Toistaiseksi Suomen historian vanhin ihminen oli maan itsenäistyessä jo 30-vuotias. 112-vuotiaaksi elänyt Lempi "Maija" Rothovius (2.10.1887–17.6.2000) teki elämäntyönsä pankkivirkailijana ja koululaisasuntolan pitäjänä Ikaalisissa.

Häntäkin vanhempia on maassamme saattanut aikojen saatossa olla. Kuuluisin tapaus lienee 117-vuotiaana juhlittu helsinkiläinen palvelijatar Maria Andersson (24.12.1828–24.8.1946), jonka syntymäajasta ei kylläkään ole pitäviä todisteita.

Nykyisin elävien seniorititteliä pitää hallussaan kesällä "vasta" 109 vuotta täyttänyt Helfrid Eriksson o.s. Strandborg (24.6.1908–). Hänellä on jälkeläisiä jo neljässä polvessa. Rouva Eriksson asuu Vaasan lähellä Mustasaaressa.

Vieläkin vanhempia suomalaisia kyllä löytyy

Jos vanhimman suomalaisen etsintää laajennetaan myös maamme eläimiin, ihminen jää tiettävästi toiseksi.

Nisäkkäät, linnut ja kalat eivät ole kovia haastajia, vaikka elävätkin yllättävän pitkäikäisiksi: Karhu elää todistettavasti 40–50-vuotiaaksi, huuhkaja noin seitsenkymppiseksi ja monni lähes 90-vuotiaaksi.

Maamme vanhimmaksi otukseksi nousee ihmistä muutaman kymmenen vuotta vanhemmaksi ehtivä jokihelmisimpukka (Margaritifera margaritifera). Kaikkein iäkkäin lajin edustaja, 130-vuotias yksilö, tosin löytyi naapurista, Venäjän Karjalasta. Voitaneen kuitenkin olettaa, että vastaavia seniorisimpukoita elää luultavasti meilläkin. Suomessa näitä 15-senttisiksi kasvavia nilviäisiä elää etenkin pohjoisen puhdasvetisissä lohi- ja taimenjoissa.

Maamme kasvit voittavat eläimet iässä kuitenkin mennen tullen.

Suomen vanhin tunnettu puuyksilö kasvaa Urho Kekkosen kansallispuistossa. Kyseinen mänty (Pinus sylvestris) on vuosirengaslaskujen perusteella nykyisin noin 790-vuotias.

Männyn siemen alkoi itää arviolta 1220-luvulla, eli samoihin aikoihin kuin Turku sai kaupunkioikeudet. Puu oli jo hyvän kokoinen, kun vanhimpia pystyssä olevia kivirakennuksiamme ryhdyttiin rakentamaan.

Kyseinen petäjä (tai honka, murrealueesta riippuen) on samalla myös kaikkein vanhin "suomalainen". Toistaiseksi tunnettu siis, sillä vanhempiakin eliöitä toki saattaa jostain maamme kolkasta vielä löytyä.

Ps. Jos elottomat kohteet kelpaavat, "suomalaisen" ikä kasvaa kummasti. Suomen kallioperän vanhimmat (tunnetut) kivet löytyvät Pudasjärveltä. Siuruan gneissinä tunnettu harmaa avokallio kiteytyi noin 3500 miljoonaa vuotta sitten. Sitä on paljastuneena noin kahden hehtaarin verran.

Pps. Lue myös aiemmat historiaamme käsittelevät juttumme alkuperäisistä suomalaisista ja maan vanhimmista rakennuksista.

Lisätietoja: Yle 1998,
Tilastokeskus 2010, MTV 2016, Helsingin Sanomat 2006, Me Naiset 2017, Tiede 2002, Lajitietokeskus, Yle 2015, Geologian tutkimuskeskus, AnAge

Otsikkokuvan henkilöt eivät tiettävästi ole suomalaisia (Jake Guild / Flickr).

Kulttuurimaterialistinen näkökulma historiaan

Kulttuurimaterialistisen käsityksen mukaan historiaa ohjaa väestönkasvun asettama paine tehostaa tuotantojärjestelmää. Harrisin mielenkiinto kohdistuu siis yhteiskunnan kykyyn sopeutua vallitseviin olosuhteisiin. Tällainen systeeminen lähestymistapa on kriittinen sellaista kulttuurievolutionistista käsitystä kohtaan, joka näkee historian “menestystarinana”. Pikemminkin tehostamisen hintana on usein ollut elintason lasku ja elämänlaadun heikkeneminen. 

Kehitys ei siis kulje automaattisesti kohti parempaa, inhimillisempää maailmaa, vaan usein pikemminkin kohti lisääntyvää kurjuutta ja puutetta. Toisaalta monet kehitysaskeleet, joita pidämme järjen ja inhimillisyyden voittoina, ovat mukautumista tuotantojärjestelmän nykyiseen tilaan.

Esimerkiksi länsimainen lapsityövoiman käytön kielto on seurausta koulutetumman työvoiman tarpeesta ja siitä, että nykyaikana lasten työtä hyödyntävä teollisuus sijoittuu kapitalistisen maailmanjärjestelmän periferiaan.

Hyvä esimerkki siitä, että teknologinen kehitys ei johda välttämättä parempaan lopputulokseen, on maanviljelyn ”keksiminen” — niin sanottu neoliittinen vallankumous. Nykyisen antropologisen käsityksen mukaan metsästäjä-keräilijöiden elämäntapa oli melko vaivatonta. Riittävä ravinto hankittiin melko vähällä vaivalla. Ongelmana oli väestönkasvu ja sen ehkäiseminen. Luonnon antimilla elämisen haasteena kun on se, että tuotantoa ei oikeastaan voi tehostaa. Jos alueen riista on pyydetty ja syötäviksi sopivat kasvit keräilty, ei työmäärän lisääminen enää auta. 

Tietty alue pystyy elättämään vain tietyn määrän keräilytaloutta harjoittavia ihmisiä. Harrisin mukaan metsästäjä-keräilijöille oli tämän vuoksi tärkeää pitää väestönkasvu mahdollisimman matalana. Väestönkasvua yritettiin ehkäistä muun muassa surmaamalla vastasyntyneitä.

Lopulta väestönkasvu kuitenkin pakotti ihmiset maanviljelijöiksi. Maanviljely ei siis ollut myöhäisen kivikauden ihmisille uutta hyvinvointia tuottava innovaatio, vaan pakkoratkaisu tilanteessa, jossa aiemman tuotantotavan tehostaminen ei enää ollut mahdollista.

Arkeologinen todistusaineisto osoittaa, että maanviljelyyn siirtyminen heikensi ihmisten elintasoa tuntuvasti. Maanviljely kykenee kuitenkin elättämään suuremman joukon ihmisiä kuin metsästys ja keräily. Tämän vuoksi maanviljelyä harjoittaneet ihmisryhmät syrjäyttivät metsästäjä-keräilijät lähes kaikkialla, missä maanviljely ylipäänsä on mahdollista. Maanviljelyn omaksuminen ei johtanut aiempaa korkeampaan elintasoon, vaan työmäärän lisääntymiseen ja elintason laskuun.

Maanviljelyyn siirtyminen myös muutti ihmisryhmien välisiä konflikteja aiempaa raaempaan suuntaan. Ryhmätason konfliktit, joissa kuoli verrattain vähän ihmisiä, muuttuivat maanviljelyyn siirtymisen myötä laajamittaisiksi sodiksi. Maanviljelyn omaksumisen myötä ihmisyhteisöt myös muuttuivat aiempaa kerrostuneemmiksi. Lopulta syntyivät ensimmäiset keskittyneet valtiot. Tämä tarkoitti ihmisten valtaosalle vapauden kaventumista ja työmäärän lisääntymistä entisestään. 

Harrisin mukaan muinaisajan valtiot kuten Egypti, Babylonia ja Kiina, joissa väestön valtaosa raatoi raskaissa maataloustöissä köyhyysrajan tuntumassa, todistavat vastaansanomattomasti, ettei ihmiselämässä ole mitään, mikä luonnostaan varmistaisi aineellisen tai moraalisen kehityksen.

Teollinen vallankumous ja modernisaatio ei ole muuttanut perusasetelmaa. Edelleenkin monin paikoin maailmaa tehdään raskasta työtä oloissa, joihin yksikään itseään kunnioittava cherokee tai trobriandilainen ei olisi suostunut. Suomessakaan teknologinen kehitys ei ole viime vuosikymmeninä johtanut työajan lyhentymiseen. Sen sijaan keskustellaan siitä, kuinka työaikaa voitaisiin pidentää. 

Toisaalta teollistumisen myötä elintaso on noussut ainutlaatuisen korkealle tasolle. Harris kuitenkin puhuu teollisuuden saippuakuplasta. Teollistuneissa maissa tapahtunut elintason nousu perustuu uusiutumattomien fossiilisten luonnonvarojen laajamittaiselle käytölle. Tuotantotapa ei ole kestävällä pohjalla, koska sen edellyttämät resurssit eivät uusiudu samaa tahtia kuin niitä kulutetaan. Näin myös teollinen tuotantotapa kohtaa saman perusongelman kuin aiemmat tuotantotavat ihmiskunnan historiassa. Lopulta oma toimintamme johtaa siihen, että tuotantotavan jatkumisen edellytykset katoavat. Resurssit loppuvat.

Kulttuurimaterialistinen lähestymistapa on hyödyllinen myös nykypäivän ilmiöitä tarkasteltaessa. Esimerkiksi suurta inhimillistä kärsimystä aiheuttaneen Syyrian sisällissodan taustalla on paitsi suurvaltojen politiikka ja ihmisten tietoiset päätökset, myös ilmastonmuutoksen vaikutukset Lähi-Idän alueella. Aavikoituminen ja viljelysmaan turmeltuminen ovat ajaneet ihmisiä kaupunkeihin etsimään toimeentuloaan. Kun toimeentulon mahdollisuuksia ei kaupungeissakaan ole riittävästi, yhteiskunnan vakaus heikkenee ja syntyy kasvupohjaa konflikteille.

Ruokamellakka Dungarvanissa 1846 nälänhädän aikaan.

Mistä ruokatabut johtuvat?

Eräs kulttuurimaterialismin mielenkiintoisimmista väitteistä on se, että pitkään antropologisen kiinnostuksen kohteena olleet ruokatabut voidaan selittää viime kädessä luonnonympäristön ja ihmisyhteisön materiaalisen tuotannon välisellä dynamiikalla. 

Klassinen esimerkki ruokatabuista on sianlihan syöntikielto sekä juutalaisuudessa että islamissa. Sika on sekä juutalaisten että muslimien mielestä saastainen eläin. Sika ei yksinkertaisesti ole ruokaa, eivätkä edes maallistuneet juutalaiset tai muslimit välttämättä suostu syömään sitä. 

Kulttuurimaterialismin mukaan sianlihansyöntikielto syntyi alkujaan siksi, että muinaisen Lähi-Idän alueella sikojen kasvattaminen muuttui tietyssä historian vaiheessa ympäristön kannalta tuhoisaksi. Pronssikaudelle tultaessa mahdollisuudet sikojen kasvattamiseen luonnonrehulla heikkenivät, ja niille täytyi syöttää yhä enemmän viljaa. Sika kilpaili yhtäkkiä samasta ravinnosta ihmisen kanssa. Sikatabun taustalla on juuri se, että lyhyellä tähtäimellä sikojen kasvattaminen voi olla houkuttelevaa, vaikka suuressa mittakaavassa se olisi erittäin kallista ja sopeutumisen vastaista. Tämän vuoksi tarvitaan ehdoton kielto.

Kulttuurimaterialistinen selitys sianlihan syöntikiellolle on siis hyvin erilainen kuin esimerkiksi strukturalistisesta ajattelusta ammentavat selitykset. Esimerkiksi Claude Lévi-Straussin strukturalismista vaikutteita saanut antropologi Mary Douglas on esittänyt, että sika on juutalaisuudessa saastainen siksi, että se on eläimenä yhteensopimaton muinaisisraelilaisten luokittelujärjestelmän sisäisen logiikan kanssa. Sama koskisi myös muita Toorassa kiellettyjä eläimiä. Kyse ei siis olisi siankasvatuksen ekologisista kustannuksista tai esimerkiksi sianlihassa toisinaan esiintyvään trikiinimadon välttämisestä, vaan siitä, että tietyt eläimet loukkaavat luokittelujärjestelmän logiikkaa.

Jos haluaisi etsiä välittävää kantaa Douglasin ja Harrisin esittämien näkemysten väliltä, voisi ajatella, että ekologiset tekijät vaikuttavat siihen, mitkä eläinlajit ensisijaisesti julistetaan saastaisiksi, ja tämän jälkeen luokittelusymmetrian avulla kiellettyjen eläinten joukko ikään kuin viimeistellään. Myös Harris myöntää, että osa Toorassa kielletyistä eläimistä on voitu kieltää yksinomaan luokittelusymmetrian vuoksi.

Joillakin seuduilla sianlihan tuottaminen on perinteisesti ollut yhdyskuntataloudellisesti edullisempaa. Kulttuurimaterialistille luonnonympäristö voi näin selittää jopa sitä, mikä uskonto missäkin omaksutaan. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna islamin laajentuminen ensimmäisellä vuosituhannella pysähtyi Kiinan ja Euroopan rajoille siksi, että näillä alueilla sikojen kasvatus oli liian kannattavaa. 

Vakiintunut tabu voi myös muokata ympäristöä tiettyyn suuntaan. Kun sianlihan kasvatus on muslimeilta poissuljettu vaihtoehto, he ovat kasvattaneet vuohia, jotka pahentavat eroosiota ja tekevät sikataloudesta entistä kannattamattomampaa. Albaniassa metsäiset, siankasvatukselle otolliset seudut ovat pääsääntöisesti olleet kristittyjen asuttamia, kun taas muslimit ovat asuttaneet alueita, missä metsiä on vähemmän ja sikatalous ei kannattaisi.

Harrisin mukaan Intian hindulaisuuteen liittyvä lehmän asema pyhänä eläimenä, jota ei saa tappaa, voidaan selittää kulttuurimaterialistisesti. Lehmän pyhä asema voi vaikuttaa ensi silmäykseltä epärationaaliselta. Tuntuu resurssien haaskaukselta, että lehmiä ei teurasteta, kun niiden maidontuotanto heikkenee, vaan niiden annetaan mieluummin käyskennellä vapaina. 

Harrisin mukaan tämä selittyy sillä, että nautakarjan rooli esiteollisen Intian maataloudessa oli korvaamaton. Lehmiä tarvittiin maidontuotannossa ja härkiä kyntöjuhtina. Intian olosuhteissa härät ovat perinteisesti olleet välttämättömiä maanviljelylle. Nautakarjan teurastaminen olisi siis ollut vastoin maanviljelijöiden pitkän tähtäimen etuja. 

Harrisin mukaan tabun on oltava ehdoton, jotta tiukan paikan tullen — esimerkiksi ankarina katovuosina — maanviljelijät eivät teurasta eläimiään. Kulttuurimaterialismin näkökulmasta Intian uskontojen kielteinen asenne lihansyöntiä kohtaan ei ole hengen voitto aineesta, vaan suoraa seurausta tuotannon tehostamisesta, luonnonvarojen ehtymisestä ja asukastiheyden kasvusta. 

Yksinkertaistaminen kulttuurimaterialismin ongelmana?

Kulttuurimaterialistinen lähestymistapa voi suoraviivaisuudessaan herättää vastustusta. Monet tutkijat ovatkin esittäneet, että kulttuurimaterialismi yksinkertaistaa asioita liikaa. Väestönkasvu, teknologia, ympäristö ja kulttuuri ovat monimutkaisemmassa vuorovaikutussuhteessa kuin kulttuurimaterialismi esittää. Vaikkapa se, onko jokin ravinnoksi kelpaava asia ruokaa vai ei, ei välttämättä ole niin yksinkertaista kuin kulttuurimaterialistit esittävät. 

Antropologi Maurice Godelierin mukaan metsästäjä-keräilijät hyödyntävät vain pientä osaa mahdollisista ravinnon lähteistä. Myös länsimaissa ruoaksi kelpaavia tuotteita valikoidaan, eikä vain luonnonsuojelullisin tai tuotantotaloudellisin perustein. Muun muassa hyönteiset olisivat tuotantokustannuksiltaan melko edullista ravintoa, mutta hyönteisten myynti ihmisravinnoksi on Euroopan Unionin alueella kielletty.

Marvin Harris on kuitenkin oikeassa siinä, että ihmisen kulttuurisella käyttäytymisellä on aina tietyt luonnon asettamat reunaehdot. Ihmiset eivät voi täysin vapaasti elää haluamallaan tavalla, vaan joutuvat aina ottamaan luonnon asettamat rajoitukset huomioon. Jos muinaisen Lähi-Idän asukkaat joutuivat kieltämään itseltään herkullisen sianlihan, voi olla, että nykyajan ihmiset joutuvat tulevaisuudessa tekemään uhrauksia oman ”yhteiskunnallisen tuotantojärjestelmänsä” olemassaolon turvaamisen vuoksi. Tämä voi tarkoittaa myös esimerkiksi lihansyönnistä tinkimistä. Tai hyönteisten ottamista mukaan ruokalistalle.

Kirjoittanut: Juuso Koponen / Antroblogi

Vuodesta 1947 alkaen lehden “Tiede- ja turvallisuuslautakunta” on kokoontunut kahdesti vuodessa keskustelemaan kellonaikaan tehtävistä muutoksista. 

Nykyisin sitä hallitaan Chicagon yliopistossa ja kello on viime vuodet näyttänyt lukua 23.57, eli kolme minuuttia vaille maailmanloppua.

Alkuperäisen ydinaseiden käytön aiheuttaman täystuhon lisäksi kellon aikamäärityksessä otetaan nykyisin huomioon myös ilmaston muuttuminen ja monta muutakin asiaa, joista kerroimme mm. tässä jutussa vuonna 2015. 

Kelloa tarkistetaan aina näin tammikuussa, ja tänä vuonna tutkijat joutuivat ottamaan huomioon myös kovasti muuttuneen poliittisen tilanteen Yhdysvalloissa ja ennen kaikkea sen, että maan ohjaksissa on egovammainen pikkulapsi.

Lisäksi kellotutkijat nostavat tämänvuotista päätöstään perustellessa esiin valheuutiset ja tieteellisen tiedon väheksynnän.

Koko päätösteksti kaikessa kauheudessaan on luettavissa The Bulletinin tänään julkaisemassa lausunnossa.

Tutkijoilla oli käytettävissään yli sadan tuhannen islantilaisen geeninäytteet. He huomasivat, että älykkyyteen liittyvien 74 geenin muutokset johtavat siihen, että koulussa todennäköisimmin viihtyvien ihmisten määrä on laskussa.

Älygeenit muuttuvat harvinaisemmiksi, voisi yleistää. 

Tämä on siinä mielessä loogista, että korkeakoulutetut ihmiset tekevät vähemmän lapsia ja saavat ne vanhempina, ja siten heidän geeniperintönsä vaikuttaa koko ajan vähemmän kansakunnan yleiseen geenikantaan. Vähän koulutettujen tapauksessa tilanne on juuri päinvastainen.

Tutkimus toteaa, että tämä näkyy jo käytännössä – ainakin siis Islannissa. 

"Sukupolvea kohden älykkyysgeenien väheneminen on hyvin pientä, mutta sillä on merkitystä pitemmällä aikavälillä", kirjoitetaan artikkelissa.

Otsikkokuvassa oleva henkilö ei liity asiaan. Kuva: flickr / Tiffany Terry

Helmikuussa 1976 annettu hallituksen määräys käynnisti virallisesti MKS:n (многоразово космоса система, eli "uudelleenkäytettävä avaruussysteemi") tekemisen ja tehtävä määräyksen mukaisesti oli "kantoraketin, kiertorata-aluksen, avaruudessa käytettävän kuorma-aluksen ja niihin liittyvien ohjaus-, laukaisu- ja laskeutumisjärjestelmien sekä kokoonpano- ja korjauslaitosten tekeminen".

Systeemin tarkoituksena oli 30 tonnin kuorman nostaminen 200 km korkealle kiertoradalle ja 20 tonnin kuorman takaisin tuominen sieltä Maan pinnalle.

Sotilaiden asiantuntijalautakunto hyväksyi sukkulasuunnitelman joulukuussa 1976, jolloin Energia-kantoraketti merkittiin kirjoihin tarvikenumerolla 11K25 ja sen selässä avaruuteen ratsastava uudelleenkäytettävä kiertorata-alus sai numeron 1K11K25. Samalla sukkulalle annettiin koodinimi Buran. Systeemin päävastuulliseksi nimettiin tieteellis-tekninen suunnittelu- ja tuotantoyhteisö NPO Energia.

Buran oli täysin sotilaallinen ohjelma, jonka tärkein tehtävä olisi ollut Amerikan Tähtien Sota -suunnitelman tapaan toimittaa avaruuteen suuri ohjuksia tuhoava lasertykki. Pienillä ydinpommeilla saataisiin aikaan voimakas säde, joka voisi tuhota tusinan mannertenvälisiä ohjuksia kerralla.

Samoin sukkula olisi voinut nostaa nopeasti avaruuteen vakoilulaitteita ja niillä olisi voinut olla myös siviilikäyttöä planeettaluotainten laukaisusta avaruusasemien rakentamiseen. Neuvostoliitossa suunniteltiin myös ydinjätteen kuskaamista sukkulalla avaruuteen.

Hanke oli luonnollisesti erittäin salainen aina siihen saakka, kunnes se teki ensilentonsa.

Alun perin aikomuksena testata kantorakettia vuonna 1983, jolloin sukkulan miehittämätön ja lämpösuojaton versio olisi ollut kyydissä.

Alus olisi noussut ilmaan raketin mukana ja kumpikin olisi tuhoutunut lennon päätteeksi. Seuraavalla koelennolla olisi ollut mukana samoin lämpösuojakerrosta vailla oleva sukkulan toinen kappale, joka olisi irrotettu nousun jälkeen oikean, lopullisen sukkulan tapaan, mutta se olisi jälleen lopulta tuhoutunut.

Ensimmäinen oikea sukkula, Buran, olisi laukaistu miehittämättömänä matkaan vuonna 1984 ja miehitetyt lennot olisi aloitettu vuonna 1987. Neuvostosukkulan lento olisi osunut siten sopivasti lokakuun vallankumouksen 70-vuotisjuhlien aikaan.

Arkeologisten todisteiden perusteella voidaan arvioida, milloin kesyttäminen kullakin lajilla tapahtui. Tästä kertovat vaikkapa eläimille suunnitellut vetolaitteet, lajin jäänteiden jatkuvuus ruokailupaikkojen maakerroksissa, sekä eläinten hautaaminen ihmisten lähelle.

Jouluseimen tyyppieläin on aasi, jonka esi-isä on pohjoisafrikkalainen villiaasi. Niitä on käytetty kantojuhtina sekä maidon ja lihan lähteenä jo ainakin 5000 vuoden ajan. Samoihin aikoihin alettiin kesyttää myös kameleita samoihin tarkoituksiin (kaksikyttyräistä Keski-Aasiassa ja dromedaaria Pohjois-Afrikassa).

Lehmien - tai siis nautojen - yhteinen historia ihmisen kanssa on lähes tuplasti kantojuhtia pidempi, sillä alkuhärästä alettiin saada kesyjä muotoja monin paikoin jo lähes 10000 vuotta sitten. Kesyttämistä tapahtui niin Pakistanin, Turkin kuin Pohjois-Afrikankin alueilla. (Ja seimestä tuttu härkähän on siis säyseäksi kuohittu nautasonni.)

Noihin aikoihin huomattiin myös villisikojen kesyyntyvän helposti. Vähiten säikyt ja säyseimmät possut tulivat todennäköisesti ruuan ja suojan perässä lähelle ihmisasutusta ja muuttuivat hitaasti kesysioiksi. Ensimmäisen kerran tämän oletetaan tapahtuneen kenties jossain nyky-Irakin seuduilla.

Kaikkein vanhimmiksi kotieläimiksi (koiran jälkeen) mainitaan usein lampaat. Sitä ne todennäköisesti ovatkin, mutta niiden kehityshistoria on yhä hieman hämärän peitossa. Kaikella todennäköisyydellä lampaat ovat aasialaisten muflonien jälkeläisiä. Niitä kasvatettiin Iranin ja Kaukasuksen tienoilla jo runsaat 10000 vuotta sitten. Eurooppalaisten muflonien on esitetty periytyvän uudelleen villiintyneistä kesylampaista.

Eläinten kesyttäminen liittyy läheisesti maanviljelyn yleistymiseen. Pysyvän asutuksen myötä kesyttämiseen oli paitsi aikaa myös mahdollisuuksia. Säyseät eläimet olivat houkuttelevampia hyödykkeitä ihmisille kuin säikymmät serkkunsa, joten niitä suojeltiin (muilta) pedoilta. Valintapaine suosi eläinyksilöitä, jotka sietivät ihmisten läsnäoloa eivätkä  käyttäytyneet agressiivisesti.

Ilman eläimiä ei tarunhohtoinen Jeesuskaan olisi pystynyt viettämään ensimmäistä yötään nöyrästi juuri eläinten pahnoilla ja/tai edes seimessä. Seimi on juuri eläinten syöttökaukalo.

Lue myös aiemmat osat seimisarjastamme: Kotimainen jouluseimi ja Ensimmäinen jouluseimi.

Otsikkokuva: Jenny Sweat / Flickr

Ensimmäinen jouluseimi kyhättiin muistutuksena joulunvieton syystä: Se on Jeesuksen syntymän juhlistaminen, ei materialismi ja lahjat. (Hyvä muistutus tämänpäiväisissäkin juhlissa, toim. huom.) Sen valmisti Fransiskus Assisilainen, fransiskaaniveljeskunnan perustaja, 1220-luvulla. Hän sai innoituksen kuvaelmaansa käytyään Egyptissä rauhanneuvotteluissa ristiretkien verilöylyjen lopettamiseksi. Ilmeisesti hän vieraili matkallaan myös Betlehemissä.

Fransiskus pystytti seimikuvaelman italialaisen Greccion kylään. Yleensä kuvaelman sanotaan sijainneen luolassa kylän liepeillä, mutta joidenkin mukaan se oli majatalon tallissa. Tarinat Betlehemin ja Greccion seimestä ovat hyvinkin voineet sekoittua.

Fransiskuksen seimi oli täysikokoinen ja tallikuvaelman eläimet oikeita. Aasin ja härän välinen syöttökaukalo toimi messualttarina. (Seimi tarkoittaa eläinten syöttökaukaloa.) Siitä, oliko vauvaa Frasiskuksen versiossa mukana vai ei, esiintyy kahta eri mielipidettä.

Kyläläiset vaelsivat pian katsomaan nähtävyyttä. Hartautta korostava perinne sai oitis jalansijan Italiassa ja levisi pian ympäri kristinuskoista, etenkin katolista, maailmaa.

Sivuraide: Kristillinen jouluseimiperinne todellakin lähti liikkeelle juuri Fransiskuksen kuvaelmasta, mutta vastaavia syntymäjuhlien kunniaksi tehtyjä asetelmia on toki tehty aiemminkin. Syntymä on iso asia. Egyptistä on esimerkiksi löydetty 5000 vuotta vanha kalliomaalaus vanhemmista lapsineen ja eläimineen.

Takaisin jouluseimeen: Nykyään moiset ovat useimmiten pienoismalleja, ja perustuvat löyhästi Raamatun kertomuksiin. Tallikuvaelman Jeesuslasta on katselemassa niin enkeleitä, paimenia, itämaan tietäjiä kamelaineen, naapureita ja paikallisia, kuin paimenia ja lampaitakin kuvaavia muovisia nukkeja. Joskus seimen kuvataan olevan talossa, toisinaan taas palmujen alla pihalla.

Kun oikein ajattelee, voi todeta että monet nykyseimet ovat ehkä jo varsin kaukana Fransiskuksen alkuperäisestä viestistä.

Lue myös muut seimijutut: Kotimainen jouluseimi sekä Kesytetyt eläimet.

Otsikkokuva: Jouluseimi Carnegien taidemuseossa Pittsburghissa (Pschemp / Wikimedia Commons).