Robottina yöllä museossa

Tate-robotti. Kuva: Tate Britain
Tate-robotti. Kuva: Tate Britain

Miltä tuntuisi olla yksin taidemuseossa yöllä?

Juuri parhaillaan on Tate-museossa Lontoossa meneillään jännittävä projekti, missä tätä voi käydä kokemassa – tosin robotin kautta. Yleisö voi ohjata yöllä netin kautta robotteja museossa ja käydä katselemassa haluamiaan teoksia ja paikkoja.

Kyseessä on idea, jolla The Workers -suunnittelutoimisto osallistui kilpailuun, jonka tarkoituksena oli keksiä uusia tapoja hyödyntää uutta digitekniikkaa museokokemuksen parantamiseen. Kilpailuun tuli monia ideoita, joista monet otettiin tarkempaan suunnitteluun, mutta monet myös hylättiin liian hankalina tai kalliina. Tate Median luova johtaja Jane Burton päätti kuitenkin selata vielä kerran hylättyjä ehdotuksia, ja hän ihastui ajatukseen museossa yöllä vaeltavista roboteista.

Projektitiimin jäsenen David di Ducan mukaan lähtökohtana robottien ideoinnissa oli ainainen haave siitä, että pääsisi katsomaan museota yöllä, jolloin se on aivan erilainen paikka kuin päivällä. Kulkeminen yksin autiossa, pimeässä museossa on varmasti monen muunkin haaveena.

Ideaa ei toteutettu ihan alkuperäisenä, mutta kevytversionakin se on upea: viiden yön ajan elokuun 13. päivästä alkaen museon nettisivuilta on voitu ohjata robotteja ja käydä katselemassa museota sekä sen teoksia.

Tai ei aivan koko museota, sillä robotit eivät pääse kulkemaan portaissa, minkä vuoksi ne liikkuvat ainoastaan museon päägallerioissa. Niissä on lisäksi turvalaitteet, jotka estävät niitä törmäämästä toisiinsa, seiniin tai arvokkaisiin taideteoksiin.

Robotteja on neljä ja kukin niistä toimii klo 22 alkaen kolmeen saakka (Lontoon aikaa) yöllä akkujen voimalla. Ne pystyvät liikkumaan joka suuntaan vapaasti ja niiden "päässä" on kaksi pystysuunnassa kääntyvää kameraa sekä LED-valot. Joka neljäs minuutti uusi henkilö pääsee ohjaimiin, kun toimintaa hallitseva systeemi valitsee netistä uudet käyttäjät.

Robotteja voi käydä ohjaamassa (tai yrittämässä ohjata, sillä ne ovat hyvin suosittuja) vielä parin yön ajan klo 24-05 Suomen aikaa yöllä osoitteessa afterdark.tate.org.uk. Testasimme tätä ja idea paitsi toimii, niin on myös kerrassaan maaginen. Mikä suomalainen museo tekisi myös tällaisen?

Internetin ääni

Kahdensadan pienen näytön verkko hohtaa vihreitä sanoja. Pehmeä miesääni lukee sadantuhannen ihmisen ajatuksia.

Mark Hansenin ja Ben Rubinin teos Listening Post (2003) esittää reaaliaikaisia, editoimattomia ja sensuroimattomia poimintoja verkon keskustelupalstoilta, ilmoitustauluilta ja muilta julkisilta verkkofoorumeilta. Se on moniaistinen online-kommunikaation muotokuva.

Sinfonian tavoin teos jakautuu seitsemään osaan, joista jokaisella on oma sisäinen logiikkansa: tekstifragmentit liikkuvat, järjestäytyvät ja suodattuvat teokseen eri tavoin. Hansenin luoma tietokoneohjelma prosessoi datasta esimerkiksi yleisimpiä ilmaisuja: I am… I like… I love… sekä harvinaisempia sanoja ja toistuvia keskustelunaiheita.

Teosta voi verrata rakenteellisesti sinfoniaan, mutta sitä voi pitää myös jättimäisenä irtosanarunona. Sata vuotta sitten eräät taiteilijat leikkelivät tekstejä saksilla palasiksi, sekoittivat sanat hattuun ja poimivat hatusta sattuman sanelemia ”dada-runoja”. Sattumaelementtien käyttö on sittemmin vakiintunut tavanomaiseksi taiteen tekemisen menetelmäksi.

Teos on myös kunnianosoitus minimalistiselle ruudukkoestetiikalle. Modernissa taiteessa mykkiä ruudukkoja on nähty kyllästymiseen asti. Perinteisestä kuvataiteesta Listening Postin erottaa kuitenkin mediateknologian käyttö sekä monimutkaiset data-analyysitekniikat. Teoksen materiaalina on jatkuva reaaliaikainen informaatiovirta, jota jäsennetään tilastollisin menetelmin. Tarkasteltavana ovat sekä merkityksien muotoutumisen tavat että tilastojen muokattavuus. Kuten modernin taiteen materiaaliksi hyväksyttiin aikanaan löytöesineet, Listening Post luottaa löytödataan ja ajatuskatkelmiin.

Syntetisoidun äänen ja musiikin rytmi, hitaus ja rauhallisuus vertautuu aina välillä valtavan tietomäärän kiihkeään raksutukseen. Sitten raksuttava data liudentuu miehen yksinpuheluun, kun hän melkein liian siloisella sävyllä lausuu sattumia keskusteluistamme. Jotakin se ilmaisee siitä, että ihmisillä tuntuu olevan valtava ikävä toistensa pariin. Inhimillinen tuntuu tässä kohtaavan tietosysteemit, ja suistumme koko posthumanistisen ajattelun ytimeen: teos näyttää verkon sosiaalisen toiminnan valtavan skaalan ja ilmaisun eri asteet. Ja jossakin siellä kylmän datan keskellä olemme eksyksissä.

Kun julkisten keskustelufoorumeiden data on erotettu alkuperäisestä yhteydestään, se muuntuu kokemukseksi, jossa vakaumukset, mielipiteet, toiveet ja unelmat uudessa yhteydessään, taideteoksena, terävöityvät ja saavat myös uusia merkityksiä: niistä tulee osuvia – tai absurdeja. Arkiselle annetaan monumentin mittasuhteet ja monumentaalinen muuttuu tavanomaiseksi.

Listening Post on parhaillaan esillä Lontoon Science Museumissa ja sitä voi katsella/kuunnella tästä linkistä.

Pikatietoa hätähousuille

Pikatietoa hätähousuille

30-Second Astronomy: The 50 Most Mindblowing Discoveries in Astronomy, Each Explained in Half a Minute.

The Quantum Story: A History in 40 Moments.

Science in Seconds: 200 Key Concepts Explained in an Instant.

Kirjakauppojen tietokirjaosastoja penkoessa saa nykypäivänä vahvan vaikutelman, että tällä hetkellä trendinä on tiivistää tieteenala kuin tieteenala mahdollisimman vaivattomaan pakettiin. Yksittäisen ”luvun” lukaisee vajaassa minuutissa, kirjan sivuille on otettu vain keskeisimmät avainasiat tai koko painotuote on niin pienikokoinen, että teemaa ei yksinkertaisesti pysty käsittelemään kovin vuolassanaisesti.

Varhaisia suuntauksen edustajia on tietysti Stephen Hawkingin klassinen Ajan lyhyt historia, joka ei kuitenkaan ollut mikään kevyt ja pikainen sipaisu vaan tanakka ja vaativa tietoteos – tietokirjallisuuden historian eniten myyty, mutta vähiten luettu bestseller.

Hienoa! Vai onko sittenkään? Toki on kiitettävää, että tarjolla on tietokirjoja niillekin, joilla ei ole kiinnostusta tai aikaa syventyä yksittäiseen kirjaan päivä- tai viikkokausiksi. Vaikka oma lomalukemiseni(kin) painottuu tietopuoliseen kirjallisuuteen, todennäköisesti pieni vähemmistö ihmisistä pitää tietokirjojen lukemista rentouttavana puuhana. Pelkkää pänttäämistähän se on ja siitä tulee mieleen koulu- tai opiskeluajat! Lukevatko tietokirjoja karsastavat siis näitä pikatietokirjojakaan?

Yleisen lukukäyttäytymisen ohella toinen ja varmaan keskeisempi tekijä on internetin vaikutus. Paitsi että tieto on yhä pirstaloituneempaa sitä myös tarjoillaan yhä pirstaloidummassa muodossa. Äärimediana ovat tietysti twitterin kaltaiset ”viiden sanan viisaudet”, mutta nettisivustoillakin on pidettävä mielessä, että ainakaan satunnaiset kävijät eivät jaksa rullata loputtomiin jatkuvaa tekstiä alas saakka (asia, joka on otettava huomioon myös täällä Tiedetuubissa…).

Kirja ja nimenomaan painettu kirja on kaikista vuosien saatossa esitetyistä tappouhkauksista huolimatta säilyttänyt asemansa punnittuna, perusteellisena ja paneutumista edellyttävänä esityksenä aihepiiristään. Eikä kirjan julkaiseminen sähköisenä muuta tätä seikkaa. Ei sähkökirjan sisällöntuotanto poikkea juurikaan perinteisen kirjan tekemisestä – sitä paitsi painetut kirjatkin on tehty jo pitkään täysin sähköisesti viimeistä työvaihetta eli painatusta lukuun ottamatta.

Onko kirja nyt viimeinkin menettämässä pelin, häviämässä kilpailun ja kuolemassa pois? Vai pystyykö kirja sittenkin päihittämään internetin sen omilla aseilla: nopealukuisuudella, sirpaleisuudella, pintapuolisuudella? Pelkään, että ei pysty.

Yksittäistä kirjaa – vaikka se koostuisi kourallisesta pikaisesti lukaistavia yleisluonnehdintoja – tehdään vähintään kuukausien ajan. Nettiin saa mitä tahansa saman tien ja sitä on myös helppo päivittää, jos tulee uutta tietoa. Kirjan kohdalla moinen ei ole mahdollista: kirja on aina jo ilmestyessään vanhentunut ja se mikä paperille on painettu, on ja pysyy.

Tietokirjojen kustantajat tekevät karhunpalveluksen koko alalle, jos silpulla ja sälällä yritetään kosiskella lukijoita, jotka eivät ole riittävän kiinnostuneita jostakin aihepiiristä lukeakseen siitä kokonaista kirjaa. He ovat jo tottuneet googlaamaan tarvitsemansa pintaraapaisun, eivät he osta samalla tavalla tietoa välittävää kirjaa, sillä sellainenkin on liian vaivalloinen ja myös tyyris nettiin verrattuna.

Tilanne on vähän sama kuin edesmenneen ”ison” Hesarin lauantailehdessä olleen hömppäosaston kohdalla. Siirtyivätkö Seiskan lukijat sankoin joukoin Helsingin Sanomien tilaajiksi, kun kerran viikossa oli tarjolla sivun verran julkkisviihdettä? Tuskin. Vai lopettivatko entiset uskolliset lukijat tilauksensa, kun arvossa pidetty lehti alkoi julkaista höpöhöpöä? Mahdollisesti ainakin jotkut heistä.

Ollessani muinoin Ylessä tiedetoimittajana pohdittiin talossa Prisman hupenevia katsojalukuja, jotka olivat tuolloin parinsadantuhannen hujakoilla. Väitin silloin – ja väitän edelleen – olevan mahdollista keksiä keinoja, joilla katsojaluvut olisi saatu nousemaan vähintään puoleen miljoonaan. Mutta sanoin silloin – ja sanon edelleen – että kyse olisi ollut ”vääristä” katsojista. Eivät he olisi katsoneet Prismaa sen tiedesisällön takia vaan varta vasten katsojien houkuttelemiseksi kehiteltyjen kikkojen vuoksi.

Tieteestä tosissaan kiinnostuneet katsojat puolestaan eivät varmaankaan olisi halukkaita seuraamaan ohjelmaa, joka on rakennettu tieteestä vain kursorisesti tai vähät välittävien katsojien aivan muihin asioihin kohdistuvan kiinnostuksen herättämiseksi.

Ehkä olen ajatusteni kanssa yksin, kenties jopa väärässä ja tietokirjailijana ilman muuta jäävi. Silti olen huolissani suunnasta, johon tietokirja on menossa.

Päivän kuva 3.4.2013: Minuutti Internetissä

Infografiikka näyttää mitä Internetissä tapahtuu yhden minuutin aikana. Päällimmäisinä ovat netin kaikkein suosituimmat palvelut, joiden tapahtumamäärät ovat varsin hurjia: Facebookissa katsotaan noin kuutta miljoonaa sivua, Google käsittelee yli kaksi miljoonaa hakua ja Twitter-käyttäjien määrä kasvaa noin 320:lla.

Kuva: Intel