Kuten kerroimme viime lauantaina, on etelänavalla olevan tutkimusaseman 48-henkisen miehistön yksi jäsen sairastunut niin vakavasti, että hänet pitää tuoda asemalta pois keskellä Etelämantereen yötä. Normaalisti lentokoneet eivät liikennöi asemalla maaliskuun ja lokakuun välisenä aikana lainkaan huonojen sääolojen, kaamoksen ja erittäin kylmän lämpötilan vuoksi.

Vastaavia lentoja on tehty aikaisemmin vain kaksi ja muutamia kertoja lentokoneet ovat käyneet pudottamassa tarvikkeita asemalle kesken ankaran talven.

Nyt lennosta vastaa aikaisemmat kaksi pelastuslentoa tehnyt kanadalainen Etelämantereen huoltolentoja normaalisti kesäaikaan hoitava yhtiö, joka kaksi konetta lähti viime viikolla pitkälle matkalleen Kanadasta kohti Etelämannerta pysähtyen matkalla useita kertoja tankkaamaan. Ne saapuivat toissa päivänä Iso-Britannian napatutkimusorganisaation ylläpitämälle Rotheran asemalle Etelämantereen Chilen puoleisessa osassa ja koneista toinen jatkoi eilen aamulla polttoainetäydennyksen jälkeen kohti Amundsen-Scott -asemaa noin 2400 kilometrin päässä.

Sää oli suotuisa koko lennon ajan, joten kaikki sujui parhaalla mahdollisella tavalla. Kone viipyi etelänapa-asemalla kymmenen tunnin ajan, jotta lentäjät ehtivät levätä hieman ja kone voitiin tankata uudelleen. Sään tarkistamisen ja potilaiden kyytiin ottamisen jälkeen kone lähti takaisin kohti Rotheraa, minne se saapui tänään illansuussa Suomen aikaa.

Koneista toinen oli Rotheran asemalla valmiina lähemään apuun, mikäli toiselle koneelle olisi tullut vaikeuksia etelänavalla.

Lennolla oli siis mukana kaksi potilasta: yksi vakavasti sairastunut työntekijän ja toinen henkilön, joka oli loukkaantunut jo aiemmin vain lievästi. Jälkimmäisen tila ei olisi vaatinut välitöntä siirtoa parempien hoitopaikkojen ääreen, mutta sellaisen ollessa tarjolla, hänetkin päätettiin lennättää pois asemalta.

Etelänavan tutkimusasemaa ylläpitävä Yhdysvaltain tiedesäätiö NSF ei ole kertonut potilaista ja heidän tilanteestaan muuta kuin sen, että he ovat asemaa ylläpitävän Lockheed Martin -yhtiön työntekijöitä ja että heidät kuljetetaan nyt saamaan sairaalahoitoa. Todennäköisesti he jäävät hoitoon Chileen, missä on lähimmät normaalisti varustetut sairaalat.

Aiemmilla evakuointilennoilla vuosina 2001 ja 2003 syinä ovat olleet sappirakon tulehdus ja sappikivet.

Etelämantereen talvi on nyt syvimmillään. Paitsi että etelänavalla on päivätön päivä, eli jatkuva pimeys, ovat sääolosuhteet varsin haastavat: tuulista ja erittäin kylmää. Lentäminen näissä olosuhteissa on erittäin vaarallista ja haastavaa. Mutta kuten muutaman kerran aikaisemminkin, on lento tutkimusasemalle ainoa mahdollisuus pelastaa sairastuneen työntekijän henki.

Asemaa hallinnoiva Yhdysvaltain tiedesäätiö (National Science Foundation, NSF) ei ole täsmentänyt millaisesta sairastapauksesta on kyse, mutta kyseessä on jokin varsin vakava tapaus, koska asemalla lääkäreitä paikalla ja sen sairasosastolla pystytään tekemään jopa yksinkertaisia leikkauksia. Aikaisemmin esimerkiksi aggressiivinen syöpä on ollut syynä pikaiseen pelastuslentoon, koska aseman laitteistoilla ja lääkkeillä ei pystytä sellaista hoitamaan – ja aikaa normaaliin paluuseen asemalta ihmisten ilmoille on vielä lähes puoli vuotta.

Kyseinen työntekijä on aseman ylläpitoon osallistuvan alihankkijan, Lockheed Martin -yhtiön palveluksessa. Jos torstaina käynnistynyt pelastusoperaatio etenee suunnitelman mukaan, saapuu lentoon osallistuva kone asemalle huomenna sunnuntaina.

Koneita lähtee matkaan itse asiassa kaksi. Lentokoneet ovat Twin Ottereita, vaikeissa olosuhteissa käytettäväksi suunniteltuja kaksimoottorisia potkuriturbiinikoneita, jotka lähtivät matkaan Kanadasta, Calgarystä. Operaatiosta vastaa kanadalainen Kenn Borek Air, Ltd. -yhtiö, joka lentää koneilla normaalisti Etelämantereen kesän aikana huoltolentoja mantereen tutkimusasemille. Etelän talven aikana koneita huolletaan, joten ne ovat olleet Kanadassa. Lentokausi kestää normaalisti Etelämantereella lokakuusta helmikuuhun.

Twin Otterit (otsikkokuvassa) on jo lennetty Etelä-Amerikkaan, mistä matka on jatkunut brittiläiselle Rotheran tutkimusasemalle Etelämantereen Amerikan puoleisessa osassa. Koneista toinen jatkaa sieltä 2400 kilometrin päähän etelänavalle, kun toinen kone jää odottamaan lähtövalmiina Rotheralle. Jos Amundsen-Scott -asemalle lentävä kone joutuu pulaan, on voi toinen kone lähteä nopeasti apuun.

Suurin osa lentokoneista ei kykene lentämään Etelämantereella parhaillaan olevissa erittäin kylmissä olosuhteissa, mutta Twin Otterit voivat toimia lähes normaalisti. Niiden polttoainetankkeja tosin pitää lämmittää koko ajan, ettei polttoaine jähmety noin -70°C:n pakkasessa hyytelöksi. Koneissa on sukset ja nykyaikaiset suunnistuslaitteet, joilla se pystyy laskeutumaan täydessä pimeydessä aseman talven aikana hoitamattomalle jääkiitoradalle.

Vaikka kyseessä on harvinainen ja vaarallinen pelastuslento, ei se ole suinkaan ensimmäinen sellainen. Esimerkiksi Kenn Borek -yhtiö on tehnyt kaksi vastaavanlaista lentoa jo vuosina 2001 ja 2003.

Amundsen-Scott -tutkimusasemalla on parhaillaan 48 henkilöä, jotka pitävät asemaa ja sen tutkimushankkeita toiminnassa koko pitkän Etelämantereen talven ajan. Normaalisti ensimmäinen lento asemalle saapuu lokakuussa.

Ounasjoen rannalla Rovaniemellä sijaitsevan Arktikumin tiedekeskuksen näyttelypäälliköllä Nicolas Gunslaylla on intohimoinen suhde ruokaan.

Ei olekaan ihme, että taitava ruuanlaittaja on jo pidempään suunnitellut aiheesta näyttelyä. Ruuan kautta voidaan käsitellä paitsi arktisia kulttuureja myös monia aluetta ravistelevia teemoja, kuten globalisoitumista, ilmastonmuutosta ja kestävää kehitystä.

Gunslay muutti Ranskasta Rovaniemelle lähes parikymmentä vuotta sitten. Miten ranskalainen ja lappilainen ruokakulttuuri eroavat toisistaan?

"Meillä täällä Lapissa ei ehkä ole määrää mutta meillä on laatua", Gunslay kuvaa.

Poronliha, siika, herkkutatit, mustikka… Lappilainen arkiruoka on etelämpänä todellista gurmeeta.

"Jos poronliha 'löydettäisiin' Euroopan metropoleissa, sitä ei enää riittäisi meille."

Satovaihtelu on pohjoisessa suurempaa kuin etelämpänä, koska kasvukausi on lyhyt ja lajeja vähemmän. Kun halla vie hillat, sitä päivitellään kahvipöydissä, huokaillaan poroaidoilla ja uutisoidaan sanomalehdissä.

Gunslayn mukaan ruoka on Ranskassa hyvin sosiaalinen ilmiö, kun taas pohjoisessa suhtautuminen on käytännöllisempää. Esimerkiksi poro- tai kalakeittoa on helppo keittää kerralla iso määrä ja maku on mitä mainioin. On syömisellä toki pohjoisessakin seurallinen puolensa. 

"Makkaroiden paistaminen nuotiolla vastaa sosiaalisuudessaan hyvinkin kolmen tunnin illallista."

Nam nam -näyttelyssä katsellaan, haistellaan ja ehkä jopa maistellaan pohjoisen luonnon antimia. Arktinen tietokattaus tarjoillaan ravintolamaisessa ympäristössä, lappilaisin maustein.

NAM NAM – Arktisia antimia -näyttely on avoinna tiedekeskus Arktikumissa Rovaniemellä 3.6.2016–23.4.2017. 

Otsikkokuvassa on vasemmalla arktisia marjoja ja oikealla poron jalka.

Juttu perustuu Lapin yliopiston tiedotteeseen. Kuvat: Arto Vitikka / Arktinen keskus

Mercator-Hondius-atlas perustuu maailmankuulun alankomaalaisen kartografin Gerardus Mercatorin vuonna 1595 julkaistuun atlakseen, joka on karttakirjallisuuden perusteos. 

"Mercatorin tarkoituksena oli luoda kartoin ja tekstein kokonaisesitys maapallosta. Hän kuitenkin kuoli kesken hankkeen ja atlas jäi kesken", tutkija Janne Tunturi kertoo. 

"Hanketta jatkoi toinen kartografi, Mercatorin painolaatat hankkinut Jodocus Hondius."

Hondius liitti mukaan uusia karttoja ja Petrus Montanus kirjoitti atlakseen latinankieliset tekstit. Atlaksen kartat ovat kuuluisia, mutta noin kolme neljännestä siitä on tekstejä. Siksi atlas heijastelee myös uuden ajan alun tekstuaalista maailmankuvaa.

Kirjoitimme jokin aika sitten planeettamme korkeimmasta vuoresta, joka löytyykin yllättäen Ecuadorista. Tämä herätti vilkasta keskustelua sosiaalisessa mediassa. "Suurin" kun voi tarkoittaa monia asioita, ja jopa "korkeuskin" on yllättävän suhteellista.

Maapallolla on useita vuoria, joita kutakin voi ihan todella kutsua planeetan suurimmaksi: Mount Everest, Mauna Kea, Mauna Loa, Tamun massiivi, sekä Chimborazo.

Otsikkokuvassa on hieman perusteellisempi katsaus asiaan infografiikan muodossa. Kaikki vuoret ovat samassa skaalassa, ja kuvan saa tarkemmaksi klikkaamalla.

Päivitys 22.5.2016 klo 19.15: Havaijin vuorten profiili vaihdettu (aiemmpi profiili antoi Mauna Kean korkeudeksi 9,2 km, nykyinen 9,9 km), sekä lisätty symbolien selite ja merenpinta Tamun massiivin kohdalla.

Kuva: Jarmo Korteniemi

Saaristomeren karunvehreä luonto kiehtoo. Siksi olen talkooleirillä hoitamassa Jungfruskärin perinnemaisemia.

Haravoin kohtaa, jossa maasta paljastuu yllättäen punatiilistä mursketta. Muistelen kuulleeni, että jostain tästä kulki aikoinaan armeijan huoltotie. Ja tuossa vieressä oleva suuri gneissijärkäle on varmaankin ollut rajapyykki. Mahtaisiko olla peräti torppariajalta?

Jos Ahvenanmaata ei lasketa, Jungfruskäriä lännemmäs ei Suomen kamaralla taida päästä. Linnuntietä sekä Turkuun että Maarianhaminaan on täältä noin 70 kilometriä.

Saarilla on mielenkiintoinen historia. Täällä kuitenkin kiehtoo eritoten se, kuinka saumattomasti eri aikakaudet nivoutuvat yhteen.

Kun vuoren korkeus mitataan merenpinnasta, on Everest edelleen kaikkein korkein. Mutta miksi mitata meren pinnasta, koska se ei ole kautta koko maapallon samalla etäisyydellä planeettamme keskipisteestä? 

Kuten monet satelliitit ovat osoittaneet hyvin konkreettisesti, viimeksi eurooppalainen GOCE, on maapallo muodoltaan muhkurainen. Lisäksi Maa on hieman soikea: napa-alueet ovat noin 21 kilometriä lähempänä keskipistettä kuin päiväntasaaja. 

Verrattuna maapallon halkaisijaan, eivät erot ole suuria suhteellisesti, mutta Everestin kannalta tilanne on se, että vaikka sen korkeus meren pinnasta – keskimääräisestä, yhteisesti sovitusta nollatasosta – on 8848 metriä, ei sen huippu ylety "kuin" 6382,605 kilometrin päähän maapallon keskipisteestä.

Näin laskien korkein tiedossa oleva vuori onkin virallisesti 6263,47 metriä korkea Chimborazo, joka kohoaa 6384,416 kilometrin päähän keskipisteestä. Ero ei ole suuri, mutta on kuitenkin selvä.

Noin 180 kilometrin päässä etelään pääkaupunki Quitosta sijaitseva Chimborazo on hiipunut tulivuori, joka on ollut vaiti jo noin 1400 vuotta.

Erittäin tarkoilla satelliittipaikannuslaitteilla varustautuneet tutkijat saivat  mittauksissaan selville muitakin planeettamme oikeasti korkeimpia paikkoja. Kakkosena Chimborazon jälkeen tulee Perussa sijaitseva Huascáran, jonka 6768 metriä eivät perinteisesti mitattuna riittäisi lainkaan huippuhuippujen listalla kovinkaan korkealle.

Tänään 37 vuotta sitten, 28. maaliskuuta 1979 tapahtui Yhdysvalloissa, Pennsylvaniassa lähellä Harrisburgin kaupunkia sijaitevassa Three Mile Islandin ydinvoimalassa vakava onnettomuus.

Sitä edellisestä vakavasta ydinvoimalaonnettomuudesta oli ennättänyt jo kulumaan aikaa, sillä se tapahtui vuonna 1957 Kyštymissä, Neuvostoliitossa.

Three Mile Islandin onnettomuus oli kansainvälisellä ydinlaitostapahtumien asteikolla luokkaan 5 kuuluva tapahtuma, eli siitä ei aiheutunut henkilövahinkoja eikä merkittäviä ympäristövaikutuksia, mutta laitokselle koitui siitä suuria vahinkoja.

Onnettomuudessa vapautui ilmaan hieman radioaktiivista xenonia ja kryptonia. Ihmisille ja luonnolle vaarallista radioaktiivista jodia vapautui vain hyvin vähän, koska voimalan suojarakennus toimi kuten oli suunniteltu.

Päästöstä aiheutui ympärillä asuville noin kahdelle miljoonalle asukkalle 14 µSv:n säteilyannos, mikä ei ollut vaarallista. Normaali röntgenkuva on noin 32 µSv.

Voimalan kakkosyksikön ydin suli osittain, ja koska paria viikkoa ennen onnettomuutta elokuvateattereihin saapui elokuva The China Syndrome, joka käsitteli ydinvoimakatastrofia ja erityisesti ytimen sulamista (ns. Kiina-ilmiötä), nousi onnettomuus heti otsikoihin. Onnettomuus oli toki merkittävä, mutta siitä muodostui julkisuudessa todellisuutta suurempi tapaus. Koska onnettomuus tapahtui myös Yhdysvalloissa, levisi uutinen heti kaikkialle.

Onnettomuusalueen puhdistus alkoi välittömästi onnettomuuden jälkeen ja saatiin virallisesti päätökseen vuonna 1993, jolloin hintaa operaatiolle oli tullut karkeasti yksi miljardi nollaria.

Voimalan toinen yksikkö, numero 1, on edelleen toiminnassa ja se on tarkoitus pitää tuotannossa vuoteen 2034 saakka.

Yhdysvaltain kansallisarkistosta peräisin olevassa kuvassa presidentti Jimmy Carter lähtee Three Mile Island in voimala-alueelta vierailtuaan paikalla 1.4.1979.

Olemme seuranneet suomalaisten Etelämanner-retkikuntien lisäksi Tiedetuubissa varsin paljon ranskalais-italialaisen Concordia-aseman tapahtumia, koska siellä tehdään varsin paljon yleiseurooppalaisia tutkimuksia ja mukana siellä on aina Euroopan avaruusjärjestön lääkäri.

Hänen tehtävänään on paitsi pitää huolta 12-henkisen ylitse pimeän talven asemalla olevan miehistön terveydestä, niin myös tehdä tutkimusta, joka liittyy avaruuslentoihin sekä olemiseen suljetuissa, hyvin avaruuslentoja vastaavissa olosuhteissa.

Asuminen, oleminen ja työn tekeminen Etelämantereen tutkimusasemalla on monessa mielessä jopa vaativampaa kuin avaruuslento, vaikka olosuhteen aseman ulkopuolella eivät ole yhtä vaikeat.

Nytkin Concordia-asemalla on "vain"-43,2°C, joka tosin tuulen tuiverruksessa tuntuu samalta kuin -57,9°C.

Kaamokseen on Concordialla vielä aikaa pari kuukautta, mutta nyt miehistö on jo yksin. Ja pysyy eristyksissä muusta maailmasta yhdeksän kuukauden ajan.

Päivän kuvana olevan tunnelmakuvan viimeisen koneen lähtemisestä otti tänä vuonna ESAn lääkärinä toimiva Floris van den Berg, joka kertoo seikkailustaan paitsi ESAn Concordia-blogissa, niin myös omassa blogissaan.

Kuvan kone on myös kiinnostava: se on vuonna 1942 valmistunut Douglas DC-3, joka toimi toisessa maailmansodassa huoltokoneena ja sen jälkeen eri puolilla maailmaa mitä erilaisimmissa tehtävissä, ennen kuin Basler-niminen yhtiö asensi 1990-luvulla sen mäntämoottorien tilalle potkuriturbiinit ja muutti koneen Etelämantereen olosuhteisiin sopivaksi. Nyt kone tunnetaan nimellä Basler BT-67.

Vaikka jännitteet Venäjän ja ns. läntisen maailman välillä ovat viime aikoina kiristyneet, laukaistaan Baikonurista ja maan toisesta suuresta avaruuskeskuksesta, Suomen rajan tuntumassa olevasta Plesetskistä jatkuvasti myös läntisten maiden satelliitteja. Ja niin eurooppalaiset, yhdysvaltalaiset, kanadalaiset kuin japanilaisetkin avaruuslentäjät nousevat avaruusasemalle Baikonurista.