Kylässä Carl von Linnén kesämökillä

To, 12/13/2018 - 02:18 By Jari Mäkinen
Carl von Linnéen kesämökki

Hurraa! Nyt mennään Ruotsiin, tarkemmin sanottuna Uppsalaan ja sen luona olevaan kylään nimeltä Hammarby. Näitä kahta paikkaa yhdistää Ruotsin kenties merkittävin tiedemies Carl Linnaeus, joka tunnetaan kenties paremmin aatelisnimellään Carl von Linné.

”JoulukalenteriMonet suomalaiset käyvät Tukholmassa, mutta monikaan ei jaksa lähteä pääkaupunkia kauemmaksi.

Tosin ihan lähelläkin on jännää, yllättävää katsottavaa: noin tunnin päässä Tukholmasta sijaitseva Uppsala on hengeltään vähän kuin Turku kaupungin läpi virtaavine jokineen, vanhoine rakennuksineen ja 1960- ja 1970-luvuilla tehtyine taloineen. Näitä kahta paikkaa yhdistää myös se, että ne ovat yliopistokaupunkeja.

Heti Uppsalaan saavuttua ei voi olla huomaamatta kaupungin suurmiestä, sillä Linné näkyy joka puolella. Tässä hän asui, tuolla työskenteli, siinä on hänen puutarhansa ja siellä hän kävi kävelyllä. Paikkoja on lähes liikaa, mutta onneksi kaupunki on tehnyt ystävällisesti karttoja sekä laittanut infotauluja ympäri kaupunkia, joiden avulla Linnén paikkoihin tutustuminen käy kätevästi.

Esitteisiin voi tutustua vaikkapa kahvilassa nimeltä Linné, joka sijaitsee hänen talonsa ja puutarhansa luona.

Infopiste
Puutarha
Puitarhan päärakennuksen sisäänkäynti

Linnén entinen asuintalo ja sen luona oleva kasvitieteellinen puutarha ovat nyt museo, ja se kertoo luonnollisesti herrasta ja hänen tekemisistään. 

Museossa tulee hyvin selville se, että hänen tärkein tieteellinen teoksensa on vuonna 1751 ilmestynyt Philosophia Botanica, missä hän selitti (jo nuoresta alkaen pohtimansa) idean tieteellisestä taksonomiasta. Siis siitä, että kaikki kasvit, eläimet ja kivet voidaan luokitella ja niille voidaan antaa yleispätevät nimet.

Luonnosta puhuttaessa olevat latinankieliset nimet ovat siis peräisin Linnéltä. Kun aiemmin nimet olivat ympäripyöreitä ja kuvailevia, siirtyi Linné käyttämään lyhyitä kaksiosaisia latinankielisiä nimiä. Esimerkiksi mansikat (Fragaria) on ruusukasveihin (Rosaceae) kuuluva kasvisuku ja metsämansikka on nimeltään Fragaria vesca. Talitiainen on puolestaan Parus major.

Linné jakoi kaikki eliöt luokkiin, lahkoihin, sukuihin ja lajeihin. Eläimet jaettiin kuuteen luokkaan: nelijalkaiset, linnut, amfibit, kalat, hyönteiset ja madot. Kasvit jaettiin heteiden ja emien mukaan 24 luokkaan. Linnén aikaan ei tunnettu vielä evoluutiota eikä eliölajien keskinäisiä sukulaissuhteita, joten nykynäkökulmasta jaottelut ovat varsin omituisia ja keinotekoisia, mutta ne ovat edelleen toimivia. 

Ei tullut pappia vaan botanisti

Carl von Linné syntyi Carl Linnaeuksena Smoolannissa, Råshultissa pappisperheeseen 23. toukokuuta 1707. Hänen synnyintalonsa on siellä luonnollisesti myös museona.

Isä Nils Linnaeus (joka oli alun perin nimeltään Ingemarsson) halusi vanhimman poikansa jatkavan pappina paikkakunnalla, mutta näin ei käynyt, koska Linné innostui kasvitieteestä ja lähti opiskelemaan ensin kieliä, kirjallisuutta ja teologiaa, mutta pian hän siirtyi lääketieteeseen ja edelleen kasvitieteeseen.

Innostus kasvitieteeseen oli syttynyt jo nuorena, koska pappisisällä oli puutarha ja hän oli kiinnostunut kasveista. Linné viettikin pitkiä aikoja puutarhassa. Koska isä halusi suvun jatkavan seurakunnan pappisvirkaa, hän kielsi perheen nuorempaa poikaa, Samuelia, menemästä puutarhaan. Hänkin sai silti jostain luonnontieteen piston ja alkoi tutkia mehiläisiä. Hän kirjoitti niistä ja niiden hoidosta myös kirjan.

Lisäksi perheeseen kuuluivat äiti Christina Brodersonia sekä tyttäret Anna Maria ja Sofia Juliana.

Carl opiskeli Lundin ja Uppsalan yliopistoissa. Hän alkoi jo 23-vuotiaana valmistella käsikirjoitusta, josta syntyi lopulta hänen läpimurtoteoksensa Fundamenta Botanica (Kasvitieteen perusteet). Se oli aluksi vain ohut lehdykkä, mutta ajan myötä kirjoitus kasvoi ja täydentyi. Tutkimusmatka Lappiin ja hänen siellä keräämänsä 534 kasvinäytettä vahvistivat osaltaan hänen alustavaa ajatustaan kasvien luokitteluperusteista.

Vuonna 1732 tiedeakatemia lähetti hänet tutkimusmatkalle Lappiin. Matkan tuloksena syntyi vuonna 1737 teos Flora Lapponica.

Pohjoisen matkat ja henkilöristiriidat Uppsalassa veivät Linnén vuonna 1735 Faluniin, missä Linné ihastui Sara Elisabeth Moraeaan. Saran isä ei kuitenkaan halunnut antaa tytärtään opiskelijalle, vaan kehotti poikaa lukemaan itsensä lääkäriksi ja palaamaan sen jälkeen naima-asiaan.

Niinpä Linné lähti lukemaan itsensä tohtoriksi Alankomaihin, missä hän panikin töpinäksi. Hän hoiti varsinaiset opinnot pois nopeasti ja keskittyi sen jälkeen kasvitieteeseen. 

Linné julkaisi vuonna 1735 teoksen Systema Naturae, missä hän oli kehitellyt taksonomia-ajatustaan pidemmälle. Se toi hänelle jo sen verran kuuluisuutta, että hän nousi etenkin Hollannissa tiedeseurapiireihin. Hän muun maussa tapasi kuuluisan Hermann Boerhaaven Leidenissä (Boerhaaven nimeä kantava museo on esitelty aiemmin), joka tarjosi Linnélle mahdollisuutta lähteä kasvitieteellisille tutkimusmatkoille muun muassa Etelä-Afrikkaan ja Amerikkaan, mutta Linné kieltäytyi, koska ei pitänyt lainkaan kuumasta ilmasta.

Vaikka muut asiat olivatkin hänellä päällimmäisenä mielessä, Linné palasi Ruotsiin vuonna 1738, perusti lääkärivastaanottonsa ja meni pian naimisiin Sara Lisa Moraean kanssa.

Vuonna 1741 hänet nimitettiin Uppsalan yliopistoon lääketieteen professoriksi, mutta hän vaihtoi pian viran kasvitieteen professuuriin. 

Pikku mökki maaseudulta

Vuosikymmentä myöhemmin Uppsalassa oli ruttoa ja Linné koki kaupunkielämän stressaavana, joten hän osti itselleen Uppsalan luota kolme maataloa, Hammarbyn, Sävjan ja  hieman myöhemmin läheisen Edebyn. 

Hammarby oli varsinainen asuintalo, missä professori perheineen vietti kesänsä. Sitä laajennettiin ja luonnollisesti sen luokse tehtiin pian oikeaoppisesti suunniteltu kasvitieteellinen puutarha.

Kesäisin opiskelijoita tuli asumaan Edebyssä, minne Linné oli kunnostanut heille asuntoja, ja Linné piti luentoja talollaan.

Hammarby
Työhuoneen seinää
Kivimökki kukkulalla

Hammarbyn päärakennus tehtiin vuonna 1762 ja se oli täysin Linnén itselleen suunnittelema: alakerrassa oli kaksi suurta yleistä tilaa, joita voitiin käyttää juhliin, luentoihin tai ruokasaleina, ja niiden keskellä oli – käytännöllisesti, mutta ei kovin kauniisti – keittiö. Yläkerrassa olivat makuuhuoneet ja Linnén työhuone.

Työhuoneen seinät ovat erikoislaatuiset, sillä niiden seinäpaperit ovat edelleen ainutlaatuisia. Ne ovat piirroksia kasveista, joihin Linné on itse kirjoittanut kasvien nimet. Papereita on koetettu entisöidä moneen kertaan, mutta se on osoittautunut hankalaksi, koska ne on kiinnitetty seinään erittäin tiukasti. Siksi työhuone ja makuuhuone pidetään nykyisin hyvin hämärinä, jotta valo ei pääsisi tuhoamaan papereita.

Kunniapaikalla työhuoneen seinällä on hauska piirros valaasta. Kyseessä on pullokuonovalas, joka oli yksi kiinnostavimmista tapauksista, mihin Linné törmäsi eläinten nimiä tehdessään. Valas tunnetaan nyt nimellä Hyperoodon ampullatus.

Toinen erikoisuus on Linnén aatelisvaakuna. Hänelle myönnettiin aatelisarvo 1761, jolloin siis Linnéstä tuli virallisesti Linné, tai siis von Linné. Vaakunan tekeminen osoittautui hankalaksi, koska Linné olisi halunnut siihen kaikenlaista kasveista, eläimistä ja mineraaleista kertovaa, mutta vaakunantekijä halusi – kuten heraldikot yleensä – tehdä mahdollisimman yksinkertaisen. Lopulta vaakunassa on punainen, musta ja vihreä alue esittämässä eri luonnon kolmea pääkuntaa. Keskellä on halkaistu kananmuna, joka symboloi elämän jatkumista.

Hammarbyssä on myös pieni kivirakennus, jonka Linné rakensi Uppsalassa vuonna 1766 olleen suuren tulipalon vuoksi. Linnén kotitalo säästyi kuin ihmeen kaupalla, ja ajatuskin siitä, että hänen koko arkistonsa ja kokoelmansa olisi tuhoutunut, oli niin kauhea, että hän päätti siirtää kaiken varmasti paloturvalliseen rakennukseen kauas kaupungista.

Onneksi arkisto ennätti olemaan rakennuksessa vain vajaat kaksi vuosikymmentä, sillä siellä papereita tuhosi home. 

Ja mitä kiviin tulee, niin Linné oli vakuuttunut siitä, että kivet kasvavat. Siksi hän punnitsi kiviä säännöllisesti ja koetti selvittää millä vauhdilla ne saavat lisää massaa, mutta joutui huomaamaan, että ne eivät muutu. Hyvän tutkijan tapaan hän totesi olleensa väärässä.

Linné jätti työnsä Uppsalan yliopiston rehtorina vuonna 1772, kun hänen terveytensä alkoi heiketä. Viimeisten elinvuosiensa aikana hän menetti ensin liikuntakykynsä ja sitten osan muististaan, ja hän kuoli 10. tammikuuta 1778 Hammarbyssä ollessaan.

Linnéen arkisto ja kokoelma siirrettiin 1780-luvun puolivälissä jälkeläisten riitojen vuoksi Lontooseen: kaikki 14 000 kasvia, 3198 hyönteistä, 1564 kotiloa, noin 3000 kirjettä ja 1600 kirjaa ovat nyt Linnean Society of Londonin säilössä.

Vaikka Linnén kehittämä luokittelu ei ole nykytiedon mukaan enää paras mahdollinen ja kätevin tapa nimetä sekä luokitella luontoa, on se edelleen käytössä, eikä sen asemaa mikään ole muuttamassa. Sitä on kuitenkin paranneltu, mistä esimerkkinä ovat pääkunnat. Niitä kun Linné tunsi vain kolme, mutta nyt niitä on peräti kuusi: arkit (Archaebacteria), bakteerit (Eubacteria) protoktistit (Protoctista),  eläimet (Animalia), sienet (Fungi) ja kasvit (Plantae).

Juttu on julkaistu alun perin 6. kesäkuuta 2017.

Linnéen patsas

Katso Tiedetuubin aiemmin esittelemiä paikkoja Tiedekiinnostavuuskartassa!

Norskipaatti, jolla tehtiin napatutkimuksen historiaa

Ke, 12/12/2018 - 01:38 By Jari Mäkinen
Fram esillä

Fram on kuuluisa norjalainen tutkimusalus, jonka sanotaan olevan maailman kauimpana etelässä ja pohjoisessa käynyt puurakenteinen laiva. Fridtjof Nansen ja Roald Amundsen käyttivät alusta vuosien 1893 ja 1912 välillä napatutkimusmatkoillaan, ja nyt tämä kovia kokenut alus on esillä napatutkimusta laajemminkin esittelevässä todella kiinnostavassa museossa Oslossa.

Oslossa riittää tutkimusmatkailijoiden laivoja ja muita aluksia katsottavaksi. Siellä on viikinkimuseo ja Thor Heyerdahlin Kon-Tiki, sekä kerrassaan mainio merenkulkumuseo, ja sen vieressä Bygdøyn niemellä kummallinen kirkolta näyttävä Fram-museo, eli norjaksi Frammuseet.

Keväällä 1936 avattu museo on rakennettu Fram-aluksen ympärille siten, että kävijät kiertävät aluksen vieressä joka puolella eri kerroksissa olevaa näyttelyä ja nousevat lopulta aluksen sisälle.

Framin sisustus on esillä hyvin lähelle alkuperäisessä 1800-luvun lopun muodossaan, ja sitä – kuten koko alusta – katsoessa ei voi kuin ihmetellä sata vuotta sitten ja hieman sitä aikaisemmin olleiden naparetkeilijöiden sisua ja rohkeutta.

Näyttely keskittyy puolestaan juuri tähän: esillä on niin Etelämantereen kuin pohjoisten napa-alueiden tutkijoiden välineitä ja varusteita teleskoopeista ja koiravaljakoista aina erikoistilauksesta tehtyihin kekseihin, jotka säilyivät vuosia syömäkelpoisina (ja pelastivat monia ihmishenkiä).

Sankareita näyttelyssä ovat luonnollisesti norjalaiset Fridtjof Nansen, Roald Amundsen ja myös Otto Sverdrup sekä heidän miehistönsä. Mukaan pääsevät myös napaseutujen eläimet ja asukkaat.

Fram-alus puolestaan on suurelta osin skottilainen, sillä sen suunnitteli ja teki skotlantilais-norjalainen laivanrakentaja Colin Archer Nansenin antamien ohjeiden mukaisesti. Nansen myös rahoitti laivan tekemisen Norjan valtiolta ja yksityisiltä saamillaan varoilla.

Framin lisäksi esillä museossa on toinen legendaarinen napatutkimusalus Gjøa, pieni purjelaiva, jolla Amundsen purjehti kuusihenkisen miehistönsä kanssa ensimmäisenä Luoteisväylän läpi. Matka kesti kaikkiaan kolme vuotta ja päättyi vuonna 1906.

Bygdøy ja sen museot ovat erinomainen kohde jokaiselle Oslon-kävijälle, vaikka tiede, tutkimusmatkat tai merenkulku ei kiinnostakaan, koska museoiden luota on kauniit maisemat Oslo-vuonolle. Paikalle pääsee kaupungin keskustasta kätevästi bussilla numero 30 tai kaupungintalon luota lähtevällä laivalla.

Fram-museon nettisivut ovat osoitteessa www.frammuseum.no

FRAM ja merenkulkumuseo ilmasta

Yllä olevassa kuvassa merenkulkumuseo on vasemmalla ja Fram-museo oikealla. Otsikkokuvan on ottanut David Haberthür.

Juttu on julkaistu alun perin 6. heinäkuuta 2016.

Tiedetuubin esittelemiä tiedekeskuksia ja muita kiinnostavia kohteita

Museu do Amanhã – Brasilia katsoo tulevaisuuteen

Ma, 12/10/2018 - 10:33 By Jari Mäkinen
Museu do Amanhã

Moni muistaa Rion olympiakisoista, sambasta tai rantaelämästä, mutta on siellä muutakin: muun muassa Museu do Amanhã, kerrassaan upea tiedemuseo, sekä brasilialaisen lentäjälegenda Santos Dumontin kotitalo.

Museu do Amanhã tarkoittaa Tulevaisuuden museota, mutta jos kävijä odottaa kohtaavansa siellä tulevaisuuden huikean teknomaailman välkkyvine valoineen ja robotteineen, joutuu hän pettymään: veistosmainen museo keskittyy enemmänkin ideoihin ja ajatuksiin kuin tavaroihin tai esineisiin.

Näyttelyt sekoittavat minimalistista taidetta tieteeseen ja tekniikkaan, ja kaikki on kääritty ehdottomasti wau-arkkitehtuuria edustavaan rakennukseen.

Viime joulukuussa avattu museo piti avata alun perin vuotta aikaisemmin Riossa pidettyjen jalkapallon maailmanmestaruuskisojen kynnyksellä, mutta yllättäen Praça Mauássa, Rion vanhan sataman vieressä olevan museon rakentaminen oli hitaampaa ja kalliimpaa kuin oletettiin. Tuloksena on kuitenkin upea, valkoinen rakennus, joka on toisaalta kuin valaan tai dinosauruksen luuranko, toisaalta suihkumoottori tai kummallinen ilmastointilaite. Tämä vaikutelma tulee museoon saavuttaessa näkyvästä suureta tuulettimelta näyttävästä koristeesta – vai käytetäänkö sitä oikeasti ilman imemiseen museon sisään?

Museo on esitteiden mukaan hyvin ympäristöystävällinen, sillä rakennuksen sanotaan olevan jopa 40% energiatehokkaampi kuin samankokoiset, normaalit museot.

Tärkeintä on kuitenkin luonnollisesti näyttely itse. Sen tarkoituksena on herättää ajatuksia, innostaa tutkimaan ja suunnittelemaan tulevaisuutta. Ja jotta tulevaisuutta voisi rakentaa, pitää tuntea historiaa: siksi näyttely katsoo taaksepäin, esittelee nykymaailman suuntauksia ja hahmottelee maailmaa seuraavien 50 vuoden kuluessa. 

Aivan aluksi kävijöitä pommitetaankin noin 200 metriä pitkässä hallissa kysymyksillä. Mistä me tulemme, mitä me olemme, missä me olemme, minne olemme menossa ja kuinka voisimme siihen vaikuttaa?

Sen jälkeen museon keskellä on Stonehengeltä näyttävä kymmenmetristen digitaalisten toteemien rinki, jonka teemana on antroposeeni, eli nykyinen ihmisen aikakausi. Sitä voi pitää eräällä tapaa tuoreimpana geologisena aikakautena, jota määrittävät ihmisen tekemiset.

Suuri videopallo kertoo maapallon tarinasta ja tulevaisuudenkuvista, jännät kuutiot puolestaan selittävät biologiaa sekä elämää laajemmin.

Digitaalisessa näyttelyssä on näyttävyyden ja visuaalisuuden lisäksi se hyvä puoli, että sitä voi päivittää jatkuvasti. Ja näin nähtävästi tapahtuukin. Kaikki näyttelymateriaalit ovat portugalin lisäksi espanjaksi ja englanniksi – kieliversiotkin on helppo toteuttaa sähköisesti.

Tällä haavaa museossa on erikoisnäyttely brasilialaisesta ilmailupioneerista Alberto Santos-Dumontista, joka (kuten selviää eilisestä jutustamme) teki ensimmäisen moottorivoimin tehdyn lentokonelennon Euroopassa 110 vuotta sitten. Brasilialaiset ovat syystäkin ylpeitä maanmiehestään, vaikka hän elikin lähes koko elämänsä Ranskassa.

Museu do Amanhãan nettisivut ovat osoitteessa museudoamanha.org.br ja siellä selviää myös se, että nyt olympialaisten aikaan sisälle pääsee vain ostamalla lipun ennakkoon.

Santos Dumontin talo

Jos Santos-Dumont kiinnostaa enemmänkin, kannattaa suunnata hänen kotitaloonsa Petrópoliksen kaupunkiin noin 70 kilometrin päähän Rio de Janeirosta. Museu Casa de Santos Dumont on lähes samassa kunnossa kuin se oli lentäjälegendan kuollessa vuonna 1932, mutta siellä on nyt lisäksi pieni näyttely hänen jäämistöstään sekä elämästään. 

Riossa on myös Museu de Astronomia e Ciências Afins, Tähtitieteen ja muiden tieteiden museo, joka kertoo kiinnostavan tarinan eteläisen pallonpuolen taivaan tutkimuksesta sekä brasilialaisesta tieteenhistoriasta yleisesti.

Rion Museu Histórico Nacional, vuonna 1922 perustettu Luonnonhistorian museo oli myös kerrassaan upea paikka, mutta valitettavasti se tuhoutui tulipanossa syyskuun 2018 alussa.

Juttu ilmestyi alun perin 7. elokuuta 2016.

Tiedetuubin esittelemiä tiedekeskuksia ja muita kiinnostavia kohteita

Jules Verne näytti miten kirjoituspöydällä voi matkata maailman ääriin

Su, 12/09/2018 - 09:12 By Jari Mäkinen
Jules Verne L'Algerie -lehden kannessa kesällä 1884

Jules Verne hämmästyttää edelleen. Vaikka ihminen on jo käynyt kuussa ja tunkeutunut jo merten syvyyksiinkin, niin Vernen 1800-lukuiset tieteiskertomukset elävät vielä edelleen. ”Sen minkä joku pystyy kuvittelemaan, joku pystyy joskus tekemään”, sanotaan Vernen sanoneen, ja se kannattaa pitää mielessä vielä nyt 190 vuotta mestarin syntymän jälkeen; kaikkea hänen kuvittelemaansa ei vielä ole tehty!

”JoulukalenteriLähes jokainen on törmännyt joskus Jules Verneen. Vaikka kirjallisuudesta ei piittaisikaan, ovat hänen tarinansa tulleet tavalla tai toisella tutuiksi, ja hänet tunnetaan. Vernen romaaneissa ihmiset tekivät sellaista mitä kukaan ei ollut koskaan tehnyt. Hänen sankarinsa olivat uuden ajan tutkimusmatkoilijoita, jotka eivät vain tyytyneet seilaamaan laivoillaan tuntemattomien saarien suojaisiin poukamiin, vaan kapteeni Nemo, Robur Valloittaja ja Impey Barbicane kollegoineen lähtivät tieteen ja tekniikan rajamaille.

Ja kaikki tapahtui siihen aikaan, kun tiede ja tekniikka olivat pop, niistä puhuttiin ja niistä haaveiltiin, mutta kukaan ei kyennyt kuvittelemaan niin huimia matkoja ja sellaisia laitteita kuin Jules Verne.

Vernen papereita

Juristista turistiksi

Nantesissa, Ranskassa asunut Vernen perhe sai pojan helmikuun 8. päivänä 1828. Jules syntyi maailmaan, missä ensimmäinen höyrylaiva oli juuri purjehtinut Atlantin yli ja Beethoven sävelsi kovaa vauhtia yhdeksättä sinfoniaansa. Pikku-Jules vietti iloisen lapsuuden ja aloitti kirjoittamisen jo 12 vuoden iässä kirjoittamalla kurjia runoja. Koulun jälkeen hän lähti Pariisiin lakia lukemaan, mutta pykälien lisäksi hänen kynästään irtosi myös runoja ja näytelmiä, kunnes 25-vuotiaana hän kirjoitti ensimmäisen tieteellisen romaaninsa.

Vuonna 1851 julkaistu ”Viisi viikkoa ilmapallossa” oli menestys ja se innosti Vernen jatkamaan uraansa kirjailijana. Lakikirja siis sai jäädä.

”En ole koskaan ollut erikoisen kiinnostunut tieteestä sinällään”, kertoi Jules Verne haastattelussa vuonna 1895, ”mutta kaikenlaiset tieteelliset löydöt ja uudenlaiset tekniset keksinnöt ovat aina olleet mielestäni kiinnostavia”.

Erityisen innostunut Verne oli maantieteestä, minkä vuoksi hän keräsi karttoja ja ahmi tutkimusmatkailijoiden kertomuksia. Hän leikkasi sanomalehdistä kiinnostavia uutisia ja tilasi tieteellisiä aikakauslehtiä. Hän matkusti itse minkä pystyi ja rakasti yli kaiken merta. ”Merimiehen ammatti on ammateista paras”, sanoi Verne kerran, vaikka samalla pitävänsä ihan liikaa rauhallisesta elämästä ja mukavuudesta. Kenties matkustaminen mielikuvituksen avulla olikin hänelle paras tapa toteuttaa mielihalujaan.

Ilmalaiva, sukellusvene ja kuuraketti

1800-luvun alussa teollisen vallankumous oli kovaa vauhtia käynnissä ja tekniset keksinnöt korvasivat hevosia ja ihmisiä monissa tehtävissä. Tutkimusmatkailijat kolusivat maailmankartan valkoisia läiskiä läpi ja näytti siltä, että koko ihmiskunta oli uuden ajan kynnyksellä.

Erityisesti Britanniassa uutta aikaa otettiin hurraten vastaan. Kirjailijat kirjoittivat runoja silloille, lokomotiiveille ja tehtaille. Insinööri oli arvostuksessa heti kuninkaallisten jälkeen. Samaan aikaan kanaalin toisella puolella ei kehitys mennyt eteenpäin yhtä vauhdikkaasti, ja niinpä monien maanmiestensä tapaan Jules Verne katsoi kaihoten pohjoiseen. Hän ei kuitenkaan osannut englantia, mutta luki kaikki ranskaksi käännetyt Dickensit ja muut innokkaasti läpi. Verne oli itsekin kuin brittiläinen maalaisherasmies aina huolitellussa mustassa puvussaan, ja osaksi varmaan siitä syystä hänen mielestään juuri englantilaiset olivat hyviä sankareita seikkailukertomuksissa. Ja kun sankari ei ollut britti, hän oli amerikkalainen.

Verne ei ollut kovinkaan syvällinen ihmiskuvaaja, mutta tekniset laitteet hän hahmotteli pikkutarkasti. Hänen kirjoissaan pääosassa eivät olekaan ihmiset, vaan koneet. ”Viisi viikkoa ilmapallossa” kertoo nimensä mukaisesti huimasta ilmapalloseikkailusta, joka on uskomattoman todentuntuinen ja teknisestikin asiantunteva, vaikka Verne ei tiennyt mitään palloilusta eikä ollut sellaista koskaan nähnytkään.

Pallosta askel eteenpäin oli ”Robur Valloittajassa” ollut ilmalaiva Albatrossi, joka oli ilmaa raskaampi ja pysyi ilmassa suurien potkurien avulla. Ranskalaisen Blanchardin ja englantilaisen Cayleyn kokeet ilmaa kevyemmillä ja raskaammilla lentolaitteilla oli selvästi vaikuttanut Verneen, joka linjasi jo tuolloin nimenomaan ilmaa raskaammat lentokoneet merkittävämmäksi vaihtoehdoksi tulevaisuudessa. Ja Albatrossi lensi jo vuonna 1886, eli 17 vuotta ennen Wrightin veljeksiä.

Ilmapallot olivat kuitenkin näpertelyä kapteeni Nemon sukellusveneeseen ja kuualukseen verrattuna. Nemon Nautilus käytti voimanlähteenään meren sähkövirtoja, joista Verne oli kuullut. Kuumatkalle puolestaan lähdettiin suuren tykin avulla, ja kun lukee kuinka Verne kertoo tykin suunnittelusta ja sen rakentamisesta, ei voi olla uskomatta tykin rakentamisen mahdollisuuteen.

Tosin esimerkiksi Apollo-alusten suunnitteluun verrattuna tyyli oli hienosteempi, sillä Vernen herrat keskustelivat, päättelivät, tekivät nopeita päässälaskuja, joivat teetä ja söivät hyvin, ennenkuin kolme miestä ja koira pakattiin luotiin ja ammuttiin kohti kuuta. Nykyajan näkökulmasta Vernen teksti on paitsi kauasnäkevää, niin myös hupaisaa.

Selvänäköä 2000-luvulle

Jules Verne oli vaatimaton mies. Hän eli suurimman osan elämästään Amiensissa omassa tiilitalossaan. Hän meni nukkumaan illalla kello kahdeksan ja oli työn ääressä jo aamulla kello viisi. Sen jälkeen hän kirjoitti yhteentoista ja teki iltapäivän mitä lystäsi. Verne kirjoitti tekstinsä keskimäärin kuuteen kertaan uudelleen, minkä jälkeen hän ei suostunut muuttamaan siitä sanaakaan. Tällä vauhdilla hän ehti kirjoittamaan vuodessa normaalisti kaksi kirjaa.

Kirjojensa perusteella Verne ei ollut suoranainen futuristi, vaikka hän synnyttikiin mielessään huikeita laitteita ja kuvitteli monia tulevaisuudessa tuttuja asioita. Hän käytti tieteen uusia löytöjä ja tuoretta tekniikkaa hyväkseen ilmiömäisen nerokkaasti, mutta hänen tarinansa tapahtuivat hänen omana aikanaan.

Jopa myöhemmin löytynyt, kadonneeksi luultu kertomus ”Vuonna 2889” on hyvin 1800-lukuinen, vaikka tapahtuukin kaukana tulevaisuudessa. Ihmisten välinen kanssakäyminen ja koko yhteiskunta on kuin 1800-luvun lopun Ranskasta, vaikka vuoden 2889 ihmisillä olikin käytössään lentäviä autoja, busseja ja junia, rajattomasti energiaa tuottavia voimalaitoksia, ”totalisaattori” (eli tietokone) ja kuvapuhelin.

Ihmiset hallitsivat maapallon säätä, heille pumpattiin ruokaa asuntoihin putkea pitkin ja asunnoissa oli erikoiset pukeutumishuoneet, jotka pesivät, ajoivat parran ja pukivat asukkaat automaattisesti.

Hauskana yksityiskohtana Verne kertoo 1900-luvun lopussa japanilaisten keksimästä värivalokuvauksesta, joka vuonna 2889 oli saatu kehitettyä täydelliseksi.

Jules Verne oli siis ainutlaatuinen visionääri ja hyvä tarinankertoja, mutta ollakseen varsinainen mullistaja, oli hän aivan liian konservatiivi. Sille kuitenkin kaikki kunnia, varsinkin kun Verne kirjoittaa tästä itsekin Robur Valloittajan sanoin (suomennos Pentti Kähkösen):

”Olen päätynyt siihen käsitykseen, ettei pidä liiaksi kiirehtiä mitään, ei edistystäkään. Tiede ei saa menna tapojen ja tottumusten edelle. Meidän tulee harrastaa kehitystä, ei vallankumouksia. Sanalla sanoen: kaikki aikanaan. Minä olen nyt tullut liian aikaisin - minun olisi turha yrittääkään päästä voitolle vastakkaisista ja ristiriitaisista pyrkimyksistä. Kansat eivät ole vielä kypsyneet yksimielisyyteen.”

Vernen näköinen seikkailutalo

Jules Vernen kotitalo Amiensissa, Pohjois-Ranskassa Sommen maakunnassa on nykyisin hänen nimeään kantava museo. Se on jopa päivämatkan väärti Pariisissa vierailtaessa. Museossa on entisöitynä Vernen kirjasto ja työhuone, minkä lisäksi talossa on hänen teoksistaan, työskentelystään ja hänestä itsestään kertova moni-ilmeinen ja -osainen näyttely. Museo on mielenkiintoinen sekoitus seikkailulinnaa ja 1800-luvun porvaristaloa, ja siellä vierähtää helposti puolikin päivää.

Verne ja hänen vaimonsa Honorine asettuivat taloksi Amiensin ydinkeskustan laidalla Longueville-bulevardilla olevaan taloon vuonna 1882 ja asuivat siellä vuoteen 1900 saakka. Muuton aikaan Verne oli 54-vuotias ja uransa huipulla: hän oli kuuluisa, hänen kirjansa tuottivat hyvin rahaa ja hänellä oli hyvin varaa vuokrata kokonainen talo Amiensista, maanviljelyksestä rikkaan Sommen tärkeimmästä kaupungista.

Museotalon tunnistaa sen tornista.

Punatiilisessä, romattisessa talossa oli – ja on edelleen – kaksi kerrosta, suuria huoneita ja sokkeloita sekä torni, missä oli näköalatasanne. Keittiö, aputilat ja hevostalli olivat erillisessä siivessä, missä nykyisin sijaitsee museon sisäänkäyntihalli.

Talossa oli myös komea puutarha sisäpihalla, mutta se tuhoutui vuosien saatossa, ja viimeistään 1970-luvulla tehdyissä "parannuksissa" se menetti olemuksensa. Vaikka talo on nyttemmin kokonaan entisöity, ei puutarhaa ole enää palautettu vanhaan ilmeeseensä.

Talo rakennettiin vuosina 1854-1858 ja oli komeimmillaan Vernen asuessa siellä 1800-luvun lopussa. Se kärsi maailmansodissa ja rapistui, kunnes vuonna 1980 Amiensin kaupunki osti talon itselleen. Talo avattiin museona yleisölle pari vuotta kestäneiden muutostöiden jälkeen vuonna 1988, minkä jälkeen vuosina 2005 ja 2006 museossa tehtiin toinen perinpohjainen remontti. Museo avasi ovensa nykyisessä muodossaan keväällä 2006.

Miten paikalle pääsee?

Pariisista Amiensiin pääsee kätevimmin junalla, Gare du Nordin rautatieasemalta. Suora junamatka kestää noin tunnin ja 20 minuuttia, ja junia lähtee aamuisin ja iltaisin noin tunnin välein, päivällä parin tunnin välein.

Kävelymatka asemalta museolle on vain 5-10 minuuttia.

Museo on avoinna lokakuun 15. päivästä huhtikuun 14. päivään maanantaisin, keskiviikkoisin, torstaisin ja perjantaisin klo 10-12:30 ja 14-18. Lauantaisin ja sunnuntaisin vain lounasajan jälkeen iltapäivisin klo 14-18. Tiistaisin museo on suljettu.

Kesäaikaan museo on avoinna illalla puolta tuntia pitempään klo 18:30 saakka ja viikonloppuna klo 11 alkaen, minkä lisäksi se on avoinna myös tiistaisin klo 14-18:30

Tiedot kannattaa tarkistaa museon nettisivuilta ennen käyntiä. Ja kun matkaa museoon suunnittelee, kannattaa varata aikaa myös Amiensiin tutustumiseen. Kaupungissa on kaunis vanha kaupunki ja muun muassa kuuluisa katedraali.

Yhteystiedot

La Maison de Jules Verne
2, rue Charles Dubois
80000 Amiens
Puh. +33 3 22 45 45 75
Sähköposti: maisondejulesverne@amiens-metropole.com
Museon nettisivut (myös englanniksi)

Juttu on julkaistu alun perin jouluna 2013.

Tiedetuubin esittelemiä tiedekeskuksia ja muita kiinnostavia kohteita

Maailman upein dinosaurusmuseo

La, 12/08/2018 - 08:42 By Jari Mäkinen
Sisäkuva museosta

Tiedemuseoita esittelevä sarja jatkuu dinosauruksilla. Maailman parhaaksi mainostaminen voi olla hieman liioiteltua, mutta Fukuin prefektuurin dinosaurusmuseo Japanissa on varmasti eräs huippupaikoista – ainakin paras tiedossamme oleva.

”JoulukalenteriFukui on Japanin keskiosassa Japaninmeren rannalla (siis maan länsipuolella) oleva yliopistokaupunki, joka on noussut kahdesti tuhkasta: ensin toisen maailmansodan lopussa vuonna 1945 ja sitten vuonna 1948 juuri jälleenrakennuksen jälkeen. 

Siellä sijaitseva dinosaurusmuseo katsoo kuitenkin aikaan hieman kauempana historiassa. Japanissa(kin) oli aikanaan, karkeasti ottaen aikavälillä 200-50 miljoonaa vuotta sitten, dinosauruksia ja niiden fossiileita on löydetty ennen kaikkea siellä Fukuin alueelta. 

Tuorein tapaus julkistettiin tämän vuoden helmikuussa, jolloin sikäläiset tutkijat kertoivat tunnistaneensa vuonna 2007 esiin kaivetuista noin 160 fossiilinpalasta uudenlaisen dinosauruksen, noin 120 miljoonaa vuotta sitten eläneen 25-kiloisen ja 2,5 metriä pitkän lentoliskon. Fukuivenatoriksi nimetty eläin oli ajalta, jolloin dinosauruksista alkoi kehittyä lintuja. Voisi sanoa, että Fukuivenator oli epäonnistunut lintu, mutta samalla se oli kohtalaisen näppärä peto. Siksipä sen koko nimi on Fukuivenator paradoxus, eli “Fukuin ristiriitainen metsästäjä."

Ei ole mikään ihme, että Fukuin dinosaurusmuseokin esittelee tätä oman alueensa omituista dinoakin, mutta museo ei suinkaan keskity vain omiin nurkkiinsa. 

Näyttelyssä ensin johdatellaan aiheeseen "Dinokatua" pitkin, eli kävijät kulkevat pitkää, eri puolilta maapalloa löydetyistä dinosauruksista kertovaa näyttelyhallia pitkin kohti varsinaista museon ydintä, suurta pyöreää tilaa, missä on koko joukko luonnollisen kokoisia dinosaurusten luurankoja ja malleja. 

Suurin osa luurangoista on kopioita, mutta mukana on myös aitoja ja oikeita. Ja kun japanissa ollaan, on hallissa myös luonnollisen näköisiä robottidinosauruksia, jotka elehtivät ja ärjyvät.

Fukuin museo ulkoa

Museo sijaitsee oikealla dinosaurusfossiilin löytöpaikalla, ja tätä paikkaa myös pääsee katsomaan. Sen yhteydessä on "Dino Lab", missä kävijätkin pääsevät etsimään fossiileita sekä puhdistamaan ja tutkimaan oikeita dinosaurusten luita.

Suuren näyttelyhallin ympärillä ja yläpuolella, toisessa ja kolmannessa kerroksessa esitellään seikkaperäisesti dinosaurusteemaan liittyen maapallon historiaa, geologiaa ja elämän kehitystä. Niistä saa hyvän kokonaiskuvan siitä, missä kohtaa planeettamme ja sen asukkaiden tarinassa dinot oikeastaan ovat. 

Lapsille museossa on myös paljon nähtävää, sillä museota ympäröivässä puistossa on dinosaurusmalleja sekä leikkialue, missä pääsee luonnollisesti ratsastamaan dinosauruksilla ja paijaamaan / pelkäämään sellaisia.

Monista japanilaismuseoista poiketen tässä museossa on eriomainen englanninkielinen opastus!

Junamatka shinkansenilla Fukuihin Tokiosta kestää noin neljä tuntia ja Osakasta shinkansenilla noin kaksi tuntia. Osakan juna pysähtyy myös Kiotossa, mistä matkaa Fukuihin on puolisentoista tuntia. Liikennettä hoitaa Japanin läntinen rautatieyhtiö. Lentokoneella paikalle ei kannata pyrkiä.

Museon nettisivut: Fukuin prefektuurin dinosaurusmuseo

Juttu on julkaistu alun perin 26. heinäkuuta 2016.

Juttu on julkaistu alun perin 4. heinäkuuta 2016.

Tiedetuubin esittelemiä tiedekeskuksia ja muita kiinnostavia kohteita

Maanjäristyksiä Zürichissä

Pe, 12/07/2018 - 04:14 By Jari Mäkinen
Focus Terra sisältä

Tiedemuseosarjassa palataan nyt Eurooppaan: vuorossa on Zürichissä oleva focusTerra. Futuristisessa museossa on upea mineraalinäyttely sekä ainutlaatuinen maanjäristyssimulaattori.

focusTerra on virallisesti sanottuna Sveitsin kuuluisan kansallisen teknillisen yliopiston ETH Zürichin (Eidgenössische Technische Hochschule Zürich) geotieteiden tutkimus- ja informaatiokeskus, joka tehtävänä on kertoa yleisölle – ja ennen kaikkea paikalla vieraileville koululaisryhmille – maapallosta ja muista planeetoista, niiden kehityksestä ja olemuksesta, sekä luonnonvarojen merkityksestä arkisessa elämässämme.

Sen museo tekeekin pieteetillä ja paikoitellen hieman kuivan tarkasti sekä syvällisesti, mutta siitä huolimatta epävirallisemmin sanottuna paikka on taivaallisen hieno paikka jokaiselle maapallosta ja/tai geologiasta kiinnostuneille.

Sisäänkäynti paikkaan on vaatimaton, sillä ulkopuolelta katsottuna kyseessä on vain yksi yliopiston rakennuksista. 1900-luvun alussa vanhatyylisesti tehtyä, vuonna 2009 täysin remontoitua rakennusta ulkopuolelta katsellessa ei usko mitä sisältä löytyy.

Pitkän, ikään kuin kallioperän läpi kulkevan käytävän jälkeen edessä avautuu suuri moderni halli, jonka keskellä on omituisen laajalta portaikolta näyttävä mineraalinäyttely. Mineraalit ovat kauniita, ne on laitettu esille nätisti, ja vaikka niistä ei sinällään olisi kiinnostunut, on näyttely (sekä "portaikko") sinällään erittäin hieno. 

Suurin osa vanhimmista näytteistä on peräisin Conrad Gessnerin (1516-1575) ja Johann Jakob Scheuchzerin (1672-1733) kokoelmista, jotka yhdistettiin vuonna 1859 Sveitsin valtion synnyn yhteydessä kansalliseksi mineraalikokoelmaksi. Sitä on luonnollisesti täydennetty koko ajan.

Osana näyttelyä on erilaisia maanperän tutkimuksessa käytettäviä laitteita sekä esimerkiksi porausnäytteitä ja seismometrejä, joita on myös alakerrassa portaikon luona. 

Koska kyseessä on myös toimiva yliopisto, on aulan ympärillä kerroksissa luentosaleja ja lukunurkkauksia opiskelijoille – sekä paljon kiinnostavia eri geologisten muodostelmien kolmiulotteisia mallikappaleita sekä karttoja. Nämä ovat toki aika friikkikamaa, ja osa niistä on tehty opetusvälineiksi aikana, jolloin nykyisistä virtuaalitodellisuuslaitteista ei osattu edes haaveilla.

Alppien kohokuva
Koillis-Sveitsissä, Appenzellin Alppeihin kuuluva, 2 502 metriä korkea Säntis on eräs pienoismallina oleva vuorenhuippu.

Vanhakaltaisuudessaan nämä mallit ovat kuitenkin sympaattisia, ja ennen kaikkea niiden esittämät asiat ovat kiehtovia: esimerkiksi vuoriston pienoismalli yhdistettynä geologiseen karttaan on yksinkertaisuudessaan upea ja erittäin visuaalinen.

Osa kaikkein hienoimmista tosin löytyi rakennuksen kellarista paikasta, minne kyllä pääsi helposti, mutta mitä kenties ei ollut tarkoitettu yleisölle...

Kellarissa on myös museon helmi: maanjäristyssimulaattori.

Se on hydraulisten aktuaattorien päällä oleva huone, millä on tavallisia kodin kalusteita ja varusteita, jotka on selvästi tehty heiteltäviksi. Lasimaljakkoja ei kannattaisikaan käyttää, sillä ne menisivät heti saman tien. Sisustus on karu, yksinkertainen ja Ikea-tyylinen, mutta tekee tehtävänsä.

Huoneen kulmassa on tietokone, jonka avulla opas valitsee erilaisia historian kuuluisia maanjäristyksiä. Esitys alkaa pienellä maanjäristyksiä ja niiden perusteita esittelevällä selityksellä, ja sen jälkeen käydään läpi eri tyyppisiä järistyksiä. Kobe, Aquila, Meksiko, Thaimaa...ja ammoinen San Francisco. Jokainen maanjäristys on erilainen sekoitus vaaka- ja pystytärinää, joka toisinaan on nopeaa ja rajua, toisinaan laajaa heittelyä. Kukin on eri tavalla tuhoavaa – ja aivan erilaiselta tuntuvaa.

Kun väkeä on vähän, opas laittaa mielellään järistyksiä uudelleenkin, jolloin niitä voi ikään kuin makustella mielessään. Bonuksena on simuloituja järistyksiä ja sellaisia, joilla voi osoittaa miten vaaka- ja pystyliikkeet esimerkiksi saavat aikaan erilaista tuhoa.

Lisäksi huoneella voi simuloida järistyksiä eri tyyppisten rakennusten eri kerroksissa; rajukin maanjäristys voi tuntua jopa kivalta huojumiselta pilvenpiirtäjän huipulla. 

focusTerran maanjäristyssimulaattori on jo sinällään käynnin väärti!

Maanjäristyshuone

Museo on suljettu lauantaisin. Arkipäivinä se on avoinna klo 9-17 ja sunnuntaisin klo 10-16; sunnuntaina järjestetään myös kiertokäyntejä ilman ennakkovarausta. Osoite on Sonneggstrasse 5, minne mAppenzellinatkaa Zürichin päärautatieasemalta on vain noin 800 metriä (joen toisella puolella, lähellä Polybahn-vuoristojunan lähtöpaikkaa). 

Netissä museo on osoitteessa: www.focusterra.ethz.ch

Juttu on julkaistu alun perin 29. heinäkuuta 2016.

Tiedetuubin esittelemiä tiedekeskuksia ja muita kiinnostavia kohteita

Eläintarha, jossa on esillä miljoonia eläviä

Ke, 12/05/2018 - 09:24 By Jari Mäkinen
Petrimaljoja Micropia-näyttelystä

Jos olet käymässä Amsterdamissa, kannattaa suunnata eläintarhaan, koska siellä on jotain ainutlaatuista: mikrobien maailmaa esittelevä museo, joka on erinomaisesti toteutettu katsaus silmin näkymättömään eliökunnan osaan. Micropia sopii myös meille, jotka kuvittelevat tietävänsä jonkin verran bakteereista, homeista, levistä ja muista mikrobeista...

Otsikkokuvassa on petrimaljoja Micropian seinältä. Kauniisti valaistut ja hyvin valitut bakteerikasvustot ovat erinomaisen jännittäviä katsottavia, mikä lisäksi ne kertovat hyvin kuinka suurta osaa bakteereista ja muista pieneliöistä tutkitaan: niitä laitetaan litteään lasiastiaan kasvatusliuoksen päälle ja odotetaan. Tuloksena on kasvusto, jonka väristä ja muodosta voi päätellä millaiset mikrobit ovat olleet kyseessä.

Kasvustoja on käytetty usein myös taiteen tekemiseen, mikä ei olekaan ihme, sillä kasvustot ovat usein erittäin näyttäviä.

Micropiassa on toki esillä paljon muutakin, ja itse asiassa suurin osa on kaikkea muuta.

Kyseessä on tietyssä mielessä tiedemuseo, koska näyttelykohteet kertovat mikrobiologiasta minkä tahansa tiedemuseon tapaan, mutta samalla näyttelykohteet on järjestelty hieman samaan tapaan kuin eläintarhassa. Siinä missä eläintarhan isojen eliöiden puolella on esimerkiksi kirahvi karsinassaan, on Micropiassa leviä sammiossa tai hiivaa mikroskoopin alla, ja niitä voi ihastella hieman samaan tapaan. 

Samalla Micropia on kuin näyttely, joka on rakennettu kertomaan seikkaperäisesti eliökunnan siitä osasta, joka usein unohdetaan, mutta joka on itse asiassa – ainakin eliöiden määrällä mitattuna – kaikkein suurin. 

Eikä kyse ole mistään pienestä tai huomaamattomasta osasta ihmisen näkökulmastakaan, sillä meidän jokaisen sisällämme, päällämme ja joka puolella kehoamme on keskimäärin 1,5 kiloa erilaisia mikrobeja!

Eliöt
Museo ulkoa
Sisäkuva

Kun eläintarhan portista astuu sisään, pitää Micropiaan ostaa erillinen lippunsa. Näyttely onkin eläintarhan oma pikku osastonsa, minne mennään sisäpihalla olevasta sisäänkäynnistä. 

Matka mikrobimaailmaan alkaa hissillä, joka ikään kuin zoomaa kävijät pieniksi. Hissin vieressä alhaalla on pieniä lappuja, ja sellainen kannattaa ottaa matkaan, sillä siihen voi kerätä suosikkieliöitään vähän kuin muistiin ja tehdä niistä pois lähtiessä oman mikrobikarttansa. 

Alakerrassa hissin vieressä on uloskäynti, ja vaikka sen puolelle ei pääse (pomppimatta aidan ylitse), näkee siitä jo hissiä odotellessa kuinka mikrobiologiaa käytetään joka puolella arkisessa elämässä myös hyödyksi: juustot, lääkkeet, olut jne jne. Ja kuinka mikrobiologia vaikuttaa muutenkin elämäämme koko ajan alkaen ilmasta, missä olevasta hapesta noin puolet on levien tuottamaa, päätyen tauteihin ja sairauksiin, joita virukset ja bakteerit aiheuttavat.

Lyhyen, selittämistä ja videoefektejä sisältävän hissimatkan jälkeen päästään toiseen kerrokseen, mikrobien maailmaan!

Siellä odottaa elämänpuu, joka näyttää miten kaikki elävä planeetallamme on sukua toisilleen. Suuri osa perintötekijöistämme on samoja, ja mekin kannamme jokaisessa solussamme tätä pitkää elämän historiaa.

Sen jälkeen näyttely esittelee hyvin havainnollisesti ja konkreettisesti erilaisia mikrobeja. Niitä on mikroskooppien ja suurennuslasien alla purkeissa, säiliöissä ja ihan sellaisinaan. Niitä on kuvina ja videoina, ja niistä kerrotaan seikkaperäisin tekstein. 

Näyttelyssä on myös interaktiivisia osia, joissa muun muassa osoitetaan kuinka paljon mikrobeja suuteleminen siirtää ihmisestä toiseen ja kuinka paljon sekä missä meissä kaikissa on mikrobeja.

Ja millaisia mikrobeja on maailman eri paikoissa merten syvänteiltä kuivien autiomaiden kautta ikijäätiköille.

Kenties jännimpiä – niin tieteellisesti kuin taiteellisestikin – ovat pienet ekosysteemit, joissa mikrobimaailma elää itsekseen ja voi hyvin. Hurjimpia näistä ovat niin sanotut Vinogradskin sammiot; ne ovat ukranalais-venäläisen biologi Sergei Vinogradskin keksimät suljetut purkit, joihin on tungettu sekalaista maaperästä löytyvää ainetta sekä kompostoituvia jätteitä, ja ne alkavat muhia itsekseen. Näitä on alla olevissa kuvissa toisena ylhäältä.

Mikrobinäyttely ei olisi mitään ilman omaa laboratoriota. Sitä käytetään päivittäin paitsi näyttelyn voimissaan pitämiseen, niin myös vierailukohteena. Siellä kerrotaan mikrobiologian tutkimuksesta ja näytetään, miten kukin voi itse nähdä ja kokea mikrobit.

Micropia on ehdottomasti käynnin arvoinen!

Leviä
Vinogradskin sammioita
Mikroskooppeja
Mikrobituotteita esillä
Kiss-o-meter, joka kertoo suudelman mikrobipitoisuuden

Micropia

Nettisivut: micropia.nl (erinomainen tietopaketti mikrobeista sinällään!)

Osoite: Artis-eläintarha, Artisplein, Plantage Kerklaan 38-40, Amsterdam.

Julkisella liikenteellä pääsee paikalle parhaiten raitiovaunulinjalla 9 päärautatieasemalta tai linjalla 14 Damista. Myös linja 10 pysähtyy lähellä. Waterloopleinin metroasema on noin 10 minuutin kävelyn päässä eläintarhan sisäänkäynnistä. Eläintarhalla on myös oma pysäköintitalo.

Avoinna päivittäin klo 9-18 (to-la klo 20 saakka)

Liput maksavat 14 euroa (lapset 12 euroa, opiskelijat 7,50 euroa). Lippuja voi ostaa myös ennakkoon netistä (suositeltavaa viikonloppuisin ja turistiaikaan kesällä)

Mikrobikasvusto

Juttu on julkaistu alun perin 28. helmikuuta 2016.

Tiedetuubin esittelemiä tiedekeskuksia ja muita kiinnostavia kohteita

Video: Le Mansin 24 tunnin ajon museossa on kilpa-autoilun historiaa, helikopterin turbiinimoottorilla varustettu auto ja maailman ensimmäinen etuveto

Kaikki kilpa-autoilua tuntevat tietävät varmasti Le Mansin 24 tunnin ajon. Le Mansissa kuuluisan kilparadan vieressä on nykyisin museo, missä katsotaan kilpailun historiaan ja kerrotaan samalla autoilun tarinaa.

”JoulukalenteriLe Mansin museo on mainio paikka tutustua paitsi autoiluun, niin myös autourheilun historiaan.

Maailman ensimmäinen autokilpailu oli amerikkalaisen miljonäärin Gordon Bennettin perustama Gordon Bennett Cup, jonka ensimmäinen kilpailu oli vuonna 1900 Ranskassa. Kilpailu pidettiin eri maissa siten, että voittajamaa sai kunnian aina seuraavan kilpailun järjestämisestä – eli systeemi oli vähän sama kuin Euroviisuissa nykyisin. Vuosina 1900 ja 1901 ajettiin Ranskassa, vuonna 1902 Ranskasta Itävaltaan, 1903 Irlannissa ja 1904 Saksassa. Vuonna 1905 oltiin jälleen Ranskassa.

Vuodesta 1906 alkaen kisa kisapaikka ei enää vaihtunut, vaan kilpailusta tuli yksinkertaisesti Ranskan Grand Prix ja sen ajopaikaksi valittiin Le Mansin luona Sarthen maakunnassa oleva kilparata. Radan teki paikallinen autourheiluseura Automobile Club de l'Ouest, jonka presidenttinä toimi autoja sekä autotekniikkaa tehneen teollisuusyhtiön perustaja Amédée Bollée.

Ensimmäisten autokilpailuiden tarkoituksena oli paitsi ajaa kovaa ja nauttia vauhdista, niin myös markkinoida autoja, eli aivan kuten nykyisin. Tuolloin aikanaan tosin tärkeää oli yksinkertaisesti osoittaa, että autot pystyivät toiminaan ja kulkemaan kovissakin olosuhteissa. Autot olivat tavallisia sarjatuotantoautoja ja kilpailun luonne oli kestävyysajo. 

Vuodesta 1920 alkaen Le Mansin ajo muuttui jotakuinkin nykyisen kaltaiseksi kestävyysajoksi. Kullakin autolla on kaksi ajajaa, jotka vuorottelivat 24 tunnin ajan auton ratissa.

Radan keskuspaikka oli kilparata, mutta suurin osa reitistä oli julkisilla teillä. Rata oli 13,5 kilometriä pitkä, ja ensimmäisinä vuosina 1920-luvulla kilpailijat ajoivat sen vuorokauden aikana parhaimmillaan 128 kertaa, eli keskinopeudeksi tuli 92,064 km/h. Autot eivät olleen enää sarjatuotantoisia, vaan saattoivat olla ensin niistä kisaan varta vasten muokattuja ja sitten varta vasten tehtyjä.

Nyt radan pituus on 13,626 km ja se on kierretty parhaimmillaan kilpailun aikaan kolmessa minuutissa ja 17 sekunnissa. Keskinopeus oli siis 248,459 km/h. Tämän ennätyksen teki André Lotterer Audi R18 e-tron Quattrolla vuonna 2015. Kaikkein nopein aika on kuitenkin viime vuoden harjoituksista, jolloin Kamui Kobayashi ajoi Toyotallaan harjoituksissa kolme sekuntia nopeammin yhden kierroksen. 

Nopeusennätys on edelleen vuodelta 1988, jolloin Roger Dorchy kiihdytti WM P88 -autonsa 405 kilometrin tuntinopeuteen.

Lähtö ja maalisuora, kuten suuri osa varsinaista rataakin ovat kilparadalla, joka on nimetty legendaarisen autonvalmistaja Bugatin mukaan Circuit Bugattiksi. Sen pituus on 4,195 km ja se otettiin käyttöön vuonna 1965.

Uusia innovaatioita

Kilpa-ajojen merkitys autotekniikan kehittäjänä ja testaajana on nykyisin varsin marginaalista, mutta aikanaan tilanne oli juuri päin vastoin. Autokilpailut olivat hyvä tapa testata tekniikkaa sekä kertoa uusista innovaatioista yleisölle.

Le Mansin ajossa käytettiin esimerkiksi moottoreiden ahtimia vuodesta 1929 alkaen ja turboahtimia vuodesta 1974. Moottoritekniikan lisäksi etenkin aikanaan renkaita ja vanteita kehitettiin kilpailua varten ja edelleen tavalliseen käyttöön.

Näistä saa hyvän kuvan Le Mansin museossa, missä on esillä autoja lähes jokaiselta kilpailuvuodelta. Lisäksi esillä on autoja, jotka ovat vaikuttaneet kilpailuautoihin tai ovat muuten kiinnostavia.  

Yksi näistä on videollakin esiteltävä SOCEMA-Gregoire -kaasuturbiiniauto. Kyseessä on erikoisautoja valmistaneen Jean Albert Grégoiren ja SOCEMA-ilmailuyhtiön tekemä auto, missä moottorina oli helikoptereissa käytetty turbiinimoottori. Kopterissa moottori pyörittää roottoria, mutta autossa voima johdettiin takapyöriin.

TGV 1 Cema Turbo -nimen saaneessa autossa oli 130 kg painanut 100-hevosvoimainen turbiinimoottori, jonka avulla auto kulki 200 km/h (testeissä jopa 244 km/h). 

Lisätietoja autosta on mm. täällä (ranskaksi) ja video täällä (englanniksi).

Toinen uutuus, jonka tekijänä oli myös Grégoire, oli etuveto. Hän kehitti ystävänsä Pierre Fenaillen kanssa vuonna 1926 Tracta-auton, missä oli kunnollinen etuvetosysteemi; edessä olleen moottorin voima välitettiin etupyörille nivelakselien avulla.

Videolla ei kerrota tästä autosta enempää, mutta alla on kuva Le Mansin museossa olevasta Tractasta.

Grégoiren Tractat osallistuivat myös Le Mansin ajoon vuosina 1928, 1929 ja 1930, mutta pääsivät kunnialla läpi vain ensimmäisenä vuotena. Tekniikka oli toimivaa, mutta ei kilpailukestävää – eikä vielä käytännöllistä.

Tractan tarina loppui vuonna 1934, kun Grégoire ei saanut autoja kaupaksi eikä mikään autoyhtiö ostanut hänen tekniikkaansa. Sen sijaan muut kyllä käyttivät tekniikkaa ja etenkin sota-aikana etuvetoiset ja nelivetoiset autot hyödynsivät Tractassa kehitettyä niveltä. 

Grégoire jatkoi omituisten, teknisesti edistyneiden, mutta kaupallisesti katastrofaalisten autojen tekemistä aina 1970-luvulle saakka. Hän mm. suunnitteli sähköauton, jota valmistettiin vuosina 1971-1974. mutta oli liian edellä aikaansa. Lisäksi mm. ranskalainen autojätti Peugeot ei pitänyt lainkaan liian erikoisten autojen tekemisestä ja vaikeutti Grégoiren yrityksiä.

*

Automobile club de l'Ouest
Museo ja kilpa-ajorata

www.lemans-musee24h.com

Osoite: CS21928, 72019 Le Mans

Juttu ja video on julkaistu alun perin 2. toukokuuta 2018.

Maailman vanhin museo

Ma, 12/03/2018 - 06:25 By Markus Hotakainen

Oxfordin Broad Streetiltä, Trinity Collegea vastapäätä, löytyy maailman vanhin museokäyttöön pystytetty rakennus. Siinä toimii nykyään Oxfordin yliopiston alainen Museum of the History of Science eli tieteenhistorian museo.

”JoulukalenteriOld Ashmolean Building valmistui vuonna 1683 ja siinä avautui maailman ensimmäinen yleisölle avoin museo. Perustana oli Elias Ashmolen (1617-92) mittava kokoelma, mutta alkuun rakennuksessa oli paljon muutakin kuin vain museotoimintaa.

Kellarikerroksessa toimi kemian laboratorio, jossa harjoitettiin “kokeellista filosofiaa”, ja katutasossa “Luonnonhistorian koulu”, jossa järjestettiin luentoja ja havaintoesityksiä. Varsinaiseksi tieteen historian museoksi kompleksi alkoi muotoutua 1920-luvulla, kun Lewis Evans (1853-1930) lahjoitti sille mittavan tieteellisten instrumenttien kokoelmansa.

Museon kokoelmat kattavat laajasti tieteen historiaa antiikin ajoista 1900-luvun alkupuolelle asti.

Erityinen painopiste on tavalla tai toisella tähtitieteeseen liittyvässä esineistössä: aurinkokelloja, astrolabeja, kvadrantteja, kaukoputkia ja matemaattisia “laskukoneita”. Myös kemian ja sähkömagnetismin tutkimuksessa käytettyä välineistöä on paljon.

Museolla on lisäksi monipuolinen kirjasto, jossa on vanhoja käsikirjoituksia, erilaisia taulukoita sekä vanhoja paino- ja valokuvia. Museo on kiinnostava paikka jokaiselle tieteen historiasta kiinnostuneelle ja monien näyttelyesineiden äärellä kokee jonkinlaista hiljaista hämmennystä: tuon kaukoputken läpi William Herschel katseli tähtiä, tuolle liitutaululle Albert Einsteinin kirjoitti yhtälöitään, tuolla ”langattomalla lennättimellä” Guglielmo Marconi mullisti viestiliikenteen.

Museon kokoelmat ovat valtavat ja kolmessa kerroksessa on esillä vain noin viidesosa yli 18 000 esineen muodostamasta tieteenhistoriallisesta aarteistosta. Melkeinpä voisi sanoa, että sekin on vähän liikaa.

Vaikka esimerkiksi astrolabi, arabien kehittämä tähtitieteellinen havaintolaite ja sekstantin varhainen edeltäjä, on kiehtova osoitus entisaikojen ihmisten tietämyksestä – ja monet niistä upeita käsityötaidon ilmentymiä – viidennen vitriinin jälkeen niitä ei enää jaksa ihailla samalla antaumuksella. Eikä ihme, sillä 170 astrolabin kokoelma on maailman laajin.

Perusnäyttelyn lisäksi museossa on myös vaihtuvia näyttelyitä ja siellä järjestetään opastettuja kierroksia, yleisöesitelmiä ja ohjelmaa sekä perheille että kouluille. Museon monipuolisilta nettisivuilta löytyy lisäksi mittava online-kokoelma ja multimediaosasto videoineen ja podcasteineen. Museoon on vapaa pääsy, mutta maanantaisin se on suljettu.

Valokuvaaminen on sallittua, mutta monin paikoin hämärässä museossa se on hankalaa, sillä salaman ja jalustan käyttö on kielletty.

Juttu on julkaistu alun perin 14. joulukuuta 2013.

Tiedetuubin esittelemiä tiedekeskuksia ja muita kiinnostavia kohteita

Kuuluisa sohva, eli kallonkutistajan luona Wienissä

La, 12/01/2018 - 07:48 By Jari Mäkinen
Freudin sohva Wienissä

Miksi psykoanalyytikoilla on aina sohva, jolla potilas istuu ja selittää tuntemuksiaan? Ja miksi – etenkin stereotypioissa – heillä on aina parta ja sikari? Koska Sigmund Freudilla oli. Päivän tiedeteemainen museo on kuuluisan kallonkutistajan kotimuseo Wienissä.

Osoite on yksinkertaisesti Berggasse 19, missä Freud asui ja työskenteli vuodesta 1891 toisen maailmansodan melskeisiin saakka. Kansallissosialistit pakottivat hänet pakenemaan perheineen Itävallasta kesäkuun 4. päivänä 1938 Lontooseen, missä Freud vietti loppuelämänsä. Muuton aikaan Freud oli jo yli 80-vuotias, ja hän kuoli seuraavana vuonna, syyskuussa 1939.

Freud oli Berggassen aikaan jo kuuluisa. Psykoanalyysin "kantatapaus", eli ns. Anna O:n tapaus oli jo vuonna 1880-luvun alussa ja Freud oli hoitanut hyvin tuloksin "hermotautipotilaita" uudella, keskustelevalla tavallaan (potilaitaan myös sisätautilääkärien tapaan koputellen ja kuunnellen) 1880-luvun puolivälistä alkaen.

Hoitokeinoina olivat myös hypnoosi ja sähkösokit, mutta Freud käytti yhtä enemmän ja enemmän psykoanalyysiä, johon kuului muun muassa unien tulkinta ja seksuaalisuus. 

Freud järjesti Berggassella myös vuodesta 1902 alkaen nuorten wieniläislääkärien "keskiviikkotapaamisia", jotka veivät psykoanalyysiä pitemmälle ja tekivät siitä tunnetumpaa. Vuodesta 1907 alkaen Freud alkoi saada myös maailmanmainetta, ja lopulta hänestä tuli alansa kenties tunnetein henkilö – Freud-nimen tuntevat oikeastaan kaikki.

Freud-museon sisäänkäynti

Berggasse 19 on kotimuseo, joskin koko talo on muutettu Freud-museoksi. Taloa ei voi olla huomaamatta Berggassella kävellessä, koska sen edessä on suuri punavalkoinen kyltti, ja kun toisessa ja kolmannessa kerroksessa sijaitsevaan kotimuseoon nousee portaita pitkin, on portaikko muutettu niiden sisäänkäynniksi. Katutasossa on yllättäen Freud-niminen kahvila, joka espresso-omenatorttu-testin perusteella on hyvä ja siten suositeltava etappi ennen tai jälkeen vierailua.

Museo jakautuu selvästi kahteen osaan: toisessa kerroksessa olevaan Freudin perheen kotiin ja vastaanottotilaan, sekä kolmanteen kerrokseen tehtyyn Freudin elämästä ja työstä kertovaan näyttelyyn.

Freud-museon yksi huone

Suurin osa museon tavaroista on peräisin Anna Freudilta, joka auttoi vuonna 1971 sisustamaan museon. Esillä on aitoja, alkuperäisiä Freudin käyttämiä tavaroita ja huonekaluja, mutta etenkin osassa huonekaluja on jouduttu turvautumaan vastaavanlaisiin. Osa huonekaluista on myös peräisin Freudin varastoon jääneestä antiikkihuonekalukokoelmasta, joten halut ovat Freudin, mutta eivät alkuperäisillä paikoillaan.

Tunnelma on kuitenkin saatu niin autenttiseksi kuin yleisölle avoimessa kotimuseossa on mahdollista. Ainoa häiritsevä tekijä on seinille kerätyt lehtileikkeet, Freudin kirjoituksen ja muut muistoesineet, joita on siis myös kodin seinillä tapaan, jolla Freud itse tuskin aikanaan niitä olisi esille laittanut. Toisaalta museo ei ole suuri, ja yläkerran näyttely on jo sellaisenaan täyteen pakattu, joten on hyvä, että esineet ja muut ovat esillä jossakin. Ja mikä ettei paikoissa, joihin ne liittyvät kotona.

Museossa on myös pieni elokuvateatteri, jossa esitetään hyvin tehtyä filmiä Freudista. Anna Freudin kommentit tekevät siitä hyvin henkilökohtaisen ja tuovat esiin kuuluisan psykoanalyytikon inhimillisenkin puolen.

Siis: jos olette kesälomamatkalla Itävallassa, niin pieni piipahdus Wienin Sigmund Freud -museoon on matkan väärti. Siellä voi huomata muun muassa sen, että otsikkokuvassa oleva Freudin sohva oli kaikkea muuta kuin muvaka sohva – se oli ennemminkin potilaslavetti.

Museon nettisivut ovat osoitteessa: www.freud-museum.at

Juttu on julkaistu alun perin 4. heinäkuuta 2016.

Tiedetuubin esittelemiä tiedekeskuksia ja muita kiinnostavia kohteita