apollo

Kiinnostaako Kuu? Nyt juttuja on vaikka kuinka tarjolla

Ke, 07/17/2019 - 14:14 Jari Mäkinen
He valloittivat Kuun -podcastien tunnus (Kuva: YLE Kuvapalvelu)

Tiedetuubi on ollut viime kuukausina hiljainen, ja syynä on pääsiassa olleet tapahtumat 50 vuotta sitten. Apollo 11 -lennon ja ensimmäisen kuuhunlaskeutumisen vuoksi kirjoittaja oli varsin kiireinen Yleisradiolle tehdyn ohjelmakokonaisuuden kanssa.

Alla olevien linkkien avulla voi uppoutua totaalisesti Apollo-aikaan. Tarjolla on useita artikkeleita, Tiedeykkösen erikoisohjelmia sekä kuusiosainen podcast-sarja. Listauksen lopuksi on myös muutamia muita, aiheeseen liittyviä kiinnostavia netissä olevia lähteitä.

Jari Mäkinen (Kuva: YLE Kuvapalvelu)

Parkesin ei-niin-lentävä lautanen on avaruusajan alun elävä fossiili Australiassa

Su, 12/02/2018 - 06:33 Jari Mäkinen
Parkesin radioteleskooppi

Keskellä melkein-ei-mitään, lampaiden ja niittyjen keskellä tasamaalla Parkesissa, Australian itäosassa noin parin tunnin ajomatkan päässä Sydneystä sijaitsee kuuluisa Parkesin radio-observatorio. Jos kysyy australialaiselta jotain tieteellistä paikkaa heidän maassaan, suurin osa sanoo varmasti Parkes.

Antenni otettiin käyttöön lokakuussa 1961, jolloin se oli suurin eteläisellä pallonpuolella ollut radioteleskooppi.

Siellä tehtiin tutkimustyötä tiiviisti, mutta asema oli myös olennaisessa asemassa Yhdysvaltain tuolloin alkaneessa Apollo-ohjelmassa. Koska paikkoja, mistä voitiin olla yhteydessä avaruusaluksiin, ei ollut kovin paljoa – etenkin tärkeällä eteläisella pallonpuolella – oli Parkesin kaltainen vastaanotin suuri apu.

Sen myötä paikka nousi jopa kuuluisuuteen Apollo 11 -lennon aikaan, sillä sen jälkeen kun lennon kuuhunlaskeutumisen TV-lähetyksen kaksi ensimmäistä minuuttia otettiin vastaan Kaliforniassa Goldstonessa sijaitsevalla antennilla, siirtyi yhteys Parkesiin. Kuu laskeutui horisontin taa Kaliforniassa, mutta se oli se jo korkealla taivaalla Australiassa. Niinpä Parkes jatkoi lähetyksen vastaanottamista; kuva oli oikein hyvä, koska antenni oli suuri, ja koko kaksi ja puoli tuntia kestänyt kuukävely välitettiin koko maailmaan Parkesista.

Koska kyseessä on radio-observatorio, ovat tieteelliset havainnot kuitenkin tärkeimpiä. Itse asiassa Parkes on yksi maailman tehokkaimmista havaintolaitteista, sillä sen käyttöaste on ollut ja on edelleenkin peräti 99,9%. Parkesin tutkimustoiminta alkoi lähes välittömästi avajaisten jälkeen ja on jatkunut siitä eteenpäin lähes 24 tuntia vuorokaudessa. Luonnollisesti huoltojen ja uusien laitteiden asentamisen aikaan on ollut lyhyitä taukoja.

"Olemme osallistuneet kyllä muutamiin muihinkin avaruuslentoihin, pääasiassa Nasan kanssa, ja vastineena avustamme Nasa on kustantanut meille uusia laitteita ja muun muassa teleskoopin lautasantennin kalliin uudelleen pinnoittamisen", sanoo Parkesin vierailijakeskuksen johtaja Chris Hollindrake.

Nasan lisäksi Euroopan avaruusjärjestö on käyttänyt antennia vastaanottamiseen. Maaliskuussa 1986 Parkes otti vastaan ensimmäiset lähikuvat komeetan ytimestä, kun ESAn Giotto-luotain ohitti Halleyn komeetan.

Hollindrake jatkaa kertomalla, että Australiassa on toki muitakin radioteleskooppeja. Nykyaikaisin ja tehokkain laite Narrabrissa, lähempänä Brisbanea sijaitseva "Compact array", kuuden radioteleskoopin rypäs, joka otettiin käyttöön vuonna 1988. Siellä olevia 22-metrisiä antenneja voidaan liikuttaa eri paikkoihin kolme kilometriä pitkän rautatiekiskon päällä. Radiotähtitieteessä on hyvä, että antenneja voidaan liikuttaa eri konfiguraatioihin, erilaisiin muotoihin, ja kun kaikki teleskoopit katsovat samaan kohtaan taivaalla, saadaan erotuskyky sellaiseksi, että se vastaa yhtä suurta teleskooppia.

"Kun täällä Parkesissa havaitaan pääasiasssa pulsareita, tehdään Narrabrissa ennen kaikkea taivaan vetypilvien kartoitusta. Lisäksi ympäri maata on muutamia parikymmenmetrisiä radioteleskooppeja."

Parkesin lautasantenni tuli tunnetuksi vuonna 2000 valmistuneesta elokuvasta The Dish, missä kerrotaan kuuluisista Apollo 11 -minuuteista ja samalla luonnollisesti antennin historiasta. Elokuva on myös mainio väläys 1960-luvun Australian maaseutuelämään.

Parkesissa on nykyisin pieni museo ja tiedekeskus antennin vieressä ja se on hyvä päiväkohde Sydneyssä vieraileville – käynti sisämaassa on lisäksi aina vaivan väärti, jos on Australiaan saakka vaivautunut matkustamaan!

Juttu on julkaistu alun perin Tiedetuubissa 1. helmikuuta 2013.

Kierros Kuun ympärillä

"Kuu on harmaa – tai täysin väritön – ja näyttää siltä, kuin se olisi pelkkää betonia", totesi Apollo 8 -lennon astronautti James Lovell vuonna 1968. Lennon kolmehenkinen miehistö olivat ensimmäiset ihmiset, jotka pääsivät katsomaan Kuun pintaa läheltä.

"Pinta näyttää kuin hiekkakasalta, missä lapseni ovat olleet temmeltämässä pitkän aikaa", jatkoi samalla lennolla ollut William Anders

"Pinta on täysin rösöistä ja rikkoutunutta, vain töyssyjä ja reikiä."

Monet muutkin Apollo-lentojen astronautit ovat kuvailleet monin eri sanamuodoin sitä, kuinka omituinen ja harmaan väritön Kuun pinta on. Nyt kuitenkin tämän voi helposti katsoa myös itse hyppäämällä Lunar Reconnaissance Orbiter -luotaimen kyytiin.

Seán Doran on tehnyt luotaimen kameran ottamista kuvista hienon videon, joka näyttää yhden kierroksen Kuun ympäri. Video näyttää hyvin, kuinka Kuulla on kaksi selvästi erilaista puolta ja kuinka sen pinnan aines, niin sanottu regoliitti, on todella harmaata.

Itse asiassa yksi syy siihen, miksi Kuu näyttää hyvin harmaalta, on sen varsin pieni heijastuvuus: keskimäärin Kuun pinta heijastaa vain noin 12% siihen osuvasta valosta.

 

 

 

Tosin Kuun tapauksessa tässä on suuria vaihteluita, koska suoraan valon suunnasta katsottaessa pinta heijastaa jopa hyvin voimakkaasti valoa takaisinpäin: Kuun pinta on hyvin rosoista, joten valon tullessa sivulta on siinä paljon pieniä varjoalueita, mikä ilmakehän tasoittavan vaikutuksen puuttuessa tarkoittaa sitä, että maisemassa on paljon pieniä mustia alueita. 

Kun valo tulee pintaan kohtisuoraan, ei näitä mustia alueita ole, vaan koko pinta näyttää valaistulta. Tämän niin sanotun oppositioilmiön vuoksi myös täysikuu näyttää paljon kirkkaammalta kuin Kuu olisi muutoin.

Video: Seán Doran, alkuoperäiset kuvat: NASA / LROC

PS. Doran on koostanut muitakin kauniita videoita. Niitä voi katsoa mm. hänen Twitter-tililtään @_TheSeaning

Avainsanat

Apollo 10 -lennon outo musiikki: tässä on selitys

Ma, 02/22/2016 - 14:57 Jari Mäkinen
Apollo 10 -lennon komentomoduuli


Amerikkalainen Science Channel on saanut viime aikoina ilmaista maailmanlaajuista mainosta uudelle TV-sarjalleen, kun tiedotusvälineet Suomea myöten ovat julkaisseet höpöhöpöä 40-vuoden takaisista kuulennoista. "Ihmeellisin" paljastus on Apollo 10 -lennolla kuultu omituinen musiikki.


Apollo oli Yhdysvaltain ammoinen kuulento-ohjelma, jonka puitteissa tehtiin kaikkiaan 11 miehitettyä avaruuslentoa, laskeuduttiin kuusi kertaa Kuun pinnalle (Apollot 11,12, 14, 15, 16 ja 17) , kierrettiin Kuu kolme kertaa sinne laskeutumatta (Apollot 8, 10 ja 13) ja testattiin aluksia vielä kahdella lennolla (7 ja 9). 

Jokainen lento dokumentoitiin hyvin tarkasti ja valtaosa materiaalista on nykyisin saatavilla NASAn erinomaisilta Apollo-sivuilta. Paljon kiinnostavaa, tosin suurelta osin samaa materiaalia on myös Apollo Archive -sivustolla.

Osa nyt julki olevasta materiaalista on sellaista, mitä ei ole aikanaan julkistettu normaaliin tapaan. Syitä niin sanottuun salaamiseen oli useita, alkaen astronauttien kannalta noloista sattumuksista, päätyen esimerkiksi tähän Apollo 10 -tapaukseen, jonka oletettiin herättävän kaikki UFO-intoilijat hereille.

The Science Channel on NASA's Unexplained Files -sarjassaan poiminut näistä dokumenteista materiaalia, mistä saa tehtyä raflaavia ohjelmia. Ja niitähän riittää, etenkin kun dokumentteja tulkitsee ja veivaa sopivalla tavalla.

Esimerkiksi tämä Apollo 10 -lentojen omituinen ääni selitettiin jo aikanaan varsin hyvin: kyseessä oli mitä todennäköisimmin kuuhunlaskeutumismoduulin ja komentomoduulin radiolaitteiden välinen interferenssi.

Äänestä ja siitä käydystä keskustelusta komentomoduulissa Tom Staffordin, John Youngin ja Gene Cernanin välillä voi lukea lennon puheiden täydellisestä translitteroinnista.

Kyseinen ääni kuului Apollo-aluksen ollessa Kuun "pimeällä puolella", eli lennonjohto ei voinut olla siihen yhteydessä. Siellä radiolaitteet olivat kuitenkin päällä, jolloin muiden viestien puuttuessa ne alkoivat ottaa toinen toisensa lähettämää signaalia vastaan ja vahvistaa sitä.

Tuloksena oli "avaruusmusiikkia", jota täällä Maan päälläkin tehdään muun muassa juuri samaan tapaan heterodyynistä ääntä synnyttämällä.

Heterodyyniksi sanotaan eri taajuuksilla esiintyvää ilmiötä, jossa kahden eritaajuisen signaalin sekoittuminen tuottaa alkuperäisten signaalien summa- ja erotustaajuudet. 

Tämä toimii niin radioaalloilla kuin normaalilla kuuluvalla äänelläkin, ja Apollo 10:n tapauksessa kyse oli siitä, että radiolaitteiden signaali kuului äänenä kuulokkeiden kautta.

"Siinä ei ollut mitään ihmeellistä, ja tätä osattiin jo välttää seuraavilla Apollo-lennoilla", kertoi Apollo 15:n komentomoduulin ohjaaja Al Worden kirjoittajan kanssa tästäkin aiheesta jutellessaan pari vuotta sitten.

"Harmittaa, kun tällaisista yksityiskohdista nostetaan aina meteliä, kun lennoistamme olisi paljon muuta, oikeasti kiinnostavaa kerrottavaa."

Wernher von Braun ja kuukärry

To, 02/18/2016 - 21:25 Markus Hotakainen
Kuukärry

Kolmella viimeisellä Apollo-lennolla astronauteilla oli käytössään kuuauto eli virallisesti Lunar Roving Vehicle.

Päivän kuva

Yhteensä niiden matkamittareihin kertyi hieman yli 90 kilometriä, mikä on kunnioitettava saavutus, kun huippunopeus oli vain 13 kilometriä tunnissa – tosin viimeisellä kuulennolla Gene Cernan hurjasteli peräti 18 kilometrin tuntinopeudella.

Ennen lopullista versiota suunniteltiin, rakennettiin ja testattiin monenlaisia malleja. Joissakin oli umpinainen, paineistettu hytti, useimpia astronauttien oli kuitenkin tarkoitus ajaa avaruuspuvussa avoimessa ohjaamossa. 

Kesäkuussa 1965 sai alkunsa Brown Engineering -yhtiön Local Scientific Survey Module eli "paikallistieteellinen tutkimusmoduuli". Kuvassa NASAn avaruusohjelman keskeinen hahmo ja esimerkiksi Saturn V -kuuraketin pääsuunnittelija Wernher von Braun koeajaa eksoottista menopeliä. 

Siinä käytetyistä ratkaisuista ei kuitenkaan päätynyt lopulliseen kuuautoon käytännössä mitään – nelipyöräisyyttä lukuun ottamatta. Yksi syy oli se, että Kuuhun viedyt ajoneuvot rakensi Boeing.

Kuva: NASA

Ensimmäinen telakointi kiertoradalla

La, 01/16/2016 - 19:57 Markus Hotakainen
Sojuz-alusten telakoituminen

Päivän kuva

Tasan 47 vuotta sitten Maata kiertävällä radalla kaksi miehitettyä alusta, Sojuz 4 ja Sojuz 5, telakoitui toisiinsa ensimmäistä kertaa. Samalla miehistö – tai osa siitä – siirtyi ensimmäistä kertaa aluksesta toiseen. 

Apollo-aluksissa homma hoitui kaksi kuukautta myöhemmin ensimmäisen kerran kätevästi komento- ja kuumoduulia yhdistävää tunnelia pitkin, mutta Sojuz-lennoilla kosmonautit Aleksei Jelisejev ja Jevgeni Krunov tekivät avaruuskävelyn aluksesta toiseen. 

Sojuz 4 -aluksessa oli Maasta lähtiessä vain Vladimir Shatalov, Sojuz 5 -miehistöön kuului Jelisejevin ja Krunovin lisäksi Boris Volinov. Kun Jelisejev ja Krunov olivat vaihtaneet menopeliä, kumpikin alus laskeutui muuttuneine miehistöineen takaisin Maahan: Sojuz 4 seuraavana päivänä ja Sojuz 5 sitä seuraavana.

Kaikki Apollo-kuulentojen kuvat nyt kätevästi netissä

Su, 10/04/2015 - 20:22 Jari Mäkinen
Apollo11 -kuukävely alkamassa

 Apollo-kuulentojen kuvia on netti pullollaan ja NASAn sivuilla niitä on vaikka kuinka. Mutta silti kuvia on paljon lisää, ja se, että niitä kaikkia ei ollut helposti saatavilla, on saanut muutamat epäilemään NASAn salailevan jotain.

Nyt kuitenkin lähes kaikki Apollo-lennoilla käytettyjen Hasselblad-kameroiden kuvat ovat netissä, kaikki yhdellä sivulla: Project Apollo Archive on ladannut yli 8400 korkearesoluutioista kuvaa (tai siis alkuperäisten filmien skannauksia) Flickr-palveluun kaikkien katsottavaksi, ladattavaksi ja ihailtavaksi. Kuvissa on mukana paitsi kaikkien jo tuntemia otoksia, niin myös epäonnistuneita kuvia, mustavalkoisia ja värillisiä. Upeita kuvia Kuun pinnalta ja matkoilta Kuuhun sekä takaisin!

Ne näyttävät myös kuulentojen arkisemman ja inhimillisemmän puolen, kuten alla Apollo 17 -lennon astronautti Harrison Schmittin ajamassa partaansa ja trimmaamassa viiksiään. 

Kuvat ovat siis täällä: The Project Apollo Archive.

Apollon takapiru

Su, 07/20/2014 - 11:57 Markus Hotakainen

Ihmiskunta otti Neil Armstrongin edustamana suuren harppauksensa 45 vuotta sitten. Apollo 11 laskeutui Rauhallisuuden mereen ja avaruus oli valloitettu – ainakin silloisen näkemyksen mukaan. Toki muutama maailmankaikkeuden kolkka on edelleen koluamatta.

Kuulentojen toteuttaminen ei kuitenkaan ollut mikään helppo homma, etenkään 1960-luvun tekniikalla. Avaruus on yhä haastava ympäristö, vaikka tekniikka on noista ajoista kehittynyt huimasti. Kun presidentti John F. Kennedy vannoi virkavalansa tammikuussa 1961, avaruus oli todellinen käymätön korpimaa.

1960-luvun alussa Yhdysvaltain ilmailu- ja avaruushallinto NASA ei ollut miljardien dollarien vuosibudjetteja pyörittävä organisaatio tekniikan eturintamassa, vaan kohtalaisen vaatimaton valtionvirasto, joka oli presidentti Dwight D. Eisenhowerille pikemminkin välttämätön paha.

Kennedyn astuttua presidentinvirkaansa hänen oli löydettävä NASAn johtoon mies, joka hoitaisi hommat kunniakkaasti – lähinnä presidentin itsensä kannalta. Edeltäjänsä tavoin Kennedy ei ollut erityisen kiinnostunut avaruusasioista. Vasta olosuhteiden pakosta hän päätyi asettamaan kansakunnalle suuren haasteensa Kuun valloittamisesta 1960-luvun loppuun mennessä.

NASAn johtajuus ei ollut mikään unelmavirka, vaan jokaisen uraansa ajattelevan poliitikon kannalta lähinnä unohdukseen johtava umpikuja. Ennen kuin katseet kohdistuivat James Edwin Webbiin, parikymmentä ehdokasta oli jo ehtinyt kieltäytyä kunniasta.

James Webb ei ollut mikään untuvikko ottaessaan vastaan NASAn johtajuuden. Hän oli syntynyt lokakuussa 1906 Tally Hon pikkukaupungissa Pohjois-Carolinassa, mutta hänellä oli kokemusta Washingtonin poliittisista kuvioista jo 1930-luvulta lähtien.

Toisen maailmansodan jälkeen presidentti Harry S. Truman nimitti James Webbin budjettiviraston päälliköksi ja myöhemmin varaulkoministeriksi. Trumanin kauden päätyttyä vuonna 1953 Webb jätti Washingtonin ja palasi liike-elämään. Miljoonalla dollarilla senaattori Robert Kerr houkutteli Webbin Dean McGeen kanssa perustamansa öljy-yhtiön palvelukseen. Sieltä hänet löydettiin NASAn uudeksi johtajaksi.

Johtajan vakanssi ei kiinnostanut Webbiä, ja lisäksi hänellä oli hyvät perustelut kieltäytymiselle. Webb ei ollut tutkija eikä insinööri. Hän ei ollut koskaan nähnyt rakettia eikä ymmärtänyt niistä mitään. Kennedyn varapresidentti, jääräpäinen Lyndon B. Johnson, oli kuitenkin päättänyt istuttaa Webbin NASAn johtajan tuoliin. Ja kun Johnson jotain päätti, se myös piti. Jos uskalsi sanoa ei, sai osakseen kuuluisan ”Johnsonin käsittelyn”, joka koostui pitkälti huutamisesta silmittömän raivon vallassa.

Webb ei jäänyt luonteeltaan paljonkaan jälkeen Johnsonista eikä siksi pelännyt tätä. Hän ei ollut samanlainen kiukunpuuskainen öykkäri kuin Johnson, vaan aina kohtelias – joskin tarvittaessa jäätävän kohtelias – mutta teki silti tiettäväksi oman kantansa. Webb suostui NASAn johtajaksi sillä ehdolla, että saisi kutsun suoraan presidentiltä. Hän ilmoitti, ettei halunnut asioida ”juoksupoikien” kanssa.

Turhamaiselta vaikuttava vaatimus oli ovelaa politiikkaa. Kun Webb pääsi keskustelemaan NASAn johtamisesta suoraan Kennedyn kanssa, hän sai myös valtuutuksen tekemisilleen itseltään presidentiltä. Webb teki selväksi, että hän hoitaisi tehtävää oman näkemyksensä mukaisesti eikä suostuisi pyörähtelemään tuuliviirin lailla muiden tahojen toiveiden tuiverruksessa.

James Webb ei tullut NASAn johtajaksi niin pystymetsästä kuin hän itse ja etenkin viraston väki ajatteli. Webb oli ollut 1920-luvun lopulla laivaston lentäjänä, setvinyt 1930-luvulla valtion ja lentoyhtiöiden välisiä postinkuljetuskiistoja, toiminut 1940-luvulla lentokoneiden ohjausjärjestelmiä valmistaneen Sperry Gyroscopen varatoimitusjohtajana ja kuulunut 1950-luvun alkuvuosista lähtien lentokonevalmistaja McDonnellin johtokuntaan.

Hänellä siis oli sekä henkilökohtaista, hallinnollista että poliittista kokemusta ilmailun alalta. NASA kuitenkin on ilmailu- ja avaruusvirasto, vaikka se yhdistetään vahvimmin avaruustutkimukseen. Tärkeintä oli silti Webbin kokemus poliitikan kiemuroista. Kuten Kennedy sanoi: ”En halua tehtävään tutkijaa, vaan poliitikon.”

NASA oli alkuaikojen vaatimattomuudessaankin vahvasti tekninen organisaatio, joten sen alan osaamista virastosta löytyi jo entuudestaan. Oleellista oli saada sen johtoon henkilö, joka tulisi toimeen toisten poliitikkojen kanssa – ja vaikka ei aina tulisikaan, saisi silti asiat hoitumaan. Siinä suhteessa Johnson ja Kennedy eivät olisi voineet tehdä parempaa valintaa.

James Webb oli paitsi taitava poliitikko myös selväjärkinen realisti. Hän ei kuvitellut astuvansa kylmiltään ja itsevaltaisesti täysin tuntemattomilla vesillä purjehtivan laivan ruoriin ja pistävänsä kurssin kerralla uusiksi. Webb pyysi lähimmiksi alaisikseen NASAn edellisen varajohtajan, Hugh Drydenin, ja apulaisjohtaja Robert Seamansin. Kullakin heistä oli omat toimialueensa, mutta jokainen tiesi muidenkin tonteille kuuluvat asiat, ja siltä pohjalta kolmikko teki yhdessä päätökset. Lopullinen valta ja vastuu oli tietysti James Webbillä.

Webb sovelsi ensimmäisissä henkilövalinnoissaan paitsi jatkuvuuden periaatetta myös poliittista viisautta. Webb, demokraattihallinnon demokraattivirkamies, oli hyvissä väleissä sekä Drydenin että Seamansin kanssa, vaikka kumpainenkin oli republikaani. Näin Webb pyrki osaltaan varmistamaan, että väistämättä hyvin kalliiksi käyvä Apollo-ohjelma saisi kongressin tuen poliittisista voimasuhteista riippumatta.

Webb piti satelliittiteknologian sovellutusten kehittämistä, muiden aurinkokunnan kappaleiden tutkimusta luotainten avulla ja havaintolaitteiden saamista Maan kiertoradalle lähes yhtä tärkeinä tavoitteina kuin laskeutumista Kuuhun. Jo vuonna 1965 eli neljännesvuosisata ennen Hubblen toteutumista Webb asetti yhdeksi Nasan tavoitteeksi saada suuri tähtitieteellinen teleskooppi kiertoradalle. Ja muutaman vuoden kuluttua avaruuteen kohoaa Webbin nimeä kantava Hubblea paljon suurempi avaruusteleskooppi.

Webbin uran käännekohdaksi muodostui tapahtuma, joka oli raunioittaa koko Apollo-ohjelman. Tammikuussa 1967 Apollo 1 oli Saturn 1B -raketin kärjessä laukaisualustalla. Lähtöön oli vielä kuukausi. Astronautit olivat komentomoduulissa harjoituksessa, jossa käytiin läpi simuloitua lähtölaskentaa. Kenellekään ei ollut tullut mieleen, että harjoitus voisi olla vaarallinen. Sitä se kuitenkin oli. Kun moduulissa syttyi tulipalo, parikymmentä sekuntia myöhemmin Gus Grissom, Ed White ja Roger Chaffee olivat menehtyneet.

Webb sai presidentti Johnsonilta luvan selvittää onnettomuuden syyt NASAn sisäisenä tutkintana, mutta kongressille se ei riittänyt. Sekä senaatti että edustajainhuone perustivat omat komiteansa, joiden tehtävänä oli tutkia läpikotaisin, mitä oli tehty väärin ja miksi.

Onnettomuuden jälkiselvittelyissä paljastui vakavia puutteita sekä NASAn että komentomoduulin rakentaneen North American Aviationin toiminnassa. Ne eivät kuitenkaan olisi olleet NASAlle tai Webbille niin raskauttavia, ellei kongressin kuulusteluissa olisi ollut mukana senaattoreita, joille oli tärkeämpää luoda näyttävää uraa kuin selvittää, mitä todella tapahtui.

Ankarasta painostuksesta huolimatta NASA ja Webb saivat periaatteessa synninpäästön, mutta organisaation maine oli saanut kovan kolauksen. Historiallisten avaruuslentojen myötä lehtien myyntiluvut olivat nousseet. Poliitikot olivat saaneet kotiosavaltioihinsa työpaikkoja avaruuskeskusten ja tuotantolaitosten myötä. Vaikeiden aikojen koittaessa poliitikot ja lehdistö käänsivät kuitenkin NASAlle ja James Webbille selkänsä.

Webb oli loppuun saakka poikkeuksellinen johtaja. Hän erosi ennen Apollo 11 -lentoa, johon huipentui liki vuosikymmenen kestänyt kamppailu teknisiä vaikeuksia, tiukkaa aikataulua, yllättäviä budjettileikkauksia ja salamyhkäisiä neuvostoliittolaisia vastaan.

Kun Johnson päätti olla asettumatta presidenttiehdokkaaksi ja vallanvaihto Valkoisessa talossa vääjäämättä lähestyi, Webb tiesi oman lähtölaskentansa olevan jo käynnissä. Syyskuussa 1968 hän meni piakkoin väistyvän Johnsonin puheille keskustellakseen erinäisistä tärkeistä asioista. Yllätyksekseen Webb sai presidentiltä jokseenkin suoran käskyn ilmoittaa erostaan heti. Johnson ei varsinaisesti antanut Webbille potkuja, vaan keksi, että sopiva hetki erolle olisi Webbin 62. syntymäpäivä.

Johnsonin pakeilta Webb marssi suoraan Valkoisen talon tiedotusosastolle, joka antoi saman tien julkisuuteen tiedon, että Webb eroaa tehtävästään 7. lokakuuta 1968. Asiat etenivät niin rivakasti, että Webbin Patsy-vaimokin sai tietää asiasta naapurilta, joka oli kuullut uutisen radiosta.

Heinäkuussa 1969 James Webb oli Lyndon Johnsonin kanssa kutsuvieraiden joukossa seuraamassa Apollo 11:n laukaisua kohti Kuuta, mutta lennon jälkeen järjestetyissä juhlallisuuksissa Webb ei enää ollut mukana.

Eronsa myötä Webb jätti Nasan kertaheitolla taakseen. Eläkevuosinaan hän oli muun muassa lukuisten yritysten hallitusten jäsen. Yksi merkittävimmistä toimista oli Smithsonian-instituutin johtokunnan puheenjohtajuus, johon Webb nimitettiin vuonna 1970. Webbillä todettiin Parkinsonin tauti vuonna 1975, mutta hän jatkoi sisukkaasti puheenjohtajan tehtävässään vuoteen 1982 saakka. Maaliskuussa 1992 Webb menehtyi sydänkohtaukseen.

Webb sai viimeisinä vuosinaan useita tunnustuksia ansiokkaasta urastaan, mutta suurelle yleisölle hänen nimensä kävi yhä tuntemattomammaksi. Vasta Hubble-avaruusteleskoopin seuraajan yllättävä ja monia hämmentänyt nimeäminen toi Webbin nimen takaisin julkisuuteen.

James Webb ei ollut täydellinen johtaja eikä hän onnistunut luomaan halajamaansa täydellistä organisaatiota. Hän ei ollut tutkija tai insinööri, vaan lakimies ja poliitikko. Hän ei halunnut Nasan johtoon, mutta tehtävään jouduttuaan hoiti sitä parhaan kykynsä mukaan ja varmisti mahdottomalta tuntuneen tavoitteen saavuttamisen.

Läheskään aina Webbin tapa johtaa ei ollut muiden mieleen, ja lopulta hän joutui väistymään hetkeä ennen suuren unelman täyttymistä. Siitä huolimatta James Webb oli se henkilö, joka vei ihmiskunnan Kuuhun.

Artikkeli on ilmestynyt aiemmin hieman laajemmassa muodossa Tähdet ja avaruus -lehden numerossa 5/2009.

Kuun hämärät säteet

To, 09/05/2013 - 11:55 Markus Hotakainen

Viimeisestä miehitetystä kuulennosta on kulunut yli 40 vuotta, mutta monet Apollo-astronauttien näkemistä ilmiöistä ovat yhä vailla selitystä. Yksi niistä on Kuun hämäränsäteet.

Ilmiön “ennusti” jo vuonna 1956 tieteiskirjailija Hal Clement. Hänen novellissaan Dust Rag astronautit selvittävät outoa kajastusta, joka himmentää tähdet lähellä Kuun taivaanrantaa. Se osoittautui todelliseksi jo 1960-luvun alkuvuosina, kun Surveyor-luotaimet lähettivät Kuun pinnalta valokuvia, joissa horisontti hehkui himmeästi.

Apollo 8, 10, 15 ja 17 -lennoilla Kuuta kiertävät astronautit seurasivat omin silmin, kuinka auringonnousua Kuun horisontin takaa edelsi – ja auringonlaskua seurasi – valoisa kajo. Siinä erottui hetken ajan myös selviä säteitä, samanlaisia kuin toisinaan maanpäällisen auringonnousun tai -laskun yhteydessä (alla Gene Cernanin ja Harrison Schmittin Apollo 17 -lennolla tekemiä piirroksia).

Auringon painuessa maisen horisontimme taakse voi hämärtyvälle taivaalle ilmestyä tummia ja vaaleita viiruja, jotka näyttävät lähtevän horisontin alapuolella olevasta päivätähdestämme. Tummat viirut aiheutuvat itse asiassa taivaanrannan takana olevista pilvistä, joiden varjot heittyvät iltaruskon värjäämälle taivaalle.

Toisinaan varjot voivat venähtää niin pitkiksi, että ne kurkottuvat yli koko taivaan vastakkaiseen horisonttiin saakka. Vastapäätä auringonlaskun tai -nousun suuntaa näkyviä säteitä sanotaan vastahämäränsäteiksi.

Ilmiön selitys on siis yksinkertainen, mutta Kuun tapauksessa ongelmana on se, että siellä ei ole pilviä eikä edes kaasukehää. Tai kyllä Kuullakin tarkkaan ottaen on kaasukehä, mutta se on äärimmäisen harva: sen tiheys on noin 1/10000000000000 Maan ilmakehän tiheydestä.

Argonin, heliumin, natriumin ja kaliumin muodostama kaasukehä on kuitenkin aivan liian olematon selittääkseen Apollo-lennoilla havaitut säteet. Eikä siellä taatusti ole pilviä, jotka voisivat heittää varjoja. Silti ilmiö on pystytty havaitsemaan myös myöhempien luotainten, esimerkiksi Clementinen, kuvissa (alla).

Kymmeniä vuosia tutkijoita askarruttaneeseen arvoitukseen yritetään saada vastaus NASAn LADEE-luotaimella (Lunar Atmosphere and Dust Environment Explorer), joka on määrä laukaista matkaan huomenna (Suomen aikaa ylihuomenna).

Luotain tutkii nimensä mukaisesti Kuun äärimmäisen harvaa kaasukehää ja pinnan läheisyydessä esiintyvää pölyä. Kuun pintaa peittää kauttaaltaan hieno pöly, joka on syntynyt lukemattomien kosmisten iskujen seurauksena.

Avaruudesta tulleet erikokoiset kivenkappaleet, kallionlohkareet ja asteroidit ovat murskanneet Kuun pintakerroksen rikkonaiseksi regoliitiksi, joka on pintaosiltaan puuterimaisen hienoa pölyä.

Kun auringonvalo lankeaa Kuun pinnalle, ultravioletti- ja röntgensäteily aiheuttaa ionisaatiota, joka saa pölyssä aikaan sähkövarauksen. Vähäisessä vetovoimassa sähköistyneet ja toisiaan hylkivät pölyhiukkaset saattavat kohota pinnalta jopa kilometrien korkeuteen ja aiheuttaa astronauttien näkemän ilmiön.

LADEE-luotaimen mukana on mittalaite, joka kerää pölyhiukkasia Kuun lähiavaruudesta ja selvittää niiden ominaisuuksia. Tutkijat toivovat tulosten antavan ratkaisun tähän vanhaan, mutta visaiseen arvoitukseen.

Päivän kuva 1.9.2013: Neuvostoliiton kuuraketti

La, 08/31/2013 - 23:13 Markus Hotakainen

Kaikuja kylmän sodan ja kuukilvan ajoilta: neuvostoliittolainen N1-kantoraketti laukaisualustallaan syyskuussa 1968 Yhdysvaltain KH-8 Gambit -tiedustelusatelliitin kuvaamana. Yli satametrisen kantoraketin oli määrä singota kahden kosmonautin miehittämä alus kohti Kuuta ennen kuin Apollo-ohjelma ehättäisi huipennukseensa, mutta se jäi haaveeksi. N1-raketilla tehtiin neljä laukaisua, jotka kaikki päättyivät epäonnistumiseen. Kun Neil Armstrong ja Buzz Aldrin laskeutuivat Rauhallisuuden mereen heinäkuussa 1969, Neuvostoliitto piilotti koko hankkeen mappi ö:hön ja projektin yksityiskohdat kuualuksineen ja laskeutumismoduuleineen paljastuivat vasta imperiumin luhistuttua. Oikealla on N1-raketin ja Saturn V -kuuraketin kokovertailu.