Luonto

Etsintäkuululus: oletko nähnyt tätä jäärää? Ilmoita havaintosi heti!

Ke, 05/23/2018 - 11:29 By Toimitus
Aasianrunkojäärä. Kuva: Jaakko Mattila, Luomus

Suomen luonnossa liikkuu haitallisia vieraslajeja. Luonnonvarakeskus pyytääkin kaikkia ilmoittamaan havainnoistaan, jos eteen sattuu joku 37 listatusta lajista. Erityisesti havaintoja kaivataan jättipalsamista ja piisamista.

Otsikossakin mainittu aasianrunkojäärä on eräs listalla olevista lajeista. Se on vaarallinen lehtipuita vioittava kovakuoriainen, joka on kotoisin Kiinasta ja on levinnyt Aasiasta Pohjois-Amerikkaan ja Eurooppaan puisen pakkausmateriaalin välityksellä. Erityisen riskialtista on kivitavaran pakkausmateriaali, koska kivitavara on usein peräisin Kiinasta. 

Tämä kauniille suomalaisille koivikoille uhaksi oleva laji pyritään hävittämään Suomesta ja siksi aasianrunkojääriä havaittaessa tai epäiltäessä on tärkeää ottaa viipymättä yhteyttä Elintarviketurvallisuusvirasto Eviraan.

Kaikista vieraslajeista on tietoa vieraslajit.fi -sivustolla, missä voi myös tehdä ilmoituksen.

 

Tänä kesänä haittalajien tutkijat kiinnittävät erityistä huomiota jättipalsamaan ja kaukasianjättiputkeen sekä piisamiin ja supikoiraan, jotka esiintyvät nykyisin vakituisesti Suomessa.

"Niiden osalta selvitetään erityisesti niiden esiintymistä suojelualueiden ja muiden arvokkaiden luontokohteiden lähistöllä sekä tarvittavia hallintatoimia", kertoo erikoistutkija Erja Huusela-Veistola Luonnonvarakeskuksesta.

Nämä neljä lajia ovat mukana valtioneuvoston maaliskuussa 2018 hyväksymällä haitallisten vieraslajien listalla. Tällä myös EU:n haitallisiksi arvioimien vieraslajien listalla on 37 lajia, ja sitä on täydennetty 12 lajilla.

Luonnovarakeskuksen tutkimushanke tuottaa kahdelletoista vieraslajille hallintatoimenpide­suositukset; vastaavat, jotka on tehty 37 lajille. Suositusten avulla haitallisten vieraslajien torjunta ja leviämisen ehkäisy pyritään kohdentamaan kustannustehokkaasti kiireellisimpiin ja tärkeimpiin kohteisiin.

Sopivien hallintatoimenpiteiden suunnittelun kannalta on tärkeää, että haitallisten vieraslajien levinneisyystiedot ovat mahdollisimman tarkat ja ajantasaiset. Tämän vuoksi vieraslajihavaintojen keräämiseen tarvitaan kansalaisten apua.

​Jättipalsami. Kuva: Erja Huusela-Veistola.
​Jättipalsami. Kuva: Erja Huusela-Veistola.

Jättipalsami on kookkaana ja nopeasti kasvavana kasvina voimakas kilpailija, joka on viime aikoina runsastunut ja levinnyt monin paikoin. Esiintymien runsauden vuoksi torjunnan priorisointi on ensiarvoisen tärkeää ja sen suunnittelun lähtökohdaksi tarvitaan mahdollisimman tarkkoja tietoja lajin esiintymisestä.

Piisami puolestaan on taantunut huippuvuosistaan, ja tarkempaa kuvaa sen nykylevinneisyydestä tarvitaan mahdollisten hallintatoimien suunnittelussa.

Piisami. Kuva: Yhdysvaltain kala- ja villieläinvirasto

Jutun pohjana on Luonnonvarakeskuksen tiedote. Otsikkokuvassa on aasianrunkojäärä. Kuva: Jaakko Mattila, Luomus.

Joukossa turvallisuus tiivistyy – paitsi kirahveilla

Ti, 05/22/2018 - 11:46 By Markus Hotakainen

Yleisen käsityksen mukaan eläinten muodostamien ryhmien koko kasvaa, jos petoeläimet uhkaavat niitä. Suuremmissa laumoissa saaliiksi joutumisen riski on pienempi ja silmäpareja on enemmän tarkkailemassa mahdollisia saalistajia. Kirahvit eivät tästä käsityksestä piittaa.

Bristolin yliopiston tutkijat ovat selvittäneet Zoe Mullerin johdolla, että kirahvilaumojen kokoon ei vaikuta petoeläinten runsaus tai ylipäätään niiden muodostama uhka.

"Se oli yllätys ja osoittaa, kuinka vähän tiedämme kirahvien käyttäytymisen peruspiirteistäkin", Muller kommentoi.

Tutkimuksessa selvitettiin, miten kirahvien ryhmäytymiseen vaikuttivat erilaiset tekijät, kuten petoeläimet, elinympäristö ja yksilöiden käyttäytyminen.

Elinympäristöllä todettiin olevan jonkin verran vaikutusta, mutta keskeinen tekijä lauman koon määräytymisessä on aikuisten naaraiden käyttäytyminen: ne muodostavat pienempiä ryhmiä, kun niillä on vasoja huollettavanaan.

Aiemmin arveltiin, että naaraskirahvit kerääntyvät suuriin laumoihin huolehtiakseen yhteisvastuullisesti jälkikasvustaan. Tuore tutkimus osoittaa, että tilanne on todellisuudessa täsmälleen päinvastainen.

Kirahvi on vastikään määritelty vaarantuneeksi lajiksi, sillä niiden määrä on vähentynyt 40 prosentilla viimeisten kolmen vuosikymmenen kuluessa. Tällä hetkellä kirahveja arvioidaan olevan alle 98 000.

Tilanne voi kuitenkin olla vieläkin huolestuttavampi, sillä jotkut kirahvilajit saattavat olla aiemmin arveltua suuremmassa vaarassa kuolla sukupuuttoon.

"Kirahvien määrä vähenee joka puolella Afrikkaa ja tutkimuksemme kertoo, kuinka väärinymmärretty laji se on. Voimme säilyttää kirahvipopulaatiot tehokkaasti ainoastaan, jos ymmärrämme kunnolla niiden käyttäytymistä ja ekologiaa. Siinä olemme pääsemässä vasta alkuun", Muller arvioi.

Vallitseva harhaluulo on, että kirahveja on "kaikkialla" Afrikassa, vaikka viimeaikaiset tutkimukset ovat osoittaneet, että niiden populaatiot ovat hajallaan ja nopeasti hupenemassa.

Mullerin johtama tutkimus keskittyi itäisen Afrikan kirahveihin, mutta jatkossa on tarkoitus selvittää niiden käyttäytymistä myös maanosan muilla alueilla. Tulosten toivotaan antavan viitteitä siitä, miten kirahvien suojelua pitäisi edistää.

Tutkimuksesta kerrottiin Bristolin yliopiston uutissivuilla ja se on julkaistu Journal of Zoology -tiedelehdessä (maksullinen)

Kuva: Zoe Muller, University of Bristol 

Karttaperhonen, osa I

To, 05/17/2018 - 19:34 By Markus Hotakainen

Yksi ja sama perhonen, kaksi erilaista sukupolvea. Karttaperhosen ulkonäkö riippuu siitä, milloin sen näkee lentelemässä.

Toukokuun aikainen lämpöaalto on hellinyt myös perhosia ja äkisti herännyt luonto on tarjonnut niille einestä. Suomen perhoslajiston myöhäisiä tulokkaita on karttaperhonen, joka tavattiin maassamme ensimmäisen kerran vasta 1970-luvun alkuvuosina.

Alkujaan keski- ja itäeurooppalainen laji pysyi harvinaisena vuosituhannen vaihteeseen saakka, mutta sittemmin karttaperhonen on ilmastonmuutoksen myötä yleistynyt eikä sen näkeminen ole etenkään eteläisessä ja itäisessä Suomessa enää mitenkään erikoista.

Erikoista on sen sijaan karttaperhosen kahden sukupolven välinen selkeä ero ulkonäössä.

Keväinen sukupolvi on liikkeellä juuri nyt eli toukokuun loppupuolella ja kesäkuussa. Kuvan yksilö on kuvattu Nuuksiossa tänään eli 17.5. Se muistuttaa jonkin verran herukkaperhosta, mutta on väreiltään kirkkaampi ja kooltaan pienempi.

Nimensä karttaperhonen on saanut siipien alapinnan kuvioinnista, joka muistuttaa huomattavasti perinteistä karttakuvaa. Tieteelliseltä nimeltään laji – nimenomaan kevätversio – on Araschnia levana f. levana.

Vuoden toinen, niin sanottu kesäsukupolvi, tunnetaan nimellä Araschnia levana f. prorsa. Sen siivet ovat voittopuolisesti tummanruskeat, joskus lähes mustat, kevätversiolle tyypillistä oranssia on vain siipien reunamilla. Valkoista sen sijaan kulkee siivissä leveänä raitana.

Tällaista saman vuoden aikana esiintyvien sukupolvien välistä eroa sanotaan sesonkidimorfismiksi.

Äkkiseltään karttaperhosen kesäsukupolven yksilö muistuttaa jonkin verran haapaperhosta, mutta koon puolesta niitä on mahdoton sekoittaa: karttaperhosen siipien kärkiväli on vain noin kolmannes haapaperhosen vastaavasta mitasta.

Karttaperhosen toinen sukupolvi lähtee lentoon heinäkuun puolenvälin tietämissä. Ajallisen ja ulkonäöllisen eron seurauksena sitä ei usein edes tunnisteta karttaperhoseksi – tai sitten keväistä sukupolvea luullaan joksikin "oudoksi" tulokaslajiksi.

Kuva: Markus Hotakainen

Vihreä, myrkyllinen liskonveri voi olla ratkaisu malariaan

To, 05/17/2018 - 15:06 By Toimitus
Prasinohaema prehensicauda

Australian pohjoispuolella on Uusi-Guinea, vaikeakulkuinen pääosin viidakon peittämä saari, missä on monenlaisia, omituisia kasveja ja eläimiä. Eräs niistä on Prasinohaema prehensicauda, lisko, jolla on vihreää, myrkyllistä verta. Nyt siitä ollaan kehittämässä lääkettä ihmisille.

Yleensä ajattelemme, että veri on aina punaista. 

Näin onkin, paitsi jos olet lisko. Prasinohaema-lajiin kuuluvien kaivajaliskojen, eli skinkkien veri on paitsi vihreää, niin myös myrkyllistä. Vihreyden vereen tuova pigmentti nimeltään biliverdiini on varsin voimakas myrkky, ja vaikka liskoilla sitä on veressään 40 kertaa enemmän mikä ihmiselle olisi tappavaa, voivat liskot oikein hyvin.

Louisianan osavaltion yliopistossa (LSU, Louisiana Spate University) Yhdysvalloissa oleva tutkijaryhmä on analysoinut verinäytteitä 27 vihreäverisestä liskosta ja 92 niiden kanssa läheistä sukua olevasta, mutta punaverisestä liskosta. Nyt ryhmä koettaa kehittää sen avulla lääkettä malariaan ja muihin vastaaviin loistauteihin.

"Paitsi että näillä liskoilla on suurin biliverdiinipitoisuus veressään kaikkiin muihin eläimiin verrattuna, ovat ne kehittäneet jännittävän vastustuskyvyn verensä myrkyllisyydelle", selittää tutkijatohtori Zachary Rodriguez LSU:n yliopiston tiedotteessa.

"Jos voisimme ymmärtää mikä saa liskot vastustuskykyisiksi keltatautia vastaan, voisimme kenties kehittää välineitä moniin ihmisilläkin oleviin terveysongelmiin."

Rodriguez, ryhmää johtava professori Chris Austin ja muut ryhmän jäsenet ovatkin jäljittäneet vihreän veren kehityshistoriaa ja siksi he ovat tutkineet kaikkiaan 51 erilaista liskolajia Uudessa-Guineassa. Kuusi kaivajaliskoista oli vihreäverisiä ja näistä kaksi on ollut tuntemattomia aikaisemmin. 

Heidän mukaansa vihreäverisissä kaivajaliskoissa on selvästi neljä erilaista kehityslinjaa, ja samankaltaisia kehityslinjoja on havaittavissa niiden punaverisissä sukulaisissa.

Tutkimuksen mukaan vihreä veri kehittyi itsenäisesti eri liskolajeille, eli se näyttää olevan sopeutumisen tulosta.

Aikaisemmin on tiedetty, että normaalia suurempi pigmentin määrä veressä on yleensä ollut eläimille hyödyksi; se toimii kuin antioksidantti, joka auttaa suojautumaan useita sairauksia vastaan.

Vihreän veren pigmenttien toiminta on sen sijaan ollut arvoitus, mutta nyt tiedetään esimerkiksi se, että biliverdiini-pigmentin kanssa läheinen bilirubiini on malarialoisille myrkyllistä.

Tutkimusryhmän jäsen. Amerikan luonnonhistoriallisen museon professori Susan Perkins toteaakin, että vihreä veri saattaa olla avuksi, kun kehitetään lääkkeitä esimerkiksi malariaa vastaan. 

*

Tutkimusryhmän tekemä artikkeli "Multiple origins of green blood in New Guinea lizards" ilmestyi eilen Science Advances -julkaisussa. Kuvat: Chris Austin, LSU.

Epätavallinen helle voi tuoda rajuja ukkosia tullessaan

Ma, 05/14/2018 - 13:13 By Markus Hotakainen

Painostavan helteisenä päivänä taivaalle voi alkaa kasautua uhkaavan näköisiä pilviä. Ne kasvavat korkeutta ja tummuvat tummumistaan. Aurinko katoaa niiden taakse ja tuulenpuuskat alkavat riepottaa puita. Ukkonen tekee tuloaan.

Vilkkainta ukkosaikaa on kesä–heinäkuu. Toisinaan ukkosia esiintyy aikaisin keväällä ja viime päivien lämpöaalto voi hyvinkin tuoda niitä mukanaan.

Talvella ukkoset ovat hyvin harvinaisia, mutta joskus voi sankan lumipyryn keskellä räsähtää yksinäinen salama.

Ukkosia syntyy kahdella tavalla. Pitkien hellejaksojen aikana esiintyy usein lämpö- eli ilmamassaukkosia. Päivän kuluessa kohonneiden kumpupilvien korkeus kasvaa, kun maanpintaa lämmittävä auringon paahde synnyttää voimakkaita nousevia ilmavirtauksia. Lopulta pilvistä muodostuu ukkospilviä.

Tällaiset ukkoset ovat toisinaan rajuja, mutta yleensä melko lyhytaikaisia, sillä tyypillinen ukkospilvi puhkuu itsensä tyhjiin tunnissa tai parissa.

Lämpöukkosiin liittyy usein voimakkaita sadekuuroja, jotka itse asiassa edeltävät varsinaista ukonilmaa. Silloin voi hetkessä tulla taivaalta vettä saman verran kuin kuivana kesänä kokonaisen kuukauden aikana.

Rintamaukkoset liittyvät kylmän ja lämpimän ilman kohtaamisiin. Kylmä ilma on tiheämpää ja raskaampaa kuin lämmin ilma, joten se työntyy lämpimän ilman alle ja nostaa sitä ylöspäin.

Siinä missä lämpöukkoset ovat tyypillisesti iltapäivän ilmiöitä, rintamaukkosia voi esiintyä mihin vuorokauden aikaan tahansa. Ne ovat usein myös paljon laaja-alaisempia ja voimakkaampia.

Ukkospilven sisällä ylöspäin kohoavassa ilmassa on runsaasti kosteutta. Kun lämpötila korkeuden mukana laskee, kosteus tiivistyy ensin vedeksi ja muuttuu sitten lumeksi ja jääksi. Toisiinsa törmäilevät lumirakeet ja jääkiteet varautuvat sähköisesti.

Pilven yläosiin, jopa yli 10 kilometrin korkeuteen, kertyy jääkiteiden mukana positiivista sähkövarausta, kun pilven keskivaiheilla on lumirakeiden ylläpitämä negatiivinen varaus. Pilven alaosissa varaus on jälleen positiivinen.

Kun kertyneet varaukset alkavat purkautua salamointina, pilven ja maanpinnan välinen jännite voi nousta kymmeniin miljooniin voltteihin.

Muinaissuomalaisilla oli ukkosen äänimaailmalle oivallinen selitys. Ukko Ylijumala ajelee silloin pilvien päällä kärryillään, joista sinkoilevat kivenmurikat kolisevat toisiinsa kopsahdellessaan.

Todellisuudessa ukkosen jyrinän taustalla on sama ilmiö kuin pamauksessa, joka kuuluu suihkuhävittäjän murtaessa äänivallin eli ylittäessä äänen nopeuden.

Salaman iskiessä sen kulkureitillä oleva ilma kuumenee voimakkaasti – lämpötila voi hetkellisesti nousta jopa 30 000 asteeseen – ja samalla se laajenee hyvin nopeasti. Silloin syntyy iskuaalto, jonka nopeuden hidastuessa äänen nopeutta pienemmäksi kuuluu pamaus.

Salaman pituus voi olla useita kilometrejä, joten yksittäiset pamaukset puuroutuvat yleensä sekuntejakin kestäväksi yhtäjaksoiseksi, joskin vaihtelevaksi jyrinäksi.

Salamanisku ei todellisuudessa ole yksi ainoa välähdys vaan siinä on eri vaiheita. Ihmissilmä on liian hidas erottamaan niitä toisistaan, mutta erikoiskameroilla on saatu yksityiskohtaista tietoa salamaniskun etenemisestä.

Varsinaista pääsalamaa edeltää heikompi esisalama, joka tavallaan raivaa sille tietä. Esisalama saa yleensä alkunsa pilvestä, josta se hakeutuu alaspäin kohti maata.

Ilma johtaa sähköä huonosti, mutta esisalaman kuumentamana sen johtavuus paranee. Kun pilven ja maanpinnan välille on syntynyt hyvin sähköä johtava kanava, pääsalama iskee maasta ylöspäin.

Välähdys on niin nopea, ettei silmä pysy mukana, vaan tulkitsee salamaniskun tapahtuvan esisalaman suuntaan eli ylhäältä alaspäin.

Likikään aina salama ei kuitenkaan iske maahan saakka vaan pilvestä toiseen. Silloin varsinaista salamaa ei välttämättä edes näe, vaan se jää paksujen pilvien kätköihin.

Ukkosrintaman etäisyyden ja kulkusuunnan voi päätellä tarkkailemalla salamoinnin ja jyrinän välillä kuluvaa aikaa. Salaman välähtäessä syntyvä valo kulkee sekunnissa noin 300 000 kilometriä, mutta samassa ajassa ääni etenee vain runsaat 300 metriä. Kun salaman iskun ja sitä seuraavan jyrinän välillä kuluneiden sekuntien määrän jakaa kolmella, saa välähtäneen salaman etäisyyden kilometreissä.

Ankarassa ukkosmyrskyssä salamointi voi kuitenkin olla niin tiuhaa, että tiettyyn salamaan liittyvää jyrinää on mahdoton erottaa.

Loppukesästä, kun illat alkavat vähitellen hämärtyä, näkyy usein elosalamoita: horisontissa saattaa salamoida taajaankin, mutta mitään ääntä ei kuulu. Ukkonen on silloin niin etäällä, parinkymmenen kilometrin päässä, että ääni ei enää kanna kaukaisuudesta, mutta pimenevällä taivaalla salamoiden välähdykset näkyvät selvästi.

Aina ei erotu edes yksittäisiä salamoita, vaan taivaanrannan takaa kajastaa vain epämääräisiä välähdyksiä. Silloin puhutaan kalevantulista. Kaukaisia ukkosia on tietysti yhtä lailla sydänkesällä, mutta silloin taivas on keskellä yötäkin niin valoisa, että salamointia ei erota.

Ukkosta ei tarvitse pelätä, mutta sen kanssa ei pidä leikkiäkään. Varovaisuus on ukkosen jyrähtäessä aina paikallaan.

Ukonilmalla ei kannata mennä sateelta suojaan puun alle, koska salama voi iskeä puuhun ja kulkeutua siitä oksiston alla kyyristelevään ihmiseen.

Jos ukkonen yllättää, kannattaa hakeutua mahdollisimman matalalle paikalle, ei kuitenkaan keskelle peltoaukeaa. Salama iskee useimmiten korkeimpaan kohtaan – ja keskellä peltoa se on ihminen.

Kuvat: Markus Hotakainen

Valtava aalto havaittu Etelämerellä

Pe, 05/11/2018 - 11:46 By Toimitus
Kartta, joka näyttää poijun sijainnin

Toukokuun 8. päivänä Uuden-Seelannin ilmatieteen laitoksen asentama yksinäinen mittauspoiju Etelämerellä sai todella kyytiä: siihen iski 23,8 metriä korkea aalto.

Merenkävijät kertovat aina tarinoita yksittäisistä, valtavista aalloista ja sellaisia on saatu muutamia jopa kuvattuakin.

Mutta näin suurta aaltoa ei ole toistaiseksi tullut eteen eteläisellä pallonpuolella. Tiistaina 8. toukokuuta Etelämerellä noin 600 kilometriä Uudesta-Seelannista etelään keskellä aavaa valtamerta oleva mittauspoiju rekisteröi suurimman koskaan mitatun aallonkorkeuden.

23,8 metriä on seitsenkerroksisen talon korkeus, ja jos sellainen olisi iskenyt laivaan, niin se olisi ollut varmasti pulassa.

Kaikkein suurimmat aallot on kuitenkin mitattu Pohjois-Atlantilla. Brittien merentutkimusalus rekisteröi helmikuussa 2000 Skotlannin länsipuolella useita 18,5 metriä korkeita aaltoja ja yksittäisiä, joiden korkeus oli jopa 29,1 metriä.

Todennäköisesti suuria aaltoja on enemmänkin ja kenties suurempiakin, mutta niistä on vaikea saada tietoa. Mittauspoijuja on varsin harvassa ja valtameret ovat suuria. 

Pientä vinkkiä asiasta on saatu satelliittihavaintojen avulla. Vuonna 2004 tutkijat kävivät läpi Envisat-satelliitin ko,men viikon aikana ottamia tutkakuvia maailman meriltä ja löysivät kymmenen yli 25-metristä aaltoa.

Nyt jättiaallon Etelämerellä havainnut poiju oli varsin uusi, sillä se asennettiin paikalleen vasta viime maaliskuussa.

Poijua laitetaan paikalleen
Kuva: MetOceanNZ

 

Poiju mittaa vain 20 minuuttia kolmen tunnin välein, joten suuria aaltoja on todennäköisesti tuolloin enemmänkin. Kenties jopa suurempiakin.

Alkuviikosta alueella oli hyvin voimakas, nopeasti kehittyvä matalapaine, joka puskee liikkuessaan alla meren pinnalla samaan suuntaan kulkevia aaltoja ikään kuin mukanaan. Matalapaine lisää niiden vauhtia ja voimaa, jolloin ne saattavat kehittyä näinkin suuriksi. 

Aallot jatkavat eteenpäin meren pinnalla, vaikka matalapaine heikkeneekin. Todennäköisesti tämäkin ennätysaalto rantautuu Pohjois-Amerikkaan voin viikon päästä.

Edellinen eteläisen pallonpuolen rekisteröity aallonkorkeusennätys on vuodelta 2012, jolloin australialainen poiju Tasmanian eteläpuolella kirjasi luvun 22,03 metriä.

Historiallinen kuva jättiaallosta
Kauppa-alus kohtaa jättiaallon vuoden 1940 tienoilla Atlantilla. Kuva: NOAA

 

Epävirallisesti suurin tiedossa oleva aalto havaittiin vuonna 1826, kun ranskalainen tutkimusmatkailija Jules Dumont d'Urville kertoo havainneensa 33 metriä korkeita aaltoja Intian valtamerellä. Häntä arvosteltiin jälkikäteen, sillä kukaan ei uskonut niin suuria aaltoja olevan olemassa – jopa tunnettu tutkija François Arago laski, että aalto ei voi olla suurempi kuin 9,1 metriä.

No, hän oli väärässä ja voi olla, että Dumont d'Urville oli oikeassa; jättiaaltoja on olemassa ja kunhan tämä uusiseelantilaispoijukin pääsee tekemään mittauksiaan pitemmän aikaa, voidaan sielläkin havaita yli 30-metrisiä jättiläisiä.

Evira: Alkuvuonna paljon salmonellaa ympäri Suomen

Ma, 05/07/2018 - 18:04 By Jarmo Korteniemi
Kuva: Stefan Berndtsson / Flickr

Salmonella tappoi epätavallisen paljon pikkulintuja vuoden 2018 kylmimpinä kuukausina, kerrotaan Evirasta. Huono hygienia ruokintapaikoilla näytteli merkittävää osaa epidemiassa.

Elintarviketurvallisuusvirasto Evira kertoo, että maamme pikkulintuja riivasi alkuvuonna 2018 salmonellaepidemia. Tautiin kuolleita eläimiä toimitettiin virastoon huomattavasti normaalia enemmän. Epidemian syynä olivat luultavimmin ruokintapaikat, joiden puhtaudesta ei oltu pidetty huolta.

Vuoden alusta maaliskuun puoliväliin mennessä Eviraan oli lähetetty noin 50 kuolleena löydettyä lintua, joilla oli salmonellabakteerin aiheuttama yleisinfektio. Määrä voi kuulostaa pieneltä, mutta tautiin kuolleista eläimistä kuitenkin vain murto-osa löydetään ja löydetyistäkin vain harva päätyy Eviraan asti. Salmonellasta kärsineitä eläimiä löytyi ympäri Suomen: Eteläisimmät tutkimuksiin päätyneet raadot olivat pääkaupunkiseudulta, pohjoisimmat Kittilästä.

Evirassa tutkittiin myös myytäviä linnunsiemenseoksia, mutta niistä salmonellaa ei löydetty.

Tauti leviää ruuansulatuskanavan kautta, minkä vuoksi ruokintapaikkojen hygienia on taudin säätelyssä avainasemassa. Paras keino ehkäistä salmonellaa ja muitakin lintujen tauteja on käyttää helposti puhdistettavia ruokinta-automaatteja, joissa linnut eivät pääse ulostamaan ruuan päälle. Maassa ruokailevien eläinten terveydestä voi huolehtia sijoittamalla automaatin alle vaikkapa verkolla suojatun astian, johon ulosteet ja siemenet putoavat eläinten ulottumattomiin. Lisätietoa talviruokinnasta löytyy vaikkapa Tringan sivuilta.

Salmonella saa pikkulinnut usein "kesymmän oloisiksi". Ne pörröttävät höyheniään eivätkä huonon vointinsa vuoksi pyrähdä lentoon yhtä helposti kuin terveet lajitoverinsa.

Pikkulinnut saavat tartunnan syötyään sairaiden yksilöiden ulosteella saastunutta ruokaa. Lisäksi tauti hyppää helposti lajirajojen yli, joten salmonellainen ruoka altistaa esimerkiksi jyrsijöitä ja jäniksiä. Pedot taas saavat tartunnan syötyään sairastuneen eläimen.

Eviraan tuoduista vuoden 2018 epidemiassa kuolleista eläimistä suurin osa (32) oli urpiaisia, mutta mukana oli myös 8 punatulkkua, talitiainen, tilhi, kaksi kanahaukkaa, varpushaukka ja viirupöllö. Lisäksi salmonella todettiin yhdellä kuolleella metsäjänikselläkin.

Linnuilla salmonella aiheuttaa aluksi kuolioisen kuputulehduksen, vaikeuttaen ja lopulta estäen normaalin nielemisen. Loppuvaiheessa infektio leviää koko elimistöön ja lintu kuolee. Toisaalta jotkut yksilöt kantavat tautia täysin oireettomasti ja erittävät ympäristöön koko ajan pieniä määriä bakteeria ulosteidensa mukana. Salmonellaa siis esiintyy koko ajan, mutta populaation tihentyessä tauti yltyy epidemiaksi.

Oivinta epidemia-aikaa on juuri alkuvuosi. Linnut kerääntyvät kovien pakkasten aikaan ruokintapaikoille ja eläinten kunto on muutoinkin huonoimmillaan. Eikä kovakaan pakkanen onnistu tappanaan salmonellabakteereita.

Salmonellaa aiheuttaa Salmonella enterica -bakteeri. Siitä on noin 2500 muunnosta, joista osa hyppii helposti eläinlajista toiseen. Pikkulintuja riivaava kanta (ns. Salmonella typhirium faagityyppi U277) on juuri tätä kastia, ja saattaa tarttua villieläinten lisäksi niin ihmisiin kuin koti- ja lemmikkieläimiinkin.

Pidetään siis ruokintapaikat puhtaina!

Kuva: Åsa Berndtsson / Flickr

Lähde: Eviran tiedote (PDF)

Kuvien urpiaiset eivät liity tapaukseen. (Stefan Berndtsson & Åsa Berndtsson / Flickr)

Hevonen tunnistaa ja muistaa ihmisen ilmeet

Su, 04/29/2018 - 13:03 By Markus Hotakainen

Hevosen itsesuojeluvaistossa näyttää olevan keskeisenä tekijänä kyky tunnistaa ja muistaa ihmisen tunnetilasta kertova ilme. Sillä tavoin eläin voi päätellä, onko ihminen uhaksi.

Sussexin ja Portsmouthin yliopistojen tutkijat tekivät kokeita, joissa hevosille näytettiin ensin valokuvia vihaisten ja iloisten ihmisten kasvoista. Joitakin tunteja myöhemmin samat ihmiset menivät hevosen luokse kasvoillaan mahdollisimman neutraali ilme.

Hevosten reaktioiden todettiin vaihtelevan sen mukaan, oliko kyseisellä ihmisellä ollut kuvassa vihainen vai iloinen ilme. Hevosen katseen suunnasta voitiin päätellä, että suhtautuminen oli varauksellisempaa, jos ihminen oli näyttänyt kuvassa vihaiselta.

Aiemmassa Sussexin yliopiston tutkimuksessa oli todettu, että hevoset seuraavat kielteisiä tapahtumia vasemmalla silmällään, koska niiden aivojen oikea puolisko käsittelee mahdollisesta uhasta kertovia ärsykkeitä.

Koehenkilöt eivät tienneet, oliko hevosille näytetty heistä iloista vai vihaista kuvaa. Hevoset eivät myöskään reagoineet havaitulla tavalla, jos paikalla oli ihminen, jonka kuvaa ei ollut näytetty.

"Hevoset eivät ainoastaan tulkitse ihmisen ilmeitä, vaan muistavat myös hänen aiemman tunnetilansa, kun kohtaavat ihmisen myöhemmin uudelleen. Ja mikä merkittävintä, ne käyttäytyvät sen mukaisesti", toteaa tutkimusta johtanut Karen McComb Sussexin yliopistosta.

"Tiedämme hevosten olevan sosiaalisesti älykkäitä eläimiä, mutta nyt havaitsimme ensimmäisen kerran nisäkkäällä tällaisen kyvyn. On hämmästyttävää, että siihen riitti valokuvan näkeminen ihmisestä, jolla on tietty ilme. Hevosilla ei ollut voimakasta myönteistä tai kielteistä kokemusta ihmisestä", sanoo Leanne Proops Portsmouthin yliopistosta.

Tutkimus on julkaistu Current Biology -tiedelehdessä.

Kuva: Universities of Sussex & Portsmouth

Västäräkistä enää ihan vähäsen

Ma, 04/23/2018 - 21:27 By Markus Hotakainen

Simo siltoja tekevi, Martti maita vahvistaapi, jalaksilla jonkuroipi, Nikolai nivoopi kiinni.

Kuu kiurusta kesään on kaikille tuttu kevään etenemistä kuvaava loru. Jos siihen on uskominen, kesä on koittanut, sillä västäräkkien ohella ainakin etelärannikolla on nähty jo pääskysiäkin.

Entisaikoina kansan keskuudessa oli paljon tällaisia ilmastollisia sananparsia, jotka liittivät keskimääräiset kelit eläinten käyttäytymiseen tai almanakan nimipäiviin.

Ennusteiden paikkansapitävyyttä heikensi se, että sananparsia sovellettiin eri puolilla Suomea riippumatta siitä, missä päin maata tai ehkä jopa maamme rajojen ulkopuolella ne olivat alun perin syntyneet.

Merkkipäiväsäännöt puolestaan ennakoivat tulevia ilmoja tiettyinä allakkapäivämäärinä vallitsevien säiden perusteella: Kun on helppo Henrikki, niin paukkuu Paavalina.

Tällaiset sanonnat liittyvät usein katolisten pyhimysten merkkipäiviin. Niiden paikat kuitenkin muuttuivat, kun Suomessa siirryttiin juliaanisesta gregoriaaniseen kalenteriin vuonna 1753. Kansa suhtautuikin sääntöihin perustelluin varauksin ja kehitteli uusia, aikaisempia jopa täsmällisempiä, jos kohta varsin ilmeisiä sääntöjä: Jos Maariana on lunta katoilla, niin on sitä maassakin.

J.M. Angervo julkaisi vuonna 1948 kirjan Sääopin perusteet, jossa hän listaa "kokemusperäisesti havaittuihin fysikaalisiin luonnonlakeihin" perustuvia kansanomaisia sääntöjä.

Sateista säätä on odotettavissa, kun savu laskeutuu maahan tai sumu nousee ylös, pakkanen kiristyy, kun linnunrata on kirkas, ja toisaalta heikkenee, jos sataa ryynilunta.

Listalla on myös paljon sääntöjä, jotka pohjautuvat eläinten käyttäytymiseen ja niiden "herkempään kykyyn vaistota ja omalla tavallaan ilmentää varsinkin ilman kosteudessa ja ilmanpaineessa tapahtuvia muutoksia".

Sade on tulollaan, kun koira syö heinää tai kanat kylpevät porossa, ja kaunista säätä on luvassa, kun hyttyset tanssivat kovasti iltasella tai pöllöt huutavat yöllä.

Hallan ennustamiseksi oli 1940-luvulla kehitetty menetelmiä, joiden avulla maanviljelijät, puutarhurit ja kaikki hallasta kiinnostuneet saattoivat "yksinkertaisten havaintojen avulla itse ennustaa yön alimman lämpötilan omilla viljelyksillään".

Suomen oloihin parhaiten soveltuvaksi oli todettu menetelmä, jolla "yön alin lämpötila voidaan likipitäen laskea edellisenä päivänä suoritettujen psykrometrihavaintojen avulla".

Jos lämpömittarikojun kuivan lämpömittarin lukemaa merkitään t:llä ja kostean lämpömittarin lukemaa t':lla, yön alin lämpötila tm saadaan kaavasta

tm = C't' – Ct – k, missä C', C ja k ovat vakioita.

Yhtälön avulla saadaan kuitenkin "tyydyttävä tarkkuus ainoastaan, jos säätilassa ei tapahdu seuraavaan aamuun mennessä suurempia muutoksia".

Niinhän se tuppaa olemaan. Ei ihme, että kansan sääsananparret ja -säännöt pitivät pitkään pintansa ja vanhat lorut muistetaan edelleen – vaikka muutaman asteen lämpötila ei pääskysistä huolimatta vielä kovin kesäinen olekaan.

Lähde: Markus Hotakainen: Suomen säähistoria. Helsinki-kirjat, 2010.

Kuva: Markus Hotakainen

Kadonneeksi luultu kengurotta olikin vain piileksinyt yli 30 vuotta

La, 04/21/2018 - 20:51 By Markus Hotakainen

Tutkijat ja luonnonsuojelijat ovat löytäneet Baja Californiasta Meksikon pohjoisosista sanquintininkengurotan (Dipodomys gravipes), jonka luultiin jo kuolleen sukupuuttoon.

Viimeisin havainto lajista oli vuodelta 1986 ja Meksikon hallitus lisäsi pikkuruisen kengurotan uhanalaisten lajien joukkoon vuonna 1994. Sittemmin sitä on pidetty esimerkkinä maanviljelyksen leviämisen aiheuttamasta sukupuutosta.

San Quintinin aluetta on viime vuosikymmeninä raivattu laajalti pelloiksi ja sinne on rakennettu kasvihuoneita tomaattien ja mansikoiden kasvattamista varten.

Paikallista kengurottaa on etsitty vuosien mittaan ahkerasti, mutta vasta viime kesänä lajin ennestään tunnetuilta asuinseuduilta löytyi yllättäen neljä sanquintininkengurottayksilöä.

"Löytö ei ole ainoastaan oivallinen esimerkki perinteisen luonnonhistoriallisen kenttätyön merkityksestä, vaan tekemiemme havaintojen pohjalta on hyvä tilaisuus laatia suojeluohjelma", toteaa Scott Tremor San Diegon luonnonhistoriallisesta museosta.

Ensimmäisen havainnon jälkeen sanquintininkengurottia on löytynyt myös Valle Tranquilon suojelualueelta, jota hallinnoi paikallinen luonnonsuojelujärjestö Terra Peninsular.

"Terra Peninsular on tarkkaillut suojelualueita löytääkseen juuri tämän lajin. Voitte kuvitella, kuinka iloisia olemme, että uurastuksemme ja luonnonhistoriallisen museon avun tuloksena onnistuimme tekemään löydön ja pääsemme jatkamaan työtä lajin suojelemiseksi", riemuitsee Jorge Andrade Terra Peninsularista.

Sanquintininkengurotta on jo kolmas museon tutkijoiden löytämä Kalifornian niemimaan nisäkäslaji, jonka luultiin kuolleen sukupuuttoon. Kaksi muuta ovat kalifornianmyyrä (Microtus californicus) ja pyöröhäntäsiiseli (Xerospermophilus tereticaudus apricus).

Löydöstä kerrottiin San Diegon luonnonhistoriallisen museon uutissivuilla.

Kuva: Sula Vanderplank, San Diego Natural History Museum