Oslossa riittää tutkimusmatkailijoiden laivoja ja muita aluksia katsottavaksi. Siellä on viikinkimuseo ja Thor Heyerdahlin Kon-Tiki, sekä kerrassaan mainio merenkulkumuseo, ja sen vieressä Bygdøyn niemellä kummallinen kirkolta näyttävä Fram-museo, eli norjaksi Frammuseet.

Keväällä 1936 avattu museo on rakennettu Fram-aluksen ympärille siten, että kävijät kiertävät aluksen vieressä joka puolella eri kerroksissa olevaa näyttelyä ja nousevat lopulta aluksen sisälle.

Framin sisustus on esillä hyvin lähelle alkuperäisessä 1800-luvun lopun muodossaan, ja sitä – kuten koko alusta – katsoessa ei voi kuin ihmetellä sata vuotta sitten ja hieman sitä aikaisemmin olleiden naparetkeilijöiden sisua ja rohkeutta.

Näyttely keskittyy puolestaan juuri tähän: esillä on niin Etelämantereen kuin pohjoisten napa-alueiden tutkijoiden välineitä ja varusteita teleskoopeista ja koiravaljakoista aina erikoistilauksesta tehtyihin kekseihin, jotka säilyivät vuosia syömäkelpoisina (ja pelastivat monia ihmishenkiä).

Sankareita näyttelyssä ovat luonnollisesti norjalaiset Fridtjof Nansen, Roald Amundsen ja myös Otto Sverdrup sekä heidän miehistönsä. Mukaan pääsevät myös napaseutujen eläimet ja asukkaat.

Fram-alus puolestaan on suurelta osin skottilainen, sillä sen suunnitteli ja teki skotlantilais-norjalainen laivanrakentaja Colin Archer Nansenin antamien ohjeiden mukaisesti. Nansen myös rahoitti laivan tekemisen Norjan valtiolta ja yksityisiltä saamillaan varoilla.

Framin lisäksi esillä museossa on toinen legendaarinen napatutkimusalus Gjøa, pieni purjelaiva, jolla Amundsen purjehti kuusihenkisen miehistönsä kanssa ensimmäisenä Luoteisväylän läpi. Matka kesti kaikkiaan kolme vuotta ja päättyi vuonna 1906.

Bygdøy ja sen museot ovat erinomainen kohde jokaiselle Oslon-kävijälle, vaikka tiede, tutkimusmatkat tai merenkulku ei kiinnostakaan, koska museoiden luota on kauniit maisemat Oslo-vuonolle. Paikalle pääsee kaupungin keskustasta kätevästi bussilla numero 30 tai kaupungintalon luota lähtevällä laivalla.

Fram-museon nettisivut ovat osoitteessa www.frammuseum.no

Mari Kuoppamaa, eli @MariKuop työskentelee paleoekologian tutkijatohtorina Globaalimuutoksen tutkimusryhmässä, Lapin yliopiston Arktisessa keskuksessa.

"Tehtäviini kuuluu selvittää turpeeseen tai järvien pohjasedimenttiin kerrostuneiden siitepölyjen avulla kasvillisuudessa tapahtuneita muutoksia Arktisella alueella", kertoo Mari, joka on opiskellut maaperägeologiaa Oulun yliopistossa.

"Rakastin lapsena valaita ja dinosauruksia, mutta koska biologiaa oli todella vaikea päästä opiskelemaan, hain lopulta opiskelemaan geologiaa ja leikittelin ajatuksella paleontologian opinnoista, vaikka Suomesta ei dinosaurusfossiileja löydykään. Paleoekologian ja siitepölyjen pariin ajauduin, kun huomasin avoinna olevan väitöskirjatyöntekijän paikan omassa yliopistossani maisteriksi valmistuttuani. Siitepölyt veivät aika nopeasti mukanaan, enkä ole katunut alavalintaani."

Ilmatieteen laitoksen uusi tuote Arktis nyt kertoo jää- ja lumialueen laajuuden lisäksi myös tietoa lumen vesiarvosta eli siitä, kuinka paksun kerroksen vettä lumi sulaessaan tuottaisi maan pinnalle.

Lumen vesiarvo määrittää lumen sisältämän veden määrän, joka on olennainen tieto mm. laadittaessa hydrologisia ennusteita esimerkiksi tulvatilanteissa. Suurin ero muihin vastaaviin palveluihin on se, että ne kertovat perinteisesti vain joko jää- tai lumitilanteen laajuudesta arktisella alueella. 

Uusi palvelu löytyy osoitteesta http://ilmatieteenlaitos.fi/arktis-nyt

Yhdistettynä tieto tuottaa myös parempaa tilannekuvaa kryösfääristä eli pohjoisen pallonpuoliskon kylmiltä alueilta.

"Pelkkä jääalueen laajuus ei kerro ilmastonmuutoksesta kaikkea, vaan Pohjois-Amerikan ja Euraasian lumipeite on suuruusluokaltaan yhtä tärkeä komponentti maapallon ilmastosysteemissä", toteaa Ilmatieteen laitoksen tutkimusprofessori Jouni Pulliainen.

Monitoimimurtaja Nordica puski läpi Luoteisväylän heinäkuun aikana.

Alus lähti Kanadan Vancouverista heinäkuun 5. päivä ja saapui Grönlannin Nuukiin 29. heinäkuuta. Kyseessä ei ole suinkaan ensimmäinen kerta, kun laivalla on ajettu Tyyneltämereltä Pohjois-Amerikan pohjoispuolitse Kanadan arktisen saariston läpi Atlantille, mutta suomalaisvoimin tehty tutkimusmatka on aikaisin koskaan tehty Louteisväylän purjehtiminen – normaalisti reitti on kulkukelpoinen vasta myöhemmin kesällä.

Se, että Nordica onnistui matkassaan, johtuu tietysti laivasta ja sen erinomaisesta miehistöstä, mutta ilmastonmuutos avusti matkaa huomattavasti.

Kyseessä on monitoimimurtaja Nordican toinen matka halki Luoteisväylän ja se tehtiin yhteistyössä Kanadan rannikkovartioston, Kanadan liikenneministeriön sekä paikallisten toimijoiden sekä yhtiöiden kanssa.

Vehkamäki tutkii arktisten pilvien muodostumista ja niin sanottua jäänukleaatiota, eli ilmiötä, jossa kaasuun muodostuu nestemäisiä tai kiinteitä hiukkasia, aerosolihiukkasia, jotka muodostavat jääkidepilviä. 

Esimerkki tästä on otsikkokuvassa: siinä näkyy satelliitin kuvaamana jääkidepilven synty Puijon hyppyrimäen lumetuksen tuottamisen jäätymisytimien seurauksena.

Lumetuspilvi on vain osa kokonaisuutta, sillä tutkimuksen tavoitteena on luoda mahdollisimman tarkka kuvaus arktisten pilvien muodostumisesta ja ominaisuuksista ilmastomalleja varten. Sen puitteissa koetetaan selvittää seikkaperäisesti mitkä hiukkastyypit ovat merkittäviä jään synnylle ja siten arktisten pilvien ominaisuuksille, ja miten hiukkasten pitoisuuden muuttuvat arktisen ilmaston muuttuessa. 

Ilmastonmuutoksen vaikutuksesta Pohjoisen jäämeren jäänpaksuus on ohentunut, monivuotisen jään määrä ja laajuus on vähentynyt.

Ennen vuotta 2000 merijään vuosittainen pienin laajuus vaihteli 6,2 – 7,9 miljoonan neliökilometrin välillä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana jään laajuus on vaihdellut 5,4 – 3,6 miljoonan neliökilometrin välillä. Kymmenen viimeistä vuotta ovat olleet myös kymmenen vähäjäisintä vuotta.

Ounasjoen rannalla Rovaniemellä sijaitsevan Arktikumin tiedekeskuksen näyttelypäälliköllä Nicolas Gunslaylla on intohimoinen suhde ruokaan.

Ei olekaan ihme, että taitava ruuanlaittaja on jo pidempään suunnitellut aiheesta näyttelyä. Ruuan kautta voidaan käsitellä paitsi arktisia kulttuureja myös monia aluetta ravistelevia teemoja, kuten globalisoitumista, ilmastonmuutosta ja kestävää kehitystä.

Gunslay muutti Ranskasta Rovaniemelle lähes parikymmentä vuotta sitten. Miten ranskalainen ja lappilainen ruokakulttuuri eroavat toisistaan?

"Meillä täällä Lapissa ei ehkä ole määrää mutta meillä on laatua", Gunslay kuvaa.

Poronliha, siika, herkkutatit, mustikka… Lappilainen arkiruoka on etelämpänä todellista gurmeeta.

"Jos poronliha 'löydettäisiin' Euroopan metropoleissa, sitä ei enää riittäisi meille."

Satovaihtelu on pohjoisessa suurempaa kuin etelämpänä, koska kasvukausi on lyhyt ja lajeja vähemmän. Kun halla vie hillat, sitä päivitellään kahvipöydissä, huokaillaan poroaidoilla ja uutisoidaan sanomalehdissä.

Gunslayn mukaan ruoka on Ranskassa hyvin sosiaalinen ilmiö, kun taas pohjoisessa suhtautuminen on käytännöllisempää. Esimerkiksi poro- tai kalakeittoa on helppo keittää kerralla iso määrä ja maku on mitä mainioin. On syömisellä toki pohjoisessakin seurallinen puolensa. 

"Makkaroiden paistaminen nuotiolla vastaa sosiaalisuudessaan hyvinkin kolmen tunnin illallista."

Nam nam -näyttelyssä katsellaan, haistellaan ja ehkä jopa maistellaan pohjoisen luonnon antimia. Arktinen tietokattaus tarjoillaan ravintolamaisessa ympäristössä, lappilaisin maustein.

NAM NAM – Arktisia antimia -näyttely on avoinna tiedekeskus Arktikumissa Rovaniemellä 3.6.2016–23.4.2017. 

Otsikkokuvassa on vasemmalla arktisia marjoja ja oikealla poron jalka.

Juttu perustuu Lapin yliopiston tiedotteeseen. Kuvat: Arto Vitikka / Arktinen keskus

Amundsen, lentäjät Lincoln Ellsworth ja Hjalmar Riiser-Larsen sekä kolme muuta miestä lähtivät matkaan 21. toukokuuta 1925 Huippuvuorten Ny-Ålesundista kahdella upouudella Dornier Do-J Wal -lentoveneellä ja pääsivät lentämään aina korkeudelle 87° 44'.

Koneet laskeutuivat siellä viitisen kilometriä toisistaan, ja vaikka miehistöjen välillä ei ollut radioyhteyttä, he löysivät toisensa. Kävi ilmi, että toinen koneista oli vaurioitunut, joten kaikkien kuuden piti pakkautua yhteen koneeseen. 

Ja sen ilmaan saamisessa oli vaikeuksia, koska jään pinta ei ollut tarpeeksi tasaista lentoonlähtöön. Siksi miehet tasoittivat sitä kolmen viikon ajan hurjissa olosuhteissa: Amundsenin päiväkirjan mukaan he lapioivat 600 tonnia lunta ja jäätä kolmen viikon aikana, mutta käyttivät samalla tarkasti vain päivittäisen 500 gramman ruoka-annoksen.

Oli selvää, että matkaa ei voitu jatkaa kohti pohjoisnapaa yhdellä ainoalla ylikuormassa olevalla koneella, joten suunta otettiin takaisin kohti etelää. 

Norjassa miesten oletettiin jo jääneen matkalleen, koska heistä ei oltu kuultu mitään lähes kuukauteen, joten luonnollisestikin paluu 21. kesäkuuta oli varsin yllättävä – ja iloinen.

Huonommin Amundsenille kävi pari vuotta myöhemmin, kesällä 1928, jolloin hän lähti lentokoneella pohjoiseen pelastamaan italialaisen Umberto Nobilen pohjoisnavalta palannutta, mutta haaksirikkoon joutunutta retkikuntaa.

Konetta tai sen miehistöä ei koskaan löytynyt, mutta todennäköisesti he syöksyivät sumussa veteen Barentsin merellä.

Norjalaisen Preus Museumin flickr-tililä on hieno kuvasarja matkasta. Päivän kuva on myös napattu niistä.

1. Jääkarhu on merikarhu

Jääkarhun tieteellinen nimi Ursus maritimus kertoo hyvin sen, että jääkarhut ovat sopeutuneet erittäin hyvin uimiseen ja elämiseen kylmissä vesissä. Niillä on paksu turkki, joka toimii hyvänä eristeenä, pienet korvat, hyvin lyhyt häntä ja rasvakerros, joka on mainio lämpövarasto sekä auttaa uimisessa, kellumisessa sekä sukeltamisessa.

2. Aikuiset jääkarhut syövät vain rasvaa

Jääkarhut käyttävät ravinnokseen pääasiassa hylkeitä ja joskus jopa itseään suurempia mursuja tai maitovalaita. Aikuiset karhut syövät saaliseläimistään yleensä vain niiden rasvan, mutta kasvavat karhut syövät myös lihaa. Lihan puutteessa jääkarhut voivat syödä myös kalaa, muita eläimiä ja marjoja.

3. Käpälä voi olla yli 30 cm halkaisijaltaan

Jääkarhun käpälä (joka on otsikkokuvassa) on leveä ja litteä, koska sen tarkoitus on toimia kuin lumikenkä ja uimaräpylä. Käpälä on kauttaaltaan karvoituksen peittämä, joskin sen alaosassa on paksuja mustia ihoalueita, joiden tehtävänä on antaa kitkaa liukkaalla jäällä kävellessä. Samaa tekevät myös useiden senttien pituiset kynnet, joita karhu käyttää luonnollisesti myös saaliseläimiään tappaessa – tärkein ase on kuitenkin terävät hampaat ja voimakkaat leukalihakset. Käpälän etuosassa kynsien takana on pienet varpaat, joiden välillä on räpylämäisesti vedessä avautuvat ihopoimut.

Kun jääkarhu ui, se käyttää eturaajojaan ikään kuin eteenpäin melomiseen ja takaraajat toimivat kuin peräsimet. Pisimmät tiedossa olevat jääkarhujen tekemät yhtäjaksoiset uimamatkat ovat yli 100 km.

4. Jääkarhu on nuori laji

Jääkarhu erkani "tavallisesta" ruskeakarhusta vasta noin 150 000 vuotta sitten, kun oletettavasti arktisella alueella olevat karhut sopeutuivat elämään merijäällä. Se on siis lajina nuorempi kuin nykyihminen, joka on ollut olemassa ehkä vähän alle 200 000 vuotta. 

Kun viimeisin jääkausi päättyi noin 11 500 vuotta sitten, elivät jääkarhut – tai niiden sittemmin sukupuuttoon kuollut edeltäjä Ursus maritimus tyrannus – myös todennäköisesti Suomen kamaralla. Ruotsista ja Tanskasta on löytynyt niistä myös jäänteitä. Kun seuraavan kerran joku ulkomaalainen sanoo, että jääkarhut kävelevät Suomessa kaduilla, voi hänelle siten todeta, että niin ei ole ollut enää yli 10 000 vuoteen...

5. Jääkarhu on tappaja

Tämä ei sinällään ole yllätys, mutta jääkarhu lienee ainoa suurpeto, joka ei luontaisesti pelkää lainkaan ihmistä.

Niinpä ainoa syy, miksi ne eivät yleensä hyökkää ihmisen kimppuun on se, että ihmiset ovat ruipeloita: jääkarhu haluaa ihraa, ja paljon. Mutta paremman puutteessa ja uhattuna jääkarhu ei epäröi, vaan käy kimppuun. Jääkarhu juoksee nopeasti kohti noin 10 metrin etäisyydeltä, puree päähän sekä koettaa murskata yläruumiin voimakkailla etukäpälillään. 

Mistään ihmisen suurtappajasta ei kuitenkaan ole kyse, sillä jääkarhut tappavat vain keskimäärin yhden ihmisen vuosikymmenessä – kiitos ihmisten varovaisuuden ja sen, että yleensä ihmiset liikkuvat jääkarhualueilla aseistettuina ja ennättävät ampumaan hyökkäävän karhun ennen kuin se ennättää tappaa.

Tuorein uhri oli brittituristi Huippuvuorilla elokuussa 2011, jolloin jääkarhu hyökkäsi turistiryhmän kimppuun Van Postin jäätiköllä noin neljänkymmenen kilometrin päässä saariston pääkaupunki Longyearbyenistä. Lisäksi neljä ihmistä loukkaantui vakavasti.

Bonus: jääkarhu ei juo vettä

Arktisella alueella käytännössä kaikki juomiskelpoinen makea vesi on jäätynyttä, joten jääkarhut saavat tarvitsemansa nesteen ruoastaan.