Antarktis

Tutkimusta ja huoltohommia

Tällä tutkimuskaudella tehtiin meteorologiseen tutkimukseen liittyviä kenttämittauksia ja keräsi vuoden aikana tutkimuslaitteiden keräämiä jatkuvia havaintoja. Retkikunta pystytti uusia meteorologisia mittauspisteitä, lähetti päivittäin luotauspalloja ja huolsi pysyviä mittauslaitteita.

Tutkimusasemalla myös huollettiin tela-ajoneuvoja, jotka ovat palvelleet tutkimusta jo 20 vuotta. Lisäksi asemalla tehtiin suunnittelutyötä aseman muuttamiseksi entistä ympäristöystävällisemmäksi.

Suomen Etelämanner-tutkimusasema Aboa sijaitsee Kuningatar Maudin maalla 130 kilometrin päässä rannikolta, noin 5 000 kilometrin päässä Etelä-Afrikan Kapkaupungista. Tutkimusasema on pystytetty etelän kesän 1988–1989 aikana. Aboa tarjoaa hyvät työ- ja asuintilat 16 hengen retkikunnille.

Tiedetuubi on normaalisti seurannut aktiivisesti FINNARP-tutkimusretkikuntien toimia, mutta tällä kerralla mm. julkaisujärjestelmäämme tehtävät muutokset ja tavallista hiljaisempi julkaisutahti ovat sotkeneet tätä traditiota. Tämänkin retkikunnan toimia on kuitenkin voinut seurata hyvin Retkikuntaraporteissa, jotka luonnollisesti ovat luettavissa myös jälkikäteen.

Juttu on lähes suoraan kopioitu Ilmatieteen laitoksen tiedote. Kuvat: Priit Tisler (kaksi ensimmäistä) ja Vesa Marttila (viimeinen).

Yllä olevassa kuvassa merenkulkumuseo on vasemmalla ja Fram-museo oikealla. Otsikkokuvan on ottanut David Haberthür.

Juttu on julkaistu alun perin 6. heinäkuuta 2016.

Tiedetuubin esittelemiä tiedekeskuksia ja muita kiinnostavia kohteita

Grönlannin ja Etelämantereen jäähyllyt vaikuttavat merenpinnan nousuun tällä vuosisadalla enemmän kuin mikään muu. Nopeimpien valtameriin kulkevien jäävirtausten hidastaminen voisi tuoda muutaman vuosisadan verran lisäaikaa ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja rannikoiden suojelemiseksi.

"Vain muutamat erittäin nopeasti virtaavat jäätiköt Grönlannissa ja Etelämantereella kuljettavat suuren osan jäätiköistä mereen, jossa ne sulaessaan nostavat merenpinnan tasoa", kertoo John Moore, joka on Lapin yliopiston Arktisen keskuksen tutkimusprofessori ja Pekingin yliopiston johtava tutkija.

"Nämä jäätiköt ovat kooltaan kymmeniä kilometrejä suuntaansa, ja niiden vakauttaminen on houkuttelevampi kohde kuin suojavallien rakentaminen maailman rannikoille."

Mooren lisäksi Nature-artikkelin tutkimusryhmään kuuluvat Rupert Gladstone Lapin yliopiston Arktisesta keskuksesta, Thomas Zwinger Tieteen tietotekniikan keskus CSC:stä ja Michael Wolovick Princetonin yliopistosta USA:sta. Tutkimuksessa on siis vanha suomalaisvivahde.

Antarktiksen jäätikön nopeuskartta (metriä vuodessa). Valkoinen viiva näyttää, missä jäätikkö alkaa kellua. Jäätikkövirrat näkyvät nopeimmin virtaavina alueina. Pine Island (PIG) ja Thwaites (TG) -jäätiköt ovat nopeimmat. Nämä kaksi kuljettavat suurimman osan Antarktiksen menettämästä jäästä mereen.

Jäätiköiden sulamista voitaisiin tutkijoiden mukaan hidastaa kolmella tavalla. Ensimmäiseksi sulamista kiihdyttävän lämpimän meriveden pääsy jäähyllyjen alle voitaisiin estää penkereillä. 

Toiseksi, jäähyllyjä voisi tukea rakentamalla mereen keinotekoisia saaria siihen kohtaan, missä jäähyllyt alkavat kellua. 

Kolmanneksi, jäätiköt liukuvat niiden pohjalla olevan ohuen vesikerroksen päällä ja jäätiköiden virtaamista voisi hidastaa kuivaamalla niiden pohjakallion joko johtamalla veden muualle tai jäädyttämällä sen. 

"Kehittyneet jää/valtamerimallinnukset auttavat arvioimaan esitettyjen ideoiden tehokkuutta", kertoo sovellusasiantuntija Thomas Zwinger.

Näiden esitettyjen toimien mittakaavat ja kustannukset ovat verrattavissa nykyisiin suuriin maa- ja vesirakennushankkeisiin, mutta lisähaasteen tuovat pitkät etäisyydet ja napa-alueiden karut olosuhteet. 

Keinotekoisia saaria on rakennettu esimerkiksi Hong Kongin uudelle lentokentälle, Norjassa vettä johdetaan jäätikön alta kalliotunneleita pitkin vesivoimalaitokseen ja Grönlannissa nopeimmin virtaavan jäätikön eteen rakennettavan penkereen pituus olisi vain viisi kilometriä ja korkeus sata metriä.

Mahdollisten riskien selvittäminen, etenkin paikallisiin ekosysteemeihin kohdistuvien, vaatii huolellista kenttätyötä ja tietokonemallinnusta. Jäätiköt tarvitsevat pohjakallion kartoitusta ja sulamisnopeuden määritystä. Eteläisen jäämeren ilmastomallia pitää kehittää ja Pohjois-Atlantin virtauksia Grönlannin jäähyllyihin pitää selvittää.

Tutkijoiden mielestä suurin riski on, ettei tehdä mitään tai että nämä toimenpiteet eivät toimi. Rakennustöiden vaikutukset jäisivät pieniksi ja paikallisiksi verrattuna jäätiköiden romahtamiseen ja maailmanlaajuiseen nopeaan merenpinnan nousuun.

Jäätiköiden vakauttaminen geotekniikan keinoin ei vähennä kasvihuonekaasujen aiheuttamaa ilmaston lämpenemistä. Jäätiköiden kohtalo riippuu viime kädessä siitä, kuinka nopeasti päästöt vähenevät. Jos kasvihuonekaasujen päästövähennysten huippu saavutetaan pian, jäätiköiden säilyttämisen pitäisi olla mahdollista.

Jos päästöt jatkavat kasvuaan, tavoitteena on hallita jäätiköiden romahtamista, tasoittaa merenpinnan nousunopeutta ja helpottaa sopeutumista.  

*

Juttu perustuu Arktisen keskuksen tiedotteeseen. Otsikkokuva: CSIRO.

Amundsen-Scottin aseman perinteenä on ollut tehdä joka vuosi uusi merkki etelänavalle ja asettaa se uudelle, tarkalle etelänavan paikalle 1. tammikuuta.

Perinteenä on myös ollut se, että uuden merkin on tehnyt tai sen on teettänyt jokin paikalla asemalla oleva tutkimusryhmä. Tänä vuonna vastuun kantoi Martin Wolf IceCube -neutrino-observatoriosta.

Toinen perinne on se, että samaan aikaan niin sanottu 300 Club -kerho saa lisää jäseniä. Kyseessä on varsin elitistinen joukko, sillä kyseessä ovat henkilöt, jotka ovat juosseet superkylmässä Etelämantereen ilmassa etelänapamerkin ympäri alasti.

Yleensä klubiin liittyminen tapahtuu siten, että ulos lenkille lähdetään asemalla olevasta saunasta.

Kyllä, etelänavalla on sauna.

Jalkineet on sallittu, joten saunasta lähtiessä laitetaan kengät jalkaan, sen jälkeen tyypillisesti kävellään ripeästi merkille sekä sen ympäri ja palataan saunaan lämmittelemään.

Juokseminen ei ole hyvä ajatus, koska asema sijaitsee 2835 metrin korkeudessa ja siksi ilma on hyvin ohutta. Niinpä jo merkin ympäri kävely ilman rihman kiertämää on itse asiassa vaativa suoritus.

Koko Etelämannerta peittää paksu jäätikkö, ja sen vuoksi myös etelämannerasema on itse asiassa kuin se olisi vuoren huipulla, vaikka sen ympärillä on vain laaja lumi- ja jäätasanko.

Ohut ilma onkin matalien lämpötilojen, rajujen tuulien ja pitkän sysipimeän yön lisäksi eräs Etelämantereen keskellä olevien tutkimusasemien hankaluuksista.

Pysyvää asumista jo vuodesta 1956

Maantieteellisen etelänavan tutkimusaseman on perustanut Yhdysvallat vuonna 1956 ja se on ollut siitä alkaen ympärivuotisesti asuttu. Nykyisin noin 50 henkeä on siellä läpi pitkän, kylmän ja pimeän talvikauden, ja kesäisin yöttömän yön aikaan siellä on parhaimmillaan yli 200 henkilöä.

Asema perustettiin siis kylmän sodan aikaan, ja vaikka Etelämanner on demilitarisoitua aluetta, näkyy tämä siinä. että magneettisen etelänavan päällä on Neuvostoliiton/Venäjän Vostok-asema.

Kolmas suuri Etelämantereen jäätikön päällä oleva asema on ranskalais-italialainen Concordia, joka sijaitsee erään jäätikössä olevan kohoaman päällä 3233 metrin korkeudessa.

Kaksi muutakin muistomerkkiä

Maantieteellisellä etelänavalla on kaksi muutakin historiallista jäännettä.

Ensimmäinen niistä on peräisin joulukuulta 1911. Silloin norjalaisen Roald Amundsenin retkikunta saapui ensimmäisenä etelänavalle ja pystytti sinne telttansa. Tämä tapahtui tarkalleen 14. joulukuuta 1911.

Yllä olevassa kuvassa on retkikunta katsomassa telttaansa: vasemmalla Amundsen, ja siitä oikealle Helmer Hanssen, Sverre Hassel ja Oscar Wisting. Kuvan otti Olav Bjaaland.

Teltta on sittemmin hautautunut lumen alle, eikä sen tarkkaa sijaintia tiedetä, mutta se on silti julistettu historialliseksi muistomerkiksi. Arvioiden mukaan teltta on noin 17 metriä pinnan alla noin kahden kilometrin päässä nykyisestä etelänavasta.

Toinen historiallinen paikka on ensimmäisen Argentinan retkikunnan paikalle vuonna 1965 jättämä lipputanko. Se on puolestaan noin puolen kilometrin päässä asemalta.

Video vuodelta 2016

Alla oleva video näyttää etelänapamerkin paljastuksen vuonna 2016. Valitettavasti nakujuoksua ei ole kuvattu...ainakaan virallisesti.

Vulkaanisten superpurkausten kaasut yksi tutkimusaihe

Tämän vuoden retkikuntaan kuuluu yhdeksän henkeä: retkikunnan johtaja, varajohtaja, kokki, konemestari, sähkömies ja lääkäri sekä kaksi tutkijaa.

Aikaisempien vuosien tapaan asemalla tehdään tutkimusten lisäksi myös erilaisia korjaustöitä. Tänä vuonna suurimmat huoltotyöt keskittyvät jätekuljetuksiin ja aseman tutkimustoiminnan edellytysten parantamiseen. Asemalle asennetaan kaksi uutta monitoimikonttia tutkijoiden majoitus- ja työtiloiksi. Samalla huolletaan Aboan ympärivuotiset mittausjärjestelmät.

Eräs tärkeimmistä tutkimusaiheista on vulkaanisten superpurkausten kaasut.  

Noin 180 miljoonaa vuotta sitten valtava, nk. Karoon vulkaaninen superpurkaus aiheutti globaalin ympäristökatastrofin ja käynnisti Pangean repeämisen nykyisiksi mantereiksi. Tutkimusasema Aboa on perustettu Karoon laavakerrostuman päälle. Purkautuvista magmoista vapautui ilmakehään megatonneittain rikkidioksidia ja muita kaasuja. Magmojen kaasukoostumusta ei tunneta tarkasti.

"Muinaisten laavakivien sisältämät, magmakammiossa muodostuneet kiteet ovat geologinen aikakapseli. Niiden sisälle on jäänyt vangiksi pieni määrä magman kaasuja, joita retken aikana on tarkoitus tutkia", kertoo Helsingin yliopiston tutkija Arto Luttinen.

Luonnontieteellisen keskusmuseon geologinen VALVE-projekti (Volatiles and Large Volcanic Eruptions) tutkii Karoon magmapurkauksen alkuperää ja ympäristövaikutuksia kiteiden kaasupitoisuuksien ja muiden geokemiallisten mittausten avulla. Keskeisimmät yhteistyötahot ovat Carnegie Institution for Science, Woods Hole Oceanigraphic Institution ja Helsingin yliopiston Geotieteiden ja maantieteen laitos.

Retkikunta vierailee Aboalla vuosittain

Suomen Etelämanner-tutkimusasema Aboa sijaitsee Kuningatar Maudin maalla noin 130 kilometrin päässä rannikolta ja noin 5000 kilometrin päässä Etelä-Afrikan Kapkaupungista. Tutkimusasema on rakennettu etelän kesän 1988/1989 aikana. Oman tutkimusaseman rakentamisen jälkeen Suomesta on tehty tutkimusmatkoja Etelämantereelle säännöllisesti. Tutkimusaiheet ovat liittyneet mm. ilmatieteisiin, geologiaan ja geofysiikkaan.  

Ilmatieteenlaitoksessa toimiva Suomen Etelämanner-logistiikka FINNARP ylläpitää tutkimusasema Aboaa ja järjestää Suomen Etelämanner-tutkimusohjelman hankkeiden kenttätyöt.  Tutkimusmatkoilla tehdään vuosittain noin kahden kuukauden ajan marras- ja helmikuun välisenä aikana, jolloin Etelämantereella on kesä, lämpötilan pysytellessä 0–20 pakkasasteen välillä. Etelämantereen kesälle on tyypillistä jatkuva valo ja voimakas auringon säteily sekä ankarat lumimyrskyt.

Aboa tarjoaa hyvät työ- ja asuintilat 12 hengen retkikunnille. Tilapäisesti asemalle mahtuu majoittumaan 18 henkilöä. 

"Retkikunnan työ on vaativaa Etelämantereella", kertoo retkikunnan johtaja Mika Kalakoski kertoo arjesta Aboan tutkimusasemalla. 

"Työskentely Etelämantereella kaukana muusta maailmasta on vaativaa ja ennakkovalmistelut ovat onnistumisen kannalta ratkaisevassa asemassa. Erityisesti henkilöstön valintaan ja valmentautumiseen kiinnitetään paljon huomiota. "Etelämantereella ei näy televisio, eikä siellä toimi internet tai puhelin. Satelliittijärjestelmän välityksellä voi lähettää ja vastaanottaa sähköpostiviestejä, mutta sekin on hidasta. Vettä suihkuihin ja juomavedeksi saadaan läheiseltä jäätiköltä tai lunta sulattamalla."

Juttu perustuu Ilmatieteen laitoksen tiedotteeseen ja retkikuntaraporttiin. Kuvat: Priit Tisler.

Jutussa on käytetty myös Helsingin yliopiston tiedotuksen lähettämää materiaalia.

Jääkauden kylmimmässä vaiheessa mannerjäätikkö yhdisti Huippuvuoret Euraasian mantereeseen. Nykyisen Barentsinmeren kohdalla lepäsi tuolloin kaksi kilometriä paksu jäätikkö, vakaasti merenpohjalla maaten. Kylmyys jäädytti kaasut paikoilleen kiven sisään. Niitä kertyi muutaman sadan metrin syvyyteen merenpohjan alle tuhansien tai kymmenien tuhansien vuosien ajan.

Kun jäätikkö alkoi viimein oheta ja vetäytyä, olosuhteet hellittivät. Kaasut pääsivät uudelleen hitaasti liikkeelle. Ne nousivat maan alla hieman ylemmäs ja jäätyivät pian uudelleen. Sama toistui useita kertoja. Lopulta kaasut kertyivät merenpohjan tuntumaan, mutta yhä kallion sisään, ja alkoivat muodostaa pingoja. Ne ovat jääsydämisiä kohoumia, joskin näiden tapauksessa ydin oli metaaniklatraattia (jäätä, jonka hilarakenteeseen on jäänyt jumiin paljon metaania).

Pingot kasvoivat kasvamistaan, kun niihin pumppautui altapäin aina vain enemmän metaania. Myös pingojen klatraatti alkoi sulaa, vapauttaen lisää metaania. Tämä nosti painetta entisestään, kunnes kiven sietokyky ylittyi. Pingon pinta repesi ja metaani purkautui yhdessä rysäyksessä. Kaasuuntuva metaani siis räjäytti itsensä vapaaksi meriveteen asti, kallion läpi.

Kaasua vapautui kerralla valtavat määrät. Osa siitä pystyi liukenemaan meriveteen, mutta luultavasti ei kaikki. Voi olla, että valtaosa päätyi ilmakehään.

Barentsinmeren "kraatterit" on ajoitettu muutaman tuhannen vuoden tarkkuudella. Ne syntyivät mannerjäätikön vetäydyttyä alueelta 15 000 v sitten. Joissain niistä näkyy kuitenkin uurteita, jotka ovat syntyneet suurten pohjaa raastaneiden jäävuorten toimesta. Riittävän isoja jäävuoria alueella liikkui viimeksi jääkauden lopulla, noin 12 000 v sitten. Pingot siis syntyivät tuossa välillä.

Millaisista määristä puhutaan?

Laskeskellaanpa hieman kuinka mittavasta asiasta nyt puhutaan.

Suurimmista yksittäisistä Barentsinmeren "kraattereista" on poistunut runsaat 10 miljoonaa kuutiometriä metaaniklatraattia. Näin siis, mikäli "kraatterin" tilavuus todella vastaa sieltä poistunutta ainemäärää. Koska pingo on saattanut olla voimakkaastikin koholla ennen purkausta, todellinen määrä saattoi olla paljon tätä arviota suurempikin.

Sadan neliökilometrin alueelta metaaniklatraattia purkautui arviolta 25–250 miljoonaa kuutiometriä. Vapautuneen metaanikaasun määrä lieni noin 3–30 miljardia kiloa. 10x10 kilometrin alueelta vapautui siis määrä, joka vastaa 0,8–8,5 prosenttia koko ihmiskunnan vuotuisista (2012) metaanipäästöistä.

Mannerjään vaikutusalue ulottui kuitenkin paljon Barentsinmeren tutkimusaluetta laajemmalle, ympäri Arktista. Tutkijoiden mukaan metaanivarantoja on ehkä jopa 33 miljoonan neliökilometrin, eli tuplasti Venäjän laajuisella alueella. Koska jää kuitenkin vetäytyi eri alueilta eri aikoihin, eikä metaanin pulppuaminen ole joka paikassa yhtä voimakasta, eivät metaanipurkaukset kuitenkaan tapahtuneet kaikkialla yht'aikaa tai samalla intensiteetillä.

Jääkauden viimeisten tuhansien vuosien aikana tapahtuneet "röyhtäykset" olivat kuitenkin hyvin mittavia.

Prosessin todisteena merenpohjaa koristamaan jäi "kraattereita". Niitä on löydetty Barentsin-, Norjan- ja Pohjanmeren alueilta, mutta esiintymisaluetta ei ole kartoitettu.

Ylläolevalle kartalle on merkitty myös Pohjois-Venäjällä muutaman viime vuoden aikana sattuneet ja maailmaa hätkähdyttäneet kaasupurkaukset. Ne olivat kuitenkin varsin mitättömiä pihauksia jääkauden lopun tapahtumiin verrattuna – lisää näistä kuopista aiemmista jutuistamme.

Karu tulevaisuudenkuva – vai ehkä ei?

Malli on hyvin vakuuttava. Se myös kertoo karun ennusteen ilmastonmuutoksen mahdollisista vaikutuksista. Moisia voi olla odotettavissa kymmenien, satojen tai ehkä vasta tuhannenkin vuoden sisällä – geologisesti ajatellen kuitenkin silmänräpäyksessä.

Jos nykyiset mannerjäätiköt alkavat sulaa vauhdilla, myös niiden alle jäätyneet metaanivarastot vapautuvat. Moisia löytyy ainakin Grönlannin ja Länsi-Antarktiksen alta. Länsi-Antarktiksen jäätikkö on lisäksi kymmeniä miljoonia vuosia vanha, eli paljon vanhempi kuin jääkauden aikainen kollegansa Pohjois-Euroopassa. Sen alle on siis ehtinyt kerääntyä merkittävästi suuremmat metaanivarastot kuin Barentsinmereltä voi arvioida vapautuneen.

Metaani on kasvihuonekaasuna 20–30 kertaa tehokkaampi kuin hiilidioksidi. Etelämantereen metaanivarantojen suuruutta ei tunneta, mutta niiden mahdolliset ilmastovaikutukset saattaisivat hyvinkin vastata kaikkia niitä kasvihuonekaasupäästöjä, mitä koko ihmiskunta on ehtinyt ilmaan tuprutella jo kymmenien vuosien aikana. Moisen lisämetaanimäärän pääsy ilmakehään olisi katastrofaalista. Ainakin jos vapautuminen sattuisi kerralla.

Tilanne ei kuitenkaan ole aivan noin pelottava, kahdesta syystä.

Ensinnäkään nykyjäätiköt eivät voi sulaa kokonaan pois kovinkaan vauhdikkaasti: nopeimmillaankin se veisi satoja tai tuhansia vuosia. Kuitenkin jo pelkkä reuna-alueiden merkittävä vetäytyminen saattaa vapauttaa metaanista osan.

(Sivuhuomautus: Jättiläismäisimpienkään jäävuorten lohkeaminen Antarktiksen jäähyllyjen reunoilta ei vaikuta suoraan metaanin vapautumiseen. Jäähyllyt ovat nimittäin "vain" satoja metrejä paksuja ja kelluvat meressä, eivätkä paina tai juuri viilennä merenpohjaa. Ne vaikuttavat mannerjään tilanteeseen välillisesti: Jäähyllyn massan huvetessa mantereelta merelle tuleva jäävirta kohtaa vähemmän vastustusta ja virtaa siksi nopeammin. Näin mannerjäänkin massa pienenee.)

Toiseksi ilmakehän luonnollinen metaanipitoisuus ei näytä vaihdelleen kovinkaan paljoa. Sen osuus on viimeisen 800 000 vuoden aikana heilahdellut noin 0,3–0,7 miljoonasosan tienoilla, vaikka monia jääkausia metaanipurkauksineen on ehtinyt tulla ja mennä. Metaani siis joko sittenkin onnistuu purkausten yhteydessä liukenemaan veteen, tai sitten se on siirtynyt ilmakehästä muualle, yllättävän nopeasti.

Nykyisin tilanne on kuitenkin hieman erilainen, kiitos ihmisen toiminnan. Metaanipitoisuus on kivunnut jo 1,7 miljoonasosaan ilmakehän kaasutilavuudesta, eli 2,5–5 -kertaiseksi "normaaliin" jääkauden jälkeiseen tilanteeseen verrattuna. Arktiksen pohjoisosissa on lisäksi jo nyt meneillään ikiroudan sulamisen kausi, mistä todisteena ovat vaikkapa Jamalin niemimaan tuoreet räjähdyskuopat. Ne tuovat lisää ei-oikein-enää-tervetulleita metaanipäästöjä.

Jäätiköiden alta paljastuvilta seuduilta tulevat metaaniröyhtäykset tekisivät tähän vielä oman lisänsä. Pienen vai suuren – se riippuu ihan siitä mihin määrää vertaa, ja millä aikajänteellä ne tapahtuvat.

Tutkimuksesta kertoi Suomessa ensimmäisenä Tekniikan Maailma.

Ensimmäisen väliotsikon alla olevat laskelmat ovat kirjoittajan tekemiä. Kirjoittaja on jäätiköitäkin jonkin verran tutkinut planetologi.

Päivitys 5.6. klo 19.45: Korjattu kirjoitusvirheitä.

Lähteet: Andreassen ym. (2017), Solheim & Elverhøi (1993), Lammers ym. (1995), World bank

Otsikkokuva: Andreassen et al. (2017) Science/AAAS

Kuten retkikunnan kiinnostavat raportit kertovat, aseman kunnostus- ja huoltotyöt kuitenkin etenivät, ja etenkin kun tammikuun alussa keli parani, pystyi retkikunta myös liikkumaan alueella laajemmin.

Joukko muun muassa kävi hakemassa polttoainetynnyreitä 120 kilometrin päässä sisämaasta – keikka ei Etelämantereella tiettömällä lumi- ja jäälakeudella ei ole mitenkään helppo!

Saksalaisaseman huoltokaravaani oli jättänyt 20 diesel-polttoainetta sisältävää tynnyriä ennalta sovittuun paikkaan, mistä nelihenkinen partio kävi ne hakemassa kahdella Arctic Truck -jäätikköauton ja trailerin yhdistelmällä. Samalla paikalle vietiin jätettä, jonka saksalaiset poimivat myöhemmin mukaansa.

Edellinen Finnarp-retkikunta testasi tätä menetelmää ja se todettiin kustannustehokkaaksi sekä toimivaksi. Sää oli matkalla pääosin suosiollinen ja ajamista helpotti pääosin hyvä näkyvyys sekä sopiva nollan molemmin puolin vaihdellut kesäinen lämpötila.

Matkalla oli jopa liikenneruuhka, kun jätekonttia samalle kohtaamispisteelle kuljettanut Ruotsin Swedarp-retkikunnan telatraktori tuli paluumatkalla vastaan. Otsikkokuvana on kuva tästä pohjoismaisesta kohtaamisesta.

Keikka kesti 13 tuntia, ja kuten aina Etelämantereella liikuttaessa, oli partiolla mukana yöpymisvarusteet ja paljon ylimääräistä muonaa, koska sää saattaa muuttua epäsuotuisaksi lähes koska tahansa – eikä apuvoimia saada välttämättä paikalle saman tien.

Vain yksi tutkija mukana tänä vuonna

Tänä vuonna päähuomio on Aboan kunnostamisessa, joten tutkimustoiminta on hieman vähäisempää. Mukana on itse asiassa vain yksi tutkija, Maanmittauslaitoksen Paikkatietokeskuksen Geodesian ja geodynamiikan osaston tutkimuspäällikkö Jyri Näränen.

Hän saapuu asemalle vasta tänään – jos kaikki on sujunut hyvin. Noin kuukautta muuta retkuetta myöhemmin matkaan lähtenyt Näränen lensi ensin reittilennolla Dohan kautta Kapkaupunkiin, Etelä-Afrikkaan, ja sieltä 12.1. yöllä Volga-Dnepr -yhtiön Iljushin 76 -kuljetuskoneella. Koneessa oli 48 matkustajan lisäksi tonneittain rahtia.

Kone on Kuningatar Maudin Maalla olevien asemien huoltotoimintaa hoitavan Antarctic Logistics Centre International -yhtiön vuokraama.

Ylemmässä kuvassa on lennoilla käytettävä Iljushin-rahtikone ja alemmassa kuvassa Troll-asema lähellä olevalta vuorelta kuvattuna. Kuvat: Jyri Näränen.

Juuri nyt eteläisen pallonpuolen kesällä on Etelämantereen vilkkain tutkimus- ja huoltoaika, sillä sääolosuhteet mahdollistavat lähes rutiininomaisen lentotoiminnan.

Kuitenkin Etelämanner osoitti arvaamattomuutensa siinä, että Iljushinin alkuperäinen määränpää, Novolazaravskayan jäälentokenttä, oli keskikesän auringossa pehmennyt niin paljon, että sinne ei voinut lentää, vaan Närästäkin kuljettanut lento suunnattiin toiselle Iljushinin vastaanottamiseen kykenevälle kentälle, Norjan Troll -aseman yhteydessä olevalle kiitoradalle.  

Edellisellä tutkimuskampanjallaan Näränen lensi myös Trollille, mutta norjalaisten lentologistiikan vuokraamalla Boeing BusinessJetillä.

"Siihen verrattuna Iljushin on aivan eri maailmasta mukavuuden puolesta, mutta Etelämantereelle saavutaan tutkimustyöhön tiedostaen, että mukavuuksia ei aina ole aivan kotiin verrattavissa määrin", viestitti Näränen Trollilta perjantaina.

"Koneet myös palvelevat eri tarkoitusperiä. Norjalaisten lentologistiikka on keskittynyt ihmisten kuljettamiseen, siinä missä ALCIlla iso paino on myös rahdilla, jota Iljushiniin mahtuu monin verroin enemmän kuin BusinessJetiin." 

Trollilta Iljushinin matkustajat ja rahti lennätetään paikallisilla syöttölennoilla eteenpäin eri tutkimusasemille. Tätä tarkoitusta varten tällä kaudella ALCIlla on käytettävissä yksi Basler BT-67 (modernisoitu DC-3), sekä de Havilland Canada DHC-6 Twin Otter, joissa molemmissa on sukset alla. Näin koneet voivat laskeutua hyvinkin alkeellisille lentokentille.

Näräsen oli tarkoitus jatkaa matkaa viikonlopun aikana tai viimeistään nyt maanantaina Baslerilla saksalaiselle Neumayer 3 -asemalle, jonne jätettiin neljätoista Alfred Wegener Instituutin tutkijaa ja logistikkoa, ja josta otettiin kyytiin suomalaisten sinne jättämää rahtia.

Tämän jälkeen oli tarkoitus lentää eteenpäin mahdollisimman nopeasti Basen-vuorelle, jolla Suomen tutkimusasema Aboa sijaitsee.

Siitä, miten matka on sujunut, ei tätä kirjoitettaessa ole vielä tietoa. Matkan sujuminen riippuu sääolosuhteista, jotka ovat olleet tammikuun puolivälissä lentotoiminnan kannalta hankalat koko läntisellä Kuningatar Maudin Maalla. 

Koko retkikunta palaa Suomeen yhdessä noin kuukauden kuluttua. Suunnitelman mukaan kahdeksanhenkinen joukko lentää ensin Basler-kyydillä Novolazarevskayalle ja sieltä Iljushinilla Kapkaupunkiin. Takaisin Suomessa on tarkoitus olla 14. helmikuuta.

Näränen jatkaa Aboalla Paikkatietokeskuksen (ent. Geodeettinen laitos) 1991 aloittamaa Etelämantereen maannousututkimusta.

Tutkimuksessa tehdään painovoimamittauksia aikasarjana. Yhdessä tarkkuus-GPS-mittauksien ja maannousun mekanismien analysoinnin kanssa voidaan tiedoista tehdä mallinnus koko Antarktiksen maannoususta.

Painovoimamittausten lisäksi tutkitaan mittapisteen stabiilisuutta erilaisin geodeettisin menetelmin, jotta voidaan olla varmoja siitä, että paikalliset muutokset eivät vaikuta aikasarjaan. Samaan tapaan tutkimuksessa mitataan paikallisten jää- ja lumikenttien pinnanmuotoja, jotta paikalliset massanliikunnat voidaan ottaa huomioon aikasarja-analyysissä.

Edellisillä mittauskampanjoilla ollaan jo havaittu, että Aboan lähiympäristössä lumikenttien korkeudet voivat vaihdella jopa useita metrejä vuotuisesti. Vaihtelu on tarpeeksi suurta, jotta sillä on vaikutusta myös paikalliseen painovoimaan.

Pinnanmallinnukseen Näräsellä on tällä kaudella mukana myös ensimmäistä kertaa Paikkatietokeskuksen Fotogrammetrian ja kaukokartoituksen osastolla kehitetty liikuteltava laserskanneri, jolla voidaan nopeasti muodostaa tarkka 3-D malli isoistakin alueista. Näräsen tutkimus on osa Suomen Akatemian rahoittamaa nelivuotista Gravlaser -tutkimushanketta.

Aboa on Suomen tukikohta Etelämantereella

Suomen Etelämanner-tutkimusasema Aboa sijaitsee Kuningatar Maudin maalla noin 130 kilometrin päässä rannikolta ja noin 5000 kilometrin päässä Etelä-Afrikan Kapkaupungista. Tutkimusasema on rakennettu vuonna 1988. 

Oman tutkimusaseman rakentamisen jälkeen Suomesta on tehty tutkimusmatkoja Etelämantereelle säännöllisesti. Tutkimusaiheet ovat liittyneet mm. meri- ja rakennetekniikkaan, merentutkimuksen eri aloihin, ilmatieteisiin, geologiaan ja geofysiikkaan. 

Suomessa Etelämanner-logistiikka Finnarp ylläpitää tutkimusasema Aboaa ja järjestää Suomen Etelämanner-tutkimusohjelman hankkeiden kenttätyöt. 

Ilmatieteen laitoksella toimiva logistiikkaryhmän tehtävä Etelämanner-tutkimusmatkojen järjestäminen, tutkimusasema Aboan ylläpito ja tutkijoiden tukeminen Etelämantereella työskennellessä. Tutkimusmatkoilla ollaan joka vuosi muutaman kuukauden ajan marras- ja helmikuun välisenä aikana, jolloin Etelämantereella on kesä ja pakkanen pysyy yleensä -15°C:n lämpimämmällä puolella. 

Aboa tarjoaa hyvät työ- ja asuintilat 12 hengen retkikunnille. Tilapäisesti asemalle mahtuu majoittumaan 18 henkilöä. 

"Retkikunnan työ on vaativaa Etelämantereella. Useamman kuukauden viettäminen Etelämantereella kaukana muusta maailmasta on vaativaa", kertoo retkikuntaa johtava Mika Kalakoski.

"Siksi matkaan lähtevien retkikuntalaisten sopivuutta tutkimusmatkalle arvioidaan mm. psykologisella testillä."

Tutkimusryhmässä on mukana aina kokki ja lääkäri – molemmat ovat tärkeitä retkikunnan toiminnan ja terveyden kannalta.

"Etelämantereella ei näy televisio, eikä siellä toimi internet tai puhelin. Satelliittijärjestelmän välityksellä voi lähettää ja vastaanottaa sähköpostiviestejä, mutta sekin on hidasta. Vettä suihkuihin ja juomavedeksi saadaan läheiseltä jäätiköltä tai lunta sulattamalla", kertoo Kalakoski arjesta Aboan tutkimusasemalla. 

Lisää Aboasta voi lukea alla olevista Tiedetuubin jutuista tai suoraan Finnarpin nettisivuilta.