Elokuvateattereihin on tulossa huikea spektaakkeli. Kyse ei ole Marvel- tai DC-universumin uusimmasta rymistelystä tai pieteetillä toteutetusta epookkielokuvasta.
Suomessa 15.8. ensi-iltansa saava Apollo 11 on totta ja oikeasti tapahtunutta liki jokaista kuvaa myöten.
Elokuvan ohjannut ja leikannut Todd Douglas Miller on koostanut valtaisasta tallenteiden määrästä elokuvan, joka kestää aikaa vähintään yhtä hyvin kuin sen muodostava materiaali.
Leffateatterin pimeydessä piti useampaan kertaan muistuttaa itselleen, että valkokankaalle heijastuvat hd-luokkaa olevat näkymät eivät ole tietokoneen uumenissa syntyneitä erikoistehosteita, vaan aitoja ja oikeita avaruusaluksia.
Kun esimerkiksi Saturnus V -kantoraketti kohoaa jylisten laukaisualustaltaan, tulee hakematta mieleen Ron Howardin ohjaaman ja Tom Hanksin tähdittämän Apollo 13 -elokuvan vastaava kohtaus – joka on vain kalpea aavistus todellisuudesta.
Väliin mahtuu rakeisempaakin filkkaa, mutta se vain lisää toden ja dokumentaarisuuden tuntua.
Viehättävintä dokumentissa on sen välittämä ajankuva: kolikkopuhelinten, kelanauhureiden ja matkakirjoituskoneiden ääressä istuvat toimittajat, jenkkiraudoilla Floridan rannikolle hurauttaneet amerikkalaiset valkoisine borsalinoineen, kukin koristeltuine uimahattuineen ja kinofilmikameroineen.
Eikä kukaan tuijota älykännykkäänsä. Aikaa ja tupakkaa sen sijaan kuluu.
Mielenkiintoinen yksityiskohta on, etten itse ainakaan onnistunut bongaamaan Wernher von Braunia lainkaan. Voi olla, että hukkasin tyypin väliin tiuhaan leikattujen, toisinaan split screenillä toteutettujen filminpätkien paljouteen, mutta jos niinkin keskeistä hahmoa kuin von Braunia ei todella näy dokumentissa, valinnan täytyy olla tietoinen.
Ehkä sillä yritetään häivyttää jenkkien avaruusohjelman pohjautuminen natsien ohjustekniikkaan – joskin siihen perustuivat pitkälti myös neukkujen alkuaikojen saavutukset kosmisella rintamalla.
Vaikka leffan loppuratkaisu on kaikkien tiedossa, jopa tällaisen paatuneen, reippaasti yli 30 vuotta avaruuslennoista kirjoittaneen tiedetoimittajan pulssi kiihtyi lennon dramaattisimmissa vaiheissa. Ja niin se kiihtyi kolmella astronautillakin, vaikka urbaani legenda väittää muuta.
Kuumoduulin tömähtäessä kiertolaisemme pölyiselle pinnalle Neil Armstrongin syke oli 156, Buzz Aldrinin lukemaa ei juuri tuolloin saatu.
Dokkari on tehty aiheen ansaitsemalla huolella. Vanhaan filmimateriaaliin on tietysti vaikea ujuttaa virheitä, vaikka jostain syystä haluaisikin. Parissa detaljissa on tullut kömmähdys: Kuun vaihe on menomatkan väläyksessä väärä eikä se etenkään ollut – kuten myöhemmässä dramaattisuuden lisäämiseen pyrkivässä, pilvien osittain peittämässä näkymässä – Apollo 11 -lennon aikaan täysi.
Autenttisesta aikalaismateriaalista koostetussa dokumentissa ja sen kuvaamassa kuulennossa on moniakin ihmetyksen aiheita, mutta oikeastaan kaksi niistä on ylitse muiden: ensinnäkin tuo kaikki tapahtui jo 50 vuotta sitten ja toiseksi samaan ei ole pystytty sitten Apollo-ohjelman päättymisen joulukuussa 1972.
Suunnitelmia on laadittu pitkin matkaa, niin tälläkin hetkellä. Kuu on kuitenkin edelleen yhtä autio kuin hetkeä ennen Apollo 11 -lennon huipennusta.
Kuva: Universal
