Linnén entinen asuintalo ja sen luona oleva kasvitieteellinen puutarha ovat nyt museo, ja se kertoo luonnollisesti herrasta ja hänen tekemisistään. 

Museossa tulee hyvin selville se, että hänen tärkein tieteellinen teoksensa on vuonna 1751 ilmestynyt Philosophia Botanica, missä hän selitti (jo nuoresta alkaen pohtimansa) idean tieteellisestä taksonomiasta. Siis siitä, että kaikki kasvit, eläimet ja kivet voidaan luokitella ja niille voidaan antaa yleispätevät nimet.

Luonnosta puhuttaessa olevat latinankieliset nimet ovat siis peräisin Linnéltä. Kun aiemmin nimet olivat ympäripyöreitä ja kuvailevia, siirtyi Linné käyttämään lyhyitä kaksiosaisia latinankielisiä nimiä. Esimerkiksi mansikat (Fragaria) on ruusukasveihin (Rosaceae) kuuluva kasvisuku ja metsämansikka on nimeltään Fragaria vesca. Talitiainen on puolestaan Parus major.

Linné jakoi kaikki eliöt luokkiin, lahkoihin, sukuihin ja lajeihin. Eläimet jaettiin kuuteen luokkaan: nelijalkaiset, linnut, amfibit, kalat, hyönteiset ja madot. Kasvit jaettiin heteiden ja emien mukaan 24 luokkaan. Linnén aikaan ei tunnettu vielä evoluutiota eikä eliölajien keskinäisiä sukulaissuhteita, joten nykynäkökulmasta jaottelut ovat varsin omituisia ja keinotekoisia, mutta ne ovat edelleen toimivia. 

Ei tullut pappia vaan botanisti

Carl von Linné syntyi Carl Linnaeuksena Smoolannissa, Råshultissa pappisperheeseen 23. toukokuuta 1707. Hänen synnyintalonsa on siellä luonnollisesti myös museona.

Isä Nils Linnaeus (joka oli alun perin nimeltään Ingemarsson) halusi vanhimman poikansa jatkavan pappina paikkakunnalla, mutta näin ei käynyt, koska Linné innostui kasvitieteestä ja lähti opiskelemaan ensin kieliä, kirjallisuutta ja teologiaa, mutta pian hän siirtyi lääketieteeseen ja edelleen kasvitieteeseen.

Innostus kasvitieteeseen oli syttynyt jo nuorena, koska pappisisällä oli puutarha ja hän oli kiinnostunut kasveista. Linné viettikin pitkiä aikoja puutarhassa. Koska isä halusi suvun jatkavan seurakunnan pappisvirkaa, hän kielsi perheen nuorempaa poikaa, Samuelia, menemästä puutarhaan. Hänkin sai silti jostain luonnontieteen piston ja alkoi tutkia mehiläisiä. Hän kirjoitti niistä ja niiden hoidosta myös kirjan.

Lisäksi perheeseen kuuluivat äiti Christina Brodersonia sekä tyttäret Anna Maria ja Sofia Juliana.

Carl opiskeli Lundin ja Uppsalan yliopistoissa. Hän alkoi jo 23-vuotiaana valmistella käsikirjoitusta, josta syntyi lopulta hänen läpimurtoteoksensa Fundamenta Botanica (Kasvitieteen perusteet). Se oli aluksi vain ohut lehdykkä, mutta ajan myötä kirjoitus kasvoi ja täydentyi. Tutkimusmatka Lappiin ja hänen siellä keräämänsä 534 kasvinäytettä vahvistivat osaltaan hänen alustavaa ajatustaan kasvien luokitteluperusteista.

Vuonna 1732 tiedeakatemia lähetti hänet tutkimusmatkalle Lappiin. Matkan tuloksena syntyi vuonna 1737 teos Flora Lapponica.

Pohjoisen matkat ja henkilöristiriidat Uppsalassa veivät Linnén vuonna 1735 Faluniin, missä Linné ihastui Sara Elisabeth Moraeaan. Saran isä ei kuitenkaan halunnut antaa tytärtään opiskelijalle, vaan kehotti poikaa lukemaan itsensä lääkäriksi ja palaamaan sen jälkeen naima-asiaan.

Niinpä Linné lähti lukemaan itsensä tohtoriksi Alankomaihin, missä hän panikin töpinäksi. Hän hoiti varsinaiset opinnot pois nopeasti ja keskittyi sen jälkeen kasvitieteeseen. 

Linné julkaisi vuonna 1735 teoksen Systema Naturae, missä hän oli kehitellyt taksonomia-ajatustaan pidemmälle. Se toi hänelle jo sen verran kuuluisuutta, että hän nousi etenkin Hollannissa tiedeseurapiireihin. Hän muun maussa tapasi kuuluisan Hermann Boerhaaven Leidenissä (Boerhaaven nimeä kantava museo on esitelty aiemmin), joka tarjosi Linnélle mahdollisuutta lähteä kasvitieteellisille tutkimusmatkoille muun muassa Etelä-Afrikkaan ja Amerikkaan, mutta Linné kieltäytyi, koska ei pitänyt lainkaan kuumasta ilmasta.

Vaikka muut asiat olivatkin hänellä päällimmäisenä mielessä, Linné palasi Ruotsiin vuonna 1738, perusti lääkärivastaanottonsa ja meni pian naimisiin Sara Lisa Moraean kanssa.

Vuonna 1741 hänet nimitettiin Uppsalan yliopistoon lääketieteen professoriksi, mutta hän vaihtoi pian viran kasvitieteen professuuriin. 

Pikku mökki maaseudulta

Vuosikymmentä myöhemmin Uppsalassa oli ruttoa ja Linné koki kaupunkielämän stressaavana, joten hän osti itselleen Uppsalan luota kolme maataloa, Hammarbyn, Sävjan ja  hieman myöhemmin läheisen Edebyn. 

Hammarby oli varsinainen asuintalo, missä professori perheineen vietti kesänsä. Sitä laajennettiin ja luonnollisesti sen luokse tehtiin pian oikeaoppisesti suunniteltu kasvitieteellinen puutarha.

Kesäisin opiskelijoita tuli asumaan Edebyssä, minne Linné oli kunnostanut heille asuntoja, ja Linné piti luentoja talollaan.

Yllä olevassa kuvassa merenkulkumuseo on vasemmalla ja Fram-museo oikealla. Otsikkokuvan on ottanut David Haberthür.

Juttu on julkaistu alun perin 6. heinäkuuta 2016.

Jos Santos-Dumont kiinnostaa enemmänkin, kannattaa suunnata hänen kotitaloonsa Petrópoliksen kaupunkiin noin 70 kilometrin päähän Rio de Janeirosta. Museu Casa de Santos Dumont on lähes samassa kunnossa kuin se oli lentäjälegendan kuollessa vuonna 1932, mutta siellä on nyt lisäksi pieni näyttely hänen jäämistöstään sekä elämästään. 

Riossa on myös Museu de Astronomia e Ciências Afins, Tähtitieteen ja muiden tieteiden museo, joka kertoo kiinnostavan tarinan eteläisen pallonpuolen taivaan tutkimuksesta sekä brasilialaisesta tieteenhistoriasta yleisesti.

Rion Museu Histórico Nacional, vuonna 1922 perustettu Luonnonhistorian museo oli myös kerrassaan upea paikka, mutta valitettavasti se tuhoutui tulipanossa syyskuun 2018 alussa.

Juttu ilmestyi alun perin 7. elokuuta 2016.

Juristista turistiksi

Nantesissa, Ranskassa asunut Vernen perhe sai pojan helmikuun 8. päivänä 1828. Jules syntyi maailmaan, missä ensimmäinen höyrylaiva oli juuri purjehtinut Atlantin yli ja Beethoven sävelsi kovaa vauhtia yhdeksättä sinfoniaansa. Pikku-Jules vietti iloisen lapsuuden ja aloitti kirjoittamisen jo 12 vuoden iässä kirjoittamalla kurjia runoja. Koulun jälkeen hän lähti Pariisiin lakia lukemaan, mutta pykälien lisäksi hänen kynästään irtosi myös runoja ja näytelmiä, kunnes 25-vuotiaana hän kirjoitti ensimmäisen tieteellisen romaaninsa.

Vuonna 1851 julkaistu ”Viisi viikkoa ilmapallossa” oli menestys ja se innosti Vernen jatkamaan uraansa kirjailijana. Lakikirja siis sai jäädä.

”En ole koskaan ollut erikoisen kiinnostunut tieteestä sinällään”, kertoi Jules Verne haastattelussa vuonna 1895, ”mutta kaikenlaiset tieteelliset löydöt ja uudenlaiset tekniset keksinnöt ovat aina olleet mielestäni kiinnostavia”.

Erityisen innostunut Verne oli maantieteestä, minkä vuoksi hän keräsi karttoja ja ahmi tutkimusmatkailijoiden kertomuksia. Hän leikkasi sanomalehdistä kiinnostavia uutisia ja tilasi tieteellisiä aikakauslehtiä. Hän matkusti itse minkä pystyi ja rakasti yli kaiken merta. ”Merimiehen ammatti on ammateista paras”, sanoi Verne kerran, vaikka samalla pitävänsä ihan liikaa rauhallisesta elämästä ja mukavuudesta. Kenties matkustaminen mielikuvituksen avulla olikin hänelle paras tapa toteuttaa mielihalujaan.

Ilmalaiva, sukellusvene ja kuuraketti

1800-luvun alussa teollisen vallankumous oli kovaa vauhtia käynnissä ja tekniset keksinnöt korvasivat hevosia ja ihmisiä monissa tehtävissä. Tutkimusmatkailijat kolusivat maailmankartan valkoisia läiskiä läpi ja näytti siltä, että koko ihmiskunta oli uuden ajan kynnyksellä.

Erityisesti Britanniassa uutta aikaa otettiin hurraten vastaan. Kirjailijat kirjoittivat runoja silloille, lokomotiiveille ja tehtaille. Insinööri oli arvostuksessa heti kuninkaallisten jälkeen. Samaan aikaan kanaalin toisella puolella ei kehitys mennyt eteenpäin yhtä vauhdikkaasti, ja niinpä monien maanmiestensä tapaan Jules Verne katsoi kaihoten pohjoiseen. Hän ei kuitenkaan osannut englantia, mutta luki kaikki ranskaksi käännetyt Dickensit ja muut innokkaasti läpi. Verne oli itsekin kuin brittiläinen maalaisherasmies aina huolitellussa mustassa puvussaan, ja osaksi varmaan siitä syystä hänen mielestään juuri englantilaiset olivat hyviä sankareita seikkailukertomuksissa. Ja kun sankari ei ollut britti, hän oli amerikkalainen.

Verne ei ollut kovinkaan syvällinen ihmiskuvaaja, mutta tekniset laitteet hän hahmotteli pikkutarkasti. Hänen kirjoissaan pääosassa eivät olekaan ihmiset, vaan koneet. ”Viisi viikkoa ilmapallossa” kertoo nimensä mukaisesti huimasta ilmapalloseikkailusta, joka on uskomattoman todentuntuinen ja teknisestikin asiantunteva, vaikka Verne ei tiennyt mitään palloilusta eikä ollut sellaista koskaan nähnytkään.

Pallosta askel eteenpäin oli ”Robur Valloittajassa” ollut ilmalaiva Albatrossi, joka oli ilmaa raskaampi ja pysyi ilmassa suurien potkurien avulla. Ranskalaisen Blanchardin ja englantilaisen Cayleyn kokeet ilmaa kevyemmillä ja raskaammilla lentolaitteilla oli selvästi vaikuttanut Verneen, joka linjasi jo tuolloin nimenomaan ilmaa raskaammat lentokoneet merkittävämmäksi vaihtoehdoksi tulevaisuudessa. Ja Albatrossi lensi jo vuonna 1886, eli 17 vuotta ennen Wrightin veljeksiä.

Ilmapallot olivat kuitenkin näpertelyä kapteeni Nemon sukellusveneeseen ja kuualukseen verrattuna. Nemon Nautilus käytti voimanlähteenään meren sähkövirtoja, joista Verne oli kuullut. Kuumatkalle puolestaan lähdettiin suuren tykin avulla, ja kun lukee kuinka Verne kertoo tykin suunnittelusta ja sen rakentamisesta, ei voi olla uskomatta tykin rakentamisen mahdollisuuteen.

Tosin esimerkiksi Apollo-alusten suunnitteluun verrattuna tyyli oli hienosteempi, sillä Vernen herrat keskustelivat, päättelivät, tekivät nopeita päässälaskuja, joivat teetä ja söivät hyvin, ennenkuin kolme miestä ja koira pakattiin luotiin ja ammuttiin kohti kuuta. Nykyajan näkökulmasta Vernen teksti on paitsi kauasnäkevää, niin myös hupaisaa.

Selvänäköä 2000-luvulle

Jules Verne oli vaatimaton mies. Hän eli suurimman osan elämästään Amiensissa omassa tiilitalossaan. Hän meni nukkumaan illalla kello kahdeksan ja oli työn ääressä jo aamulla kello viisi. Sen jälkeen hän kirjoitti yhteentoista ja teki iltapäivän mitä lystäsi. Verne kirjoitti tekstinsä keskimäärin kuuteen kertaan uudelleen, minkä jälkeen hän ei suostunut muuttamaan siitä sanaakaan. Tällä vauhdilla hän ehti kirjoittamaan vuodessa normaalisti kaksi kirjaa.

Kirjojensa perusteella Verne ei ollut suoranainen futuristi, vaikka hän synnyttikiin mielessään huikeita laitteita ja kuvitteli monia tulevaisuudessa tuttuja asioita. Hän käytti tieteen uusia löytöjä ja tuoretta tekniikkaa hyväkseen ilmiömäisen nerokkaasti, mutta hänen tarinansa tapahtuivat hänen omana aikanaan.

Jopa myöhemmin löytynyt, kadonneeksi luultu kertomus ”Vuonna 2889” on hyvin 1800-lukuinen, vaikka tapahtuukin kaukana tulevaisuudessa. Ihmisten välinen kanssakäyminen ja koko yhteiskunta on kuin 1800-luvun lopun Ranskasta, vaikka vuoden 2889 ihmisillä olikin käytössään lentäviä autoja, busseja ja junia, rajattomasti energiaa tuottavia voimalaitoksia, ”totalisaattori” (eli tietokone) ja kuvapuhelin.

Ihmiset hallitsivat maapallon säätä, heille pumpattiin ruokaa asuntoihin putkea pitkin ja asunnoissa oli erikoiset pukeutumishuoneet, jotka pesivät, ajoivat parran ja pukivat asukkaat automaattisesti.

Hauskana yksityiskohtana Verne kertoo 1900-luvun lopussa japanilaisten keksimästä värivalokuvauksesta, joka vuonna 2889 oli saatu kehitettyä täydelliseksi.

Jules Verne oli siis ainutlaatuinen visionääri ja hyvä tarinankertoja, mutta ollakseen varsinainen mullistaja, oli hän aivan liian konservatiivi. Sille kuitenkin kaikki kunnia, varsinkin kun Verne kirjoittaa tästä itsekin Robur Valloittajan sanoin (suomennos Pentti Kähkösen):

”Olen päätynyt siihen käsitykseen, ettei pidä liiaksi kiirehtiä mitään, ei edistystäkään. Tiede ei saa menna tapojen ja tottumusten edelle. Meidän tulee harrastaa kehitystä, ei vallankumouksia. Sanalla sanoen: kaikki aikanaan. Minä olen nyt tullut liian aikaisin - minun olisi turha yrittääkään päästä voitolle vastakkaisista ja ristiriitaisista pyrkimyksistä. Kansat eivät ole vielä kypsyneet yksimielisyyteen.”

Vernen näköinen seikkailutalo

Jules Vernen kotitalo Amiensissa, Pohjois-Ranskassa Sommen maakunnassa on nykyisin hänen nimeään kantava museo. Se on jopa päivämatkan väärti Pariisissa vierailtaessa. Museossa on entisöitynä Vernen kirjasto ja työhuone, minkä lisäksi talossa on hänen teoksistaan, työskentelystään ja hänestä itsestään kertova moni-ilmeinen ja -osainen näyttely. Museo on mielenkiintoinen sekoitus seikkailulinnaa ja 1800-luvun porvaristaloa, ja siellä vierähtää helposti puolikin päivää.

Verne ja hänen vaimonsa Honorine asettuivat taloksi Amiensin ydinkeskustan laidalla Longueville-bulevardilla olevaan taloon vuonna 1882 ja asuivat siellä vuoteen 1900 saakka. Muuton aikaan Verne oli 54-vuotias ja uransa huipulla: hän oli kuuluisa, hänen kirjansa tuottivat hyvin rahaa ja hänellä oli hyvin varaa vuokrata kokonainen talo Amiensista, maanviljelyksestä rikkaan Sommen tärkeimmästä kaupungista.

Museo sijaitsee oikealla dinosaurusfossiilin löytöpaikalla, ja tätä paikkaa myös pääsee katsomaan. Sen yhteydessä on "Dino Lab", missä kävijätkin pääsevät etsimään fossiileita sekä puhdistamaan ja tutkimaan oikeita dinosaurusten luita.

Suuren näyttelyhallin ympärillä ja yläpuolella, toisessa ja kolmannessa kerroksessa esitellään seikkaperäisesti dinosaurusteemaan liittyen maapallon historiaa, geologiaa ja elämän kehitystä. Niistä saa hyvän kokonaiskuvan siitä, missä kohtaa planeettamme ja sen asukkaiden tarinassa dinot oikeastaan ovat. 

Lapsille museossa on myös paljon nähtävää, sillä museota ympäröivässä puistossa on dinosaurusmalleja sekä leikkialue, missä pääsee luonnollisesti ratsastamaan dinosauruksilla ja paijaamaan / pelkäämään sellaisia.

Monista japanilaismuseoista poiketen tässä museossa on eriomainen englanninkielinen opastus!

Junamatka shinkansenilla Fukuihin Tokiosta kestää noin neljä tuntia ja Osakasta shinkansenilla noin kaksi tuntia. Osakan juna pysähtyy myös Kiotossa, mistä matkaa Fukuihin on puolisentoista tuntia. Liikennettä hoitaa Japanin läntinen rautatieyhtiö. Lentokoneella paikalle ei kannata pyrkiä.

Museon nettisivut: Fukuin prefektuurin dinosaurusmuseo

Juttu on julkaistu alun perin 26. heinäkuuta 2016.

Koillis-Sveitsissä, Appenzellin Alppeihin kuuluva, 2 502 metriä korkea Säntis on eräs pienoismallina oleva vuorenhuippu.

Vanhakaltaisuudessaan nämä mallit ovat kuitenkin sympaattisia, ja ennen kaikkea niiden esittämät asiat ovat kiehtovia: esimerkiksi vuoriston pienoismalli yhdistettynä geologiseen karttaan on yksinkertaisuudessaan upea ja erittäin visuaalinen.

Osa kaikkein hienoimmista tosin löytyi rakennuksen kellarista paikasta, minne kyllä pääsi helposti, mutta mitä kenties ei ollut tarkoitettu yleisölle...

Kellarissa on myös museon helmi: maanjäristyssimulaattori.

Se on hydraulisten aktuaattorien päällä oleva huone, millä on tavallisia kodin kalusteita ja varusteita, jotka on selvästi tehty heiteltäviksi. Lasimaljakkoja ei kannattaisikaan käyttää, sillä ne menisivät heti saman tien. Sisustus on karu, yksinkertainen ja Ikea-tyylinen, mutta tekee tehtävänsä.

Huoneen kulmassa on tietokone, jonka avulla opas valitsee erilaisia historian kuuluisia maanjäristyksiä. Esitys alkaa pienellä maanjäristyksiä ja niiden perusteita esittelevällä selityksellä, ja sen jälkeen käydään läpi eri tyyppisiä järistyksiä. Kobe, Aquila, Meksiko, Thaimaa...ja ammoinen San Francisco. Jokainen maanjäristys on erilainen sekoitus vaaka- ja pystytärinää, joka toisinaan on nopeaa ja rajua, toisinaan laajaa heittelyä. Kukin on eri tavalla tuhoavaa – ja aivan erilaiselta tuntuvaa.

Kun väkeä on vähän, opas laittaa mielellään järistyksiä uudelleenkin, jolloin niitä voi ikään kuin makustella mielessään. Bonuksena on simuloituja järistyksiä ja sellaisia, joilla voi osoittaa miten vaaka- ja pystyliikkeet esimerkiksi saavat aikaan erilaista tuhoa.

Lisäksi huoneella voi simuloida järistyksiä eri tyyppisten rakennusten eri kerroksissa; rajukin maanjäristys voi tuntua jopa kivalta huojumiselta pilvenpiirtäjän huipulla. 

focusTerran maanjäristyssimulaattori on jo sinällään käynnin väärti!

Kun eläintarhan portista astuu sisään, pitää Micropiaan ostaa erillinen lippunsa. Näyttely onkin eläintarhan oma pikku osastonsa, minne mennään sisäpihalla olevasta sisäänkäynnistä. 

Matka mikrobimaailmaan alkaa hissillä, joka ikään kuin zoomaa kävijät pieniksi. Hissin vieressä alhaalla on pieniä lappuja, ja sellainen kannattaa ottaa matkaan, sillä siihen voi kerätä suosikkieliöitään vähän kuin muistiin ja tehdä niistä pois lähtiessä oman mikrobikarttansa. 

Alakerrassa hissin vieressä on uloskäynti, ja vaikka sen puolelle ei pääse (pomppimatta aidan ylitse), näkee siitä jo hissiä odotellessa kuinka mikrobiologiaa käytetään joka puolella arkisessa elämässä myös hyödyksi: juustot, lääkkeet, olut jne jne. Ja kuinka mikrobiologia vaikuttaa muutenkin elämäämme koko ajan alkaen ilmasta, missä olevasta hapesta noin puolet on levien tuottamaa, päätyen tauteihin ja sairauksiin, joita virukset ja bakteerit aiheuttavat.

Lyhyen, selittämistä ja videoefektejä sisältävän hissimatkan jälkeen päästään toiseen kerrokseen, mikrobien maailmaan!

Siellä odottaa elämänpuu, joka näyttää miten kaikki elävä planeetallamme on sukua toisilleen. Suuri osa perintötekijöistämme on samoja, ja mekin kannamme jokaisessa solussamme tätä pitkää elämän historiaa.

Sen jälkeen näyttely esittelee hyvin havainnollisesti ja konkreettisesti erilaisia mikrobeja. Niitä on mikroskooppien ja suurennuslasien alla purkeissa, säiliöissä ja ihan sellaisinaan. Niitä on kuvina ja videoina, ja niistä kerrotaan seikkaperäisin tekstein. 

Näyttelyssä on myös interaktiivisia osia, joissa muun muassa osoitetaan kuinka paljon mikrobeja suuteleminen siirtää ihmisestä toiseen ja kuinka paljon sekä missä meissä kaikissa on mikrobeja.

Ja millaisia mikrobeja on maailman eri paikoissa merten syvänteiltä kuivien autiomaiden kautta ikijäätiköille.

Kenties jännimpiä – niin tieteellisesti kuin taiteellisestikin – ovat pienet ekosysteemit, joissa mikrobimaailma elää itsekseen ja voi hyvin. Hurjimpia näistä ovat niin sanotut Vinogradskin sammiot; ne ovat ukranalais-venäläisen biologi Sergei Vinogradskin keksimät suljetut purkit, joihin on tungettu sekalaista maaperästä löytyvää ainetta sekä kompostoituvia jätteitä, ja ne alkavat muhia itsekseen. Näitä on alla olevissa kuvissa toisena ylhäältä.

Mikrobinäyttely ei olisi mitään ilman omaa laboratoriota. Sitä käytetään päivittäin paitsi näyttelyn voimissaan pitämiseen, niin myös vierailukohteena. Siellä kerrotaan mikrobiologian tutkimuksesta ja näytetään, miten kukin voi itse nähdä ja kokea mikrobit.

Micropia on ehdottomasti käynnin arvoinen!