Apollon takapiru

Turhamaiselta vaikuttava vaatimus oli ovelaa politiikkaa. Kun Webb pääsi keskustelemaan NASAn johtamisesta suoraan Kennedyn kanssa, hän sai myös valtuutuksen tekemisilleen itseltään presidentiltä. Webb teki selväksi, että hän hoitaisi tehtävää oman näkemyksensä mukaisesti eikä suostuisi pyörähtelemään tuuliviirin lailla muiden tahojen toiveiden tuiverruksessa.

James Webb ei tullut NASAn johtajaksi niin pystymetsästä kuin hän itse ja etenkin viraston väki ajatteli. Webb oli ollut 1920-luvun lopulla laivaston lentäjänä, setvinyt 1930-luvulla valtion ja lentoyhtiöiden välisiä postinkuljetuskiistoja, toiminut 1940-luvulla lentokoneiden ohjausjärjestelmiä valmistaneen Sperry Gyroscopen varatoimitusjohtajana ja kuulunut 1950-luvun alkuvuosista lähtien lentokonevalmistaja McDonnellin johtokuntaan.

Hänellä siis oli sekä henkilökohtaista, hallinnollista että poliittista kokemusta ilmailun alalta. NASA kuitenkin on ilmailu- ja avaruusvirasto, vaikka se yhdistetään vahvimmin avaruustutkimukseen. Tärkeintä oli silti Webbin kokemus poliitikan kiemuroista. Kuten Kennedy sanoi: ”En halua tehtävään tutkijaa, vaan poliitikon.”

NASA oli alkuaikojen vaatimattomuudessaankin vahvasti tekninen organisaatio, joten sen alan osaamista virastosta löytyi jo entuudestaan. Oleellista oli saada sen johtoon henkilö, joka tulisi toimeen toisten poliitikkojen kanssa – ja vaikka ei aina tulisikaan, saisi silti asiat hoitumaan. Siinä suhteessa Johnson ja Kennedy eivät olisi voineet tehdä parempaa valintaa.

James Webb oli paitsi taitava poliitikko myös selväjärkinen realisti. Hän ei kuvitellut astuvansa kylmiltään ja itsevaltaisesti täysin tuntemattomilla vesillä purjehtivan laivan ruoriin ja pistävänsä kurssin kerralla uusiksi. Webb pyysi lähimmiksi alaisikseen NASAn edellisen varajohtajan, Hugh Drydenin, ja apulaisjohtaja Robert Seamansin. Kullakin heistä oli omat toimialueensa, mutta jokainen tiesi muidenkin tonteille kuuluvat asiat, ja siltä pohjalta kolmikko teki yhdessä päätökset. Lopullinen valta ja vastuu oli tietysti James Webbillä.

Webb sovelsi ensimmäisissä henkilövalinnoissaan paitsi jatkuvuuden periaatetta myös poliittista viisautta. Webb, demokraattihallinnon demokraattivirkamies, oli hyvissä väleissä sekä Drydenin että Seamansin kanssa, vaikka kumpainenkin oli republikaani. Näin Webb pyrki osaltaan varmistamaan, että väistämättä hyvin kalliiksi käyvä Apollo-ohjelma saisi kongressin tuen poliittisista voimasuhteista riippumatta.

Webb piti satelliittiteknologian sovellutusten kehittämistä, muiden aurinkokunnan kappaleiden tutkimusta luotainten avulla ja havaintolaitteiden saamista Maan kiertoradalle lähes yhtä tärkeinä tavoitteina kuin laskeutumista Kuuhun. Jo vuonna 1965 eli neljännesvuosisata ennen Hubblen toteutumista Webb asetti yhdeksi Nasan tavoitteeksi saada suuri tähtitieteellinen teleskooppi kiertoradalle. Ja muutaman vuoden kuluttua avaruuteen kohoaa Webbin nimeä kantava Hubblea paljon suurempi avaruusteleskooppi.

Webbin uran käännekohdaksi muodostui tapahtuma, joka oli raunioittaa koko Apollo-ohjelman. Tammikuussa 1967 Apollo 1 oli Saturn 1B -raketin kärjessä laukaisualustalla. Lähtöön oli vielä kuukausi. Astronautit olivat komentomoduulissa harjoituksessa, jossa käytiin läpi simuloitua lähtölaskentaa. Kenellekään ei ollut tullut mieleen, että harjoitus voisi olla vaarallinen. Sitä se kuitenkin oli. Kun moduulissa syttyi tulipalo, parikymmentä sekuntia myöhemmin Gus Grissom, Ed White ja Roger Chaffee olivat menehtyneet.

Webb sai presidentti Johnsonilta luvan selvittää onnettomuuden syyt NASAn sisäisenä tutkintana, mutta kongressille se ei riittänyt. Sekä senaatti että edustajainhuone perustivat omat komiteansa, joiden tehtävänä oli tutkia läpikotaisin, mitä oli tehty väärin ja miksi.

Onnettomuuden jälkiselvittelyissä paljastui vakavia puutteita sekä NASAn että komentomoduulin rakentaneen North American Aviationin toiminnassa. Ne eivät kuitenkaan olisi olleet NASAlle tai Webbille niin raskauttavia, ellei kongressin kuulusteluissa olisi ollut mukana senaattoreita, joille oli tärkeämpää luoda näyttävää uraa kuin selvittää, mitä todella tapahtui.

Ankarasta painostuksesta huolimatta NASA ja Webb saivat periaatteessa synninpäästön, mutta organisaation maine oli saanut kovan kolauksen. Historiallisten avaruuslentojen myötä lehtien myyntiluvut olivat nousseet. Poliitikot olivat saaneet kotiosavaltioihinsa työpaikkoja avaruuskeskusten ja tuotantolaitosten myötä. Vaikeiden aikojen koittaessa poliitikot ja lehdistö käänsivät kuitenkin NASAlle ja James Webbille selkänsä.

Webb oli loppuun saakka poikkeuksellinen johtaja. Hän erosi ennen Apollo 11 -lentoa, johon huipentui liki vuosikymmenen kestänyt kamppailu teknisiä vaikeuksia, tiukkaa aikataulua, yllättäviä budjettileikkauksia ja salamyhkäisiä neuvostoliittolaisia vastaan.

Kun Johnson päätti olla asettumatta presidenttiehdokkaaksi ja vallanvaihto Valkoisessa talossa vääjäämättä lähestyi, Webb tiesi oman lähtölaskentansa olevan jo käynnissä. Syyskuussa 1968 hän meni piakkoin väistyvän Johnsonin puheille keskustellakseen erinäisistä tärkeistä asioista. Yllätyksekseen Webb sai presidentiltä jokseenkin suoran käskyn ilmoittaa erostaan heti. Johnson ei varsinaisesti antanut Webbille potkuja, vaan keksi, että sopiva hetki erolle olisi Webbin 62. syntymäpäivä.

Johnsonin pakeilta Webb marssi suoraan Valkoisen talon tiedotusosastolle, joka antoi saman tien julkisuuteen tiedon, että Webb eroaa tehtävästään 7. lokakuuta 1968. Asiat etenivät niin rivakasti, että Webbin Patsy-vaimokin sai tietää asiasta naapurilta, joka oli kuullut uutisen radiosta.

Heinäkuussa 1969 James Webb oli Lyndon Johnsonin kanssa kutsuvieraiden joukossa seuraamassa Apollo 11:n laukaisua kohti Kuuta, mutta lennon jälkeen järjestetyissä juhlallisuuksissa Webb ei enää ollut mukana.

Eronsa myötä Webb jätti Nasan kertaheitolla taakseen. Eläkevuosinaan hän oli muun muassa lukuisten yritysten hallitusten jäsen. Yksi merkittävimmistä toimista oli Smithsonian-instituutin johtokunnan puheenjohtajuus, johon Webb nimitettiin vuonna 1970. Webbillä todettiin Parkinsonin tauti vuonna 1975, mutta hän jatkoi sisukkaasti puheenjohtajan tehtävässään vuoteen 1982 saakka. Maaliskuussa 1992 Webb menehtyi sydänkohtaukseen.

Webb sai viimeisinä vuosinaan useita tunnustuksia ansiokkaasta urastaan, mutta suurelle yleisölle hänen nimensä kävi yhä tuntemattomammaksi. Vasta Hubble-avaruusteleskoopin seuraajan yllättävä ja monia hämmentänyt nimeäminen toi Webbin nimen takaisin julkisuuteen.

James Webb ei ollut täydellinen johtaja eikä hän onnistunut luomaan halajamaansa täydellistä organisaatiota. Hän ei ollut tutkija tai insinööri, vaan lakimies ja poliitikko. Hän ei halunnut Nasan johtoon, mutta tehtävään jouduttuaan hoiti sitä parhaan kykynsä mukaan ja varmisti mahdottomalta tuntuneen tavoitteen saavuttamisen.

Läheskään aina Webbin tapa johtaa ei ollut muiden mieleen, ja lopulta hän joutui väistymään hetkeä ennen suuren unelman täyttymistä. Siitä huolimatta James Webb oli se henkilö, joka vei ihmiskunnan Kuuhun.

Artikkeli on ilmestynyt aiemmin hieman laajemmassa muodossa Tähdet ja avaruus -lehden numerossa 5/2009.