Paikat

Video: Miten tiede auttoi tekemään Charlie Chaplinista elokuvan ensimmäisen supertähden?

Chaplinin tuntevat kaikki, mutta miksi? Koska hän oli oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja osasi hyödyntää hyvin aikansa uuden, ihmeellisen mediamuodon olemusta yhdistäen sen suosittuun vaudevilleen.

”JoulukalenteriChaplin eli perheineen viimeiset vuosikymmenensä Sveitsissä, Genevejärven rannalla Veveyssä.

Hänen kotitalonsa on nykyisin mainiosti tehty museo, Chaplin's World, joka auttaa tutustumaan hyvin paitsi hänen elämäänsä, niin myös siihen, miksi hän tuli niin kuuluisaksi: hän osasi käyttää aikansa high-techiä – elokuvaa – taiturimaisesti.

Kotitalon viereen on rakennettu "studio", missä on hyvin tehtyjä kopioita Chaplinin elokuvien lavasteista ja tapahtumista. Niihin pääsee itse seikkailemaan ja ikään kuin mukaan elokuviin. Lisäksi studio kertoo elokuvateosta aikaan, jolloin elokuva oli nuori: eräs hienoimmista huoneista (kirjoittajan mielestä) on filmilaboratorio, joka kertoo sykähdyttää tieteestä innostuneita huomaaman mistä oikein oli kyse: kemiasta ja tekniikasta.

Niiden huima kehitys viime vuosisadan alussa teki ajan juuri sopivaksi Chaplinin kaltaiselle nuorelle rasavillille, joka osasi muuttaa vaudevillen elokuvien slapstickiksi ja ja edelleen pelkästä koheltamisesta taiteeksi – elokuviksi, jotka naurattavat ja itkettävät, joissa on koko elämän kirjo.

Museo näyttää myös hyvin sen, miten tekniikan ja tieteen kehitys on ollut taustalla hänen elokuvissaan.

Kuten videolla selitetään, oli Chaplin itse kiinnostunut näistä ja siitä, miten ne muuttivat yhteiskuntaa. Hän ystävystyi muun muassa Einsteinin kanssa ja luki paljon tiedettä.

Hän katsoi monissa elokuvissaan tekniikan kehitystä osin ihaillen, osin kritisoiden. Nykyaika, Modern times, on tästä äärimmäinen esimerkki – koko elokuva rakentuu tekniikan varaan.

Jos uransa alussa Chaplin oli edellä aikaansa, hän oli yksi mykän elokuvan sankareista, joille siirtyminen ääniaikaan oli vaikeaa. Monista poiketen hän onnistui siinä, mutta Kulkuri jäi mykkäaikaan.

Mitä ääneen tulee, niin museon äänimaailma on tehty vallan mainiosti. Samoin filminäytteitä on paljon. 

Chaplin's World on todellakin paikka, missä kannattaa käydä. Sinne pääsee kätevästi junallakin Genevestä (noin tunnin matka) tai Lausannesta (20 min matka); Veveyssä voi ottaa asemalta bussin tai kävellä ... tosin kartan noin kilometri on lähes tuplasti, koska tie vie mutkitellen ylämäkeen.

 

Video: Kun olet Pariisissa, hakeudu katsomaan metriä.

Uusi videosarja alkaa: ihmetellään asioita. Ensimmäisessä osassa aiheena ovat Pariisissa seiniin laitetut metrit ja ihmeteltävänä on yksi, aivan Luxembourgin puiston vieressä oleva, aivan alkuperäinen metri.

Tiedetuubin tunnuslauseena on "Ole utelias" ja se tarkoittaa sitä, että kehotamme kaikkia kiinnittämään huomiota ympäristössämme oleviin kaikenlaisiin ihmeellisiin ja tavallisiin asioihin.

Siksi aloitamme uuden videosarjan, missä Jari Mäkinen kummastelee kaikenlaisia asioita. Ensimmäisessä videossa aiheena on yllättäen eteen Pariisissa tullut metrin mallikappale.

Pariisissa on kaikkiaan 16 eri paikoissa talojen seinissä olevia metrin mallikappaleita. Ne laitettiin paikoilleen 1700-luvun lopussa, kun haluttiin näyttää kansalaisille millainen on uusi mittayksikkö, metri.

Kaksi näistä on alkuperäisillä paikoillaan: yksi osoitteessa 13 Place Vendôme (aivan Pariisin ydinkeskustassa 1. kaupunginosassa) ja toinen Luxembourgin puiston luona osoitteessa 36 Rue Vaugirard. Videolla ihmetellään jälkimmäistä.

Video: Jäähdytyslaitteisto keksittiin täällä, kuumassa Australiassa

Jäähdytystä jo vuodesta 1851!

 

Tiedetuubi vie paikkoihin, jotka ovat merkittäviä tieteen ja tekniikan kannalta. Nyt vuorossa on Geelong, Australia ja jäähdytyslaitteisto.

Jos nyt Australiassa on ennätyksellisen kuumaa, niin lämmintä siellä on ollut aikaisemminkin. Tästä aiheutui kovasti hankaluuksia etenkin lihakauppiaille, koska hyvä liha meni helposti piloille.

Etenkin ongelma oli suuri, kun lihaa laivattiin Eurooppaan: suuri osa lastista saattoi pilaantua matkan aikana. Siksi asialle piti tehdä jotain, ja ratkaisu oli tietysti jäähdytyslaitteisto. Video kertoo sen keksimisestä ja näyttää paikan, missä ensimmäinen mekaaninen jäähdytin hyrähti käyntiin.

Juttu lähetettiin aikanaan vuonna 2011 TV1:n Prisma Studiossa.

Tuorlan observatoriosta tulee ainutlaatuinen Tiedekeskus Tuorla

To, 01/18/2018 - 12:49 By Jari Mäkinen

Tuorlan observatorio on ollut suomalaisen tähtitieteen merkkipaikka, joten viime vuonna tullut uutinen sen sulkemisesta oli hurja. Nyt paikka on saamassa uuden elämän: siitä tulee varsin ainutlaatuinen tiedekeskus.

Vaikka Tuorlan observatorion sulkeminen tuntuu ikävältä, on sen takana monta järkisyytä. Alun perin Tuorla perustettiin paikalleen noin 25 kilometrin päähän Turun keskustasta yksinkertaisesti siitä syystä, että kaupungin valojen keskeltä ei tähtitaivasta voinut nähdä kunnolla. 

Valitettavasti vain Suomen säät ovat sen verran huonot, että havaintokelpoisia öitä on kovin vähän. Uudet, isot kaukoputket ovat lisäksi nykyisin kansainvälisiä yhteishankkeita, ja ne sijoitetaan joka tapauksessa paremmille havaintopaikoille.

Niinpä turkulaistähtitieteilijätkin ovat jo pitkään menneet tekemään havaintojaan esimerkiksi La Palman saarelle tai Chileen, tai kuten yhä useammin, käyttävät teleskooppeja etänä työhuoneestaan – tai suoraan kotoaan.

Kun vielä Tuorlan tilat ovat kaivanneet jo jonkin aikaa kohennusta ja laajennusta, päätös tutkijoiden sijoittamisesta Turun yliopiston kampusalueelle kaupunkiin oli täysin looginen ja jopa toivottu. 

Tutkijat ovat jo osin siirtyneet kaupunkiin, ja loputkin tutkijoista muuttavat ihan lähiaikoina.

Suurin Suomessa oleva teleskooppi on Tuorlassa, mutta nykymittapuun mukaan se on pieni ja vanhentunut.

 

Tuorlan observatorioalueella on kuitenkin pitkä ja kunniakas historia, joten paikkaa ei luonnollisestikaan voi jättää rappeutumaan tai tuhota. Niinpä sitä odottaa nyt sama kohtalo kuin varsin monia vastaavia tähtitieteellisiä tutkimuslaitoksia ympäri maailman: siitä tulee tiedemuseo. Suomessa tätä ennen Helsingissä Obsevatoriomäellä ollut tähtitieteen laitos muutettiin Helsingin yliopiston tähtitieteen yleisökeskukseksi.

Tuorlassa tilaa on enemmän ja paikka on täydellinen uudenlaisen, maailmanlaajuisestikin mielenkiintoisen tähtitieteellisen tiedekeskuksen perustamiseen.

Paikka saa nimen Tiedekeskus Tuorla ja sinne luodaan toimintatiloja ilmiöpohjaiselle ja elämykselliselle oppimiselle. Tähtitieteen lisäksi mukaan otetaan myös muita tieteenaloja. 

"Turun yliopisto haluaa olla aktiivisesti mukana niin suomalaisen koulun opetuksen sisältöjen elävöittämisessä kuin tieteen merkityksen kertomisessa kansalaisille", toteaa Turun yliopiston rehtori Kalervo Väänänen yliopiston tiedotteessa.

Tuorlan päärakennus
Tuorlan päärakennus kokee muodonmuutoksen ja sinne tulee myös noin 40 henkilölle majoitustilat. Tilat valmistuvat syksyksi 2018.

"Tuorlan tiloihin rakennetaan laboratorioita, green screenejä ja muuta tämän ajan viimeisintä opetustekniikkaa edustavia kokonaisuuksia", kertoo tutkijatohtori Pasi Nurmi Turun yliopiston kehittämispalveluista. 

"Samalla planetaariota ja observatorioalueen kallioluolaa kehitetään koko perheelle suunnatuksi tieteen elämyskeskukseksi. Leirikouluja ja opettajien täydennyskoulutusta varten tulee myös majoitustiloja noin 40 henkilölle."

Tiedekeskus Tuorlan toiminta käynnistyy vaiheittain vuoden 2018 aikana. Aluksi kehitetään luokkaretkitoimintaa kevään 2018 aikana. Kesällä toiminta laajenee yliopiston järjestämiin leireihin ja myöhemmin syksyllä käynnistyvät leirikoulut ja muu kurssitoiminta. 

"Kun saamme tiedekeskuksen toiminnan täysin käyntiin, alamme järjestää Tuorlassa myös opettajien täydennyskoulutusta ja kesäyliopiston kursseja. Tämän rinnalla suurelle yleisölle suunnattu planetaario jatkaa toimintaansa ja kehittyy nykyistä laajemmaksi ja monipuolisemmaksi tarjoten ainutlaatuisia tiede-elämyksiä kaikenikäisille."

Tiedekeskus Tuorlan toiminnasta vastaavat Petriina Paturi (vas.), Maija S. Peltola ja Pasi Nurmi.

 

Ihmiset ovat kiinnostuneita siitä, miten tiedettä tehdään, mutta Nurmen mukaan yliopistolta on aikaisemmin puuttunut toiminnallinen paikka, missä voisi järjestää esimerkiksi leirikouluja tai pidempiä luokkaretkiä.

Turun yliopistossa järjestetyt Lasten yliopiston kesäleirit ovat olleet suosittuja, ja uuden tiedekeskuksen myötä niiden tarjontaa pystytään lisäämään jo kesällä 2018. Lisäksi Tuorlan planetaariossa käy jo nykyäänkin vuosittain noin 7000–8000 ihmistä, joista valtaosa on koululaisia.

"Yliopistolla on merkittävä rooli tieteen arvon ylläpitäjänä", sanoo luonnontieteen ja tekniikan tiedekunnan varadekaani Petriina Paturi.

"Yleisissä keskusteluissa tieteen arvoa välillä kyseenalaistetaan ja annetaan yksilöiden mielipiteille sama arvo kuin tutkitulle tiedolle. Tiedekeskuksen tavoitteena on toimia linkkinä tieteen, koulujen, perheiden ja koko yhteiskunnan välillä."

*

Jutun pohjana on Turun yliopiston tiedote.

Etelänapa siirtyi taas – ja alastomat tutkijat juoksivat sen ympärillä

Su, 01/14/2018 - 22:56 By Jari Mäkinen
Uusi etelänapamerkki

Perinteet ovat tärkeitä. Yksi tällaisista korvaamattomista traditioista tapahtuu maantieteellisellä etelänavalla näin tammikuussa, kun napaa siirretään hieman koilliseen.

Maantieteellisen etelänavan kohdalla olevan Amundsen-Scottin tutkimusaseman pihalla on merkki, joka osoittaa tarkalleen paikan, missä etelänapa sijaitsee.

Merkki on ollut siellä vuodesta 1959 alkaen – siis lähes vuonna 1956 perustetun aseman alusta alkaen – mutta sitä joudutaan siirtämään noin yhdeksän metriä eteenpäin joka vuosi.

Syynä ei ole itse maantieteellisen etelänavan siirtyminen, sillä vaikka maapallon pyörähdysakseli liikkuu ja navan sijainti muuttuu, on tämä liike erittäin hidasta.

Sen sijaan syynä on se, että paksu jäätikkö, jonka pinnalla tutkimusasema sijaitsee, liikkuu tuon vajaat kymmenen metriä vuodessa kohti koillista. Siksi jään päällä oleva asema ja etelänavan sijaintia osoittava merkki hivuttautuu koko ajan kauemmaksi etelänavalta.

Kerran vuodessa merkki viedään oikealle paikalleen, joka siis siirtyy samalla koko ajan kauemmaksi asemasta.

Merkin ensimmäinen paikka on nyt noin 600 metrin päässä nykyisestä.

Amundsen-Scottin aseman perinteenä on ollut tehdä joka vuosi uusi merkki etelänavalle ja asettaa se uudelle, tarkalle etelänavan paikalle 1. tammikuuta.

Perinteenä on myös ollut se, että uuden merkin on tehnyt tai sen on teettänyt jokin paikalla asemalla oleva tutkimusryhmä. Tänä vuonna vastuun kantoi Martin Wolf IceCube -neutrino-observatoriosta.

Toinen perinne on se, että samaan aikaan niin sanottu 300 Club -kerho saa lisää jäseniä. Kyseessä on varsin elitistinen joukko, sillä kyseessä ovat henkilöt, jotka ovat juosseet superkylmässä Etelämantereen ilmassa etelänapamerkin ympäri alasti.

Yleensä klubiin liittyminen tapahtuu siten, että ulos lenkille lähdetään asemalla olevasta saunasta.

Kyllä, etelänavalla on sauna.

Jalkineet on sallittu, joten saunasta lähtiessä laitetaan kengät jalkaan, sen jälkeen tyypillisesti kävellään ripeästi merkille sekä sen ympäri ja palataan saunaan lämmittelemään.

Juokseminen ei ole hyvä ajatus, koska asema sijaitsee 2835 metrin korkeudessa ja siksi ilma on hyvin ohutta. Niinpä jo merkin ympäri kävely ilman rihman kiertämää on itse asiassa vaativa suoritus.

Koko Etelämannerta peittää paksu jäätikkö, ja sen vuoksi myös etelämannerasema on itse asiassa kuin se olisi vuoren huipulla, vaikka sen ympärillä on vain laaja lumi- ja jäätasanko.

Ohut ilma onkin matalien lämpötilojen, rajujen tuulien ja pitkän sysipimeän yön lisäksi eräs Etelämantereen keskellä olevien tutkimusasemien hankaluuksista.

Pysyvää asumista jo vuodesta 1956

Maantieteellisen etelänavan tutkimusaseman on perustanut Yhdysvallat vuonna 1956 ja se on ollut siitä alkaen ympärivuotisesti asuttu. Nykyisin noin 50 henkeä on siellä läpi pitkän, kylmän ja pimeän talvikauden, ja kesäisin yöttömän yön aikaan siellä on parhaimmillaan yli 200 henkilöä.

Asema perustettiin siis kylmän sodan aikaan, ja vaikka Etelämanner on demilitarisoitua aluetta, näkyy tämä siinä. että magneettisen etelänavan päällä on Neuvostoliiton/Venäjän Vostok-asema.

Kolmas suuri Etelämantereen jäätikön päällä oleva asema on ranskalais-italialainen Concordia, joka sijaitsee erään jäätikössä olevan kohoaman päällä 3233 metrin korkeudessa.

Amundsenin retkikunta katsomassa telttaansa vuonna 1911.

Kaksi muutakin muistomerkkiä

Maantieteellisellä etelänavalla on kaksi muutakin historiallista jäännettä.

Ensimmäinen niistä on peräisin joulukuulta 1911. Silloin norjalaisen Roald Amundsenin retkikunta saapui ensimmäisenä etelänavalle ja pystytti sinne telttansa. Tämä tapahtui tarkalleen 14. joulukuuta 1911.

Yllä olevassa kuvassa on retkikunta katsomassa telttaansa: vasemmalla Amundsen, ja siitä oikealle Helmer Hanssen, Sverre Hassel ja Oscar Wisting. Kuvan otti Olav Bjaaland.

Teltta on sittemmin hautautunut lumen alle, eikä sen tarkkaa sijaintia tiedetä, mutta se on silti julistettu historialliseksi muistomerkiksi. Arvioiden mukaan teltta on noin 17 metriä pinnan alla noin kahden kilometrin päässä nykyisestä etelänavasta.

Toinen historiallinen paikka on ensimmäisen Argentinan retkikunnan paikalle vuonna 1965 jättämä lipputanko. Se on puolestaan noin puolen kilometrin päässä asemalta.

Video vuodelta 2016

Alla oleva video näyttää etelänapamerkin paljastuksen vuonna 2016. Valitettavasti nakujuoksua ei ole kuvattu...ainakaan virallisesti.

Video: Täällä syntyi psykoanalyysi

Nyt niitä tulee: Jari Mäkisen aikanaan Prisma Studioon tekemiä pikkujuttuja saadaan Tiedetuubiin. Ensimmäisenä vuorossa on sarja tieteenhistorian tärkeistä paikoista.

Psykoanalyysin kehittäneen Sigmund Freudin työhuone Wienissä on nykyisin museo, missä voi tutustua paitsi kuuluisaan tutkijalääkäriin, niin myös hänen työhönsä, elämäänsä ja psykologiaan. Osoite on Bergstraße 9. 

Mikäli et ennätä käymään paikalla, niin tällä videolla sinne pääsee etäkäynnille kätevästi. Paikasta voi myös lukea lisää Tiedetuubin tiedekiinnostavuuskartan jutussa.

Juttu on lähetetty YLEn Prisma Studiossa vuonna 2011 ja julkaistaan uudelleen luvan kanssa Tiedetuubissa.

Turku roihusi 190 vuotta sitten mutta myytit elävät yhä

Ma, 09/04/2017 - 21:06 By Jarmo Korteniemi
Kuva: Gustaf Wilhelm Finnberg

Pohjoismaiden suurin kaupunkipalo sattui Turussa vuonna 1827. Alle vuorokauden kestäneessä roihussa suurin osa turkulaisista menetti kotinsa.

Suomen suuriruhtinaskunnan vanha pääkaupunki, Turku, oli vuonna 1827 yhä ylivoimaisesti maamme suurin kaupunki.

Vilkkaassa kauppakaupungissa asui noin 12 000 asukasta. Se oli rikas kulttuurikeskus. Suomen ainoa yliopisto, Keisarillinen Turun akatemia, sijaitsi tuomiokirkon kupeessa. Sen kokoelmiin kuului arviolta 40 000 nidettä.

Tulipalot olivat tiiviisti rakennettujen puukaupunkien vitsaus. Vuosisatojen varrella Turkukin, tai osa sitä, oli palanut 30 kertaa. Ei kuitenkaan ikinä niin pahasti kuin viimeisellä kerralla, vuonna 1827.

Palon kulku

Tapahtumat alkoivat Aninkaistenmäellä syyskuun neljäntenä, hieman ennen iltayhdeksää. Ensihavaintojen jälkeen mitään ei ollut tehtävissä. Tiheään rakennettu alue Aurajoen pohjoispuolella oli päre- ja tuohikattoineen pian ilmiliekeissä. Alueella ei ollut juuri vesipisteitä, sammutustöitä helpottamassa.

Tuhoa edesauttoivat monet syyt. Kadut olivat kapeita ja talot puuta. Kuuma kesä oli pitänyt kaiken kuivana ja katot paloille alttiina. Kauppiaat olivat markkinoilla Tampereella, joten sammutustyön tekijöitä ei ollut paikalla riittävästi. Yliopistokin oli vielä tauolla, joten opiskelijoita ei ollut normaaliin tapaan passitettavana katoille huolehtimaan kekäleistä.

Kaiken lisäksi illan mittaan puhkesi kova myrskytuuli, joka lennätti kekäleitä ja savua eteenpäin. Tuli levisi nopeasti alamäkeen.

Ennen puoltayötä kekäleet levittivät roihun "täl puol Aurajokke", eli eteläpuolelle, silloisen keskustan tuhoksi.

Turun akatemia kärsi suuret vahingot. Kirjasto paloi kokoelmineen täysin, sillä kirjastonhoitaja oli unohtanut ikkunaluukut auki. Ainoastaan kotilainaan annetut noin 800 opusta selvisivät. Suurin osa suomalaisista keskiaikaisista tiediista hävisi tuhksna tuuleen.

Edes tuomiokirkkoa ei onnistuttu pelastamaan. Sen katto paloi ja tornin yläosa romahti alas.

Lisäsyy kaupungin tuholle oli palokalusto, josta suurin osa oli palanut palon alkulähteillä. Ne oli viety alkusammutustöihin joen pohjoispuolelle, mutta jäivät tulen saartamiksi. Huonon organisoinnin vuoksi palomiehet pakenivat paikalta. Aikalaiskertomusten mukaan "yö oli kirkas kuin päivä".

Palo ehti riehua kaupungissa 18 tunnin ajan. Viimeiset tulipesäkkeet saatiin sammumaan vasta kolmelta seuraavana iltapäivänä (5.9.). Jälkipaloja tosin sattui vielä läpi koko syyskuun.

Vain 27 ihmistä menehtyi, mutta aineelliset vahingot olivat mittavia. 2 543 rakennusta, yhteensä 780 talosta, oli thoutunut. 70 % kaupungista oli palanut. 11 000 ihmistä oli yhdessä hujauksessa kodittomana.

Hätämajoitusta järjestettiin lähialueilla. Jälleenrakennus oli onneksi hyvin nopeaa, ja Turku oli pian kiireisenä kaupunkina ennallaan. Uudet paloturvallisuusmääräykset tosin johtivat Engelin ruutukaavaan ja puistoalueisiin, jotka muuttivat kaupunkikuvaa roimasti. Rahoitusta rakennustoimiin saatiin etenkin Venäjältä, toisin kuin yleisesti uskotaan.

Palosta liikkuu yhä monenlaisia myyttejä. Yksi on se, että pääkaupunki siirrettiin Helsinkiin vasta tuolloin. Todellisuudessa Turku oli lakannut olemasta sellainen jo vuonna 1812. Eikä se edes ehtinyt olla Suuriruhtinaskunnan pääkaupunki kuin kolme vuotta, vuodesta 1809. Tuota ennen, Ruotsin vallan aikaan, se toki oli Suomen hallinnollinen keskus, mutta ei mikään virallinen pääkaupunki.

Palon vuoksi Turku kuitenkin menetti asemaansa. Loputkin virastot siirrettiin Helsinkiin. Suomen tieteen kehtona tunnettu Turku menetti palossa myös yliopistonsa. Kovia kokenut Akatemia siirrettiin seuraavana vuonna Helsinkiin ja muutettiin Keisarilliseksi Aleksanterin-yliopistoksi. Turussa korkeakoulutus jäi 90 vuoden pakkotauolle.

Turku säilyi kuitenkin yhä Suomen suurimpana kaupunkina. Kasvukeskus Helsinki ohitti sen vasta 1840-luvun taitteessa. Suomessa eli palon aikoihin yhteensä noin 1,3 miljoonaa asukasta, mutta kaupungit olivat nykymittapuulla pieniä: yli yhdeksän kymmenestä asui maaseudulla.

Kuva: Maanmittaushallituksen kaupunkikartat, Kansallisarkisto
Turun kartta vuodelta 1808. Palossa tuhoutunut alue harmaalla (Maanmittaushallituksen kaupunkikartat, Kansallisarkisto)

Miten palo syttyi?

Palon syistä on esitetty vuosien saatossa monia väitteitä. Ensimmäinen alkoi levitä huhuna Turun kaduilla heti palon sytyttyä. Puhuttiin Hellmannin "vahinkovalkeasta".

Tiedettiin, että tuli lähti liikkeelle kauppias Hellmannin vauraasta talosta Aninkaistenmäeltä. Siellä oli varmastikin isot talivarastot, ja isäntähän itse oli matkoilla Tukholmassa. Ehkäpä kauppias oli käskenyt palvelijoita keittämään talia poissaollessaan. Ja kun kissa on poissa, hiiret ottivat velvollisuutensa varmasti lepsummin...

(Tali on eläinten rasvasta murskattua ja miedolla lämmöllä pitkään keitettyä monikäyttöistä rasvaa. Siitä voidaan tehdä esimerkiksi kynttilöitä, saippuaa ja ravintoakin.)

Huhu kiersi ensin palaneessa kaupungissa, levisi sitten kirjeiden mukana Tukholmaan, Helsinkiin ja Pietariin, ja päätyi lopulta jopa kansainvälisiin uutisiin. Lontoolainen The Times kirjoitti vielä lokakuussa, että "Suomen pääkaupunki Turku oli palanut palvelusväen huolimattoman talinkeiton vuoksi".

Palvelusväkeä epäiltiin kyllä aivan syystä, sillä olihan monien Euroopan kaupunkipalojen takaa usein löytynyt huolimaton piika tai renki. Olihan tulien sytyttäminen ja valvominen juuri heidän tehtävänään. Ja olihan heitä toisaalta helppo syyttääkin.

Varma palon alkusyy saatiin kuitenkin selville jo heti palon jälkeen (25.9.) järjestetyssä oikeudenkäynnissä.

Hellmannien palvelijat olivat oikeudenkäynnissä kovilla. Kävi kuitenkin ilmi, että rouva Hellmann (joka oli kotona) oli huomannut jonkin olevan vialla jo hieman ennen yhdeksää. Rengin mennessä tarkistamaan tilannetta ylisille "tuli puski jo vastaan". Sammutustyöt eivät enää auttaneet, pihan kaivovesi ei riittänyt.

Hellmannien vintille oli varastoitu kuivaa heinää eläimille talvea varten. Koska paikka oli eristetty talon omista tulisijoista, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin että naapuritalon piipusta oli lentänyt ylisille kipinä, joka oli saanut koko tuhon aikaan.

Eivätkä Hellmannin talivarastot sitä paitsi edes sijainneet Aninkaistenmäellä, vaan toisessa talossa, kaupungin laidalla.

Sakari Topelius ei kuitenkaan halunnut antaa oikeudenkäynnissä esitettyjen todisteiden pilata hyvää tarinaa.

Satusetä tarinoi perättömät huhut kansan muistiin

Topelius oli palon sattuessa vain yhdeksän vanha, eikä edes paikkakunnalla.

Mikäli hänen 24-vuotiaana toimittajana kirjoittamaansa muisteloon on uskominen, Sakari-pojan onnistui kuitenkin nähdä palon kajo. Hän oli roihun päivänä perheensä mukana saaristossa huvilalla. Illalla horisontissa leimusi outo pilvi, jota seurueen jäsenet kovin ihmettelivät. Vasta kolmantena päivänä heidät tavoitti suusta suuhun kulkenut tieto: Turku oli palanut!

Sittemmin, vuonna 1845 eli 18 vuotta palon jälkeen, Topelius väitti suoraan lahtari Hellmannin huolimattoman piikatytön olevan vastuussa koko palosta. (Lahtari viittasi Hellmanniin teurastajana ja talikauppiaana. Termillä ei vielä ollut ikävää poliittista kalskahdusta.)

Vuonna 1875 Topelius julkaisi Maamme-kirjan, jota ryhdyttiin käyttämään yleisesti kouluissa oppimateriaalina. Siinä hän kertoi Turun palostakin, ja uudisti tulkintansa.

Vanhukset, jotja olivat syntyneet 1800-luvun alussa, muistivat vielä Hellmannin piika Maria Vassin, joka oli ollut oikeudessakin. Ei vaatinut paljoa, että tämä yhdistettiin Topeliuksen huolimattomaan palvelustyttöön.

Topelius halusi ilmeisesti kertoa onnettomuuden avulla opettavaisen tarinan siitä miten käy jos ei hoida työtään tunnollisesti. Tai ehkä hän ei vain tiennyt vapauttavasta tuomiosta. Tai ehkä kyse oli jostain muusta. Oli miten oli, hän kuitenkin puhalsi roimasti uutta tulta muutoin hiipuvan huhumyllyn alle.

Topeliuksen versio jäi elämään kansan muistissa. Maamme-kirjaa käytettiin vuosikymmeniä. Lahtarin palvelustytöstä kerrottiin palon tasavuotismuisteloissa, Topeliusta lainaten. Svante Dahlströmin palosta kertova kirja vuodelta 1927 jopa nimeääkin naisen. Tarinaa Maria Vassista kaupungin polttajana kerrotaan vielä yhä.

"Totuuden jälkeinen aika" ei ole mikään uusi asia.

Kirjoitus pohjautuu akatemiaprofessori Hannu Salmen 3.9.2017 Turun palosta selvinneellä Luostarinmäellä pitämään esitelmään. Salmi toimii Turun yliopistossa kulttuurihistorian professorina.

Päivitys 4.9. klo 21.30: Lisätty yksityiskohtia sinne tänne.
Päivitys 4.9. klo 22.00: Lisätty paloalueen kartta.
Päivitys 5.9. klo 03.00: Poistettu virheellinen väite siitä että Turun 1827 palo olisi ollut viimeinen merkittävä kaupunkipalo Suomessa.
Päivitys 5.9. klo 15.00: Lisätty tietoja tuhon mittavuudesta, vaikutuksista ja kaupunkipaloista yleensä.

Otsikkokuva: Turku palon jälkeen. Gustaf Wilhelm Finnberg (1827)

CERN nähtynä nelikopterin kyydistä

Euroopan hiukkastutkimuskeskus CERN sijaitsee Genevessä, Sveitsissä – ja itse asiassa myös vähän Ranskan puolella.

Sen alueella on paljon jänniä paikkoja, joihin tämä video antaa aivan uuden näkökulman: CERNissä on oma nelikopterikuvaaja Mike Struik, joka pyysi mukaansa tätä videota tekemään kilpatason nelikopteripilotin Chad Nowakin, videokuvaaja Christoph Madsenin ja valokuvaaja Maximilien Bricen.

Tuloksena on huima ja taatusti erilainen tutustumiskäynti maailman hiukkasfysiikkapyhätössä!

Avainsanat

Helsingin keskustassa on evoluutiopuu

Ke, 06/14/2017 - 12:14 By Jari Mäkinen
Kasianiemen puutarhan kasvihuone

Harva tulee huomanneeksi, että aivan Helsingin ydinkeskustassa – siinä ihan rautatieaseman kupeessa – on upea kasvitieteellinen puutarha. Kaisaniemen puutarha sopii paitsi kasvitieteelliseen ihmettelyyn ja luonnon tutkiskeluun, niin myös yksinkertaisesti rauhoittumiseen. Se on keidas hälinän ja menon keskellä. Kaisaniemen puutarha on tosin ollut viime aikoina remontissa, mutta nyt ensi lauantaina 17. kesäkuuta se avautuu uudistettuna.

Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan historia kurottuu yli 250 vuoden päähän historian hämyssä.

Wikipedia kertoo, että maaherra Hans Henrik Böje vuokrasi vuonna 1763 kaupungilta tontin Hämeen maantien (nykyisin tällä kohdalla on Unioninkatu) varrelta ja perusti sille puutarhan.

Vuonna 1773 se siirtyi puutarhuri Erik Edbomin hallintaan ja kun Helsingistä tuli pääkaupunki vuonna 1812, merkittiin puutarha kaupungin yleiseksi puutarhaksi.

Helsingin keskustaa suunnitellut Carl Ludvig Engel alkoi muuttaa vuonna 1827 puutarhaa yleiseksi kävelypaikaksi. Hänen suunnitelmissaan paikalle tehtiin symmetrinen, puurivien halkoma puisto sekä kiemurtelevien polkujen muodostama maisemapuutarha. Puutarhan keskelle valmistui 1831 Engelin piirtämä puinen, yksikerroksinen päärakennus.

Sitä ennen, vuonna 1829 Engelin suunnitelmiin kuitenkin tuli pieni muutos, kun Akatemian siirtyessä Helsinkiin Turun palon vuoksi tuli mukana myös yliopiston kasvitieteellinen puutarha.

Eläin- ja kasvitieteen professori Carl Reinhold Sahlberg alkoi rakentaa uutta puutarhaa, tukeutuen palolta säästyneeseen laajaan yksityiskokoelmaansa. Suunnittelijaksi tilattiin Pietarin kasvitieteellisen puutarhan ylipuutarhuri Franz Faldermann.

Hänen suunnittelemansa puutarha jakautui kahteen osaan, säännöllisiin viljelypalstoihin ja puistomaiseen arboretum-alueeseen. Hän suunnitteli myös kasvihuonerakennukset, joista ensimmäinen valmistui 1832. Kasvitieteellisen puutarhan ensimmäisenä johtajana ja puuhamiehenä toimi Sahlberg, joka piti kunnianhimoisena tavoitteenaan kerätä sinne kaikki kotimaiset kasvit ja mahdollisimman paljon Suomen olosuhteissa viihtyviä ulkomaisia kasveja.

Kasvitieteellisen puutarhan nykyiset rakennukset ovat arkkitehti Gustaf Nyströmin käsialaa. Alkuperäiset kasvihuoneet korvattiin 1800-luvun lopulla Nyströmin piirtämillä uusilla kasvihuoneilla, jotka olivat puisista edeltäjistään poiketen takorautaiset: vuonna 1889 valmistui suuri trooppinen, lasikattoinen palmuhuone ja vuonna 1896 muut kasvihuoneet.

Samaan aikaan 1800-luvun jälkipuoliskolla perustettiin Kaisaniemen puutarhan systemaattinen, eli kasviheimoittain järjestetty osasto. 

Vuosikymmenien kuluessa kuitenkin rikkaruohot olivat vallanneet alaa, eikä kastelujärjestelmäkään enää vastannut nykypäivän vaatimuksia. 

Nykyaika toi mukanaan muitakin "harmeja":  kasvien ryhmittely oli vanhentunut 1990-luvulla käyttöön otettujen DNA-menetelmien myötä. 

Kun kasvihuoneita oli uudistettu useampaan otteeseen, viimeksi vuosina 1996-1998, oli ulkona oleva puutarha ja siellä oleva systemaattinen järjestely korkea aika laittaa nyt kuntoon.

Tuloksena on evoluutiopuu, joka avataan yleisölle nyt lauantaina 17. kesäkuuta. 

"Puun avulla evoluutio on helppo ymmärtää", sanoo Luonnontieteellisen keskusmuseon Luomuksen intendentti Mikko Piirainen

"Haarat johtavat eri suuntiin, eivätkä enää kohtaa."

Piirainen vastaa kasvien sijoittelusta Kaisaniemen uudistuneelle alueelle. Sitä pääsee katsomaan myös korkeammalta kasvimuseorakennuksen viereen rakennetulta terassilta, jolloin sen rakenne selviää paremmin. 

Evoluutiopuun ympäristöön on jo viime kesänä auennut aistien puutarha ja kansainvälisestikin kiinnostava sammal- ja jäkäläpuutarha.


Uudistetun ulkopuutarhan avajaiset la 17.6.2017. Ohjelmaa klo 1014, portti avoinna 1020, kasvihuoneet 17 asti.  Luvassa mm. musiikkia, opastettuja kierroksia ja askartelupaja. Puutarhassa on myös kahvila, Cafe Viola.
Huomaa, että sisäänkäynti vain Kaisaniemenrannan puoleisesta portista (Kaisaniemenranta 2).

Lisätietoja: Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha

Otsikkokuva: Wikipedia/Matti Paavonen, grafiikka: Luomus/Hannu Lunkka. Juttu perustuu osin Luomuksen tiedotteeseen.

Katso Tiedetuubin aiemmin esittelemiä paikkoja Tiedekiinnostavuuskartassa!

Missä Suomi oli sata vuotta sitten?

Pe, 01/20/2017 - 18:34 By Jarmo Korteniemi

Suomi on kulkenut satavuotisen historiansa aikana pitkän matkan. Matkaa on tehty sekä hyvin hitaasti että erittäin nopeasti. Eikä nyt puhuta kulttuurista, taloudesta tai poliittisista muutoksista, vaan todellisesta liikkeestä.

Suomi täyttää pian sata vuotta. Päätimme tarkistaa, kuinka pitkälle maamme on tuona aikana todellisuudessa kulkenut. Olimme itsenäistymisen aikoihin varsin kaukana nykypisteestä.

Matkaa on taitettu sekä maankuoren kommervenkkien että avaruudessa palloilun vuoksi yhteensä biljoonia kilometrejä. Matkan pituus ja vauhti toki riippuvat vertailukohdasta - sillä kaikki on, lopulta, hyvin suhteellista.

Kärsimättömille tiedoksi: Varsinaiset lukemat löytyvät taulukkona jutun lopusta.

Maa allamme kohoaa ja liukuu

Suomi on eräs harvoista maailman nousevista valtioista. Syynä on mannerjäätikön lommolle painaman pinnan oikeneminen.

Maankohoamisena tunnettu ilmiö on nopeinta Merenkurkussa ja hitainta kaakkoisrajalla sekä Utsjoella. Vaikka sadan vuoden nettonousu jääkin kaikkialla alle metriin, se riittää silti alavilla rannoilla valtaamaan paljon alaa Itämereltä. Maamme maapinta-ala on kasvanut sadassa vuodessa arviolta 700 neliökilometrillä.

Vastaavaa toki tapahtuu muillakin mannerjäätikön aiemmin peittämillä alueilla. Suomi on kuitenkin noiden seutujen valtioista ainoa, joka kohoaa kauttaaltaan. Tämä pätee ainakin, kun huomioon otetaan merenpinnan nousu (n. 2 mm/v). Se mitätöi maankohoamisen vaikutukset esimerkiksi jo Suomenlahden pohjukassa ja Etelä-Ruotsissa.

Maankohoaminen jatkuu vielä tuhansia vuosia, alati hidastuen. Jossain vaiheessa Perämerestä kuroutuu järviallas.

Nippelitieto: Maapallon nuorin ja nopeimmin kasvava poimuvuoristo Himalaja ja etenkin sen länsipuolella sijaitseva Karakoramin vuoristoalue kohoaa Suomen kanssa samaa tahtia (n. 2–7 mm/v).

Maamme siirtyy nykyiseltä paikaltaan myös sivuun. Tästä on kiittäminen mannerlaattojen liikettä.

Euraasian laatta työntyy idässä kohti Australiaa ja Tyyntämerta. Samalla pallon pinnalla kelluvan jättilaatan Euroopan puoleinen pääty siirtyy koilliseen. Suomi tietystikin mukana, parisen senttiä vuodessa.

Piruetit avaruudessa

Toisaalta Suomi (ja koko muu planeetta siinä sivussa) on taittanut aimo matkan pelkkiä piruetteja tehden. Vaikka pyörimistä akselin tai Auringon ympäri ei voi kutsua miksikään todelliseksi matkanteoksi, ne kertovat kuitenkin erilaisesta mittakaavasta.

Jos maapallon vuorokautisen kierron vetäisi sadan vuoden ajalta suoraksi, kerätyillä kilometreillä pääsisi jo lähes Jupiterin luo. Saman ajan vuotuinen kierto kantaisi vielä kauemmas, Aurinkokunnan ulkolaidoille, yli 600 kertaa Maata kauemmas Auringosta.

Mutta Maa ei suinkaan palaa vuoden välein samaan paikkaan. Liikumme vuodessa vajaat 50 astronomista yksikköä (AU eli Maan ja Auringon keskietäisyys) kohti suurta tuntematonta.

Loputon matka läpi tyhjyyden

Tähtemme Aurinko liikkuu avaruudessa, ja me tietysti kuljemme mukana. Kierrämme Linnunradan galaksin keskustan ympäri ja lisäksi heilumme hitaasti ylös-alas sen kiekon tasoon nähden. Liikettä ohjaa se sama asia joka pyörittää meitä planeettanakin: painovoima.

Juuri tällä hetkellä matkaamme jotakuinkin kohti kirkasta Vega-tähteä. Sadassa vuodessa olemme kulkeneet sinnepäin vajaan 5000 AU:n verran. Tämä vastaa matkaa meiltä Oortin pilven sisäreunaan.

Kulkumme Linnunradassa on toki sekin kiertoliikettä, joka ajan mittaan tuo meidät "samoille seuduille" takaisin. Kierros on kuitenkin niin pitkä, että yksi sadan vuoden pätkä on käytännössä suoraa matkaa. Edellisen kerran olimme näillä seuduin ennen dinosaurusten valtakautta, triaskauden alussa 240 miljoonaa vuotta sitten.

Linnunrata ja hieman sitä suurempi Andromedan galaksi ovat matkalla toisiaan kohti noin 110 kilometrin sekuntivauhtia. Törmäys tai oikeammin yhdistyminen alkaa noin 4–5 miljardin vuoden kuluttua ja kestää parisen miljardia vuotta. Tuloksena syntyy elliptinen galaksi, johon muutkin lähigalaksit ennen pitkää sulautuvat.

Tämän kaiken päälle tulee sitten vielä se kaikkein ultimaattisin liike. Tuota matkaa taitamme huimaa 500 kilometrin sekuntivauhtia, mikä havaitaan kosmisen taustasäteilyn mikroaaltoalueelta punasiirtymänä. Myös kaikki lähigalaksit ovat matkalla samaan suuntaan, joten yhdistyminen niiden kanssa tapahtuu matkalla.

Suuntamme on kohti "Suurta attraktoria" tai "puoleensavetäjää" (vakiintunutta suomennosta Great attractor -termille ei liene olemassa). Kyse ei ole mistään yksittäisestä kohteesta, vaan noin 100 000 lähimmän galaksin muodostaman Laniakean superjoukon keskipisteestä. Matkaa sinne on parisensataa miljoonaa valovuotta.

Taivaalla tätä lopullista kulkusuuntaa osoittaa tähdistö Etelän kolmio, joka ei tosin näy meiltä ollenkaan. Mutta siihen suuntaan mekin olemme matkalla, kovaa vauhtia.

Satavuotisen taipaleensa aikana Suomi on siis kulkenut aimo pätkän. Olimme sekä muutaman kymmenen senttiä alempana että tuhansia astronomisia yksiköitä tuollapäin.

Kuljettua kokonaismatkaa voi halutessaan yrittää laskea ynnäämällä alati kääntyileviä suuntavektoreita toisiinsa:

Satavuotiaan Suomen toikkarointi maailmankaikkeudessa
Syy Nopeus nykyisin Sadassa vuodessa kuljettu matka
Maankohoaminen

3 mm/v (Kotka, Utsjoki)
6 mm/v (linjat Turku-Kuopio, Salla-Kolari)
9 mm/v (Vaasa-Raahe)

30 cm (Kotka, Utsjoki)
60 cm (Turku-Kuopio, Salla-Kolari)
90 cm (Vaasa-Raahe)

Mannerlaatan liike 2 cm/v, itäkoilliseen 2 m
Vuorokausikierto

Vastapäivään (pohjoisnavalta katsoen):
160 m/s (Utsjoki)
200 m/s (Oulu)
230 m/s (Hanko)

500 milj km = 3,3 AU (Utsjoki)
630 milj km = 4,2 AU (Oulu)
730 milj km = 4,9 AU (Hanko)
Vuosikierto 29,8 km/s, vastapäivään (pohjoisnavalta katsoen) 94 mrd km = 630 AU
Kiertoliike Linnunradassa 220 km/s, kohti Vegaa 700 mrd km = 4 600 AU = 0,07 vv
Oskillaatio Linnunradan kiekon suhteen 7 km/s, kohti galaktista pohjoista 22 mrd km = 150 AU
Kohti Andromedan galaksia 110 km/s (kokonaisnopeus) 350 mrd km = 2 300 AU = 0,04 vv
Laniakean superjoukon vetovoima 500 km/s, kohti Etelän kolmiota 1 500 mrd km = 11 000 AU = 0,16 vv

1 AU = 149 597 870,7 km (Maan ja Auringon keskietäisyys)
1 vv = 63 241 AU = 9 460 730 472 580,8 km (valon vuodessa kulkema matka)