Ihmiset

Suomi sata vuotta - mutta tiedätkö mistä löytyy vanhin suomalainen?

Ma, 12/04/2017 - 15:20 Jarmo Korteniemi
Kuva: Jake Guild / Flickr

Itsenäinen Suomi täyttää sata vuotta. Päätimme katsoa, kuka (tai mikä) on vanhin suomalainen. Vaihtoehtoja on muutama.

Lukujärjestelmästämme johtuen "sata" on lähes maagiselta tuntuva luku.

Vaikka Suomen virallinen synttäri onkin vasta 6.12., on "satavuotiasta Suomea" juhlittu läpi vuoden 2017 erilaisin tempauksin. Entäpä ihmiset, jotka ovat nähneet koko itsenäisyyden ajan?

Maassamme on tällä hetkellä runsaat 800 yli satavuotiasta ja määrä kasvaa kohisten. Tilastokeskuksessa on arvioitu, että mikäli nykyinen kehitys jatkuu ennallaan, 1960-luvulla syntyneistä suomalaisista noin 8000 ehtii aikanaan kokea henkilökohtaisen vuosisatansa vaihtuvan. 1970-luvun puolessavälissä syntyneistä taas jopa viidennes saattaa ennättää satavuotiaaksi. Tuo tarkoittaisi 12000 ihmistä vuodessa. Kuulostaa hyvin hurjalta. Aika näyttää, kuinka käy.

Toistaiseksi Suomen historian vanhin ihminen oli maan itsenäistyessä jo 30-vuotias. 112-vuotiaaksi elänyt Lempi "Maija" Rothovius (2.10.1887–17.6.2000) teki elämäntyönsä pankkivirkailijana ja koululaisasuntolan pitäjänä Ikaalisissa.

Häntäkin vanhempia on maassamme saattanut aikojen saatossa olla. Kuuluisin tapaus lienee 117-vuotiaana juhlittu helsinkiläinen palvelijatar Maria Andersson (24.12.1828–24.8.1946), jonka syntymäajasta ei kylläkään ole pitäviä todisteita.

Nykyisin elävien seniorititteliä pitää hallussaan kesällä "vasta" 109 vuotta täyttänyt Helfrid Eriksson o.s. Strandborg (24.6.1908–). Hänellä on jälkeläisiä jo neljässä polvessa. Rouva Eriksson asuu Vaasan lähellä Mustasaaressa.

Vieläkin vanhempia suomalaisia kyllä löytyy

Jos vanhimman suomalaisen etsintää laajennetaan myös maamme eläimiin, ihminen jää tiettävästi toiseksi.

Nisäkkäät, linnut ja kalat eivät ole kovia haastajia, vaikka elävätkin yllättävän pitkäikäisiksi: Karhu elää todistettavasti 40–50-vuotiaaksi, huuhkaja noin seitsenkymppiseksi ja monni lähes 90-vuotiaaksi.

Maamme vanhimmaksi otukseksi nousee ihmistä muutaman kymmenen vuotta vanhemmaksi ehtivä jokihelmisimpukka (Margaritifera margaritifera). Kaikkein iäkkäin lajin edustaja, 130-vuotias yksilö, tosin löytyi naapurista, Venäjän Karjalasta. Voitaneen kuitenkin olettaa, että vastaavia seniorisimpukoita elää luultavasti meilläkin. Suomessa näitä 15-senttisiksi kasvavia nilviäisiä elää etenkin pohjoisen puhdasvetisissä lohi- ja taimenjoissa.

Maamme kasvit voittavat eläimet iässä kuitenkin mennen tullen.

Suomen vanhin tunnettu puuyksilö kasvaa Urho Kekkosen kansallispuistossa. Kyseinen mänty (Pinus sylvestris) on vuosirengaslaskujen perusteella nykyisin noin 790-vuotias.

Männyn siemen alkoi itää arviolta 1220-luvulla, eli samoihin aikoihin kuin Turku sai kaupunkioikeudet. Puu oli jo hyvän kokoinen, kun vanhimpia pystyssä olevia kivirakennuksiamme ryhdyttiin rakentamaan.

Kyseinen petäjä (tai honka, murrealueesta riippuen) on samalla myös kaikkein vanhin "suomalainen". Toistaiseksi tunnettu siis, sillä vanhempiakin eliöitä toki saattaa jostain maamme kolkasta vielä löytyä.

Ps. Jos elottomat kohteet kelpaavat, "suomalaisen" ikä kasvaa kummasti. Suomen kallioperän vanhimmat (tunnetut) kivet löytyvät Pudasjärveltä. Siuruan gneissinä tunnettu harmaa avokallio kiteytyi noin 3500 miljoonaa vuotta sitten. Sitä on paljastuneena noin kahden hehtaarin verran.

Pps. Lue myös aiemmat historiaamme käsittelevät juttumme alkuperäisistä suomalaisista ja maan vanhimmista rakennuksista.

Lisätietoja: Yle 1998,
Tilastokeskus 2010, MTV 2016, Helsingin Sanomat 2006, Me Naiset 2017, Tiede 2002, Lajitietokeskus, Yle 2015, Geologian tutkimuskeskus, AnAge

Otsikkokuvan henkilöt eivät tiettävästi ole suomalaisia (Jake Guild / Flickr).

Tapaus Neymar Jr. ja Venus

Avaruushankkeita ja urheiluviihdebisnestä ei oikein voi rinnastaa, mutta tehdäänpä silti niin.

Ranskassa (ja toki muuallakin) ollaan viime päivinä kohuttu jalkapalloilija Neymar juniorin hankkimisesta pariisilaiseen Paris Saint-Germain -joukkueeseen. Pelaajakuuluisuuden siirtosumma FC Barcelonasta oli ennätykselliset 222 miljoonaa euroa, ja lisäksi Neymar saa nyt palkkaa vuodessa samoin ennätykselliset 30 miljoonaa euroa.

Koska rahat eivät ole julkisia varoja, vaan tulevat seuran omistavien qatarilaisten taskuista, ei määrällä sinällään olekaan merkitystä. Todennäköisesti emiirit tekevät tällä jopa voittoa, sillä Pariisissa on tapauksen tiedottamisen jälkeen myyty Neymarin nimellä varustettuja pelipaitoja kuin siimaa. Kuuleman mukaan paidasta, jonka valmistus maksaa noin kymmenen euroa, saa pulittaa seuran putiikissa 140 euroa.

Tapauksesta uutisoitaessa summia on lähinnä ihasteltu, sillä onhan normaalia, että urheilujournalismissa fanitus ajaa kaiken edelle. Sen sijaan avaruushankkeista kerrottaessa raha nousee oikeastaan aina esille aivan toisessa mielessä: suuren yleisön mielestä avaruuslennot ovat ällistyttävän kalliita ja tätä mielikuvaa halutaan jostain syystä pitää yllä.

Kyllähän historiaan mahtuu paljon todella kalliita avaruushankkeita alkaen kansallisen kunnian nimissä tehdyistä avaruusajan alun lennoista Hubblen avaruusteleskooppiin sekä syyskuussa päättyvään Cassini-luotaimen tutkimusmatkaan Saturnuksessa. Ne ovat kuitenkin vain ääripää, ja miljardiluokan hintalappuja kauhisteltaessa kannattaa muistaa, että suurin osa rahasta on mennyt työhön – joka lisäksi on hilannut tekniikan tasoa ja tietämystämme maailmasta paremmiksi.

Avaruus on tulossa myös vähitellen raharikkaiden sijoituskohteeksi, kun sieltä on viimein saatavissa voittoja. Ja kun avaruusturismi jossain vaiheessa pääsee vielä alkuun, niin suuri yleisö tulee myös paremmin mukaan – ja kenties jossain vaiheessa kiertoradalla pelataan jalkapallon painottomuuteen sopivaa versiota.

Mutta takaisin hintaan ja tähän päivään. Jos otetaan tämä 222 miljoonaa euroa, joka on siis pelkkä yhden jalkapalloilijan siirtomaksu ja verrataan sitä avaruushankkeisiin; mitä kaikkea samalla summalla olisi saanut?

2 x Venus Express
Euroopan avaruusjärjestön Venus-luotain maksoi noin 85 miljoonaa euroa, eli niitä summalla saisi kaksi. Luotain oli tosin hyvin edullinen siksi, että se käytti Mars Express -luotaimen mallia ja osin sitä varten tehtyjä laitteitakin. Se puolestaan maksoi noin 300 miljoonaa euroa.

3 x Mars Orbiter Mission (intia)
Intialaisten Mars-luotain maksoin noin 62 miljoonaa euroa, joten näitä siirtosummalla saisi helposti kolme.

Genesis
Nasan aurinkotuulesta näytteen hakenut ja Maahan sen tutkimuksia varten palauttanut lento maksoi 224 miljoonaa euroa, eli sen saisi summalla hieman tinkimällä.

NEAR Shoemaker
Asteroidi Erosta tutkineen Nasan luotaimen saisi summalla kevyesti, koska sen hinta oli noin 190 miljoonaa euroa.

Hayabusa
Japanilaisten kunnianhimoinen asteroidilento maksoi puolestaan 127 miljoonaa euroa. Nyt matkassa oleva luotaimen uusi versio Hayabusa 2 jotakuinkin saman verran, eli kummankin hinta olisi lähes katettu siirtosummalla.

2 x SMART-1
ESAn pieni kuuluotain maksoi noin 110 miljoonaa euroa. Niitä saisi siis kaksi.

CryoSat 2
ESAn satelliitti, joka kartoittaa maapallon jäätiköitä, maksoi 140 miljoonaa euroa.

Kaikkien avaruusturistien lennot avaruusasemalle
Avaruudessa on käynyt tähän mennessä seitsemän avaruusturistia, jotka ovat maksaneet lennon avaruuteen Sojuz-aluksella itse. Heistä yksi, Charles Simonyi teki jopa kaksi lentoa. Hinnat ovat olleet 17 miljoonasta 33 miljoonaan euroon. Kun kaikki lasketaan yhteen, saadaan summaksi 178 miljoonaa euroa.

4 x Falcon 9 -kantoraketin laukaisu
Yksi raketin laukaisu maksaa (ilman uudelleenkäytettävyydestä vielä tulevia alennuksia) 52 miljoonaa euroa. 

2200 x Cubesat
Yhden yksinkertaisimman nykyisin tehtävän satelliitin, niin sanotun yhden yksikön cubesatin, tekeminen ja laukaisu maksaa noin 100 000 euroa. Näitä saisi siis helposti yli kaksi tuhatta.

2 x maailman suurin optinen teleskooppi
Maailman suurin näkyvän valon alueella toimiva kaukoputki on Kanarian saarilla oleva Gran Telescopio Canarias. Sen hinta oli noin 97 miljoonaa euroa. 

Ja vielä vertailun vuoksi:

Airbus A350 (alennuksella)
Uuden huippumodernin laajarunkolentokoneen hinta on keskimäärin 233 miljoonaa euroa. Pienemmän A320:n saa noin 86 miljoonalla.

Viking Grace (melkein)
Turun ja Tukholman välissä seilaava, vuonna 2013 liikenteeseen tullut autolautta maksoi noin 240 miljoonaa euroa.

Seitsemäsosa Suomen Terveydenhuollon tietojärjestelmien uusimiskustannuksista 
Uusiminen maksaa noin 1,5 miljardia euroa ja hankkeeseen on jo nyt käytetty (suurelta osin turhaan) rahaa Mars-laskeutujan hinnan verran.

2 x Suomen jääkiekkoliigasta. 
Liigan joukkueiden  yhteiskulut ovat yli 92 miljoonaa euroa. Vaikkausliigan vastaava summa on 18 miljoonaa euroa.

Ihmiskunnan historia on taistelua nälkää vastaan

Su, 02/19/2017 - 23:24 Antroblogi

Antropologia on tiede, jonka tehtävänä on ihmiselämän ymmärtäminen sen kaikissa muodoissa: politiikkaa, taloutta, uskontoa ja sosiaalisia suhteita sekä paljon muuta arkielämän mekanismeista ihmiskunnan globaaleihin teemoihin. Kiinnostava Antroblogi kirjoittaa näistä aiheista ja Tiedetuubi julkaisee joitain sivuston tekstejä blogistien luvalla. Ensimmäisenä aiheena on ruoka.

Antropologiaa on tieteenalana toisinaan kritisoitu siitä, että siitä puuttuu niin sanottu normaalitiede. Ei ole olemassa yhtenäistä teoreettista viitekehystä, jonka kaikki antropologit jakaisivat, vaan kilpailevia lähestymistapoja ja teoreettisia näkökulmia on runsaasti. 

Tämä luo toisaalta erinomaista pohjaa tieteelliselle keskustelulle ja kilpailevien näkökulmien kritisoimiselle. Vaihtoehtoisten näkökulmien runsaus on pikemminkin oppialan vahvuus kuin heikkous. 

'The Bab Ballads, with which are included Songs of a Savoyard 1898

Eräs antropologeja jakanut kysymys koskee sitä, onko antropologia pohjimmiltaan humanistinen tiede vai olisiko kysymyksessä sittenkin yksi luonnontieteistä. Tässä artikkelissa käsittelen Marvin Harrisin(1927−2001) kulttuurimaterialistista lähestymistapaa, jota voisi luonnehtia ainakin jossain määrin luonnontieteelliseksi.

Harris pitää elinympäristöä ja teknologiaa tekijöinä, jotka viime kädessä määrittävät kulttuurin suunnan. Taustalla vaikuttavana ajatuksena on, että ihmiset pyrkivät maksimoimaan ravinnon ja eläinproteiinien riittävän määrän annetuissa olosuhteissa. Tällöin tuotantoteknologian ja elinympäristön muodostama perusta määrittää ylärakenteen, johon kuuluvat myös esimerkiksi uskonnolliset kiellot ja käskyt. 

Harrisin mukaan kaikkien yhteiskuntien ja kulttuurien tärkein haaste on ollut riittävän ravinnon ja erityisesti proteiinien määrän turvaaminen. Tästä näkökulmasta ihmiskunnan historia on ollut taistelua nälkää vastaan. Väestönkasvu on perinteisesti uhannut tuotantojärjestelmien vakautta. 

Kulttuurimaterialismin mukaan esimerkiksi uskonnolliset ruokatabut voidaan selittää ekologisilla tekijöillä. Harrisin mukaan kulttuureilla on taipumus asettaa yliluonnollisia kieltoja jonkin eläimen lihan käytölle silloin, kun sen yhteisölle tuottama hyöty verrattuna kuluihin vähenee. Harrisin ajatus on siis vastakkainen strukturalistien kuten Claude Lévi-Straussin ja Mary Douglasin ajatukselle, jonka mukaan ravinnoksi kelpaavat asiat ovat ruokaa vain, mikäli ne sopivat kulttuurisesti määräytyneeseen luokittelujärjestelmään.

A Treatise on Milk Cows, etc.

Harrisin mukaan ruokatabuissa ei ole kyse luokittelusta. Ne toimivat pikemminkin keinona, jonka avulla pyritään turvaamaan riittävän tehokas ravinnonsaanti. Kulttuuri ei siis kulttuurimaterialismin näkökulmasta ole riippumaton järjestelmä, vaan sitä säätelevät luonnonympäristön asettamat rajoitukset ja mahdollisuudet.

Harris toi antropologiaan kulttuurimaterialismille tärkeän emic/etic –jaottelun. Lyhyesti määriteltynä emic tarkoittaa tutkittavien omaa näkökulmaa ja eticpuolestaan tutkijan näkökulmaa. Harrisin mukaan antropologin olisi pyrittävä etic–tason selityksiin, eikä tyytyä emic–tasolle jääviin kuvauksiin, vaikka myös ne ovat tärkeitä. 

Esimerkiksi Harris ottaa Bronislaw Malinowskin Trobriand-saaria koskevat klassiset etnografiat, erityisesti Malinowskin kuvaaman trobriandilaisten harjoittaman kula-vaihdon. Kula-vaihdossa trobriandilaiset kulkevat pitkiä ja vaarallisia merimatkoja vaihtaakseen kotilonkuorista valmistettuja seremoniallisia arvoesineitä.

Malinowski korostaa, kuinka tärkeä kulttuurinen instituutio kula-vaihto trobriandilaisille on. Harrisin kritiikin mukaan tutkijan tulisi kyetä nousemaan tältä emic–tasolta etic–tasolle ja ymmärtää, että tutkittavien oma käsitys näiden toiminnan taustalla vaikuttavista tekijöistä voi olla puutteellinen. Vaikka kula-vaihto olikin trobriandilaisille tärkeä kulttuurinen instituutio, sen yhteydessä tapahtui myös muuta vaihdantaa, joka materiaalisessa mielessä saattoi olla tärkeämpää kuin varsinainen kula-vaihto.

Kulttuurimaterialistinen lähestymistapa pyrkii selittämään ympäristötekijöillä myös esimerkiksi sellaisia ilmiöitä kuten ryhmien välinen aggressio ja sodat. Länsimaisessa arkiajattelussa sotaa pidetään usein universaalina ilmiönä, osana ”ihmisluontoa”. Antropologit tietävät, että on myös monia yhteisöjä, joille sodankäynti on ollut lähes tuntematonta. Toisaalta monet alkuperäiskansat ovat tunnettuja hyvin raa’asta sodankäynnistä. Harrisin mukaan erot ihmisryhmien aggressiivisuudessa selittyvät viime kädessä elinympäristöjen eroilla. Sota ei siis ole osa ihmisluontoa vaan kulttuurinen sopeutuma tietynlaisiin olosuhteisiin.

Harris pyrkii ajattelussaan johdonmukaisuuteen ja universaaliuteen, jonka avulla voi selittää eri ilmiöitä eri puolilta maailmaa. Esimerkiksi asteekkien jumalat olivat Harrisin mukaan verenhimoisia ja ihmislihaan mieltyneitä juuri siksi, että asteekkien elinympäristössä oli kroonista pulaa eläinproteiinista. Koska alueen väestö oli paisunut liian suureksi eikä ruoaksi sopivia ja riittävän suurikokoisia eläimiä ei ollut, uhrattiin ihmisiä.

Ideologisesti ihmisuhreilla pyrittiin saamaan esimerkiksi sadetta aikaan, mutta käytännössä kyse oli siitä, että ihmisuhrien avulla pyrittiin turvaamaan yhteiskunnan eliitin riittävä proteiininsaanti. Kun uhripappi kaivaa sydämen temppelin laelle tuodun sotavangin rinnasta ja avustajat vierittävät ruumiin alas temppelin portaita, on Harrisin poleemisen näkemyksen mukaan selvää, mitä uhrille tapahtuu: hänet syödään eliitin pidoissa.

Ihmissyönti on antropologisesti mielenkiintoinen ilmiö. Modernissa länsimaisessa kulttuurissa se on ehdoton tabu, mutta monien kulttuurien piirissä ihmissyöntiä on harjoitettu joko säännöllisesti tai tietyissä poikkeustilanteissa. On epäselvää, kuinka hyvin kulttuurimaterialismi lopulta onnistuu selittämään sitä, miksi kannibalismia on historiallisesti esiintynyt. Mikäli asteekit todella söivät uhraamansa ihmiset, on tällä jo uhrien suuren määrän vuoksi ollut ravitsemuksellista merkitystä. Ihmissyönti on kuitenkin monissa muissa kulttuurisissa konteksteissa ollut paljon satunnaisempaa. 

Kulttuurimaterialistinen näkökulma historiaan

Kulttuurimaterialistisen käsityksen mukaan historiaa ohjaa väestönkasvun asettama paine tehostaa tuotantojärjestelmää. Harrisin mielenkiinto kohdistuu siis yhteiskunnan kykyyn sopeutua vallitseviin olosuhteisiin. Tällainen systeeminen lähestymistapa on kriittinen sellaista kulttuurievolutionistista käsitystä kohtaan, joka näkee historian “menestystarinana”. Pikemminkin tehostamisen hintana on usein ollut elintason lasku ja elämänlaadun heikkeneminen. 

Kehitys ei siis kulje automaattisesti kohti parempaa, inhimillisempää maailmaa, vaan usein pikemminkin kohti lisääntyvää kurjuutta ja puutetta. Toisaalta monet kehitysaskeleet, joita pidämme järjen ja inhimillisyyden voittoina, ovat mukautumista tuotantojärjestelmän nykyiseen tilaan.

Esimerkiksi länsimainen lapsityövoiman käytön kielto on seurausta koulutetumman työvoiman tarpeesta ja siitä, että nykyaikana lasten työtä hyödyntävä teollisuus sijoittuu kapitalistisen maailmanjärjestelmän periferiaan.

Slaves planting and tilling.

Hyvä esimerkki siitä, että teknologinen kehitys ei johda välttämättä parempaan lopputulokseen, on maanviljelyn ”keksiminen” — niin sanottu neoliittinen vallankumous. Nykyisen antropologisen käsityksen mukaan metsästäjä-keräilijöiden elämäntapa oli melko vaivatonta. Riittävä ravinto hankittiin melko vähällä vaivalla. Ongelmana oli väestönkasvu ja sen ehkäiseminen. Luonnon antimilla elämisen haasteena kun on se, että tuotantoa ei oikeastaan voi tehostaa. Jos alueen riista on pyydetty ja syötäviksi sopivat kasvit keräilty, ei työmäärän lisääminen enää auta. 

Boschman living in the Roggeveld [Rogefeldt], at the Cape of Good HopeTietty alue pystyy elättämään vain tietyn määrän keräilytaloutta harjoittavia ihmisiä. Harrisin mukaan metsästäjä-keräilijöille oli tämän vuoksi tärkeää pitää väestönkasvu mahdollisimman matalana. Väestönkasvua yritettiin ehkäistä muun muassa surmaamalla vastasyntyneitä.

Lopulta väestönkasvu kuitenkin pakotti ihmiset maanviljelijöiksi. Maanviljely ei siis ollut myöhäisen kivikauden ihmisille uutta hyvinvointia tuottava innovaatio, vaan pakkoratkaisu tilanteessa, jossa aiemman tuotantotavan tehostaminen ei enää ollut mahdollista.

Arkeologinen todistusaineisto osoittaa, että maanviljelyyn siirtyminen heikensi ihmisten elintasoa tuntuvasti. Maanviljely kykenee kuitenkin elättämään suuremman joukon ihmisiä kuin metsästys ja keräily. Tämän vuoksi maanviljelyä harjoittaneet ihmisryhmät syrjäyttivät metsästäjä-keräilijät lähes kaikkialla, missä maanviljely ylipäänsä on mahdollista. Maanviljelyn omaksuminen ei johtanut aiempaa korkeampaan elintasoon, vaan työmäärän lisääntymiseen ja elintason laskuun.

Maanviljelyyn siirtyminen myös muutti ihmisryhmien välisiä konflikteja aiempaa raaempaan suuntaan. Ryhmätason konfliktit, joissa kuoli verrattain vähän ihmisiä, muuttuivat maanviljelyyn siirtymisen myötä laajamittaisiksi sodiksi. Maanviljelyn omaksumisen myötä ihmisyhteisöt myös muuttuivat aiempaa kerrostuneemmiksi. Lopulta syntyivät ensimmäiset keskittyneet valtiot. Tämä tarkoitti ihmisten valtaosalle vapauden kaventumista ja työmäärän lisääntymistä entisestään. 

Harrisin mukaan muinaisajan valtiot kuten Egypti, Babylonia ja Kiina, joissa väestön valtaosa raatoi raskaissa maataloustöissä köyhyysrajan tuntumassa, todistavat vastaansanomattomasti, ettei ihmiselämässä ole mitään, mikä luonnostaan varmistaisi aineellisen tai moraalisen kehityksen.

Slaves cutting the sugar cane

Teollinen vallankumous ja modernisaatio ei ole muuttanut perusasetelmaa. Edelleenkin monin paikoin maailmaa tehdään raskasta työtä oloissa, joihin yksikään itseään kunnioittava cherokee tai trobriandilainen ei olisi suostunut. Suomessakaan teknologinen kehitys ei ole viime vuosikymmeninä johtanut työajan lyhentymiseen. Sen sijaan keskustellaan siitä, kuinka työaikaa voitaisiin pidentää. 

Toisaalta teollistumisen myötä elintaso on noussut ainutlaatuisen korkealle tasolle. Harris kuitenkin puhuu teollisuuden saippuakuplasta. Teollistuneissa maissa tapahtunut elintason nousu perustuu uusiutumattomien fossiilisten luonnonvarojen laajamittaiselle käytölle. Tuotantotapa ei ole kestävällä pohjalla, koska sen edellyttämät resurssit eivät uusiudu samaa tahtia kuin niitä kulutetaan. Näin myös teollinen tuotantotapa kohtaa saman perusongelman kuin aiemmat tuotantotavat ihmiskunnan historiassa. Lopulta oma toimintamme johtaa siihen, että tuotantotavan jatkumisen edellytykset katoavat. Resurssit loppuvat.

Kulttuurimaterialistinen lähestymistapa on hyödyllinen myös nykypäivän ilmiöitä tarkasteltaessa. Esimerkiksi suurta inhimillistä kärsimystä aiheuttaneen Syyrian sisällissodan taustalla on paitsi suurvaltojen politiikka ja ihmisten tietoiset päätökset, myös ilmastonmuutoksen vaikutukset Lähi-Idän alueella. Aavikoituminen ja viljelysmaan turmeltuminen ovat ajaneet ihmisiä kaupunkeihin etsimään toimeentuloaan. Kun toimeentulon mahdollisuuksia ei kaupungeissakaan ole riittävästi, yhteiskunnan vakaus heikkenee ja syntyy kasvupohjaa konflikteille.

Ruokamellakka Dungarvanissa 1846 nälänhädän aikaan.

Mistä ruokatabut johtuvat?

Eräs kulttuurimaterialismin mielenkiintoisimmista väitteistä on se, että pitkään antropologisen kiinnostuksen kohteena olleet ruokatabut voidaan selittää viime kädessä luonnonympäristön ja ihmisyhteisön materiaalisen tuotannon välisellä dynamiikalla. 

Klassinen esimerkki ruokatabuista on sianlihan syöntikielto sekä juutalaisuudessa että islamissa. Sika on sekä juutalaisten että muslimien mielestä saastainen eläin. Sika ei yksinkertaisesti ole ruokaa, eivätkä edes maallistuneet juutalaiset tai muslimit välttämättä suostu syömään sitä. 

eating piggy

Kulttuurimaterialismin mukaan sianlihansyöntikielto syntyi alkujaan siksi, että muinaisen Lähi-Idän alueella sikojen kasvattaminen muuttui tietyssä historian vaiheessa ympäristön kannalta tuhoisaksi. Pronssikaudelle tultaessa mahdollisuudet sikojen kasvattamiseen luonnonrehulla heikkenivät, ja niille täytyi syöttää yhä enemmän viljaa. Sika kilpaili yhtäkkiä samasta ravinnosta ihmisen kanssa. Sikatabun taustalla on juuri se, että lyhyellä tähtäimellä sikojen kasvattaminen voi olla houkuttelevaa, vaikka suuressa mittakaavassa se olisi erittäin kallista ja sopeutumisen vastaista. Tämän vuoksi tarvitaan ehdoton kielto.

Kulttuurimaterialistinen selitys sianlihan syöntikiellolle on siis hyvin erilainen kuin esimerkiksi strukturalistisesta ajattelusta ammentavat selitykset. Esimerkiksi Claude Lévi-Straussin strukturalismista vaikutteita saanut antropologi Mary Douglas on esittänyt, että sika on juutalaisuudessa saastainen siksi, että se on eläimenä yhteensopimaton muinaisisraelilaisten luokittelujärjestelmän sisäisen logiikan kanssa. Sama koskisi myös muita Toorassa kiellettyjä eläimiä. Kyse ei siis olisi siankasvatuksen ekologisista kustannuksista tai esimerkiksi sianlihassa toisinaan esiintyvään trikiinimadon välttämisestä, vaan siitä, että tietyt eläimet loukkaavat luokittelujärjestelmän logiikkaa.

piggy digging

Jos haluaisi etsiä välittävää kantaa Douglasin ja Harrisin esittämien näkemysten väliltä, voisi ajatella, että ekologiset tekijät vaikuttavat siihen, mitkä eläinlajit ensisijaisesti julistetaan saastaisiksi, ja tämän jälkeen luokittelusymmetrian avulla kiellettyjen eläinten joukko ikään kuin viimeistellään. Myös Harris myöntää, että osa Toorassa kielletyistä eläimistä on voitu kieltää yksinomaan luokittelusymmetrian vuoksi.

Joillakin seuduilla sianlihan tuottaminen on perinteisesti ollut yhdyskuntataloudellisesti edullisempaa. Kulttuurimaterialistille luonnonympäristö voi näin selittää jopa sitä, mikä uskonto missäkin omaksutaan. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna islamin laajentuminen ensimmäisellä vuosituhannella pysähtyi Kiinan ja Euroopan rajoille siksi, että näillä alueilla sikojen kasvatus oli liian kannattavaa. 

Vakiintunut tabu voi myös muokata ympäristöä tiettyyn suuntaan. Kun sianlihan kasvatus on muslimeilta poissuljettu vaihtoehto, he ovat kasvattaneet vuohia, jotka pahentavat eroosiota ja tekevät sikataloudesta entistä kannattamattomampaa. Albaniassa metsäiset, siankasvatukselle otolliset seudut ovat pääsääntöisesti olleet kristittyjen asuttamia, kun taas muslimit ovat asuttaneet alueita, missä metsiä on vähemmän ja sikatalous ei kannattaisi.

hindu and cowthe world.Harrisin mukaan Intian hindulaisuuteen liittyvä lehmän asema pyhänä eläimenä, jota ei saa tappaa, voidaan selittää kulttuurimaterialistisesti. Lehmän pyhä asema voi vaikuttaa ensi silmäykseltä epärationaaliselta. Tuntuu resurssien haaskaukselta, että lehmiä ei teurasteta, kun niiden maidontuotanto heikkenee, vaan niiden annetaan mieluummin käyskennellä vapaina. 

Harrisin mukaan tämä selittyy sillä, että nautakarjan rooli esiteollisen Intian maataloudessa oli korvaamaton. Lehmiä tarvittiin maidontuotannossa ja härkiä kyntöjuhtina. Intian olosuhteissa härät ovat perinteisesti olleet välttämättömiä maanviljelylle. Nautakarjan teurastaminen olisi siis ollut vastoin maanviljelijöiden pitkän tähtäimen etuja. 

Harrisin mukaan tabun on oltava ehdoton, jotta tiukan paikan tullen — esimerkiksi ankarina katovuosina — maanviljelijät eivät teurasta eläimiään. Kulttuurimaterialismin näkökulmasta Intian uskontojen kielteinen asenne lihansyöntiä kohtaan ei ole hengen voitto aineesta, vaan suoraa seurausta tuotannon tehostamisesta, luonnonvarojen ehtymisestä ja asukastiheyden kasvusta. 

Jat, a numerous tribe spread over much of north-west India. Once warriors, now mostly agriculturists. Represented by a man ploughing with oxen.

Yksinkertaistaminen kulttuurimaterialismin ongelmana?

Kulttuurimaterialistinen lähestymistapa voi suoraviivaisuudessaan herättää vastustusta. Monet tutkijat ovatkin esittäneet, että kulttuurimaterialismi yksinkertaistaa asioita liikaa. Väestönkasvu, teknologia, ympäristö ja kulttuuri ovat monimutkaisemmassa vuorovaikutussuhteessa kuin kulttuurimaterialismi esittää. Vaikkapa se, onko jokin ravinnoksi kelpaava asia ruokaa vai ei, ei välttämättä ole niin yksinkertaista kuin kulttuurimaterialistit esittävät. 

Antropologi Maurice Godelierin mukaan metsästäjä-keräilijät hyödyntävät vain pientä osaa mahdollisista ravinnon lähteistä. Myös länsimaissa ruoaksi kelpaavia tuotteita valikoidaan, eikä vain luonnonsuojelullisin tai tuotantotaloudellisin perustein. Muun muassa hyönteiset olisivat tuotantokustannuksiltaan melko edullista ravintoa, mutta hyönteisten myynti ihmisravinnoksi on Euroopan Unionin alueella kielletty.

Marvin Harris on kuitenkin oikeassa siinä, että ihmisen kulttuurisella käyttäytymisellä on aina tietyt luonnon asettamat reunaehdot. Ihmiset eivät voi täysin vapaasti elää haluamallaan tavalla, vaan joutuvat aina ottamaan luonnon asettamat rajoitukset huomioon. Jos muinaisen Lähi-Idän asukkaat joutuivat kieltämään itseltään herkullisen sianlihan, voi olla, että nykyajan ihmiset joutuvat tulevaisuudessa tekemään uhrauksia oman ”yhteiskunnallisen tuotantojärjestelmänsä” olemassaolon turvaamisen vuoksi. Tämä voi tarkoittaa myös esimerkiksi lihansyönnistä tinkimistä. Tai hyönteisten ottamista mukaan ruokalistalle.

agriculture

Kirjoittanut: Juuso Koponen / Antroblogi

Lisää luettavaa:

Douglas, Mary. 2000. Puhtaus ja vaara. Vastapaino.
Harris, Marvin. 1968. The Rise of Anthropological Theory. Columbia University.
Harris, Marvin. 1982. Kulttuurien synty. Kirjayhtymä.
Harris, Marvin. 1985. Good to Eat — Riddles of Food and Culture. Allen & Unwin.

Video: Tällainen tanssi on todistettu tieteellisesti seksikkääksi

Tieteen tehtävänä on paitsi ymmärtää maailmaa ja sen ilmiöitä paremmin, niin myös tuoda ratkaisuita sekä selityksiä käytännön asioihin.

Juuri näin tapahtuu tässä Naturen Scientific Reports -sarjassa julkaistussa artikkelissa, joka keskittyy selvittämään heteronormatiivisesti sitä, millainen on kaikkein seksikkäin naisen tanssi. 

Kyse on psykologiasta ja ihmismielen toiminnan selvittämisestä, mutta tutkimus antaa myös käytännön esimerkin siitä, miten naisen kannattaa tanssia miestä miellyttääkseen.

Samat tutkijat ovat jo aikaisemmin analysoineet miehen seksikkäintä tanssia, joten tässä suhteessa tutkimus on tasapuolinen.

Tällä kerralla Northumbrian yliopiston psykologit pyysivät 39 naispuolista opiskelijaa tanssimaan Robbie Williamsin musiikin tahdissa ja tanssit muutettiin henkilökohtaisista ruumiinpiirteistä vapaan avatarin esittämiksi. 

Heteromiehistä ja -naisista koostunut arviointiryhmä arvioi tansseja, ja arvioiden perusteella voitiin tehdä yllä oleva malliesimerkki seksikkääksi koetusta tanssista.

Sen olennaisia piirteitä ovat laajat olkapäiden heilahtelut sekä epäsymmetriset jalkojen liikkeet.

Tutkijat tosin huomauttavat, että tanssi on hyvin kulttuurisidonnaista. Näin ollen tällainen tanssi ei välttämättä olisi suuri hitti esimerkiksi Afrikassa.

Samoin kannattaa muistaa, että kun tässä tutkimuksessa henkilökohtaiset piirteet pyrittiin eliminoimaan käyttämällä avataria, on niillä tosielämässä erittäin suuri merkitys. Esimerkiksi silmäniskuja tai miellyttävää hymyä ei tällä tanssijalla ole.

Avainsanat

Video: Hans Roslingin upea esitys maailmasta faktojen valossa

Uutiset kertovat, että eräs kiinnostavimmista ja innostavimmista tieteen äänistä, ruotsalainen lääkäri ja tilastotieteilijä Hans Rosling on kuollut.

Hänen pääteemansa oli maailma faktojen valossa, ja se, että kaikki on paremmin kuin äkkiseltään näyttää. Tässä on hänen neljä vuotta sitten Helsingissä pitämänsä esitys, mikä keskittyy juuri tähän. 

Tuoreimpien maailman tapahtumien valossa tämä kannattaa pitää mielessä, sillä totuus voittaa aina lopulta.

Kiitos, Hans.

Avainsanat

Trump sysäsi Tuomiopäivän kelloa kohti maailmanloppua

To, 01/26/2017 - 19:59 Jari Mäkinen

Tämä ei enää todellakaan naurata. Yhdysvaltain tuore presidentti Donald Trump on ennättänyt jo paitsi suututtamaan suuren osan maailmaa, erityisesti naiset, tutkijat ja vähemmistöt, mutta lisäksi aikaa ihmisen itse aiheuttamaan maailmantuhoon mittaavaa kelloa on siirretty hänen vuokseen eteenpäin kylmän sodan aikaisiin arvoihin. Kello on nyt kaksi ja puoli minuuttia vaille maailmanloppu.

Maailmanlopun kello täyttää tänä vuonna 70 vuotta – ja "juhlavuoden" kunniaksi sitä on siirretty puoli minuuttia eteenpäin. 

Kello ei ole ollut näin lähellä puoltayötä 50 vuoteen, eli kylmän sodan tuimimpien aikojen.

Kyseessä on amerikkalaisen ydintutkijoidentiedotuslehden Bulletin of the Atomic Scientistin vuonna 1947  käyttöön ottama kellovertaus sille, kuinka lähellä maailma on ydintuhoa. Klo 24, eli puoliyö, tarkoittaa sitä, että ihmiskunta tuhoutuu.

 

Vuodesta 1947 alkaen lehden “Tiede- ja turvallisuuslautakunta” on kokoontunut kahdesti vuodessa keskustelemaan kellonaikaan tehtävistä muutoksista. 

Nykyisin sitä hallitaan Chicagon yliopistossa ja kello on viime vuodet näyttänyt lukua 23.57, eli kolme minuuttia vaille maailmanloppua.

Alkuperäisen ydinaseiden käytön aiheuttaman täystuhon lisäksi kellon aikamäärityksessä otetaan nykyisin huomioon myös ilmaston muuttuminen ja monta muutakin asiaa, joista kerroimme mm. tässä jutussa vuonna 2015

Kelloa tarkistetaan aina näin tammikuussa, ja tänä vuonna tutkijat joutuivat ottamaan huomioon myös kovasti muuttuneen poliittisen tilanteen Yhdysvalloissa ja ennen kaikkea sen, että maan ohjaksissa on egovammainen pikkulapsi.

Lisäksi kellotutkijat nostavat tämänvuotista päätöstään perustellessa esiin valheuutiset ja tieteellisen tiedon väheksynnän.

Koko päätösteksti kaikessa kauheudessaan on luettavissa The Bulletinin tänään julkaisemassa lausunnossa.

Video: Viikinkikuningas Harald on olutillan vuoksi tärkeä osa elämää myös Suomessa

Aina välillä eteen tulee yllättäviä asioita, jotka ovatkin yhtä yllättäen aivan loogisia. Kuten matkapuhelimista, tietokoneista ja monista muista nykyajan laitteista löytyvä Bluetooth-yhteys ja sen logo.

Ei, 900-luvun lopussa elänyt viikinkikuningas Harald Sinihammas ei suinkaan kehittänyt tätä lähietäisyyksillä käytettävää langatonta tiedonsiirtotekniikkaa, mutta ruotsalainen Sven Mattisson teki niin. Hän meni työhön aikanaan Nokian pahana kilpailijana tunnettuun Ericsson Mobile Communications -yhtiöön vuonna 1995, ja hänet ohjattiin samaan työryhmään hollantilaisen Jaap Haartsenin kanssa.

Yhdessä he kehittivät lyhyen kantaman radioyhteystekniikan, joka vaati hyvin vähän virtaa. Tarkoituksena oli saada kännykät vaihtamaan tietoa keskenään ilman, että niiden välille täytyi laittaa johtoa. 

"Varsin pian tajusimme, että Ericssonin ei kannata kehittää tätä vain itselleen, koska tästä olisi hyötyä koko alalle", kertoo Mattisson Ericssonin historiasivuilla.

Alun perin tekniikan nimi oli MC Links, eli Multi-Communicator Links, mutta kesällä 1997 kohtalo puuttui peliin. 

Mattisson ja Intel-yhtiön teknologiakehitysjohtaja Jim Kardach olivat oluella Torontossa, Kanadassa. Eräs illan aiheista oli viikinkilaivat, merikelpoisuudestaan tunnetut pitkäveneet, koska Mattisson oli vienyt mukanaan Kardachille niistä kertovan kirjan.

Eräs tunnetuimmista pitkäveneillä retkiä tehnyt viikinkikuningas oli Harald Sinihammas, eli tanskaksi Harald Blåtand, muinaisnorjaksi Haraldr blátönn ja nykynorjaksi Harald Blåtann. Englanniksi hänen nimensä on vähemmän yllättäen Bluetooth.

Kaksikko muisti lisäksi, että Sinihammas yhdisti Norjan, Tanskan ja Ruotsin samaan tapaan kuin heidän tekniikkansa yhdistää laitteita – tai siis vähän samaan tapaan – joten vähitellen tylsä MC Links muuttui Bluetoothiksi.

Kardach keksi vielä tehdä tekniikalle Jellingin riimukivissä olevasta Sinihampaan riimukirjoitusnimestä logon yhdistämällä H:n ja B:n.

Bluetooth-logon synty

Kun siis seuraavan kerran katsot kännykkääsi ja näet siinä Bluetooth-merkin, katsot riimukirjoitusta ja Harald Sinihampaan nimikirjaimia. Ne ovat myös osaltaan hyvä esimerkki siitä, että insinöörienkin kannattaa lukea historiaa!

Yllä oleva video kertoo hieman tarkemmin Sinihampaasta ja viikingeistä (englanniksi)

Tutkimus: Yhteiskunta muuttuu luonnostaan tyhmemmäksi

To, 01/19/2017 - 11:41 Toimitus
Henkilö leikkii juomalaseilla

Ihmisen kehitys ei suinkaan ole loppunut, vaan evoluution lait pätevät yhä edelleen ja ne muovaavat meitä. Jos aikaisemmin kehitys on on kulkenyt kohti älykkäämpiä ihmisiä, on suunta nyt toinen – jos on uskominen islantilaistutkijoita.

Tarkalleen ottaen Yhdysvaltain kansallisen tiedeakatemian PNAS-julkaisussa ilmestynyt tutkimusartikkeli sanoo, että olemme menettämässä halun opiskella, eli kyse ei suoranaisesti ole älykkyydestä. 

Äly ja opiskelu kun eivät ole ihan sama asia, vaikkakin niillä on toki yhteyttä – älykkäät henkilöt yleensä opiskelevat enemmän.

Reykjavikissa olevan geenitutkimusyhtiö deCODEn tekemässä tutkimuksessa osoitetaan, että vuonna 1910 syntyneet ovat olleet taipuvaisia hankkimaan korkeakoulutusta enemmän kuin vuonna 1975 syntyneet, eikä kyse ole vain asenteista koulutusta kohtaan.

Tutkijoilla oli käytettävissään yli sadan tuhannen islantilaisen geeninäytteet. He huomasivat, että älykkyyteen liittyvien 74 geenin muutokset johtavat siihen, että koulussa todennäköisimmin viihtyvien ihmisten määrä on laskussa.

Älygeenit muuttuvat harvinaisemmiksi, voisi yleistää. 

Tämä on siinä mielessä loogista, että korkeakoulutetut ihmiset tekevät vähemmän lapsia ja saavat ne vanhempina, ja siten heidän geeniperintönsä vaikuttaa koko ajan vähemmän kansakunnan yleiseen geenikantaan. Vähän koulutettujen tapauksessa tilanne on juuri päinvastainen.

Tutkimus toteaa, että tämä näkyy jo käytännössä – ainakin siis Islannissa. 

"Sukupolvea kohden älykkyysgeenien väheneminen on hyvin pientä, mutta sillä on merkitystä pitemmällä aikavälillä", kirjoitetaan artikkelissa.

Otsikkokuvassa oleva henkilö ei liity asiaan. Kuva: flickr / Tiffany Terry

Neuvostoliiton salasukkulan koelentäjä menehtyi

Ke, 01/04/2017 - 17:55 Jari Mäkinen
Igor Volk ja Buran laskeutumassa hänen ohjaamanaan

Neuvostoliitto kehitteli 1970-luvun lopulta alkaen omaa avaruussukkulaansa, joka muistutti kovasti Yhdysvaltain avaruussukkulaa. Paitsi että itänaapurillamme oli myös oma, aikaisempi sukkulaohjelmansa. Kummassakin hankkeessa mukana oli kosmonautti Igor Volk, joka kuoli 79-vuotiaana tiistaina. Hän on eräs avaruuslentojen historian merkkihenkilöistä, joita suuri yleisö ei tunne.

Vuoden 1976 helmikuun ja kesäkuun 1993 välisenä aikana tapahtui itänaapurissa paljon. Neuvostoliitto vaihtui Venäjäksi ja maailmanjärjestys toisenlaiseksi.

Myös heidän avaruussukkulansa hyväksyttiin, alus kehitettiin, sitä koelennettiin, se nousi kerran avaruuteen ja päätyi lopulta historiankirjaan toiseksi surkeasti päättyneeksi esimerkiksi neuvostomaan avaruusprojekteista kuulennon tapaan sukkula kaatui kommunistiseen byrokratiaan, työmoraalin löyhyyteen ja johtotason poliittiseen peliin.

Punaisen sukkulan nousu ja tuho

Kun ammoin suuren ja mahtavan Itänaapurimaamme ministerineuvosto hyväksyi virallisesti sukkulaohjelman tuolloin 40 vuotta sitten, oli amerikkalaisten sukkula koittanut jo siipiään Kalifornian taivaalla ja neuvostosukkulalla oli takanaan jo monen vuoden kehitystyö.

Puna-armeijan kenraalit eivät halunneet seurata sivusta, kun Yhdysvallat teki uudenlaista avaruusalusta, joka silloisten suunnitelmien mukaan nousisi pari kertaa kuukaudessa avaruuteen ja joka voitaisiin laukaista hyvin lyhyelläkin varoitusajalla sotilaalliselle lennolle vaikkapa neuvostomaan taivaalle. Niinpä Neuvostoliitto päätti tehdä myös sukkulan.

Kuten Yhdysvalloissa, olivat avaruusinsinöörit hahmotelleet Neuvostoliitossakin jo 60-luvulta alkaen erilaisia uudelleenkäytettäviä lentokonemaisia aluksia, eikä neuvostosuunnitelmat olleet yhtään läntisiä huonompia.

Apollo-ohjelman menestyksen ja Neuvostoliiton oman kuuraketin täydellisen epäonnistumisen vuoksi neuvostokenraalit halusivat samanlaisen sukkulan, mitä Amerikassa suunnitellaan, mutta strategisista syistä he halusivat vähän suurempikapasiteettisen: ulkomaisen ratkaisun kopiointi oli perinteinen neuvostotapa, joten KGB sai tehtäväkseen hankkia sukkulasta kaiken mahdollisen tiedon.

Helmikuussa 1976 annettu hallituksen määräys käynnisti virallisesti MKS:n (многоразово космоса система, eli "uudelleenkäytettävä avaruussysteemi") tekemisen ja tehtävä määräyksen mukaisesti oli "kantoraketin, kiertorata-aluksen, avaruudessa käytettävän kuorma-aluksen ja niihin liittyvien ohjaus-, laukaisu- ja laskeutumisjärjestelmien sekä kokoonpano- ja korjauslaitosten tekeminen".

Systeemin tarkoituksena oli 30 tonnin kuorman nostaminen 200 km korkealle kiertoradalle ja 20 tonnin kuorman takaisin tuominen sieltä Maan pinnalle.

Sotilaiden asiantuntijalautakunto hyväksyi sukkulasuunnitelman joulukuussa 1976, jolloin Energia-kantoraketti merkittiin kirjoihin tarvikenumerolla 11K25 ja sen selässä avaruuteen ratsastava uudelleenkäytettävä kiertorata-alus sai numeron 1K11K25. Samalla sukkulalle annettiin koodinimi Buran. Systeemin päävastuulliseksi nimettiin tieteellis-tekninen suunnittelu- ja tuotantoyhteisö NPO Energia.

Buran oli täysin sotilaallinen ohjelma, jonka tärkein tehtävä olisi ollut Amerikan Tähtien Sota -suunnitelman tapaan toimittaa avaruuteen suuri ohjuksia tuhoava lasertykki. Pienillä ydinpommeilla saataisiin aikaan voimakas säde, joka voisi tuhota tusinan mannertenvälisiä ohjuksia kerralla.

Samoin sukkula olisi voinut nostaa nopeasti avaruuteen vakoilulaitteita ja niillä olisi voinut olla myös siviilikäyttöä planeettaluotainten laukaisusta avaruusasemien rakentamiseen. Neuvostoliitossa suunniteltiin myös ydinjätteen kuskaamista sukkulalla avaruuteen.

Hanke oli luonnollisesti erittäin salainen aina siihen saakka, kunnes se teki ensilentonsa.

Alun perin aikomuksena testata kantorakettia vuonna 1983, jolloin sukkulan miehittämätön ja lämpösuojaton versio olisi ollut kyydissä.

Alus olisi noussut ilmaan raketin mukana ja kumpikin olisi tuhoutunut lennon päätteeksi. Seuraavalla koelennolla olisi ollut mukana samoin lämpösuojakerrosta vailla oleva sukkulan toinen kappale, joka olisi irrotettu nousun jälkeen oikean, lopullisen sukkulan tapaan, mutta se olisi jälleen lopulta tuhoutunut.

Ensimmäinen oikea sukkula, Buran, olisi laukaistu miehittämättömänä matkaan vuonna 1984 ja miehitetyt lennot olisi aloitettu vuonna 1987. Neuvostosukkulan lento olisi osunut siten sopivasti lokakuun vallankumouksen 70-vuotisjuhlien aikaan.

Buran ja Energia
Buran laskeutuu Volkin ohjaamana
Buran Energia-kantoraketin päällä (yläkuva) ja Buran laskeutuu (alla).

Samaan tapaan kuin Yhdysvalloissa, oli Neuvostoliitolla monia ongelmia sukkulan kehittämisessä ja lentokuntoon saattamisessa. Vaikka perusteiltaan neuvostosukkula oli kopio, eivät itänaapurimme kokeneet insinöörit halunneet tehdä kaikkea samalla tavalla, koska heillä oli parempia ajatuksia. Tämä lisäsi osaltaan kehitysaikaa.;

Lisäksi logistisesti vaikea tehtävä oli vielä vaikeampi, kun neuvostoperinteet toivat kapuloita rattaisiin. Esimerkiksi alihankkijat toimittivat vajavaisia osia, jotta lähetys olisi ollut perillä ajoissa - vaikka puutteellisenakin - sillä tärkeintä oli pysyä aikataulussa.

Sukkulan ja kantoraketin osien kuljettamiseen modifioitu lentokone ei kyennytkään nostamaan ilmaan täysin varusteltua sukkulaa, joten suuri osan sen systeemeistä ja lämpösuojatiilistä piti kuljettaa erikseen ja asentaa paikalleen vasta Baikonurissa. Ja Baikonurissa rakennusten ja ennen kaikkea suuren uuden testi- ja laukaisualustan tekeminen olivat nekin pahasti myöhässä.

Lopulta ensimmäinen Energia-kantoraketti saatiin matkaan toukokuussa 1987 ja vasta sen jälkeen valmistelut Buranin lentoa varten käynnistettiin. Pohdittavana oli kaksipäiväinen ja kaksikierroksinen lento, miehitettynä tai ilman, joista toteutettavaksi valittiin kaksi kierrosta Maan ympäri kestävä miehittämätön lento. Pääsyy tähän oli se, että lento haluttiin tehdä jo ennen kuin aluksen kaikki elossapitolaitteet oli asennettu.

Buran nousi avaruuteen 15. marraskuuta 1988 ja laskeutui tarkalleen sille rakennetulle kiitoradalle. Lento onnistui täydellisesti.

1980-luvun lopun maailmanpoliittinen tilanne ei kuitenkaan enää vastannut neuvostosukkulan suunnitteluperusteita, koska liennytys eteni Mihail Gorbatšovin luotsaamana ja tarve Tähtien Sodan utopistisille asesysteemeille oli kadonnut. Budjettinsa monasti ylittäneelle sukkulaohjelmalle ei haluttu antaa enää pohjattomasti lisää rahaa. Samaan aikaan Neuvostoliiton taloustilanne huononi, joten vähiä varoja suunnattiin kansantalouden kannalta tärkeämpiin asioihin. Buranin seuraavat lennot lykkääntyivät kerta toisensa jälkeen.

Kun Neuvostoliitto lopulta romahti, jäivät avaruusasiat tuuliajolle, kunnes kesäkuun 30. päivänä Venäjän presidentti Jeltsin nuiji pöytään Buranin ja Energian lopun. Kaksikon loppua ei yhtään hillinnyt se, että projektin päällikkö osallistui vuoden 1991 vallankaappausyritykseen.

Lopulta vuonna 2002 ainoa lentokelpoinen Buran tuhoutui Baikonurissa, kun sen säilytyshalli sortui ja raskaat betonirakenteet putosivat aluksen päälle.

Igor Volk

Sukkulakosmonautti Volk muistelee

Tapasin Igor Volkin vuonna 1993 Berliinin ilmailunäyttelyssä, missä hän kuljeskeli varsin tuntemattomana. Vain yhden avaruuslennon tehnyt kosmonautti ei kiinnostanut ketään – paitsi neuvostosukkulasta joitain tietäneitä.

MiG-105Volk oli mukana Spiral-avaruuslentokoneen suunnitteluryhmässä koelentäjänä, ja hänen tehtävänsä oli lentää sukkulan ilmakehässä toimimaan rakennettua testilaitetta, saman näköistä MiG-105.11 -koekonetta. Kun Buran-ohjelma alkoi vuonna 1977, hän siirtyi kehittämään tuon sukkulan koelentosysteemejä ja kouluttautumaan sen koelentäjäksi.

Tämän yhteydessä hän teki myös ainoaksi jääneen avaruuslentonsa vuonna 1984: 12 vuorokautta kestäneen lennon tärkein tehtävä oli osoittaa, että painottomuudessa olon jälkeen kosmonautti pystyy myös lentämään alustaan normaalisti. Niinpä Volk laitettiin lähes välittömästi laskeutumisensa jälkeen Buranin lento-ominaisuuksia jäljittelemään muunnetun Tupolev Tu-154 -lentokoneen ohjaimiin.

Kiinnostavimpia hänen lentojaan olivat kuitenkin 13 Buranilla vuosien 1985 ja 1988 välisenä aikana tehdyt koelennot ilmakehässä. Näitä lentoja varten tehtiin sukkulasta suihkumoottoreilla varustettu versio, ns. Aero-Buran. Se on laskeutumassa jutun otsikkokuvassa – Volkin ohjaamana. Oikeassa sukkulassa ei tietenkään suihkumoottoreita ollut, vaan se palasi kiitoradalleen amerikkalaisserkkunsa tapaan liitokoneena.

"Aero-Buran oli omalaatuinen lentolaite, sillä se oli painava ja kömpelö", hymyili Volk ja toteaa, että koelentäjälle kaikki erilaiset lentokoneet ovat jännittäviä.

"Sillä piti lentää vain suunniteltua lentorataa pitkin, eikä lennolla ollut paljon tilaa spontaaneille tempuille. Vaikka siinä oli suihkumoottorit, niin se oli kuin liitokone."

"Liitämisen sijaan olisin kuitenkin halunnut kokea nousun avaruuteen Buranilla. Harjoittelimme sitä simulaattoreissa ja se tuntui sananmukaisesti siltä, että lentäisit suurella kantoraketilla. Vaikka lentoa hallitaan tietysti tietokoneilla, niin nousun aikana oli monia asioita, joihin kosmonautit olisivat voineet vaikuttaa – onnettomuustapauksessa esimerkiksi olisimme voineet lentää pois kantoraketin luota omilla rakettimoottoreillamme."

Volk olisi ollut Buranin ensimmäisen avaruuslennon toinen kosmonautti. Lennon komentajana olisi ollut ensimmäisen avaruuskävelyn tehnyt, kuulentojakin varten kouluttautunut konkari Aleksei Lenonov. Kummallekin uusi avaruuslento jäi haaveeksi.

Volk totesi haastattelussa, että "elämä ilman sukkulaa on surullista, sillä se olisi ollut hyvä laite. Suunnittelimme vielä miehitettyä lentoa vuodeksi 1992, olisimme tehneet silloin ensin yhden pitkän lennon miehittämättömänä ja sitten miehitettynä, mutta emme saaneet niihin enää rahaa."

"Sukkulamme ongelmana oli se, että jouduimme tulemaan koko ajan toimeen poliitikkojen kanssa, jotka eivät ymmärtäneet meitä hyvin. Kehitimme ensin omaa pientä sukkulaa, mutta siihen ei meille annettu rahoja. Kun sitten rahaa lopulta annettiin sukkulalle, niin meidän käskettiin tehdä samanlainen kuin amerikkalaisilla, mikä oli tarpeeseemme liian suuri ja epäkäytännöllinen."

"Olen kuitenkin sitä mieltä, että Buran on paljon amerikkalaista sukkulaa kehittyneempi ja turvallisempi. Sen kehittämiseen kului paljon rahaa ja on sääli, että projekti lopetettiin yhden lennon jälkeen."

Volk jäi eläkkeelle vuonna 1995 ja kuoli viime tiistaina paria kuukautta vaille 80-vuotiaana.

Jouluseimi - ikkuna kotieläinten kesyttämisen historiaan

Su, 12/25/2016 - 10:11 Jarmo Korteniemi
Kuva: Jenny Sweat / Flickr

Jouluseimi on taidemuoto, jolla kuvataan Jeesuksen syntypaikan olosuhteita. Jos seimeä kuitenkin katsoo tarkkaan, se kertoo paljon vanhemmistakin perinteistä. Ne ulottuvat yli 10000 vuoden taa.

Joulun kunniaksi julkaisemme kevyen kolmiosaisen sarjan jouluseimestä. Tässä kolmannessa osassa kerromme aasinsillan kautta aasien ja muidenkin eläinten kesytyksestä.

Seimi ei olisi seimi ilman "alkuperäisimpiä" näyttelijöitään eli eläimiä. Ne edustavat seimen ylivoimaisesti vanhinta perinnettä.

Tallissa pönöttävät karitsat, aasit, härät ja sinne satunnaisesti sijoitettavat kamelit tai possutkin kertovat eläinten ja ihmisen rauhaisasta yhteiselosta. Joku voi tietysti väittää syyn olevan erityisen hetken hartaudessa, mutta realistisesri ajateltuna se on seurausta eläinten kesyttämisestä ihmisen käyttöön.

Arkeologisten todisteiden perusteella voidaan arvioida, milloin kesyttäminen kullakin lajilla tapahtui. Tästä kertovat vaikkapa eläimille suunnitellut vetolaitteet, lajin jäänteiden jatkuvuus ruokailupaikkojen maakerroksissa, sekä eläinten hautaaminen ihmisten lähelle.

Jouluseimen tyyppieläin on aasi, jonka esi-isä on pohjoisafrikkalainen villiaasi. Niitä on käytetty kantojuhtina sekä maidon ja lihan lähteenä jo ainakin 5000 vuoden ajan. Samoihin aikoihin alettiin kesyttää myös kameleita samoihin tarkoituksiin (kaksikyttyräistä Keski-Aasiassa ja dromedaaria Pohjois-Afrikassa).

Lehmien - tai siis nautojen - yhteinen historia ihmisen kanssa on lähes tuplasti kantojuhtia pidempi, sillä alkuhärästä alettiin saada kesyjä muotoja monin paikoin jo lähes 10000 vuotta sitten. Kesyttämistä tapahtui niin Pakistanin, Turkin kuin Pohjois-Afrikankin alueilla. (Ja seimestä tuttu härkähän on siis säyseäksi kuohittu nautasonni.)

Noihin aikoihin huomattiin myös villisikojen kesyyntyvän helposti. Vähiten säikyt ja säyseimmät possut tulivat todennäköisesti ruuan ja suojan perässä lähelle ihmisasutusta ja muuttuivat hitaasti kesysioiksi. Ensimmäisen kerran tämän oletetaan tapahtuneen kenties jossain nyky-Irakin seuduilla.

Kaikkein vanhimmiksi kotieläimiksi (koiran jälkeen) mainitaan usein lampaat. Sitä ne todennäköisesti ovatkin, mutta niiden kehityshistoria on yhä hieman hämärän peitossa. Kaikella todennäköisyydellä lampaat ovat aasialaisten muflonien jälkeläisiä. Niitä kasvatettiin Iranin ja Kaukasuksen tienoilla jo runsaat 10000 vuotta sitten. Eurooppalaisten muflonien on esitetty periytyvän uudelleen villiintyneistä kesylampaista.

Eläinten kesyttäminen liittyy läheisesti maanviljelyn yleistymiseen. Pysyvän asutuksen myötä kesyttämiseen oli paitsi aikaa myös mahdollisuuksia. Säyseät eläimet olivat houkuttelevampia hyödykkeitä ihmisille kuin säikymmät serkkunsa, joten niitä suojeltiin (muilta) pedoilta. Valintapaine suosi eläinyksilöitä, jotka sietivät ihmisten läsnäoloa eivätkä  käyttäytyneet agressiivisesti.

Ilman eläimiä ei tarunhohtoinen Jeesuskaan olisi pystynyt viettämään ensimmäistä yötään nöyrästi juuri eläinten pahnoilla ja/tai edes seimessä. Seimi on juuri eläinten syöttökaukalo.

Lue myös aiemmat osat seimisarjastamme: Kotimainen jouluseimi ja Ensimmäinen jouluseimi.

Otsikkokuva: Jenny Sweat / Flickr