi koko elämäni on ollut kannustava taustavaikuttaja. Sittemmin tutkimukseni aihepiiri laajentui käsittämään aktiivisten galaksien ytimet sekä galaksien kehityksen, ennen kaikkea katsottuna millaisiksi ne ovat kehityksensä lopputuloksena muotoutuneet. Havainnoissa olemme käyttäneet paljon Euroopan eteläisen observatorion teleskoopeilla Chilessä sekä Spitzer-avaruusteleskoopilla tehtyjä havaintoja.

Yksi rakkaimmista tutkimusaiheistani on ollut miten galaksien keskellä olevat kaasu- ja tähtikerääntymät ovat syntyneet. Kyseiseen aiheeseen liittyen toimitin 2016 ilmestyneen kirjan (“Galactic Bulges”, Springer) johon kirjoittajiksi kutsuimme alan parhaita asiantuntijoita. Oli myös kiinnostavaa osallistua kirjan “From the Realm of the Nebulae to Populations of Galaxies” (ilmestynyt 2017) kirjoittamiseen; se perustuu vuoropuheluun italialaisten kirjan toimittajien ja 50:n extragalaktisen tähtitieteen tutkijan välillä.

*

Heidi Lietzen
Tutkija, Tarton yliopisto

Heidi on Virossa, Tartossa sijaitsevassa Tõraveren observatoriossa työskentelevä tähtitieteilijä, joka on erikoistunut galakseihin ja suuriin galaksijoukkoihin.

*

Elina Lindfors
Tutkija, Tuorlan observatorio

Elina ilmoitti ryhtyvänsä tähtitieteilijäksi 10-vuotiaana ja nyt hän tutkii Turun yliopistossa mm. korkeaenergistä gammasäteilyä lähettäviä kohteita.

*

Hannakaisa Lindqvist
Ryhmäpäällikkö, Ilmatieteen laitos

Tutkin ilmakehän kasvihuonekaasujen määrää ja niiden muutoksia satelliittimittausten avulla. Vedän Ilmatieteen laitoksella ryhmää Kasvihuonekaasut ja satelliittimenetelmät, jossa kehitämme menetelmiä satelliittimittausten tulkintaan ja epävarmuuksien arviiointiin, sekä teemme tärkeitä satelliittien validointimittauksia Sodankylän avaruuskampuksella. Teen tutkimustani Suomen Akatemian tutkijatohtorirahoituksella. Ennen nykyistä projektiani olin postdoc-tutkijana Yhdysvalloissa Nasan hiilidioksidia mittaavan OCO-2 -satelliitin algoritmi- ja validointitiimissä.

Teen myös aktiivisesti töitä tähtitieteen popularisoinnin parissa, ja olen työskennellyt Ursalla mm. tähtinäyttäjänä ja planetaarioesityksissä epäsäännöllisesti 12 vuoden ajan.

*

Susan Linko
Yksikön johtaja, Suomen Akatemia

Luonnontieteiden ja tekniikan tutkimuksen yksikön johtaja ja Suomen avaruusasiain neuvottelukunnan jäsen.

*

llona Lundström
Osastopäällikkö, Työ- ja elinkeinoministeriö

Olen ollut Suomen Euroopan avaruusjärjestön päädelegaatti ja nyt vedän työ- ja elinkeinoministeriössä Suomen avaruuspolitiikasta vastaavaa Innovaatiot ja yritysrahoitus -osastoa.

Työ- ja elinkeinoministeriö ja liikenne- ja viestintäministeriö ovat yhdessä käynnistämässä maaliskuun aikana työryhmän, jonka tehtävänä on uudistaa Suomen avaruusstrategian kasvua ja työllisyyttä edistäviä toimenpiteitä. Painopiste avaruustoiminnassa on siirtymässä uusien liiketoimintamahdollisuuksien hyödyntämiseen ja avaruus on yksi digitaalisen murroksen keskeisistä mahdollistajista. Suomessa toimivat yritykset ovat eturintamassa uudistamassa tuotteitaan, palveluitaan ja liiketoimintamallejaan ns. New Space Economy -aikakaudelle. Haluankin haastaa Suomen avaruusnaiset kehittämään suomalaista avaruusteollisuutta ja -tutkimusta universumin huipulle!

Ilona poseeraa ESA:n tanskalaisastronautti Andreas Mogensenin kanssa.

*

Maija Lönnqvist
Lakimies, Työ- ja elinkeinoministeriö

Meidät työ- ja elinkeinoministeriössä avaruusasioiden kanssa työskentelevät naiset tunnetaan nimellä Space Girls. Omaan vastuualueeseeni kuuluu avaruuspolitiikka, joka kattaa myös avaruustoiminnan lupa- ja rekisteröintimenettelyt sekä avaruusoikeuden. Olen Suomen delegaatti Euroopan avaruusjärjestön neuvostossa sekä talous- ja hallintokomiteassa ja kansainvälisten suhteiden komiteassa. Lisäksi osallistun EU:ssa komission ja neuvoston avaruustyöryhmiin.

Viime vuoden työstin Suomen ikiomaa lakia avaruustoiminnasta, joka tuli voimaan tammikuun lopussa 2018. Saimme asiantuntevan ja monipuolisen työryhmän kanssa aikaan palasen oikeushistoriaa, AVARUUSTOIMINNAN UUSIA MAHDOLLISUUKSIA EDISTÄVÄN LAIN JA SITÄ TÄYDENTÄVÄN TYÖ- JA ELINKEINOMINISTERIÖN ASETUKSEN.

Avaruusoikeuden kansainvälisyys ja uuden teknologian aiheuttamat oikeudelliset haasteet tarjoavat mielenkiintoisia tehtäviä ja yhteistyötahoja jatkossakin.

Avaruuden pariin päädyin työskennellessäni Tekesissä lakimiehenä, missä olin avaruusasioiden kanssa tekemisissä ensin 2005-2006 ja jälleen 2015-16.

Maija poseeraa puolestaan Andreasin pahvikuvan kanssa.

*

Terhikki Manninen
Ryhmäpäällikkö, Ilmatieteen laitos

Terhikin tutkimuskohteena on maan pinta, erityisesti boreaalinen metsä ja lumi, ja sen havaitseminen optisella ja mikroaaltokaukokartoituksella.

*

Anna Markkanen
Lakimies, Aalto-yliopisto

*

Seija Miettinen-Bellevergue
Asiantuntija, Liikenne- ja viestintäministeriö

*

Minna Myllys
Tutkija, Ranskan tieteellinen tutkimuskeskus (CNRS)

Työskentelen tohtoritutkijana Orléansissa, Ranskan kansallisessa tieteellisessä tutkimuskeskus CNRS:ssa. Muutin tänne sen jälkeen, kun väittelin tohtoriksi avaruusfysiikasta Helsingin yliopistolta syyskuussa 2017.

Väitöskirjani käsitteli aurinkotuulen ja Maan magnetosfäärin välistä kytkentää, mutta nykyisessä työssäni tutkin komeetan plasmaympäristöä. Tutkimusryhmäni on osa Euroopan avaruusjärjestön Rosetta-lennon plasmakonsortiumia – eli työni on erityisen kansainvälistä.

Lapsuudessani en osannut haaveilla avaruuden parissa työskentelystä, vaan työurani on omien mielenkiinnon kohteiden seuraamisen tulosta. Ne johtivat minut lukiosta lukemaan fysiikkaa Turun yliopistoon ja plasmafysiikan kurssin innoittamana avaruusfysiikan pariin.

*

Elina Nieppola
Toimittaja, Tähdet ja avaruus -lehti

Radiotähtitieteilijänä uransa aloittanut Elina kertoo nykyään tähtitieteestä suurelle yleisölle Ursan jäsenlehden toimittajana.

*

Minna Palmroth
Professori, Helsingin yliopisto

Olin 15-vuotiaana Hämeen partiolaisten mökillä Lapissa keskellä erämaata. Oli uusivuosi ja ulkona oli pimeää. Silloin taivaalla näkyi todella hienot revontulet, ja ne jättivät jäljen mieleeni. Kenties niiden ajamana lähdin opiskelemaan fysiikkaa ja erikoistuin avaruussääilmiöiden plasmafysiikkaan ja tietojenkäsittelyyn.

Olen jo pitkän aikaa yhdistänyt näitä kahta työssäni, sillä olemme työryhmässämme kehittäneet maailman parhaimman avaruussääsimulaatiomallin, Vlasiatorin. Sen avulla pystymme laskemaan, miten aurinkotuuli vaikuttaa meihin.

Ajatus Vlasiatorista oli aluksi ihan hullu, sillä idean saadessani ei maailmassa ollut vielä tietokoneita, jotka voisivat pyörittää tarpeeksi monimutkaista plasman liikkumisen ja vuorovaikutuksien simulaatiota.

Olin juuri palannut Suomeen Boulderin yliopistosta Coloradosta, missä olin vierailevana tutkijana. Ajatus avaruussään simuloinnista tuli siellä, mutta kukaan kollegoistani ei uskonut siihen. Se oli liian vaikeaa heidän mielestään.

Kehittelin kuitenkin asiaa eteenpäin ja ymmärsin, että paitsi että se olisi onnistuessaan todella kiinnostava ja hyödyllinen, niin myös tarvitsisin sen tekemiseen resursseja. Hain siksi Euroopan tutkimusneuvostolta apurahaa – ja sain sen. Kerroin anomuksessa, että simulaatio hahmottaa koko magnetosfäärin, ja että mallin kehittämiseen menisi muutamia vuosia. Vaikka siis juuri tuolloin ei ollut tarpeeksi tehokkaita tietokoneita, niin tuon ajan kuluttua olisi.

Onnistuimme kehittämään Vlasiatorin CSC Tieteellisen laskennan avustuksella. Kun avaruussäämalli Vlasiatorin ensimmäinen versio valmistui 2012, supertietokoneiden laskuteho riitti jo sen pyörittämiseen. Olimme kuitenkin koko ajan riskirajalla, sillä epäonnistumisen vaara oli suuri.

Hain sitten toisen kerran rahaa Euroopan tutkimusneuvostolta, nyt mallin kehittämiseen edelleen, tarkemmaksi ja paremmin laskentaoptimoiduksi sekä kolmiulotteiseksi. Ja taas nappasi. Se, että saa ERC-rahan kerran, on harvinaista, Se, että saa kaksi kertaa, on poikkeuksellista.

Tuorein hankkeeni on Kestävän avaruustieteen huippuyksikkö, jolle myönnettiin viime vuonna Suomen Akatemian tutkimuksen huippuyksikön status vuosiksi 2018-2025. Sen puitteissa lähetämme myös avaruuteen uuden sukupolven säteilynkestävän nanosatelliittiparven, jonka avulla tutkitaan avaruusfysiikkaa, Maan lähiavaruutta ja kehitetään tekniikkaa, jolla satelliitit on mahdollista tuoda takaisin ilmakehään tuhoutumaan siinä. Pyrimme näin edistämään avaruuden kestävää hyötykäyttöä.

Tämä on jälleen aika hienoa, mutta myös aika kunnianhimoista. Mutta tykkään hypätä heikkoihin jäihin ja katsoa, osaanko uida!

*

Anna Parikka
Tutkija, Kölnin yliopisto

Anna on varmasti korkealentoisin suomalaisista avaruusnaisista: hän tekee työtä muun muassa Nasan ja Saksan ilmailu- ja avaruustutkimuskeskus DLR:n yhteisessä SOFIA-observatoriossa. Anna tutkii sen avulla nuoria tähtiä ja olosuhteita, missä tähdet syntyvät.

Tie tähtiin ei ollut kuitenkaan suora. Anna kävi ensin kauppakorkeakoulun, mutta geofysiikkaa opiskelleiden ystävien innostamana lähti avoimeen yliopistoon suorittamaan fysiikan perusopinnot. Siellä tähtitiede imi hänet mukaansa.

Väitöstutkimuksensa Anna teki Ranskassa, Pariisin luona Orsayssä olevassa avaruusastrofysiikan instituutissa, ja sen jälkeen hän siirtyi tohtoritutkijaksi Kölniin.

SOFIA on rajusti muokattu Boeing 747 Jumbo-Jet, jonka kyytiin on laitettu suuri infrapunateleskooppi.

*

Noora Partamies
Tutkija, Huippuvuorten yliopistokeskus

Työskentelen Huippuvuorten yliopistokeskuksessa avaruusfysiikan tutkijana ja luennoitsijana. Tutkin revontulihiukkasten energiavaihteluita sekä sitä, miten ne lopulta vaikuttavat neutraalin ilmakehän ominaisuuksiin. Tutkimus on osa Norjan avaruustieteiden huippuyksikön suurempaa kokonaisuutta.

Olen tavallaan palannut avaruusaiheen henkilökohtaisille juurilleni, sillä vaihto-oppilasvuotenani tässä samaisessa opinahjossa kiinnostuin peruuttamattomasti avaruudesta. Vaihdon jälkeen palasin kotimaahan kyselemään graduaihetta revontulista. Vuosia vieri revontuli- ja avaruussäätutkimuksen parissa Ilmatieteen laitoksella ja muutama vuosi ulkomaillakin. Nyt on minun vuoroni kouluttaa ja innostaa nuorempaa sukupolvea avaruusaiheiden pariin. Huippuvuorilla se toteutetaan pienissä ryhmissä, arktisiin aiheisiin suunnatuilla erikoiskursseilla, joihin kaikkiin kuuluu kiinteänä osana kenttätyöt.

Nautin sekä työn että arktisen ympäristön haasteista ja mahdollisuuksista.

Noora joulukuun revontulia ihailemassa matkalla kotoa töihin puoli yhdeksän aikaan aamulla.

*

Petriina Paturi
Professori, Turun yliopisto

Petriina on Turun yliopiston luonnontieteen ja tekniikan tiedekunnan varadekaani ja on mukana muuttamassa perinteikästä Tuorlan observatoriota uudenlaiseksi Tiedekeskus Tuorlaksi. Kuvassa Petriina on vasemmalla.

Kuva: Hanna Oksanen / Turun yliopiston viestintä

 

*

 Silja Pohjolainen
Tutkija, Turun yliopisto

Tutkin auringonpurkauksia ja niiden vaikutusta avaruussäähän, erityisesti radiosäteilyn kautta. Moniaallonpituusanalyyseissä käytetään pääasiassa satelliittidataa, jota onkin tarjolla runsain mitoin (joskus liiankin paljon). Nykyisin tehtävääni kuuluu myös astrofysiikan alan opetusta ja opinnäytetöiden ohjausta.

Alalle päädyin mutkan kautta: menin ensin töihin Metsähovin radiotutkimusasemalle, jonka jälkeen väittelin Otaniemessä tohtoriksi avaruustekniikan alalta. Yksi erityisen mielenkiintoinen työjakso oli tehdä tutkimusta Japanin avaruustutkimuskeskuksessa ISAS:issa Sagamiharassa (tunnetaan nykyisin nimellä JAXA), jossa perehdyin röntgenalueen aurinkosatelliitin Yohkohin instrumenttien toimintaan.

Urani aikana olen päässyt tutustumaan useampaankin Aurinko- ja radioteleskooppiin.

*

Tuija Pulkkinen
Vararehtori, professori, Aalto-yliopisto

Opiskelin teoreettista fysiikkaa Helsingin yliopistossa. Valmistumisen lähestyessä mietiskelin mikä minusta tulee isona – silloin kaikki olivat kiinnostuneita hiukkasfysiikasta, mutta itse halusin alalle, jossa voisi yhdistää teorian ja ilmiön havainnoinnin. Samana keväänä Suomi liittyi Euroopan avaruusjärjestön jäseneksi ja Ilmatieteen laitos ryhtyi laajentamaan geofysiikan osaamistaan avaruustieteen suuntaan ja paikka jatko-opinnoille avautui Suomen ensimmäisten avaruushankkeiden parissa. Väitöskirjaani tein IL:n lisäksi myös USA:ssa Nasan Goddard Space Flight Centerissä, joka olikin varsinainen näköalapaikka kaikenlaiselle avaruustutkimukselle kaukokartoituksesta tähtitieteeseen. Oma tutkimukseni keskittyi maan lähiavaruuden dynaamisten ilmiöiden tutkimukseen hyödyntäen sekä amerikkalaisia satelliittimittauksia että suomalaista revontuliaineistoa.

Väitöskirjan jälkeen jatkoin tutkimustyötä Ilmatieteen laitoksella ja toimin samalla erilaisissa päällikkötehtävissä. Kansainvälinen mielenkiinto siirtyi auringon purkausten ja aurinkotuulen mittausten perusteella tehtäviin lähiavaruuden sääennusteisiin, joita tarvitaan erityisesti satelliittien mutta myös maanpäällisen infrastruktuurin vaurioiden ja häiriöiden ennustamiseksi ja välttämiseksi. Euroopan avaruusjärjestön käynnistäessä omaa avaruussäätoimintaansa olimme ensimmäisten joukossa tekemässä selvityksiä ennustamisen mahdollisuuksista ja rajoituksista.

Ilmatieteen laitoksen tehtävien lomassa olimme perheen kanssa kaksi kertaa pidemmällä vierailulla USA:ssa, puolitoista vuotta Coloradon yliopistossa Boulderissa (1996-1997) ja vuoden Los Alamosissa (2006). Molemmilta vierailuilta on jäänyt sekä uusia tutkimusideoita että vielä tänä päivänäkin aktiivisia verkostoja ja kontakteja, hyviä ystäviä ja perhettä yhteen sitovia kokemuksia ja elämyksiä.

Kun Aalto-yliopisto perustettiin, minulta kysyttiin olisinko kiinnostunut luomaan uutta yliopistoa. Houkutus oli ylivoimainen, ja aloitin Sähkötekniikan korkeakoulun dekaanina 2011. Teknillinen korkeakoulu oli minulle toki tuttu paikka avaruusinsinöörien kouluttajana, ja olinhan itsekin tehnyt graduni TKK:n kylmälaboratoriossa. Seuraavat vuodet rakensimme yliopistoa ja Aalto-1-satelliittia samanaikaisesti – molemmat ovat hienosti päässeet radalleen! Viimeiset vuodet olen toiminut tutkimuksesta ja innovaatioista vastaavana vararehtorina. Tässä ominaisuudessa olen päässyt edesauttamaan Euroopan avaruusjärjestön yrittäjyyskeskuksen tuloa Otaniemen kampukselle. Kaikkiaan Aalto-yliopiston monitieteinen ja tekemällä oppimisen filosofia sopii avaruustoiminnalle erinomaisesti: satelliittihankkeet ovat houkutelleet opiskelijoita monilta eri aloilta.

Minulle avaruustutkimus on merkinnyt kansainvälisiä ystäviä ja kokemuksia, mahdollisuuksia toimia paremman tulevaisuuden ja ympäristön puolesta sekä mielenkiintoisia isoja tutkimushankkeita fysiikan perimmäisten kysymysten selvittämiseksi. Pitkissä ja vaativissa satelliitti- ja mallinnushankkeissa olen oppinut arvostamaan erilaisia taitoja ja kykyjä sekä pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä.

Tuija (kuvassa vasemmalla) oli mukana tekemässä syksyllä 2017 Suomea kiertäneen Avaruusrekan puhdastilassa “rekkasatelliittia” – hän teki ensimmäisen työvaiheen, tietokoneen kiinnittämisen, Otaniemessä Tessa Nikanderin ohjeistamana.

*

Marianna Ridderstad
Tutkija, Helsingin yliopisto

Marianna on töissä Helsingin yliopiston Geofysiikan ja tähtitieteen osastolla ja on tullut tunnetuksi ennen kaikkea arkeoastronomian tutkijana.

*

Laura Ruotsalainen
Ryhmänjohtaja, Maanmittauslaitos

Työskentelen Paikkatietokeskuksessa Navigoinnin ja paikannuksen osastolla, jossa vedän ”Sensorit ja sisätilanavigointi” -tutkimusryhmää. Satelliittinavigointi erityisesti haastavissa ympäristöissä ja olosuhteissa onkin tutkimukseni pääkohteena; juuri sisätilat ja kaupunkiympäristöt ovat tällaisia paikkoja, mutta asiaan kuuluu myös esimerkiksi satelliittipaikannuksen tahallinen häirintä.

Haluan löytää uusia innovatiivisia ratkaisuja navigointiongelmiin. Aikoinaan väitöstutkimukseni esimerkiksi käsitteli sitä, miten tavallista kameraa voidaan käyttää yhtenä navigointisensorina.

Yhteiskunta on hyvin riippuvainen satelliittipaikannuksen tarjoamasta sijainti- ja aikatiedosta. Samalla satelliittipaikannuksen tahallinen häirintä kasvaa. Tutkimme ja kehitämme jatkuvasti menetelmiä, joiden avulla voimme turvata yhteiskunnan kriittisiä infrastruktuureita tällaisissa tapauksissa. Sensorimittausten ja satelliittipaikannuksen älykäs yhdistäminen on avaintekijä myös älyliikenteen ja erityisesti automaattiajoneuvojen luotettavan toimimisen mahdollistamiseksi. Avaruustekniikkaa on yllättävän monissa paikoissa!

Paikkatieto rakennusten sisällä on myös yhä tärkeämpää. Esimerkiksi pelastustoimi luottaa siihen, että sisätiloissa on asennettu valmiiksi toimiva paikannusmenetelmä. Ryhmämme on tehnyt jo vuosia tutkimusta hyvin tuloksin niin sanotun INFRASTRUKTUURISTA RIIPPUMATTOMAN PAIKANNUKSEN TOTEUTTAMISEKSI. Kyseinen menetelmä tarjoaa sijaintitietoa käyttäen tiedon tuottamiseen vain käyttäjän mukanaan kuljettamia sensoreita ja toimii siten kaikkialla ilman etukäteisvalmistelua. Menetelmä on käyttäjälle hyvin kiinnostava myös siksi, että käytettävät sensorit ovat edullisia ja valmista hyllytavaraa.

Tämä on myös innostava tutkimusaihe, sillä kyseisillä sensoreilla saadut mittaukset sisältävät paljon virheitä, joita on korjattava matemaattisin keinoin. Ryhmämme jäsenillä onkin hyvin matemaattinen koulutustausta – itsekin olen valmistunut aikoinani maisteriksi Helsingin yliopiston Tietojenkäsittelytieteen laitokselta.

Antoisinta työssäni tutkijana on se, että on pakko oppia uutta kaiken aikaa. On pakko haastaa itseään, mikä on innostavaa. Lisäksi tutkijana saa jatkuvasti olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ovat älykkäitä ja intohimoisia työssään, ja työskentelevät ympäri maailmaa.

Laura pääsi YK:n matkalla Krasnojarskissa vuonna 2015 tutustumaan eräänä ensimmäisistä ulkomaalaisista venäläiseen GLONASS-navigointisatelliittiin. Satelliitteja valmistava tehdas on Siperiassa.

*

Miia Salminen
Tutkija, Ilmatieteen laitos

Miia on erikoistunut lumen kaukokartoitukseen. Hän valmistui Helsingin yliopistosta vuonna 2002 ja on mm. työskennellyt vuosina 2005-2006 Euroopan avaruusjärjestön Italiassa, Rooman luona Frascatissa olevassa kaukokartoitustoimiin erikoistuneessa keskuksessa (ESRIN).

*

Tiina Sarjakoski
Tutkimusjohtaja, Maanmittauslaitos

Tiina on oman tehtävänsä lisäksi myös Maa- ja metsätalousministeriön edustaja Avaruusasiain neuvottelukunnassa ja toimi Avaruuslakityöryhmän jäsenenä.

*

Viktoria Sofieva
Erikoistutkija, Ilmatieteen laitos

Olen ollut Ilmatieteen laitoksella kaukokartoitusryhmässä vuodesta 2000. Olen kotoisin Venäjältä, jossa opiskelin fysiikkaa ja matematiikkaa Moskovan Teknillisessä Yliopistossa. Väittelin tohtoriksi Suomessa, Teknillisessä Korkeakoulussa (nykyinen Aalto-yliopisto), ja olen erikoistunut ilmakehätutkimuksen satelliittimittauksissa käytettäviin algoritmeihin ja käänteisongelmiin.

Osallistun myös aktiivisesti otsonitutkimukseen ja tutkin otsonin ja ilmaston muutoksia ilmakehässä satelliittimittauksien avulla.

*

Kati Sulonen
Tiedeasiantuntija, Suomen Akatemia

Opiskelin 1990-luvun lopulla Teknillisessä korkeakoulussa (nykyisin Aaltoyliopisto) Sähkö- ja tietoliikennetekniikan osastolla, jonne myös menin töihin. Väittelin Radiolaboratoriosta vuonna 2004 aiheenani kannettavien laitteiden antenniratkaisut ja radiosignaalin eteneminen erilaisissa ympäristöissä.

Heti väitöksen jälkeen siirryin Suomen Akatemian Luonnontieteiden ja tekniikan tutkimuksen yksikköön tiedeasiantuntijaksi, missä sain eteeni monipuolisen tehtäväpaketin: vastuulleni annettiin avaruustutkimus ja tähtitiede.

Tähän liittyviin tehtäviini kuului sekä kansallisia että kansainvälisiä tehtäviä, kuten esimerkiksi olin avaruusasiainneuvottelukunnan sihteeristön jäsen, asiantuntija Euroopan avaruusjärjestön tiedeohjelmakomiteassa ja Horizon 2020 -avaruuskomiteassa. Olin myös Suomen delegaattina EISCAT-revontulitutkayhteisön neuvostossa.

Suomen Akatemian vastuulla on alan kansainvälisistä suurista tutkimuksen infrastruktuureista myös Euroopan eteläinen observatorio ESO ja Kanarian saarilla sijaitseva yhteispohjoismainen optinen teleskooppi NOT.

On ollut erityisen miellyttävää olla mukana viime aikoina, kun Suomen Akatemia on mm. päättänyt rahoittaa kaksi huippuyksikköä avaruusalalle, ensin vuonna 2014 Kalevi Mursulan vetämän Auringon säteilyn muutoksia ja seurauksia tutkivan ReSolVe:n ja viime vuonna Minna Palmrothin johtaman Kestävän avaruustieteen ja -tekniikan huippuyksikön.

*

Anu-Maija Sundström
Tutkija, Ilmatieteen laitos

Olen opiskellut Helsingin yliopistossa meteorologiaa ja maisteriopintojen loppuvaiheessa toiminut myös muutaman vuoden päivystävänä meteorologina, jossa sain ensikosketuksen oikeaan satelliittidataan. Gradun valmistumiseen mennessä kuitenkin kävi selväksi, että merisäiden laatiminen ei ollut “ihan mun juttu”, ja halusin siirtyä tutkimuksen puolelle. Pääsin töihin Helsingin yliopiston Ilmakehätieteiden osastolle, jossa aloin tekemään väitöskirjaa aerosolien kaukokartoituksesta. Väittelin 2014, jonka jälkeen lähdin PostDociksi Sveitsiin. Työskentelin siellä 1,5 vuotta ESA:n Greenhouse Gas CCI-projektissa kasvihuonekaasujen kaukokartoituksen parissa.

Suomeen palattuani aloitin työt Ilmatieteen laitoksen Avaruus- ja kaukokartoituskeskuksessa. Tällä hetkellä työni keskittyy etenkin ilmakehän koostumuksen ja ilmanlaadun satelliittikaukokartoitukseen. Tutkimuksen lisäksi luennoin yhdessä kollegoideni kanssa Helsingin yliopistolla “Atmospheric Remote Sensing” -kurssia, jonka myötä toivottavasti saadaan innostettua uusia kykyjä kaukokartoituksen pariin ja Suomen avaruusnaisten riveihin!

*

Anna-Stiina Suur-Uski
Tutkija, Helsingin yliopisto

Anna-Stiina on taivaan taustasäteilyyn erikoistunut kosmologi ja hän on ollut mukana käsittelemässä Euroopan avaruusjärjestön Planck-avaruusteleskoopin havaintoja. Nyt hän katsoo jo kohti seuraavaa suurta mikroaaltoteleskooppia, Euclidia, joka laukaistaan toivottavasti vuonna 2020.

*

Vera Sylvius
Toimitusjohtaja, Space Systems Finland

Avaruusalan pariin päädyin opiskellessani teoreettista fysiikkaa 1990-luvulla. Noihin aikoihin Helsingin yliopistoon perustettiin Avaruusfysiikan professuuri, ja erikoistuin Hannu Koskinen johdolla avaruusfysiikkaan.

Tulin opiskelijana Space Systems Finlandiin kesätöihin 1998, ja palasin sinne vuonna 2005 oltuani valmistumiseni jälkeen vähän aikaa IT-teollisuudessa työssä. Siitä alkaen olen ollut SSF:llä upeiden hankkeiden ja huppuihmisten parissa eri tehtävissä, viimeiset kahdeksan vuotta toimitusjohtajana.

Avaruusalalla työskentely on mielettömän antoisaa ja kiinnostavaa!

*

Johanna Tamminen
Tutkimusprofessori, Ilmatieteen laitos

Aloitin Ilmatieteen laitoksella alun perin Euroopan avaruusjärjestön ENVISAT-ympäristösatelliitissa olevan tähtiokkultaatiomittauksia hyödyntävän GOMOS-mittalaitteen parissa ja pro gradu -tutkielmani käsitteli sen havaintoihin liittyviä inversio-ongelmia.

Kaukokartoitushavainnot ovat luonteeltaan epäsuoria, joten mittausten tulkinta edellyttää käänteisongelman ratkaisua. Jatkoin näiden parissa ja tein sovelletun matematiikan alaan kuuluvan väitöskirjani oppivista inversioalgoritmeista.

Väitöskirjani jälkeen aloitin Nasan Aura-satelliitissa olevan hollantilais-suomalaisen OMI-mittalaitteen toisena päätutkijana ja ryhmäpäällikkönä.

Sekä kymmenen vuoden ajan toiminut GOMOS ja edelleen toiminnassa oleva OMI ovat pääasiassa otsonia mittaavia laitteita, mutta niiden havainnoista voidaan saada tarkkaa tietoa ilman laadusta ja saasteista. Ne ovat olleet uraa uurtavia laitteita päästöjen havaitsemisessa avaruudesta.

Esimerkiksi GOMOS:in tuloksista nähtiin kuinka otsonikerros on ruvennut toipumaan, kiitos Montrealin protokollan, ja OMI:n tuloksista tulee koko ajan uusia julkaisuita. En voi kuin onnitella suomalaisia avaruusalan rahoittajia edistyksellisyydestä, kun 1990-luvun lopulla he päättivät rahoittaa OMI-mittalaiteen rakentamista Suomessa; sen toteutuksessa yhdistyivät erinomaisella tavalla teknologiset, tutkimukselliset ja ympäristönsuojelun tavoitteet.

Vuodesta 2012 lähtien olen toiminut OMI:n seuraajan, Sentinel 5 Precursor -satelliitin TROPOMI-mittalaitteen tiedetukiryhmässä. Se laukaistiin viime syksynä ja ensimmäiset mittaukset häikäisevät tarkkuudellaan erottaa yksittäisiäkin päästölähteitä. On ollut upeaa seurata läheltä kuinka satelliittihavainnot ja niiden tulkinta ovat edistyneet valtavasti tänä aikana kun olen ollut alalla; nykyiset avaruudesta tehtävät mittaukset ovat usein jopa parempia kuin yksittäiset maanpintamittaukset.

Toivoisin, että Suomessa hyödynnettäisiin paremmin, laajemmin ja luovemmin mm. Euroopan komission Copernicus-satelliittihavaintojärjestelmää. Satelliittimittauksissa on paljon mahdollisuuksia mm. kansainvälisten ympäristönsuojelutoimen verifioinnissa, suurien datamäärien käsittelyssä sekä oppivien tulkintamenetelmien kehittämisessä. Myös kaupallisten piensatelliittien ja isojen kansallisten ja kansainvälisinten avaruusjärjestöjen satelliittien synergiaa voisi hyödyntää paremmin.

Erityisesti olen kiinnostunut kehittämään menetelmiä, joilla Suomen ja muiden pohjoisten alueiden havainnointia voitaisiin tehdä nykyistä paremmin. Ilmastonmuutos kun vaikuttaa arktiseen ja boreaaliseen alueeseen voimakkaasti ja mm. hiilen kierron olosuhteet muuttuvat. Lisäksi ihmisen toiminnan lisääntyessä Arktisilla alueilla jatkuvat ympäristöhavainnot ovat tärkeitä turvallisuuden kannalta.

Tutkimme juuri näitä asioita johtamassani, noin 30-henkisessä Ilmatieteen laitoksen kaukokartoitustutkimusyksikössä.

*

Eija Tanskanen
Professori, Aalto-yliopisto

Olen ollut alalla yli 20 vuotta, mutta avaruus ja siihen liittyvä tutkimus sekä opetus ovat olleet intohimoni jo lapsesta saakka.

Urani mieleenpainuvimpia kokemuksia olivat 3 vuoden työni Nasan Goddardin avaruustutkimuskeskuksessa Marylandissa, aivan pääkaupunki Washingtonin vieressä, jossa vietin tutkijana 2002-2005, sekä toimintani sen jälkeen Norjassa Bergenin yliopiston avaruusfysiikan professorina.

Palasin Bergenistä Suomeen hieman yli viisi vuotta sitten. Olen ollut täällä työssä Ilmatieteen laitoksella, liikenne- ja viestintäministeriössä ja Helsingin yliopistossa. Nyt olen vierailevana professorina Aalto-yliopiston sähkötekniikan korkeakoulussa ja opetan avaruusilmastoon ja magnetismiin liittyviä kursseja.

Viime vuosina pääosa ajastani on kulunut Suomen ensimmäisen avaruusalan huippuyksikön ReSoLVE:n parissa päätutkijana ja geotieteellisen infrastruktuuriprojektin G-EPOS:in koordinoinnissa.

ReSoLVE-hankkeessa tutkitaan Auringon vuosisataista vaihtelua ja sen vaikutusta maapalloon, sekä planeettana että tänne maan pinnalla. Sitä johdetaan Oulun yliopistosta ja olemme Aalto-yliopiston voimin mukana siinä kahdella tiimillä; oman tiimini päätehtävä on tutkia geomagneettisen vaihtelun vuosisataista kehitystä ja magneettisten häiriöiden vaihtelua sekä vaikutusta.

Viimeisimpänä tieteellisenä läpimurtona mainittakoon geomagneettisen aktiivisuuden vuodenaikaisvaihteluun liittyvä löytömme. Kun aikaisemmin suurinta geomagneettista aktiivisuutta on ajateltu esiintyvän keväisin ja syksyihin, näyttääkin nyt siltä, että tämä pitää paikkansa vain alle neljäsosalle vuosista. Geomagneettisen vuodenaikasvaihtelun näyttää määrittävän Aurinko, ei maapallon kallistuskulma tai muut aiempien teorioiden mukaiset mekanismit. Tällä on suurta vaikutusta siihen, milloin voidaan odottaa suurimpia häiriöitä magneettiselle aktiivisuudelle herkkiin toimintoihin kuten paikannukseen, viestintään, sähköverkkoon, muihin satelliittipohjaisiin toimintoihin. Näiden välilliset vaikutukset yhteiskunnan monille sektoreille energia-, vesi- ja ruokahuollosta paikannuspohjaisten sovellusten kuten automaattisten autojen toimintaan ovat myös huomattavia!

Magneettisia mittauksia 1900-luvun puolivälistä Suomesta on tallennettu kädessäni olevan rullan 35 mm:in filmille. Mittaukset ovat osa maailman tiheintä magneettisten mittausten mittaverkkoa SMA/IMS, jolla pystytään tutkimaan mihin ja milloin aurinkomyrskyjen tuottamat magneettiset häiriöt iskevät pahiten. Mittauksia digitoidaan parhaillaan G-EPOS projektissa ideoidulla, kehitetyllä ja rakennetulla digitointilaitteella DigiMAG.

*

Jenni Tapio
Lakimies, Bird & Bird

Olen liikejuristi, jonka intohimona ovat avaruus ja avaruusoikeus. Tieni avaruusjuristiksi on kulkenut varsin pitkän maisemareitin kautta, sillä olen työskennellyt tätä ennen yli kymmenen vuotta teknologiaan liittyvän juridiikan parissa.

Aloitin lakimiehen työt Nokialla, josta jatkoin vetämään Airbus Space & Defencen Suomen yhtiön lakitoimintoja. Nyt olen ollut kolme vuotta kansainvälisessä Bird & Bird -asianajotoimiston teknologia- ja kommunikaatioryhmässä asianajajana, erikoisalanani erityisesti avaruus ja satelliitit.

Nykyisin olen myös tohtorikoulutettavana Helsingin yliopistossa kansainvälisen oikeuden laitoksella ja väitöskirjani aihe liittyy satelliitteihin kohdistettuihin kyberhyökkäyksiin. Toimin myös nyt neljättä vuotta Helsingin yliopiston Manfred Lachs Space Law Moot Court -oikeustapauskilpailun vastuuopettajana. Viime vuoden kisa oli Helsingissä, josta on Helsingin yliopiston tekemä juttu.

Osallistun aktiivisesti kansainväliseen toimintaan avaruusjuridiikan saralla, ja Suomessa olen ollut mukana ulkopuolisena asiantuntijana avaruuslakia valmistelleessa työryhmässä.

Erityisesti nyt kun yksityinen avaruustoiminta on lisääntymässä, avautuu lakipuolella myös uusia mahdollisuuksia. Avaruusjuridiikassa, kuten muillakin teknologiajuridiikan osa-alueilla, puhutaan nyt paljon datasta ja sen suojaamisesta. Euroopan avaruusjärjestössä tätä pidetään myös tärkeänä asiana ja sen alaisuudessa toimiva Euroopan avaruuslakikeskus järjestääkin tänä vuonna oman päätapahtumansa aiheen ympärille; olen siellä puhumassa aiheesta nimenomaan kaupallisesta näkökulmasta.

Viron parlamentin Riigikogun twitter-tilillään 6.11.2017 julkaisema kuva European Space Weekin Space & Entrepreneurship -paneelista, missä Jenni (oikealla) oli puhumassa.

*

Merja Tornikoski
Vanhempi tutkija, Aalto-yliopisto

Olen ollut tähtiharrastaja alakoululaisesta asti. Aloitin opintoni sekä Teknillisessä korkeakoulussa että Helsingin yliopistossa, mutta siten, että muutin tähtitieteen opinnot osaksi avaruustekniikan tutkintoa. Väittelin avaruustekniikasta vuonna 1994.

Metsähovin radiotutkimusasema on ollut paikkani opiskeluajoista lähtien, joskin välissä olin työssä puolen vuoden ajan myös Chilessä Euroopan eteläisellä observatoriolla, jolla on optisen teleskooppien lisäksi hallittavanaan useita radioteleskooppeja. Olen tehnyt Chileen myös toistakymmentä havaintomatkaa.

Työni on vienyt minut myös muihin observatorioihin havaintomatkoille sekä Nasan miehitettyjen avaruuslentojen keskuksiin Houstoniin ja Floridaan avaruussukkulan mukana lentäneen antimateriahavaintolaitteen, AMS:n yhteydessä.

Vuosina 2004-2014 toimin Metsähovin radiotutkimusaseman johtajana ja 2009-2011 minulla oli myös professorin arvonimi. Nykyinen tehtäväni on vanhempi tutkija, mutta olen myös radioastronomian dosentti ja johdan Metsähovin radiotutkimusaseman kvasaaritutkimusryhmää. Osallistun aktiivisesti myös muuhun asemalla tehtävään tutkimukseen ja kehitykseen sekä annan radioastronomian ja avaruustekniikan opetusta.

*

Lotta Viikari
Professori, Lapin yliopisto

Toimin Lapin yliopiston ilmailu- ja avaruusoikeuden instituutin johtajana (2009-) kansainvälisen oikeuden professuurin ohella.

Olen väitellyt avaruusoikeudesta 2007. Alun perin päädyin alalle Suomen Akatemian rahoittaman tutkimushankkeen myötä, jonka puitteissa aloitin väitöstutkimukseni vuosituhannen alkupuolella.

*

Anne Virkki
Tutkija, Arecibon Observatorio

Anne tutkii planeettoja ja muita Aurinkokunnan kappaleita – etenkin niiden pintoja –käyttämällä siihen maailman suurinta radioteleskooppia, Arecibon suurta maljamaista antennia. Vaikka kohteet ovat kaukana, voidaan Maan päällä olevan tutkan lähettämä ja kohteista takaisin heijastunut radiosignaali ottaa vastaan, ja sen avulla voidaan mm. päätellä pinnanmuotoja ja sen tiheyttä sekä koostumusta.

Aihe on ollut Annen mielessä jo pitkään. Hän tuli Helsingin yliopistoon vuonna 2006 opiskeleman tähtitiedettä ja päätyi Karri Muinosen aurinkokuntatutkimusryhmään. Anne väitteli vuonna 2016 juuri aurinkokunnan pienkappaleiden tutkimuksesta tutkan avulla, mutta jo sitä ennen hän pääsi vierailemaan Arecibon observatoriolla osana opintojaan. ”Heti tuosta alkaen halusin hakea tohtoritutkijan paikkaa sieltä. Ja onneksi minut valittiin!”

*

Jenni Virtanen
Tutkimuspäällikkö, Paikkatietokeskus, Maanmittauslaitos

Lähdin lukemaan tähtitiedettä Helsingin yliopistoon lukioaikana lukemani Ajan lyhyt historia -kirjan innostamana.

En katso kuitenkaan olleeni koskaan “oikea” tähtitieteilijä, koska opinnoissa kiinnosti eniten oma aurinkokuntamme ja pikkuhiljaa tutkijanurani toikin minua koko ajan lähemmäksi Maata: ensin väitöskirja asteroiditutkimuksesta (2005), jossa jo tarkasteltiin asteroideja myös Maa-keskeisesti eli asteroidien aiheuttamaa törmäysuhkaa. Sen jälkeen menin tutkijaksi Geodeettiselle laitokselle, jolloin fokukseni siirtyi lopullisesti Maa-keskeiseksi, tosin senkin jälkeen vahvalla avaruustwistillä. Tutkimusaiheenani oli ensin Maan painovoimakentän muutosten mittaaminen satelliiteilla ja myöhemmin avaruusromujen dynamiikka.

Vuodesta 2012 lähtien olen ollut tutkimuspäällikkönä ja tutkimusryhmän vetäjänä, viimeisimpänä avaruusgeodesia-tutkimusryhmän vetäjänä. Ryhmässä on mm. rakennettu Suomeen modernia satelliittilaserjärjestelmää, joka tulee olemaan yksi pohjoisen Euroopan merkittävimmistä satelliittien ja avaruusromun seurantaan tarkoitetuista havaintolaitteistoista. Vuoden 2018 alusta lähtien siirryin tutkijantehtävästä hallinnon puolelle, sillä vastuullani on koordinoida EU-rahoitushakemusten tukea Paikkatietokeskuksessa.

Niinpä tällä hetkellä kiinnostavinta alallani ovat Suomen mahdollisuudet osallistua kansainvälisiin avaruuden tilannetietoisuusohjelmiin (SSA; Space Situational Awareness), joissa valmistaudutaan niin kasvavan avaruusromupopulaation hallintaan, lähiasteroidien uhan arviointiin kuin avaruussään aiheuttamien uhkien tutkimiseen. Olen toiminut jo vuodesta 2016 alkaen Suomen edustajana EU-tasoisessa Avaruuden valvonta- ja seurantatoiminnassa (SST; Space Surveillance and Tracking), jossa valmistellaan Eurooppaan omavaraisia (siis Yhdysvaltojen vastaavista riippumattomia) lähiavaruuden valvonta- ja seurantapalveluita. Tällaisia ovat esimerkiksi avaruusromun maahanpaluuennusteet viranomaiskäyttöön ja satelliittien ja avaruusromun välisten törmäysten ennusteet satelliittioperaattoreille. Vedän myös kansallista valmisteluryhmää, joka laatii strategiaa suomalaiselle SSA-toiminnalle.

*

Tuija Ypyä
Lakimies, Työ- ja elinkeinoministeriö

Olen avaruusjuristi ja autan Suomea ja suomalaisia yrityksiä parempiin saavutuksiin avaruusalalla. Aloitin avaruusurani Tekesissä jo vuonna 1996, ja olin mukana monissa Euroopan avaruusjärjestön pääasiassa hallintoa ja taloutta käsittelevissä komiteoissa.

Vuosiin on mahtunut monia mielenkiintoisia avaruusalan edistämistehtäviä, mm. Galileo-satelliittipaikannusjärjestelmän suunnittelun hallintomallit, tietoturvallisuuteen liittyvät kysymykset ja komiteat sekä EU:ssa että ESA:ssa sekä oman lainsäädäntömme valmistelua.

Avaruus on ollut työni ja elämäni ikuinen intohimo, mutta se on ollut myös juristin tosi-TV -seikkailu, jossa olen saanut olla mukana. Jo lapsena seurasin kaikki kuuohjelmat, onnistuneet ja epäonnistuneet laukaisut, sekä muut avaruuden valloitukseen liittyneet tapahtumat.

Erityisesti olen nyt iloinen siitä, että meille on syntymässä avaruusalan startup-yrityksiä ja olemme saaneet omat satelliittimme; Suomessa on nyt hyvä vauhti päällä avaruusalalla ja motivaatio on korkealla uusien valloituksien tekemiseen.

Suosittelen kaikille naisille joko uraa avaruuden parissa tai kiinnostusta avaruuteen – elämä ei silloin ikinä käy tylsäksi!