Järvi (punaisen ympyrän sisällä) sijaitsee etelänavan tuntumassa.
Ulompi musta raja osoittaa napa-alueen tasangon ja sisempi
napajäätikön rajat. Kuvan värit kertovat kunkin kohdan korkeudesta
verrattuna Marsin keskipintaan.

Järven veden oletetaan olevan hyvin suolaista. Syynä on se, etteivät paine ja lämpötila riitä pitämään puhdasta vettä nestemäisenä - edes tuolla syvyydellä. Suola alentaa sulamispistettä, ja nyt löydetyn järven vesi voi olla paljonkin nollan alapuolella. Suola on todennäköisesti perkloraattia, sillä sitä on löydetty muualtakin Marsista.

Löytö tehtiin käyttäen Mars Express -luotaimen MARSIS-tutkaa. Se on suunniteltu pinnanalaisten jää- ja vesikerrosten tunnistamiseen. Laitteen nimi on akronyymi sanoista Mars Advanced Radar for Subsurface and Ionosphere Sounding.

Tutkijat tunnistivat järven vuosien 2012 - 2015 välillä tehtyjen 29 ylilennon tutka-aineistosta. Alue pomppaa aineistosta esiin kirkkaana selvärajaisena piirteenä. Lisäksi selvisi, että tuolla kohdalla suhteellinen dielektrinen permittiivisyys on korkeampi kuin millään muulla alueella Marsissa. Tämä tarkoittaa, että tuon kohdan aines pystyy imemään energiaa sähkökentistä paljon paremmin kuin muualla. Sekä kirkkaus että permittiivisyys ovat hyviä vetisen aineen indikaattoreita.

Syy Arianen harhautumiseen selvisi nopeasti ja sen jälkeen raketti lensi jo uudelleen. Ja nyt sellainen on siis jälleen lähdössä.

Arianen kyydissä on tällä kerralla neljä eurooppalaisen Galileo-satelliittipaikannusjärjestelmän satelliittia. Kunhan nämä satelliitit saadaan taivaalle, on Galileo viimein valmis ja sen käyttäminen on yhtä sujuvaa kuin amerikkalaisen GPS:n. Tosin nyt Galileostakin ollaan jo suunnittelemassa uutta, ja parempaa versiota, sillä tekniikka on mennyt järjestelmää rakennettaessa eteenpäin.

Näitä uusia satelliitteja ei kuitenkaan enää laukaista Ariane 5:llä, sillä sen on tarkoitus jäädä pois käytöstä vuonna 2022. Siihen saakka nämä erittäin luotettavat työjuhdat nostavat ennen kaikkea tietoliikennesatelliitteja taivaalle Kouroun rakettikeskuksesta noin viitisen kertaa vuodessa.

Kourou sijaitsee sopivasti päiväntasaajan tuntumassa Ranskan Guyanassa, Etelä-Amerikan koilliskulmassa.

SpaceX -yhtiön Falcon 9 on olemukseltaan aivan erilainen kuin Ariane 5, sillä siinä missä Ariane 5 oli 1990-luvulla yksinkertaisin ja uudenaikaisin raketti, on Falcon 9 sitä nyt. Falcon 9 on hieman pienempi, mutta se on osittain uudelleenkäytettävä, sillä raketin ensimmäinen vaihe palaa takaisin alas ja voi lentää uudelleen.

Falcon 9 -raketteja laukaistaan paitsi Floridassa olevasta Cape Canaveralista, niin myös Kaliforniasta Los Angelesin yläpuolella rannikolla olevasta Vandenbergin lentotukikohdasta. Kyseessä on alun perin sotilaallisten rakettien laukaisuun tarkoitettu keskus, mistä laukaistaan nykyisin myös kaupallisia raketteja. Samaan tapaan SpaceX käyttää Cape Canaveralissa sotilasalueella olevaa laukaisualustaa.

Floridassa yhtiöllä on käytössään myös aivan vieressä siviilien (siis Nasan) hallinnassa olevassa Kennedyn avaruuskeskuksessa sijaitseva laukaisualusta, kuuluisa 39A, mistä aikanaan lähtivät matkaan Apollo-kuulennot sekä monet avaruussukkulat.

Falcon 9 -raketteja laukaistaan nyt varsin usein, ja edellinen lento tapahtui juuri sunnuntaina Cape Canaveralista. SpaceX on tehnyt tähän mennessä tänä vuonna jo 13 laukaisua, joista yksi oli uuden, raskaan Falcon 9 Heavyn lento. Tänään Kaliforniasta lähtevä raketti vie mukanaan avaruuteen kymmenen Iridium Next -tietoliikennesatelliittia.

Linkit laukaisuiden katsomiseen

Ariane 5 laukaistaan matkaan (jos kaikki käy suunnitellusti) klo 14.25 Suomen aikaa. Lentoa voi seurata Euroopan avaruusjärjestön sivuilla.

Falcon 9 laukaistaan klo 14.39 ja laukaisua voi katsoa suorana SpaceX:n sivuilla.

Ariane 5:n ylin vaihe irtoaa noin yhdeksän minuutin (tarkalleen 8 minuuttia ja 56 sekuntia) kuluttua lentoonlähdöstä. Tuolloin on hyvä hetki siirtyä katsomaan Falcon 9:n laukaisua, koska muutamat minuutit ennen moottorien käynnistämistä ovat aina jännittäviä.

Sääolot kummallakin laukaisupaikalla ovat hyvät.

Kiinan tiedeakatemian Kansallisen avaruustiedekeskuksen professori Li Mingtao ryhmineen esitti idean kilpailussa, jossa etsittiin suunnitelmia innovatiivisista tulevaisuuden teknologioista. Nuorten tutkijoiden innostamiseksi tarkoitettu kisa pidettiin Etelä-Kiinan Shenzenissä. Siihen otti osaa yhteensä 60 projektia.

Motivaatio idealla on tieteen edistäminen, uuden tekniikan luominen sekä asteroidilouhinnan yksinkertaistaminen. Asteroideissa voi olla paljon taloudellisesti hyödynnettäviä aineita. Asteroidin saaminen jokseenkin kokonaisena maanpinnalle olisi myös tieteellisesti arvokasta. Nykyään ainoa keino tutkia asteroidinäytteiden tarkkaa koostumusta on odottaa satunnaisten palasten putoavan maahan meteoriitteina.

Analysoidakseen suunnitelman toteutuskelpoisuutta tutkijaryhmä kohdensi tutkimuksensa noin 6,4-metriseen Maan lähialueilla liikkuvaan asteroidiin. Sen koostumusta tai rakennetta ei vielä tunneta, joten massakin on epäselvä. Karkeasti arvioiden kyse olisi kuitenkin sadoista tuhansista (tai rautaisen kappaleen tapauksessa jopa miljoonasta) kilosta. Tutkijoiden mukaan se olisi kuitenkin siirrettävissä Maahan.

"Tämä kuulostaa scifiltä, mutta uskon että projekti voitaisiin toteuttaa", Li kaavailee. "Toisin kuin asteroideille laskeutuvat ja näytteitä hakevat luotaimet, meidän tavoitteemme on noutaa koko satoja tuhansia kiloja painava asteroidi ja tuoda se Maahan. Tämä muuttaisi mahdolliset törmäysuhan aiheuttajat käytännöllisiksi resurssilähteiksi. Analyysimme osoittaa, että tällaisen pienen asteroidin liikuttelu olisi ainakin teoriassa mahdollista."

Projekti on vasta alkutekijöissään, eikä varmuutta toteutuksesta vielä ole. Analyysin mukaan paras aika laukaista "asteroidin kaappaaja" olisi vuonna 2029. Tuolloin asteroidi saataisiin Maahan noin viidessä vuodessa.

Ajatus on kutkuttava, vaikka mukana onkin monta muttaa ja epävarmuutta. Homman onnistuminen vaatii paljon teknologista kehitystyötä.

Tutkijoiden ensimmäinen haaste on löytää sopiva noudettava kohde. Pieniä asteroideja on vaikea havaita, sillä ne huomataan usein vasta niiden vilahtaessa hyvin läheltä Maata. Siksi Li suunnitteleekin jo Qian Xuesen avaruusteknologian laboratorion teknisen tiimin kanssa useiden satelliittien ryhmää, joka sijoitettaisiin Venuksen radan tuntumaan. Sen avulla voitaisiin havaita ja tutkia hyvin pieniä, noin kymmenmetrisiä Maan lähiasteroideja.

Tutkijoiden mukaan merkittävin ongelma tulee kuitenkin vasta lennon lopussa: kuinka hallita asteroidia ilmajarrutuksen aikana? Kappaleen tulovauhti on noin 12,5 kilometriä sekunnissa, mutta se olisi saatava hidastumaan noin 0,14 kilometriin sekunnissa ennen turvallista maakosketusta.

Muitakin avoimia kysymyksiä on. Alla on nostettu tapetille muutama esimerkki aiheista, joista lähdeuutisessa ei kerrottu mitään. Herää kysymys ovatko tutkijat keskittyneet vain suuriin linjoihin vai onko ongelmakohtia todella pohdittu?

(1) Asteroidit pyörivät, joskus kaoottisestikin. Pyörimistä täytyy vähintäänkin hillitä, jotta kivi saadaan ohjattua uudelle radalle ja törmäyskurssille Maan kanssa. Kaavaillun kuljetussäkin pienikin pyöriminen voisi rikkoa varsin nopeasti.

(2) Kohdeasteroidin rakennetta ei tunneta. Jos kyse on vaikkapa löyhästi kasassa pysyvästä lohkarerykelmästä, ongelma moninkertaistuu, sillä lohkareiden keskinäinen törmäily voi repiä kuljetussysteemin helposti riekaleiksi.

(3) Lasti tätyy pystyä vakauttamaan. On hyvin vaikea kuvitella mitään säkki- tai säiliömateriaa, joka kestäisi satojen tuhansien kilojen massan heittelehtimisen. Tämä tulee vastaan viimeistään ilmajarrutuksen aikana, mutta kenties jo aiemmin pyörimisen pysäyttämisessä tai siirtoradalle kuljetuksessa.

(4) Kohdeasteroidin massaa ei tunneta. Polttoaineen määrä, kuljetussäkin lujuusvaatimukset, sekä lämpökilpikin täytyy käytännössä ylimitoittaa. Kaikki tämä lisää kustannuksia tarpeettomasti.

(5) Ilmakehään tultaessa tulokulman täytyy osua nappiin. Muutoin asteroidi kimpoaa tai palaa oitis lämpökilvestä huolimatta. Huiman lähestymisnopeuden, jättimäisen massan ja massan hitauden vuoksi siirto oikealle radalle ei ole triviaali tehtävä.

(6) Turvallisen laskeutumispaikan määritys vaatii äärimmäistä tarkkuutta. Kuten edellä, suuri massa voi vaikeuttaa tarkkoja ratakorjauksia.

(7) Asteroideissa on halkeamia ja sisäisiä heikkousvyöhykkeitä. Nämä voivat aktivoitua ilmajarrutuksen aikana, mikä johtaisi helposti kappaleen räjähtämiseen ilmakehässä, jopa lämpökilvestäkin huolimatta.

(8) Kohdeasteroidin koostumusta ei tunneta. Ilman kairausta ja tarkkaa laboratorioanalyysiä on mahdotonta sanoa mitä aineita asteroidi todella sisältää. Asteroidin noutaminen olisi näin ollen lähes täydellinen sika säkissä -tilanne.

Se hyvä puoli projektissa kuitenkin on, että puhutaan pienistä kappaleista. Kymmenmetriset asteroidit eivät aiheuta pinnalla suurta uhkaa vaikka jotain menisikin pieleen.

Kirjoittaja on planeettatutkija.

Lähde: XinhuaNet via CGTN (China Global Television Network)

Otsikkokuva: Kevin Gill / Flickr

Europan pahimmat säteilyalueet sinisellä. Jupiterin puoleinen puoli on keskellä, radalla johtava puoli on vasemmalla ja Jupiterista näkymätön puoli on kartan laidoilla.

Osoittautui, ettei säteily suinkaan ole samanlaista joka puolella kuuta. Ylivoimaisesti rauhallisin säteily-ympäristö löytyy korkeilta leveysasteilta läheltä Europan napoja. Päiväntasaajan ympäri ulottuva vyömäinen alue saa sitä paljon suuremman säteilyannoksen. Ylivoimaisesti huonoimmat olosuhteet ovat kuitenkin ellipsin muotoisissa läiskissä, Jupiterista katsoen kuun sivuilla. Europa kiertää Jupiteria lukkiutuneena, aivan kuten Kuu Maata.

Tutkimuksen perusteella tiedetään, mitkä alueet ovat vähiten säteilyn piiskaamia.

Samalla mallinnettiin, kuinka syvälle pinnan alle säteily ulottuu, ja millä syvyydellä se vielä onnistuu rikkomaan tai muuttamaan aminohappoja. Aminohapot ovat ehkäpä yksinkertaisimpia elämän mahdollisuuksista kertovia rakennuspalikoita. Rankimpien säteilyalueiden mallinnus osoitti, että jo 10 - 20 sentin syvyinen pintajääkerros suojaisi aminohapot. Napojen lähellä tähän riittäisi vain sentti.

Tieto auttaa tulevien luotainten suunnittelussa. 2020-luvun alkupuoliskolla laukaistava Europa Clipper tulee keskittymään juuri Europan tutkimukseen. Sen on suunniteltu tekevän kuun lähiohituksia lähes 50 kappaletta. Luotaimessa on monia laitteita, joilla pystytään perehtymään Europan pintamaterian koostumukseen, tulkitsemaan mitä pinnan alla on, sekä myös analysoimaan pinnasta irronnutta ainetta.

Nyt julkaistu tutkimus auttaa suunnittelemaan Europa Clipperin lähiohitukset niin, että ne kulkevat vähän säteilyä saavien alueiden ylitse. Näin päästään käsiksi mahdollisimman tuoreisiin ja muuttumattomiin meren loiskeisiin.

Europa on pienin Jupiterin neljästä suuresta "Galilein kuusta". Ne kaikki näkyvät meille asti hyvällä kiikarilla.

Europa on läpimitaltaan 3120 kilometriä, eli hieman omaa Kuutamme (3474 km) pienempi. Europa kiertää Jupiteria lähes kaksi kertaa niin kaukana kuin Kuu on Maasta, mutta jättiläisplaneetan sekä kolmen muun suuren kuun vuorovesivoimat riittävät pitämään Europan oletetun meren sulana.

Lähteet: Jet Propulsion Laboratoryn tiedote; Nordheim, Hand & Paranicas: "Preservation of potential biosignatures in the shallow subsurface of Europa (Nature Astronomy, 2018, maksumuurin takana).

Otsikkokuva: NASA/JPL-Caltech. Kartta: U.S. Geological Survey, NASA/JPL-Caltech, Johns Hopkins Applied Physics Laboratory, Nature Astronomy

Koelento tapahtui yhtiön mailla Teksasissa noin 160 kilometriä El Pason itäpuolella. Raketti nousi sieltä lentoon keskiviikkona klo 18.11 Suomen aikaa ja sen jälkeen kun New Shepardin moottori oli toiminut kaksi minuuttia ja 20 sekuntia, raketti palasi takaisin alas ja laskeutui pehmeästi lähelle lähtöpaikkaansa. Kapseli puolestaan jatkoi lentoaan ylemmäs ja sytytti lennon lakipisteessä pelastusrakettinsa testimielessä, minkä jälkeen se putosi alas ja laskeutui kolmen laskuvarjonsa avulla.

Rakettien kiihdyttämänä kapseli nousi ylöspäin hetken aikaan jopa noin 10g:n kiihtyvyydellä. Jos kyydissä olisi ollut siis matkustajia, olisivat he joutuneet kestämään hetken aikaan tätä kovaa kiihtyvyyttä. Terveyshaittaa siitä ei tosin olisi ollut, mutta se ei olisi ollut mukavaa. Pelastusraketteja tosin käytetään vain nimensä mukaisesti hätätilanteissa; normaalin lennon aikana kiihtyvyys on suurimmillaan vain noin 3g.

Blue Originin mukaan lento olisi ollut täysin sopiva jo matkustajien kanssa tehtäväksi ja heillä "olisi ollut mahtavat maisemat kapselista".

Yhtiö on testannut hätäraketteja jo kerran aikaisemminkin, tosin nykyistä kapselia edeltäneen koeversion kanssa. Tuo lokakuussa 2012 tehty kokeilu tapahtui laukaisualustalla. Nyt tehty testi tapahtui siis lennon korkeimmassa kohdassa ja auttoi todistamaan sen, että rakettimoottori toimii myös avaruuden olosuhteissa. Yhtiön mukaan kapseli on nyt havaittu toimivaksi ja turvalliseksi kaikissa lennon vaiheissa.

Tilanne on siis täsmälleen päinvastainen kuin aikanaan Aalto-1 -satelliitilla, joka oli alun perin tarkoitus laukaista matkaan Falcon 9:llä Kaliforniasta.

Falcon 9:n silloisten ongelmien vuoksi laukaisu siirtyi ja siirtyi eteenpäin, kunnes lopulta laukaisuvälittäjän avulla satelliitille saatiin paikka PSLV-raketilta. Nyt Falconien lennot sen sijaan ovat sujuneet erittäin hyvin ja laukaisuita on ollut parhaimmillaan pari kuukaudessa, joten siellä on nyt tilaa pikkusatelliiteille – etenkin kun koko tuleva lento, jolla Suomi 100 -satelliitti on mukana, on omistettu pikkusatelliittien laukaisuun.

Jos kaikki sujuu hyvin, vie raketti avaruuteen kerralla lähes 120 satelliittia. Lento tulee siis rikkomaan intialaisten taannoisen ennätyksen.

Nyt löytynyt kvasaari on erikoinen myös sikäli, että sen lähettämä säteily on taivaltanut halki maailmankaikkeuden lähes 13 miljardin vuoden ajan. Se onkin ensimmäinen alle miljardin vuoden ikäisessä maailmankaikkeudessa havaittu kvasaari, jolla on todettu olevan radioalueella säteilevä suihku.

"Varhaisessa maailmankaikkeudessa oli niukalti voimakkaita radiolähteitä, mutta tämä kvasaari on kertaluokkaa kirkkaampi kuin muut tuon aikakauden lähteet", Bañados arvioi.

Kun maailmankaikkeus alkuräjähdyksen jälkeen laajeni ja jäähtyi, kuumasta hiukkaspuurosta muodostui neutraalia vetykaasua. Alkuun universumi oli täysin pimeä, mutta kun gravitaatio kasasi osan aineesta ensimmäisiksi tähdiksi ja galakseiksi, niiden säteily sai vetykaasun ionisoitumaan. Ja valtaosa vedystä on edelleen samassa tilassa.

PSO J352.4034-15.3373 -kvasaarin säteily on peräisin aikakaudelta, jolloin maailmankaikkeuteen syttyivät pitkän pimeyden jälkeen jälleen valot.

"Kvasaarin suihkun avulla voi olla mahdollista kalibroida tulevia havaintoja, tarkastella alkuaikojen pimeyttä ja kenties selvittää, miten ensimmäiset galaksit syntyivät", Bañados toteaa.

Tutkimuksesta kerrottiin Carnegien tiedeinstituutin uutissivuilla ja se on julkaistu The Astrophysical Journal -tiedelehdessä (maksullinen).

Kuva: Robin Dienel/Carnegie Institution for Science

Prikulleen etelänavalla sijaitsevan Amundsen-Scottin aseman kesää paistatellaan tyypillisesti -25 asteessa, lämpöennätys on huimat -12 astetta. Talven kylmimpinä aikoina siellä värjötellään -65 asteessa. Sikäläinen kylmyysennätys on -83 astetta, mutta planeetan viralliset pohjalukemat on mitattu vieläkin syrjemmällä sijaitsevalta Vostok-asemalta: -89,2 astetta.

Kummassakin paikassa on miehitys läpi vuoden - vaikka pakkanen paukkuu kuin Marsin päiväntasaajan yössä.

Talvisin tämän päälle tulee vielä tuuli. Jopa 25 metriä sekunnissa puhaltavien jäätikkötuulten vaikutuksesta kovimpien pakkasten purevuus voi Etelämantereella vastata jopa -125 astetta. Nyt ei olla enää kovin kaukana Marsin kylmimmistäkään oloista.

Toki Marsinkin napajäätiköillä tuulee, jopa hieman kovempaa kuin Antarktiksella. Mutta tarkoittaako se, että siellä tuntuisi sitten vastaavasti kylmemmältä?

Ei. Päinvastoin.

Marsin kaasukehä on ohuempi kuin Maan. Paine pinnalla on samaa luokkaa kuin meillä runsaan 30 kilometrin korkeudella. Tällainen harva kaasu ei siirrä lämpöä kovinkaan tehokkaasti, eikä kovallakaan pakkasella siksi ole paljoa vaikutusta.

Itse asiassa Marsin kaasukehä on niin ohut, etteivät sikäläiset pakkaslukemat tuntuisi ollenkaan pahalta.

Kuumimmat marsilaispäivät tuntuisivat helteeltä, ainakin jos Aurinko porottaisi suoraan yläpuolelta.

Marsin keskimääräinen lämpötila on noin -65 astetta. Sikäläisittäin tyypillisessä 7 m/s tuulessa tuntuisi kuitenkin samalta kuin suomalaisittain normaalissa, -15 - -20 asteen pakkasessa.

Eikä kovimmissakaan marsilaispakkasessa seisoskelu olisi edes Etelämantereen ennätysten veroista. -120 astetta 25 m/s tuulella tuntuisi meikäläisittäin vain -55 asteelta. Vastaisi jotakuinkin Suomen ennätyspakkasia. Siperiassa moiselle naurettaisiin.

Lämpötoppauksia siis Marsissa tarvitaan, muttei läheskään niin paljoa kuin voisi kuvitella.

Ajan mittaan kylmyys kuitenkin pureutuisi luihin ja ytimiin. Lämpö nimittäin säteilisi Marsiin eksyneen satunnaisen matkaajan kehosta hiljakseen pois. Siksi astronauttien puvut, asumukset ja kaikki muutkin lämpimänä pidettävät tavarat kannattaisi Marsissa suojata lämpösäteilyn karkaamiselta.

Maan ja Marsin lämpötilojen suurin ero ei olekaan absoluuttiset arvot, vaan vaihtelunopeus. Meillä äärilämpötilat näyttäytyvät kunnolla vasta vuodenaikojen mittaan eikä yön ja päivän välillä ole yleensä eroa kuin 10 - 20 astetta. Marsissa suurin osa vaihtelusta tapahtuu jokaisen vuorokauden aikana, ja vuodenaikojen vaikutus on varsin.

Kirjoittaja on Marsiin erikoistunut planetologi.

Lisälukemista esim. Osczevski: "Martian Windchill in Terrestrial Terms" (Bulletin of the American Meteorological Society, 2014)

Otsikkokuvan henkilö on varustautunut kirpsakkaan -55 asteen pakkaseen Sahan tasavallassa Venäjällä. (Maarten Takens)

Keski-Kalaharin luonnonsuojelualue (merkitty vihreä alue yllä) on jättimäinen suurriistan suojeluun tarkoitettu alue keskellä Botswanaa. Sen pinta-ala on lähes kymmenyksen koko maasta, vajaat 53 000 neliökilometriä. Alue on siis hieman suurempi kuin Viro. Botswana on muutoinkin Afrikan harvinaistuville eläimille suotuisa - se kun on eteläisen Afrikan maista ainoa, jossa metsästys on tyystin kielletty. Maahan tuijottelevilla avaruuskivien etsijöillä oli kuitenkin aseistettu puistonvartija suojanaan - mahdollisesti vaarallisen paikallisen faunan vuoksi.

Botswanan edustajat kiittivät tutkijoita erityisesti siitä, että meteoriittia lähdettiin kerrankin etsimään laillisin keinoin, eli luvat anoen ja viranomaisia informoiden. Säädösten mukaan meteoriitit kun siellä ovat valtiolle kuuluvia kansallisaarteita. Maasta on jo aiemmin löytynyt 11 meteoriittia. Niistä erikoisimpia olivat 0,6- ja 13,5-kiloiset Kuusta peräisin olevat mutta täysin erilaiset kivet, jotka löytyivät vain 50 metrin päästä toisistaan. Ne tekisivät Botswanan meteoriittikokoelmasta erityisen arvokkaan niin tieteellisesti kuin rahallisestikin, mutta ikävä kyllä kaikki nyt löydettyä aiemmat meteoriitit on myyty vuosituhannen vaihteessa eteenpäin jo ennen kunnollista tunnistusta.

Botswanan vanhempia meteoriitteja on vuosien mittaan analysoitu paljon Münsterin yliopistolla. Sikäläisten tutkijoiden mukaan tutkimustarkoituksiin on kuitenkin luovutettu vain pieniä palasia "nimettömän löytäjän" toimesta. Botswanan meteoriittien päämassa on siis "jossainpäin maailmaa".

Mallinnus auttoi löydössä

Löydetty meteoriitti oli pala asteroidia (tai meteoroidia) nimeltään 2018 LA. Kappale havaittiin kahdeksan tuntia ennen sen saapumista ilmakehään. Kyse oli vasta kolmannesta kerrasta kun kappale huomataan ennen törmäystä, ja toinen kerta kun sellaisen palasia onnistutaan löytämään.

2018 LA tunkeutui ilmakehään noin 17 kilometrin sekuntinopeudella ja räjähti lopulta noin 27 kilometrin korkeudella eteläisen Afrikan yllä. Tapahtuman energian on laskettu vastanneen noin 1000 tonnia TNT:tä (tai hieman vähemmän, lähteestä riippuen). Vastaavia tapahtumia sattuu Maassa noin kerran vuodessa. Törmäyksen suuruusarviot perustuvat lähinnä ydinkokeiden seurantaan kehitetyn globaalin infraääniseurantaverkoston havaintoihin.

Tulipallon lento turvakamerassa.

Asutun seudun yllä näkyvän tulipallon rata voidaan usein mallintaa suurpiirteisesti silminnäkijähavaintojen ja tarkemmin valo- ja videokuvien perusteella.

Tällä kertaa meteoriittilöytöön johtanut mallinnus tehtiin pääosin tapahtuman sattumalta kuvanneiden ja eri suunnista sitä katsoneiden videokameroiden tarjoaman aineiston avulla. Kirkkaan tulipallovaiheen aikana matalalla leijailleet pilvet heittivät maahan varjoja, jotka auttoivat osaltaan tilanteen geometrian selvittämisessä. Kun vielä eri korkeuksilla vallinneet tuuliolotkin tiedettiin, pystyttiin palasten tulipallovaiheen jälkeinenkin liike mallintamaan. Näin putoamispaikka tarkentui entisestään.

Tulipallon rata mallinnettiin amerikkalaisessa SETI-Instituutissa tähdenlentoparviin erikoistuneen Peter Jenniskensin ryhmän toimesta, sekä myös Suomessa, Ursan tulipallotyöryhmän Esko Lyytisen ja Jarmo Moilasen toimesta. Toisistaan riippumatta tehdyt lentoratamallit osoittivat paitsi samaan kohtaan Kalaharin autiomaassa, myös tismalleen oikeaan. Botswanan kivi löytyi vain noin sadan metrin päästä ennustetusta putoamisellipsistä.

Jenniskens otti mallinnuksensa lomassa yhteyttä botswanalaisiin tutkijoihin, jotka hankkivat tarvittavat luvat ja keräsivät etsintätiimin kasaan. Meteoriitti löydettiin ryhmän viisipäiväisen etsintäprojektin viimeisenä päivänä. Pian maastoon lähti toinenkin tiimi, jossa on mukana Helsingin yliopistonkin tutkijoita.