joulukalenteri

Edisonin sähkölampussa hehkulankana oli hiiltynyt bambutikku. Lamput tulivat myyntiin vuonna 1879. Viisi vuotta myöhemmin Alexander Just ja Franjo Hanaman Itävalta-Unkarissa keksivät käyttää volframia  mikä oli paljon kestävämpi ja jonka hyötysuhde oli parempi.

Edison siis keksi kaikenlaista ja kehitteli monenlaisia etenkin sähköön liittyviä laitteita. Ei ole mikään ihme, että osa niistä oli etenkin nykynäkökulmasta hulluja. Osa ei toiminut lainkaan, ja osa oli yksinkertaisesti liian edellä aikaansa.

Hän tiesi, että jotkut ideat olivat parempia kuin toiset, ja hylkäsi huonot tai toimimattomat nopeasti. Hän ei myöskään harmitellut jälkikäteen näihin "epäonnistumisiin" kulutta aikaa tai vaivaa, koska piti niitä olennaisina keksintöprosessissa.

Yksi töppäyksistä oli automaattinen ääntenrekisteröintilaite vaaleja varten. Lennätinperiaatteella toiminut laite ei saanut Yhdysvaltain päättäjiltä kannatusta, koska he pelkäsivät, etteivät voisi enää huijata vaaleissa. Vaikka tekniikka on muuttunut, nähtävästi tässä suhteessa ei ole mitään uutta poliittisella puolella.

Edison kehitti myös sähköisen kynän, laitteen, jonka avulla pystyi tekemään saman tien monta kopiota käsinkirjoitetusta paperista. Laite oli kiinnitetty kynään, jolla kirjoitettiin, ja se pystyi seuraamaan kynän kärjen liikkeitä ja monistamaan sen useille papereille sähkömoottorien avulla.

Ongelmana oli kuitenkin se, että kirjoittamiseen käytettiin mustekynää, eivätkä kopiointilaitteiden kyniä pystytty kastamaan musteeseen samaan tapaan kuin alkuräistä kynää. Niinpä Edison keksi käyttää vahapaperia, jonka pintaan kirjoitusta kopioivat kynät tekivät selvän jäljen. Se saatiin sitten näkyviin kastamalla paperi musteeseen.

Tämä osoittautui liian hankalaksi. Lisäksi sähkökynät olivat kömpelöitä ja pitivät suurta meteliä. 

Myöhemmin sähkökyniin kehitettyä tekniikkaa käytettiin nimikirjoituksia kopioiviin laitteisiin ja – yllättäen – tatuointikynissä.

Fonografi, eli äänentallennuslaite, on sähkölampun ohella Edisonin toinen kuuluisin keksintö. Sen ensimmäinen versio kuitenkin oli harmillisen epäkäytännöllinen.

Laitteessa oli tötterö, jonka pohjassa oli äänikalvo ja siinä pieni neula, joka tötteröön tulevan äänen täristämänä raaputti rullalla olevan tinapaperin pinnalle uran. Kun rulla pyöri koko ajan eteenpäin, tallentui ääni kaiverruksena tinapaperin pintaan. Ääni voitiin saada jälleen kuuluviin pyörittämällä tinapaperia pinnallaan pitävää rullaa uudelleen, jolloin neula tärähteli, sai äänikalvon värisemään ja tötteröstä kuului ääntä.

Tinapaperi oli kuitenkin haurasta ja sen pinnalle kaiverrettu ura oli hyvin herkkä. Vasta kun tinapaperin sijalle otettiin vaha, joka kuivui kovaksi äänittämisen jälkeen, laite muuttui kätevämmäksi. Myöhemmin äänilevyt käyttivät täsmälleen samaa ideaa, mutta rullan sijaan ääni oli levyn pinnalla olevassa urassa.

Ääneen liittyy myös puhuva nukke. Edison hankki Saksasta nukkeja, joiden sisälle laitettavaksi hän kehitti pienen version fonografista. Tarkoituksena oli tuottaa niitä joulumarkkinoille vuonna 1888, mutta myyntiin nuket pääsivät vasta seuraavana keväänä.

Niistä ei kuitenkaan tullut suosittuja. Lapset pelkäsivät metallista ääntä, ja lisäksi fonografin koneisto oli hyvin herkkä iskuille. Ne menivät rikki helposti. Lisäksi toimiessaankin äänen voimakkuus hiipui hädin tuskin kuultavaksi jo lyhyen käytön jälkeen.

Nuket vedettiin markkinoilta vain noin kuukauden myynnin jälkeen.

Edison kehitti myös kotiteatterin. Se perustui Edisonin aiempaan keksintöön, kinetoskooppiin, jolla pystyttiin katselemaan elävää kuvaa. Edison keksi tämän vuonna 1888. Se ei ollut projektori, vaan laite näytti filminauhan yhdelle henkilölle kerrallaan laitteen kotelossa olevan aukon kautta. Vuonna 1912 Edison teki tästä version, joka pystyi myös heijastamaan kuvaa valkokankaalle. Se oli siis eräänlainen yksinkertainen filmiprojektori, joka oli pienempi ja kevyempi kuin elokuvateattereissa käytetyt.

Itse laitteet olivat silti liian kömpelöitä kotikäyttöön, ja lisäksi kalliita. Laitteita tehtiin vain 2500 ja niistä ainoastaan 500 ostettiin.

Ongelmana oli myös se, että Edisonin laitteisiin sopi vain sitä varten tehdyt filmit. Valikoima ei ollut suuri, joten Edisonin yhtiö alkoi tuottaa filmejä. Ne olivat kuitenkin ennen kaikkea dokumentteja ja opetusohjelmia, ja suuri yleisö halusi hauskoja elokuvia. Niinpä kinetoskooppin kehitys  ja elokuvatuotanto lopetettiin vuonna 1915.

Kinetoskoopilla oli kuitenkin suuri vaikutus elokuvateollisuuden kehittymiseen, sillä sitä varten Edisonin yhtiössä kehitettiin ensimmäiset käyttökelpoiset selluloidifilmit ja omaksuttiin standardiksi muodostunut 35 mm:n kinofilmikoko.

Kun kinetoskooppiin liitettiin fonografi, saatiin kinetofoni. Kuva vuodelta 1895.

Kaikkein suurin Edisonin pieleen mennyt keksintö liittyi malmin käsittelyyn. Hän kehitti rautamalmin murskaamista ja seulomista varten laitteiston, missä oli suuret sähkömagneetit nappaamassa ei-rautapitoisen aineksen seasta rautapitoisen aineen.

Edison laski kykenevänsä käsittelemään laitteellaan 5000 tonnia malmia päivässä, mutta tavoitteesta jäätiin kauaksi heti alussa. Laite otettiin käyttöön Ogdensburgissa, New Jerseyssä, ei kovinkaan kaukana New Yorkista, vuonna 1894. Suuret murskaimet eivät toimineet kunnolla, joten Edison muokkasi niitä useampaan kertaan huomatakseen vain, että myös malmin kuljettimet ja kuivaimet kaipasivat suuria muutoksia, ennen kuin magneetit pystyivät toimimaan.

Laite ei koskaan toiminut kunnolla, ja tätä episodia Edison harmitteli toistuvasti jälkikäteen, vaikka se ei ollut hänen tapamaan. Kenties malmibisneksestä tulleet suuret tappiot vaikuttivat asiaan.

Tiedetöppäysjoulukalenteri

Tiedetuubin joulukalenteri vuonna 2019 esittelee tieteellisiä töppäyksiä sekä erehdyksiä: tietoisia huijauksia, puhtaita vahinkoja ja myös varsin onnekkaiksi osoittautuneita epäonnistumisia. Ne auttavat myös ymmärtämään miten tiede toimii – ja että tutkijatkin ovat ihmisiä.

Kaikki avautuneet luukut ovat täällä.

Tesla olikin tuottelias. Hän teki teki noin 300 patentoitua keksintöä, joista tärkein on vaihtovirtaoikosulkumoottori.

Teslan kehittämä vaihtovirtatekniikka kilpaili 1880-luvun lopulla Thomas Edisonin käyttämän tasavirran kanssa. Edison oletti vaihtovirran olevan tasavirtaa vaarallisempaa, mutta koska sen avulla voitiin siirtää tehoa pitemmän etäisyyden päähän, alkoi se yleistyä. Siksi myös nykyisin töpselistä tulee vaihtovirtaa.

Lisäksi hän kehitti teslakäämin sekä puuhasi valon, radiotekniikan, langattoman sähkönsiirron, robotiikan ja lentokoneiden parissa. Tarinan mukaan hän löysi röntgensäteet samoihin aikoihin Wilhelm Röntgenin kanssa. Hän myös visioi satelliitteja ja planeettainvälistä tiedonvälitystä.

Mukaan mahtuu myös muutamia todellisia töppäyksiä. Eräs niistä oli sähkömekaaninen höyryvoimalla toimiva oskillaattori, värähtelijä, jonka oli tarkoitus mullistaa sähköntuotanto. Laite ei toiminut ihan halutulla tavalla, vaan alkoi täristä niin voimakkaasti, että Tesla pelkäsi laitteen saavan aikaan maanjäristyksen Manhattanilla, New Yorkissa. 

Hän hajotti laitteen moukarilla ennen kuin se sai aikaan vahinkoa. Jälkikäteen on laskettu, ettei laite olisi saanut aikaan haittaa kuin itselleen. 

Toinen hullu idea oli valaista koko maapallo, eli saada myös yöpuolinen osa planeetasta valoisaksi. Ideana oli käyttää tähän ilmakehän yläosissa olevia kaasuja, joita hän oletti voivansa virittää valoa hohtamaan ylöspäin suunnatulla korkeataajuuksisella sähkövirralla. Teslan ajatuksena oli näin auttaa esimerkiksi merenkulkijoita, jotka voisivat purjehtia turvallisesti myös yöaikaan.

Hanke jäi ideatasolle, ja on varsin kyseenalaista, että voisiko idea edes toimia. Periaatteessa kaasun saisi sähkövirralla hohtamaan, kuten loisteputken sisällä tapahtuu, mutta ilmakehän virittäminen valoa tuottavaksi vaatisi kenties niin paljon energiaa, että se ei ole mahdollista, ja jos olisi, niin tempulla olisi massiivisia haittavaikutuksia.

Tesla testasi vuonna 1899 Colorado Springsissä laitetta, jonka avulla hän toivoi voivansa siirtää sähköä langattomasti. Hän synnytti keksimällään teslakäämillä suuria jännitteitä, jotka purkautuivat lopulta valtavina keinotekoisina salamoina, jotka kuuleman mukaan pelästyttivät hevosia, saivat ihmiset häkeltymään ja synnyttivät ilmassa lentävien perhosten ympärille aavemaisesti valoa hohtavia Elmon tulia. Kokeet myös saivat aikaan laajoja sähkökatkoksia, kun sähkölaitosten generaattorit menivät rikki.

Tiedetöppäysjoulukalenteri

Tiedetuubin joulukalenteri vuonna 2019 esittelee tieteellisiä töppäyksiä sekä erehdyksiä: tietoisia huijauksia, puhtaita vahinkoja ja myös varsin onnekkaiksi osoittautuneita epäonnistumisia. Ne auttavat myös ymmärtämään miten tiede toimii – ja että tutkijatkin ovat ihmisiä.

Kaikki avautuneet luukut ovat täällä.

Mars Climate Orbiter otti tämän kuvan Marsista sitä lähestyessään. Tämä jäi ainoaksi luotaimen ottamaksi kuvaksi.

Luotain – tuttavallisesti MCO – saapui perille 23. syyskuuta 1999. Se kääsi aurinkopaneelinsa suojaan (ettei ilmajarrutus rikkoisi paneelia) ja kääntyi sopivaan asentoon jarrutuspolttoa varten. Rakettimoottori hörähti käyntiin suunnitellusti hieman yli klo 12 Suomen aikaa. Moottori jarrutti menoa 16 minuutin ja 23 sekunnin ajan, minkä kuluttua luotaimen oli tarkoitus osua juuri sopivasti kaasukehään.

Suunniteltu rata kulki Marsin taakse Maasta katsoen siten, että radioyhteyden odotettiin olevan poikki noin 20 minuutin ajan. Yhteys katkesi kuitenkin noin minuuttia laskettua aikaisemmin, mikä herätti jo pientä huolta lennonjohdossa.

Kun yhteys ei sitten palautunutkaan silloin kuin olisi pitänyt, eikä sen jälkeenkään, pieni huoli muuttui suureksi suruksi. Nähtävästi luotain oli menetetty Marsiin saapumisen aikana.

Kaksi päivää myöhemmin 25.9.1999 Mars Climate Orbiter julistettiin virallisesti menetetyksi, eikä siihen enää yritetty ottaa yhteyttä. Onnettomuutta tutkimaan perustettiin työryhmä.

Työryhmä julkisti karun raporttinsa jo marraskuun 10. päivänä, vain hieman yli kuukauden tutkimusten jälkeen.

Työ sujui nopeasti, koska syy onnettomuuteen oli yksinkertainen ja nolo: luotaimen radan laskelmissa olivat menneet sekaisin angloamerikkalaiset yksiköt ja SI-standardin mukaiset yksiköt. 

Nasa on koettanut käyttää kansainvälisiä SI-yksiköitä, mutta se ei ole helppoa paunojen, mailien ja tuumien kyllästämässä maassa. Tässä tapauksessa luotaimen rakentaneen Lockheed-Martin -yhtiön tekemä tietokoneohjelma, jota käytettiin rakettimoottorien impulssin laskemiseen, antoi tuloksensa paunasekunneissa. Nasan lennonjohdossa luotaimen ratamuutosten laskemiseen käyttämä ohjelma puolestaan oletti saavansa luvun newtonsekunneissa.

Vaikka nämä yksiköt eroavat tosistaan peräti 4,45 -kertaisesti, ei kukaan huomannut lukujen olevan omituisia. Nasan ohjelmaan syötettiin siis vääriä lukuja.

Tämän seurauksena luotain ohjattiin tekemään Marsin ohilento vain 57 kilometrin korkeudella, mikä oli aivan liian vähän. Luotain joko hajosi kitkakuumennukseen ja syöksyi saman tien alas, tai sinkoutui takaisin planeettainväliseen avaruuteen.

Onnettomuutta tutkinut työryhmä huomasi, että jo ennen Marsiin saapumista tehdyt ratakorjaukset olivat vieneet luotainta liian alas. Kaksi lennonjohtajaa oli itse asiassa huomannut luotaimen lasketun ja havaitun radan olleen jo tuolloin toisistaan selvästi eriäviä, mutta heitä ei kuunneltu, koska he eivät raportoineet huomiostaan proseduurin mukaisesti.

Työryhmä myös päätteli, että mikäli ratakorkeus olisi ollut 80 kilometriä tai enemmän, niin luotain olisi voinut selvitä toimintakunnossa, mutta 57 kilometriä oli ehdottomasti liikaa.  

Periaatteessa syyllinen onnettomuuteen oli Lockheed-Martin, joka käytti ohjeistuksen vastaisesti amerikkalaisyksiköitä SI-yksiköiden sijaan, mutta käytännössä vikaa oli myös Nasan lennonjohdossa, missä lukuja ei tarkistettu kunnolla.

Huono onni jatkui vielä samana vuonna, sillä samoihin aikoihin kohti Marsia lentänyt Mars Polar Lander -laskeutuja syöksyi alas liian suurella nopeudella ja tuhoutui joulukuun 3. päivänä. Tässä tapauksessa luotain sammutti rakettimoottorinsa liian aikaisin laskeutuessaan todennäköisesti ohjelmistovirheen vuoksi.

Sittemmin kaikki Nasan Mars-luotaimet ja laskeutujat ovat onnistuneet tehtävissään. Yleensä ne ovat jopa ylittäneet odotukset.

Silti vuosi 1999 kummittelee edelleen Mars-tutkimuksen historiassa katastrofaalisena vuotena. Se on myös eräs noloimmista töppäyksistä avaruuslentojen historiassa.

Tiedetöppäysjoulukalenteri

Tiedetuubin joulukalenteri vuonna 2019 esittelee tieteellisiä töppäyksiä sekä erehdyksiä: tietoisia huijauksia, puhtaita vahinkoja ja myös varsin onnekkaiksi osoittautuneita epäonnistumisia. Ne auttavat myös ymmärtämään miten tiede toimii – ja että tutkijatkin ovat ihmisiä.

Kaikki avautuneet luukut ovat täällä.

Mutta 1700-luvun lopussa se oli yksi lupaavista, uusista, terveyden kannalta mahdollisesti hyödyllisistä kaasuista. Sitä synnytettiin ammoniumnitraattia kuumentamalla. Siitä irronnut kaasu otettiin talteen ja laitettiin talteen. Ensin tähän käytettiin öljyllä kyllästettyjä silkkipusseja, sitten metallisia painepulloja.

Myöhemmin kuuluisaksi tullut ja jopa aateloitu Davy sai kokea, miten kaasu sai aikaan mielihyvän tunnetta. Kaikki tuli kirkkaammaksi ja selvemmäksi, hän tuntui leijailevan. Tässä ei ollut mitään uutta, sillä ilokaasua oli toki testattu jo aikaisemminkin, mutta nyt koetta vain jatkettiin. 

Davy näki silmissään ympärillä olevien tavaroiden loistavan ja tanssivan. Kaikki näytti hassulta, ja niinpä hän halusi vain nauraa.

Kun kaasua tuli vain lisää, hän muuttui sekavaksi, kunnes tohtori Kinglake keskeytti koneen. Davyn henki alkoi olla selvästi vaarassa, vaikka hän oli erittäin iloinen ja lähes leijui ilmassa.

Hoidoksi ei ilokaasusta ollut siinä mielessä kuin toivottiin, mutta sitä käytettiin tunnelman kohottajana juhlissa. Se sai aikaan automaattisesti naurua, mistä se sai myös nimen ilokaasu.

Sitten kävi niin, että vuonna 1844 Yhdysvalloissa hammaslääkäri Horace Wells oli mukana juhlissa, missä käytettiin varsin reippaasti ilokaasua. Eräs juhlija oli kovasti kevytmielisenä ja kaasuissaan, kun hän kaatui ja sai syvän viiltohaavan jalkaansa. Hän, eikä kukaan muukaan ympärillä huomannut vammaa, ennen kuin joku äkkäsi haavasta pulppuavan veren.

Wells tajusi heti, että ilokaasua voitaisiin käyttää esimerkiksi juuri kivuliaissa hammashoidoissa oloa helpottamaan. Hän ryhtyi itse koekaniiniksi, ja pyysi hammaslääkärikollegaansa poistamaan hampaan suustaan siten, että hän oli ilokaasun vaikutuksen alainen.

Operaatio ei tuntunut juuri missään – kaasu toimi kuin toimikin hyvänä kivunlievittäjänä.

Wells näki varmaankin jo dollarit mielessään, kun hän järjesti näytöksen hammaslääkärikollegoilleen. Massachusettsissa pidetty näytös ei kuitenkaan mennyt ihan nappiin, sillä Wells poisti hampaan vapaaehtoisen potilaan suusta jo ennen kaasun vaikutuksen alkamista, ja potilas huusi kuin palosireeni.

Tuloksena Wellsin maine meni, hän joutui jättämään työnsä hammaslääkärinä ja teki pian itsemurhan. 

Mutta hän keksi ilokaasun sopivan erinomaisesti hammaslääkäreiden käyttöön ja nukutusaineeksi leikkauksissa. Sitä käytetään yhä edelleen, tosin yleensä yhdessä muiden nukutusaineiden kanssa.

Ilokaasua on myös elintarvikkeiden aerosolipakkauksissa ja se on hyvä ponneaine. Kun autokilpailuissa polttomoottoreiden tehoa halutaan lisätä väksi aikaa, suihkutetaan ilman ja polttoaineen mukaan ilokaasua. Kitä olisikaan kiihdytysajo ilman typpioksiduulia! 

Ilokaasua on käytetty myös alkoholin vieroitushoitoon.

Ja kyllä, sitä on myös monissa keittiöissä käytettävien sifoneiden kaasupatruunoissa. Niitä ostettiinkin aikanaan (ja ostettaneen edelleenkin) puhtaasti viihdekäyttöön; ilokaasu sinällään ei ole vaarallista (paitsi ympäristölle), mutta sen käyttö puhtaana voi olla hyvin vaarallista, koska sen hengittämiseen etenkin päihtyneenä liittyy suuri tukehtumisriski. Kaasussa ei ole mukana happea, joten holtiton ilokaasun imppaaminen voi johtaa kuolemaan.

Tukes on siksi kieltänyt (ihan aiheesta) selvästi vain pään sekoittamiseen tarkoitetun ilokaasun myynnin.

Ilokaasupullo 1800-luvun puolivälistä.

Tiedetöppäysjoulukalenteri

Tiedetuubin joulukalenteri vuonna 2019 esittelee tieteellisiä töppäyksiä sekä erehdyksiä: tietoisia huijauksia, puhtaita vahinkoja ja myös varsin onnekkaiksi osoittautuneita epäonnistumisia. Ne auttavat myös ymmärtämään miten tiede toimii – ja että tutkijatkin ovat ihmisiä.

Kaikki avautuneet luukut ovat täällä.

Tiedetöppäysjoulukalenteri

Tiedetuubin joulukalenteri vuonna 2019 esittelee tieteellisiä töppäyksiä sekä erehdyksiä: tietoisia huijauksia, puhtaita vahinkoja ja myös varsin onnekkaiksi osoittautuneita epäonnistumisia. Ne auttavat myös ymmärtämään miten tiede toimii – ja että tutkijatkin ovat ihmisiä.

Kaikki avautuneet luukut ovat täällä.

Fleischmann ja Pons väittivät saaneensa aikaan ydinfuusion yksinkertaisesti laboratoriossaan pöydälle mahtuvalla koejärjestelyllä, missä oli raskasta vettä (deuteriumoksidia), palladiumia ja platinaa.

Palladiumpuikko oli upotettu raskaaseen veteen, joka oli lasiastiassa, jonka reunalla oli platinasta tehty anodi. Kun anodin ja katodin välille kytkettiin sähkövirta, alkoi raskaassa vedessä tapahtua elektrolyysi – deuteriumia alkoi kerääntyä katodille ja kuplia ulos astiasta.

Sähkövirtaa ylläpidettiin yhtäjaksoisesti useita viikkoja, ja raskas vesi vaihdettiin aina välillä uuteen. 

Suurimman osan ajasta koelaitteen lämpötila pysyi ennalta arvattavasti tasaisessa noin +30 °C:ssa, mutta välillä lämpötila nousi äkillisesti +50 °C:een ilman, että laitteeseen syötettyä tehoa lisättiin.

Nämä korkeamman lämpötilan vaiheet kestivät kaksi päivää tai kauemminkin ja toistuivat useita kertoja, kun sellainen kerran oli tapahtunut.

Tutkijakaksikko teki varsin nopeasti johtopäätöksen: ylimääräinen energia ei voinut olla peräisin kemiallisesta reaktiosta, vaan syynä oli ydinreaktio. He julkistivat löytönsä 23. maaliskuuta 1989 ja kertoivat onnistuneensa synnyttämään fuusioreaktion lähes huoneenlämmössä ja ”lukiotason välineillä”.

Kuten aina tieteessä, muut tutkijat riensivät toistamaan Fleischmannin ja Ponsin koetta. Se osoittautui kuitenkin hankalaksi. Tai kokeen tekeminen ei ollut hankalaa, mutta reaktiosta ei saatu missään enempää energiaa kuin siihen laitettiin. Fuusiota, tai mitään muuta ylimääräistä lämpöä tuottavaa reaktiota ei saatu aikaan. 

Fleischmann ja Pons selittivät tätä olettamalla, ettei muilla ollut samanlaista koeympäristöä kuin heillä. He eivät kuitenkaan halunneet auttaa muita toistamaan koettaan, mikä herätti luonnollisesti epäilyksiä 

Kaikista yrityksistä huolimatta kylmäfuusiosta ei ole olemassa ainuttakaan todennettua ja toistettavaa koejärjestelyä, joten Fleischmannin ja Ponsin väitteet olivat joko huijausta – tai sitten he töppäsivät mittauksissaan, jokin koejärjestelyn laite sai aikaan lämpötilan nousua tai jokin tuntematon reaktio tuotti energiaa, eivätkä rohjenneet tunnustaa tätä.

Ei ihan ilmasta temmattu idea

Ajatus kylmäfuusiosta on peräisin 1800-luvulta. Wikipedia kertoo, että Thomas Graham osoitti, että palladium voi sitoa itseensä runsaasti vetyä. 

Itävaltalaissyntyiset kemistit Friedrich Paneth ja Kurt Peters väittivät 1920-luvun lopulla, että vety muuttuisi spontaanisti heliumiksi, kun se absorboituu huoneenlämpötilassa hienojakoiseen palladiumiin. Myöhemmin he itse peruuttivat väitteensä todettuaan, että heidän havaitsemansa helium oli peräisin ympäröivästä ilmasta.

Ruotsalaiskemisti John Tandberg väitti puolestaan vuonna 1927, että hän olisi saanut vedyn fuusioitumaan heliumiksi sähkö­kemiallisessa parissa, jossa elektrodit olivat palladiumia. Järjestely oli siis varsin samankaltainen kuin Fleischmannilla ja Ponsilla, mutta utahilaistutkijat eivät olleet tietoisia Tandbergin tutkimuksista.

Sana "kylmäfuusio", eli "cold fusion" tuli käyttöön vuonna 1956, kun New York Times kertoi  Luis W. Alwarezin aihetta koskeneista kokeista.

Kylmäfuusio on ollut esillä ihan viime aikoinakin, sillä Google päätti yrittää kylmäfuusion synnyttämistä vuonna 2015. Yhtiö käytti kymmenen miljoonaa dollaria tutkimusohjelmaan, jonka tulos oli hyvin selvä: kylmäfuusiosta ei löytynyt minkäänlaista näyttöä.

Periaatteessa fuusioreaktio voitaisiin saada aikaan muutenkin kuin vain korkeassa lämpötilassa, mutta mitkään tiedossa olevat ja koetetut menetelmät eivät ole tuottaneet energiaa enempää kuin reaktion käynnistäminen ja ylläpito vaativat.

-

Yllä olevassa kuvassa on Texas A&M -yliopistossa kylmäfuusiokoetta yrittäneen John Bockrisin laitteisto. Vaikka aluksi koe näytti tuottaneen ylimääräistä lämpöä, näin ei ollutkaan.

Tiedetöppäysjoulukalenteri

Tiedetuubin joulukalenteri vuonna 2019 esittelee tieteellisiä töppäyksiä sekä erehdyksiä: tietoisia huijauksia, puhtaita vahinkoja ja myös varsin onnekkaiksi osoittautuneita epäonnistumisia. Ne auttavat myös ymmärtämään miten tiede toimii – ja että tutkijatkin ovat ihmisiä.

Kaikki avautuneet luukut ovat täällä.

Tulokset hyttystautien vähentämisessä olivat erityisen hyviä Yhdysvalloissa, missä myrkkyä levitettiin muun muassa lentokoneista laajoille alueille. Tässä kuvassa lentokone (Ford Trimotor) suihkuttaa DDT:tä Oregonissa vuonna 1955 osana kampanjaa, jonka tarkoituksena oli hävittää koiperhosia.

Kuten tässä vaiheessa tarinaa sopii jo arvata, aine ei ollut ihan niin auvoisa kuin oletettiin. Pian nimittäin havaittiin, että DDT on erityisen vaarallinen linnuille, koska ne söivät hyönteisiä, joita DDT:llä myrkytettiin. 

DDT kerääntyy eliöiden rasvakudokseen ja mitä ylöspäin mentiin ravintoketjussa, sitä tappavammaksi se tuli ainemäärän kumuloituessa. Kokonaisia lintulajeja kuoli sukupuuttoon ja voimme ihailla niitä enää eläinmuseoissa. 

Otavan Iso Tietosanakirja vielä vuodelta 1960 kertoo, että DDT:tä käytettiin tuolloin “yleisesti hyönteismyrkkynä kodeissa ja maataloudessa”. Jo tuolloin kuitenkin aineen haitat alkoivat olla tiedossa.

Vuonna 1962 biologi Rachel Carson kirjoitti kirjan "Silent spring", "Äänetön kevät", missä hän kuvailee kevään, jolloin linnut eivät enää laula. 

Kirja kertoo laajemmin ympäristömyrkyistä ja siitä, miten niitä käytettiin aikanaan varsin leväperäisesti. Äänetön kevät on monessa mielessä nykyaikaisen ympäristöliikkeen liikkeelle panija. Joka tapauksessa kirja nosti viimeistään DDT:n haitat julkisuuteen, ja lopulta aine kiellettiin läntisessä maailmassa 70-luvun alussa. Nyt keskustelu käy kuumana DDT:n sijaan sen erään korvaajan, glyfosaattisuolan ympärillä, jonka käyttö näyttää tappavan mehiläisiä.

DDT on yhä edelleen käytössä kuitenkin kehitysmaissa, koska se on halpaa ja tehokasta. Sen haitat on joissain tapauksissa katsottu pienemmiksi verrattuna harmiin, mitä esimerkiksi malaria aiheuttaa.

Tiedetöppäysjoulukalenteri

Tiedetuubin joulukalenteri vuonna 2019 esittelee tieteellisiä töppäyksiä sekä erehdyksiä: tietoisia huijauksia, puhtaita vahinkoja ja myös varsin onnekkaiksi osoittautuneita epäonnistumisia. Ne auttavat myös ymmärtämään miten tiede toimii – ja että tutkijatkin ovat ihmisiä.

Kaikki avautuneet luukut ovat täällä.