Juling-kraatterin koillisreuna on lähes ikuisessa varjossa. Pohjan muodot taas kertovat jäätikkömäisistä virtauksista.

Löytö on monessa suhteessa outo, sillä vesijää ei ole stabiilia Cereksen pinnalla. Se kyllä säilyy parhaiten juuri varjoisilla ja kylmillä rinteillä, mutta silloinkin se sublimoituu suoraan höyryksi. Jään lisääntymistä voi siis tapahtua vain, jos sitä purkautuu jostain lisää.

Tutkijoiden mukaan syy lienee Cereksen kierrossa Auringon ympäri. Kun pallon pinta lämpenee, sen alta alkaa purkautua vesihöyryä, joka sitten kondensoituu läheisen kraatterin kylmälle rinteelle. Myös lämmityksen mahdollisesti aiheuttamat maanvyöryt saattavat paljastaa lisää tuoretta jäätä.

Vaikka Juling-kraatteri sijaitsee syvällä Cereksen eteläisellä pallonpuoliskolla (noin Australian pääkaupungin leveysasteilla), ei Aurinko nouse kesäisin lämmittämään sen rinteitä juuri talvea paremmin. Kääpiöplaneetan akseli ei nimittäin ole juurikaan kallistunut sen kiertorataan nähden.

Pintaa lämmittävä säteilyannos kuitenkin vaihtelee vuoden mittaan roimasti, koska Aurinko on joskus lähellä (2,56 AU) ja toisinaan kaukana (2,98 AU). Tuo huima 63 miljoonaa kilometrin erotus on paljon suurempi kuin esimerkiksi lyhin matka Marsista Maahan.

(Jo ennen Dawn-luotaimen saapumista vaikutti varmalta, että Cereksen syvyyksistä näyttäisi purkautuvan vettä.)

Toisessa tuoreessa tutkimuksessa perehdyttiin viitteellisempiin todisteisiin muutoksista, mutta sen vaikutukset ovat kauaskantoisempia. Sen mukaan pinnan alta on paljastunut tavaraa geologisessa lähimenneisyydessä.

Jo aiemmin Cerekseltä on löydetty natriumkarbonaattia eli soodaa (Na₂CO₃, joka eri aine kuin ruokasooda NaHCO₃). Kääpiöplaneetan kiehtovat kirkkaat pisteet muodostuvat suurelta osin juuri tästä tavarasta.

Nyt julkaistussa tutkimuksessa tutkittiin useita paikkoja, joista löytyy soodan hydraatteja. Nämä ovat soodan kidemuotoja, joissa on mukana jonkin verran, joskus paljonkin, vettä. Ne ovat evaporiitteja, joita syntyy vain, kun suolaisesta vedestä haihtuu neste pois ja loppu kiteytyy.

Osa näistä muutoksista oli odotettavissa, kun kallonsisäinen paine kasvaa, mutta niissä oli kuitenkin merkittäviä yksilökohtaisia eroja. Esimerkiksi suonikalvon poimuttuneisuus ei ollut niin yleistä, jos verenpaine oli koholla.

Muutosten syistä ei ole vielä tarkkaa tietoa, mutta oletettavasti taustalla on painottomuuden aiheuttama kehon nesteiden kertyminen yläruumiiseen ja erityisesti päähän.

Tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että ainakin osa pitkien avaruuslentojen aiheuttamista muutoksista palautuu ennallaan vasta pitkän ajan kuluessa.

Patelin johtamalla tutkimuksella ei ole merkitystä pelkästään avaruuslentojen kannalta. Hänen kehittämillään algoritmeilla voidaan jatkossa tutkia myös "tavallisia" potilaita ja kenties havaita hyvin pieniä silmissä tapahtuvia muutoksia, jotka muuten jäisivät huomaamatta.

Tutkimuksesta kerrottiin Houstonin yliopiston uutissivuilla ja se on julkaistu JAMA Ophthalmology -tiedelehdessä (maksullinen).

Kuva: NASA

Aseman mitattu ja ennustettu korkeus (Aerospace Corp.)

Putoamispaikka on vielä lähes täysin auki ja kattaa käytännössä yhä koko 43. leveyspiirien välisen alueen. Paikka varmistuu muutaman tuhannen kilometrin tarkkuudella vasta tunteja ennen putoamista, tai vasta itse tapahtuman aikana. Myös se, putoaako osia maahan asti, on epävarmaa.

Tiangong-1 on kiertänyt Maata jo yli kuusi vuotta. Se laukaistiin avaruuteen syyskuussa 2011, minkä jälkeen siellä on vieraillut kaksi miehistöä. Nyt asema on tyhjillään. Vuoden 2016 alun jälkeen asema ei ole ollut lennonjohdon hallinnassa.

Aseman putoamisesta, tarkan ajankohdan ennustamisesta, sekä mahdollisista haitoista on kerrottu tarkemmin kahdessa aiemmassa jutussamme. Tuoreimmista aika-arvioista kertoi nyt ensimmäisenä Suomen kuvalehti.

Aurinko on parhaillaan noin 11-vuotisen aktiivisuussyklinsä rauhallisessa vaiheessa, minkä vuoksi sen pinnalta roihahtelee varsin harvoin sellaisia purkauksia, jotka saisivat aikaan vipinää täällä maapallon seutuvilla. 

Mutta aina silloin tällöin näin käy. Nyt Auringossa on niin sanottu korona-aukko, nimensä mukaisesti Aurinkoa ympäröivässä kaasukehässä oleva reikä, jonka kautta suihkuaa ulos avaruuteen kaasua. Tämä on ihan tavallista, joskin nyt tämän aurinkotuulen nopeus on suurehko ja se osuu juuri meidän suuntaamme avaruudessa.

Siksi maapalloa suojaavaan magneettikenttään osuessaan se saa aikaan geomagneettisen häiriön, pientä myrskyä avaruussäässä, jolloin napa-alueiden ympärillä olevat rengasmaiset revontulialueet pääsevät aktivoitumaan normaalia enemmän ja levittäytyvät myös etelämpään. Ja etelänavan ympäristössä pohjoisempaan.

Avaruussäätä tarkkaillaan ja ennustetaan koko ajan, koska sillä voi olla vaikutuksia satelliittien toimintaan ja joskus jopa täällä Maan pinnalla.

Tämä eilinen myrsky oli vain pieni, luokkaa G1, ja vastaavan laatuinen taivasnäytelmä saattaa olla tiedossa vielä tänäänkin, vaikkakin todennäköisyys on hieman pienempi. Joka tapauksessa nopean aurinkotuulen hiukkasvirtauksen vaikutus jatkunee kolmesta viiteen päivää hiljalleen heiketen.

Ongelmana on se, että teleskoopissa ei ole bensamittaria. Polttoaineen määrää joudutaan arvioimaan säiliössä vallitsevan paineen ja ohjausmoottoreiden toiminnan perusteella. Eikä kumpikaan keino anna kovin tarkkaa tietoa jäljellä olevan polttoaineen määrästä.

Sitä pitää kuitenkin olla riittävästi vielä vihoviimeiseen asennonsäätöön, jotta teleskooppi ja sen antenni ehditään suunnata Maahan vihoviimeistä tiedonsiirtoa varten. Lennonjohto joutuu olemaan lähiviikot ja -kuukaudet varpaillaan, sillä kun polttoaineesta on käytetty viimeinenkin pisara, Keplerin ohjaaminen käy mahdottomaksi.

Kepler-avaruusteleskoopin taru on siis lopuillaan, mutta se saa jatkoa toivon mukaan jo kuukauden kuluttua. 16. huhtikuuta on määrä laukaista avaruuteen TESS eli Transiting Exoplanet Survey Satellite. Toisin kuin Kepler, joka tarkkaili ensin Joutsenen tähdistön tienoilla ollutta aluetta ja sitten vajaata kahtakymmentä samankokoista palasta taivaasta aina kolme kuukautta kerrallaan, TESS käy läpi lähes koko taivaankannen ja etsii kirkkaita tähtiä kiertäviä planeettoja 300 valovuoden säteellä.

Keplerin hupenevasta polttoaineesta kerrottiin NASAn uutissivuilla.

Kuva: NASA

Kerrokseen sisältyvä massa on "vain" prosentti Jupiterin koko massasta, mutta se tarkoittaa kolminkertaista määrää Maan massaan verrattuna. Määrä on suhteellisestikin suuri, sillä Maan ilmakehä muodostaa ainoastaan miljoonasosan koko planeettamme massasta.

Jupiterin massasta sadasosa kiertää planeetan sisäosia itä–länsisuuntaisissa virtauksissa. Niiden alapuolella Jupiter pyörii kuin kiinteä kappale, vaikka kiinteää ainetta on vasta paljon syvemmällä. Tällä hetkellä tutkijoita askarruttaa monen muun seikan ohella se, millaisia ilmiöitä esiintyy kiinteän kappaleen tavoin pyörivien sisäosien ja alati myrskyävien kaasukehän ulompien kerrosten rajapinnalla.

Junon infrapuna-alueella toimivalla JIRAM-revontulikameralla (Jovian Infrared Auroral Mapper) pystytään tarkastelemaan sääilmiöitä sekä päivä- että yöpuolella 50–70 kilometriä pilviverhon yläosien alapuolella. Ja mikä tärkeintä, se onnistuu myös napa-alueilla, joiden sääolot ovat aiemmin olleet hämärän peitossa.

Pohjoisnavan ympäristössä on tiuhassa pyörremyrskyjä, joilla on läpimittaa lähes 5 000 kilometriä, ja eteläisillä napaseuduilla niillä on kokoa vielä enemmän. Niissä esiintyy 350 kilometrin tuntinopeudella puhaltavia tuulia, jotka eivät tunnu lainkaan laantuvan.

Pohjoisnavan kohdalla on suuri sykloni, jolla on ympärillään kahdeksan hieman pienempää myrskyä. Eteläistä vastinetta ympäröi viisi pyörrettä. Myrskyjä on niin tiuhassa, että ne ovat käytännössä kiinni toisissaan. Siitä huolimatta ne pysyttelevät erillään – tai ovat pysytelleet ainakin niiden seitsemän kuukauden ajan, mikä niitä on pystytty tarkkailemaan.

"Kysymys kuuluukin, miksi ne eivät sulaudu yhteen", aprikoi tutkimukseen osallistunut Alberto Adriani. "Tiedämme Cassini-luotaimen havaintojen perusteella, että Saturnuksella on kummallakin navallaan ainoastaan yksi sykloni. Meille alkaa hiljalleen hahmottua, että kaikki kaasujättiläiset eivät todellakaan ole samanlaisia."

Jupiterin kaasukehän tutkimuksesta kerrottiin NASAn uutissivuilla ja Nature-tiedelehdessä (maksullinen), jonka tuoreimmassa numerossa on kaikkiaan neljä Juno-luotaimen tuloksia esittelevää artikkelia.

Kuvat: NASA/JPL-Caltech/SwRI/ASI/INAF/JIRAM

Veden arvellaan olevan peräisin jäisistä kappaleista, jotka pommittivat planeettaa sen syntyvaiheissa. Alle kymmenen miljoonan kilometrin etäisyydellä auringonkaltaisesta tähdestä ei voi vaellella jäisiä kappaleita, joten WASP-39b on muotoutunut paljon kauempana ja vasta myöhemmin vaeltanut nykyiselle kiertoradalleen.

"WASP-39b osoittaa, että eksoplaneetat voivat poiketa koostumukseltaan huomattavasti Aurinkokunnan kiertolaisista. Toivon mukaan eksoplaneetoissa näkemämme monimuotoisuus antaa meille vihjeitä siitä, miten erilaisilla tavoilla planeetat voivat syntyä ja kehittyä", toivoo tutkimuksessa mukana ollut David Sing.

WASP-39b:stä tehdyt spektrihavainnot ovat jokseenkin yksityiskohtaisimpia, joihin nykytekniikalla on mahdollista päästä. Hannah Wakefordin johtama tutkijaryhmä odottaakin malttamattomana Webb-avaruusteleskoopin laukaisua avaruuteen – joka näillä näkymin lykkääntyy ensi vuoden loppuun tai peräti vuoden 2020 alkupuolelle.

Webb-teleskoopin havaitseman infrapunasäteilyn aallonpituuksilla on mahdollista tutkia esimerkiksi hiilen mahdollista esiintymistä planeetan kaasukehässä. Hiilen ja myös hapen runsaudet kertovat vesihöyryn ohella siitä, missä ja miten WASP-39b aikoinaan syntyi.

Löydöstä kerrottiin NASAn uutissivuilla ja tutkimus on julkaistu Astronomical Journal -tiedelehdessä.

Kuva: NASA/ESA/G. Bacon & A. Feild (STScI)/H. Wakeford (STScI/University of Exeter)

Tuorein takaisku Space News -avaruusuutissivuston mukaan tulee myös Yhdysvaltain hallintokoneiston suunnalta, mutta kyseessä on lähinnä tilannekartoitus: tilintarkastajien eilen luovuttaman raportin mukaan todennäköisyys sille, että hanke viivästyy, on erittäin suuri.

Avaruusteleskoopin testaaminen on sujunut hyvin ja työt testaamisen aikana ilmenneiden pienten ongelmien kanssa etenevät. On normaalia, että testaamisen aikana löytyy korjattavaa; itse asiassa olisi huolestuttavaa, jos mitään ei löytyisi.

Erityisesti teleskoopin avaruudessa avautuvat suuret rakenteet ovat olleet hankaluuksissa. Raportti nostaa esiin purjeen tapaan levittäytyvän suuren aurinkosuojan, jonka varjossa teleskoopin on määrä toimia.

Tarkalleen ottaen PAZ-satelliitin tutka on X-taajuuskaistalla toimiva SAR-tutka (Synthetic Aperture Radar, synteettisen apertuurin tutka), ja DA-Groupin toimittamat tutkan alijärjestelmät jakavat tutkan lähetyssignaalin hyvin stabiilisti eri antennielementeille sekä yhdistävät eri antennielementeiltä tulevat tutkasignaalit. 

PAZ on osa kolmen satelliitin konstellaatiota yhdessä saksalaisten TerraSAR-X ja TanDEM-X –satelliittien kanssa; DA-Group toimitti myös niihin alijärjestelmiä satelliitit rakentaneen Airbus Defence and Spacen saksalaisosan alihankkijana. 

Noin viisi metriä pitkä ja 2,4 metriä halkaisijaltaan olevan pötkylän kokoinen, laukaisun aikaan 1,3-tonninen PAZ-satelliitti laukaistiin onnistuneesti SpaceX Falcon 9 –kantoraketilla Vandenbergin lentotukikohdasta Kaliforniasta viime torstaina 22.2. klo 16:17 Suomen aikaa ja sen ylimmän vaiheen palauttaminen takaisin Maahan (ilmakehässä tuhoutumaan) sai aikaan upean valoilmiön, joka näkyi myös Suomen taivaalla.

Maria Bergemannin johtama ryhmä sai nyt ensimmäisen kerran määritettyä yksityiskohtaisesti halotähtien kemiallisen koostumuksen. Linnunradan kiekossa, halossa ja pallomaisissa tähtijoukoissa sekä lähiympäristön kääpiögalakseissa tähtien koostumus on hyvin erilainen.

Tutkijat tarkastelivat 14 tähteä kahdessa eri ryhmittymässä, joilla on nimet Triangulum-Andromeda (Tri-And) ja A13. Ne ovat vastakkaisilla puolilla Linnunrataa noin 14 000 valovuoden etäisyydellä kiekon tasosta.

Tutkijoiden verratessa kahden ryhmittymän kemiallista koostumusta paitsi toisiinsa myös Linnunradan kiekon tähtiin ne osoittautuivat lähes samanlaisiksi. Niinpä halosta löytyneiden tähtien täytyy olla peräisin Linnunradan kiekosta.

Toistaiseksi ei tiedetä, milloin kaukaiset tähdet joutuivat häädetyiksi Linnunradasta. Tutkijoiden tavoitteena on seuraavaksi määrittää näihin kahteen ryhmään kuuluvien tähtien massat ja iät, jolloin saataisiin tietoa myös ajankohdasta, jolloin Linnunrata heitti tähdet kylmästi pihalle.

Tutkimuksesta kerrottiin Keck-observatorion uutissivuilla ja se on julkaistu Nature-tiedelehdessä (maksullinen).

Kuva: T. Mueller/C. Lporte/NASA/JPL-CALTECH