Ensimmäinen videonauhuri tuli tuotantoon vuonna 1956, mutta tämä arkkupakastimen kokoinen Ampex -yhtiön tekemä laite käytti suuria magneettinauhoja (leveys jopa viisi senttimetriä) ja oli hinnaltaan sellainen, että vain suuret televisiokanavat hankkivat sellaisia.

Niinpä tavallista kelanauhureihin tarkoitettua magneettinauhaa käyttävä kotivideonauhoitin tuntui erinomaiselta ajatukselta. Nottingham Electronic Valve Companyn Norman Rutherfordin ja Michael Turnerin keksimä Telcan-laite olikin kätevän tuntuinen, sillä nauhuri oli asennettu televisiovastaanottimen päälle ja se oli hyvin yksinkertainen: nauha vain pujotettiin päällä olevaan rakoon ja painettiin nappulaa. 

Siinä missä ammattilaisvideonauhureissa käytettiin pyörivää äänipäätä (samoin kuin myöhemmissä VHS-nauhureissa), oli Telcanissa paikallaan oleva äänipää. Tai siis kuvapää – sähkömagneetti, joka luki nauhalla olevan signaalin tai tallensi sen nauhalle. Nauha liikkui laitteessa varsin nopeasti, jopa kolme metriä sekunnissa. Tällä vauhdilla yksi kela kesti vain noin 15 minuuttia.

Laitteen kuvanlaatu ei ollut hääppöinen, mutta toisaalta senaikainen TV-kuvakin oli vain rätisevä mustavalkoinen kuva, joka ei ollut nauhoitettuna paljoakaan huonompilaatuinen kuin suoraan vastaanotettuna.

Suurista lupauksistaan huolimatta laite ei koskaan tullut myyntiin, vaan NEVC-yhtiö meni konkurssiin ja Telcan unohtui historian hämyyn.  Eräs harvoista tehdyistä laitteista on esillä Nottinghamin teollisuusmuseossa.

Ensimmäiset videokasetit esiteltiin ammattikäyttöön vuonna 1969 ja kuluttajille vuonna 1971. Lopulta tekniikka oli kypsää vuonna 1977 kunnolliselle kotivideonauhurille: se oli JVC-yhtiön kehittämä VHS, Video Home System, joka puolestaan on jäänyt nyt 2000-luvulla digilaitteiden jalkoihin.