Venäläistutkijat ovat löytäneet todisteita siitä, ettei Tunguskan alueelta ole löydetty kraatteria. Sellaiseksi ehdotettu järvi on selvästi räjähdystä vanhempi.
Venäjän Tunguskassa sattui vuonna 1908 räjähdys, joka kaatoi metsää noin 2000 neliökilometrin alueelta.
Syynä oli joko hötyinen kiviasteroidi, jäisempi komeettamainen kappale, tai jokin välimuoto. Kosminen törmääjä räjähti ilmassa, eikä jättänyt itsestään kaatuneiden puiden lisäksi juurikaan merkkejä.
Tapaus on herättänyt kummastusta jo yli sadan vuoden ajan.
2000-luvulla italialainen tutkijaryhmä ehdotti, että muutaman kilometrin päässä räjähdysalueen keskuksesta sijaitseva järvi olisi kraatteri. Idean mukaan sen aiheutti palanen, joka selvisi ilmaräjähdyksestä maahan asti. Cheko-niminen järvi on varsin syvä (50 m) ja vieläpä juuri törmääjän oletetussa kulkusuunnassa pitkulainenkin (700 x 350 m; syvyyskäyrät näkyvät otsikkokuvassa). Sen pohjasedimentit näyttävät tutkaluotauksessa normaaleilta arviolta vain viimeisen sadan vuoden ajalta. Ennen tätä ne ovat sekavia, minkä tutkijat selittävät kraatterin täyttymisestä ilmaan lennähtäneellä heitteleellä. Eikä järvestä ole mitään historiallista mainintaakaan ennen 1900-luvun alkua.
Kraatteri olisi aihetodiste kivisen törmääjän puolesta: moisen palanen kun selviytyisi maahan asti paljon jäistä lohkaretta helpommin. Lisäksi kraatterin varmistuminen innostaisi etsimään ympäristöstä meteoriitteja, sillä muitakin palasia olisi varmasti selvinnyt. Tähän asti alueelta on löytynyt vain mikrometeoriiteiksi epäiltyjä hitusia.
Aihetodisteisiin perustuva ehdotus sai oitis muilta tutkijoilta kovaa kritiikkiä. Järveltä puuttuvat kaikki tuoreelle kraatterille tyypilliset piirteet, kuten kohonnut reuna ja heittelekenttä. Lisäksi sen rannalla kasvaa törmäystä vanhempia puita, eikä sieltä ole niitä meteoriittejakaan löytynyt. Italialaistutkijat vastasivat kritiikkiin pysyen "on se silti periaatteessa mahdollista" -kannassaan.
Nyt venäläistutkijat ovat viimein löytäneet uskottavan naulan kraatteri-idean arkkuun. He varmistivat sedimenttien kertyneen Chekon pohjalle ihan normaalisti jo kauan ennen törmäystä.
Analysoidessaan järven pohjan kairanäytteitä tutkijat Krasnojarskista ja Novosibirskista määrittivät sedimenttien iän isotooppitutkimuksella. Tulokseksi saatiin 280 vuotta - eivätkä näytteet tiettävästi edes yllä kaikkein vanhimpiin kerroksiin. Järvi oli siis ollut paikallaan jo kauan, kun tuhoisa räjähdys sattui vuonna 1908.
Venäjän perustutkimuksen säätiön rahoittamassa hankkeessa perehdyttiin alueen järvien pohjiin ilmastohistorian selvittämiseksi. Syrjäisen Tunguskan seudun järvien sedimenttihistoriaa ei tiettävästi ole tutkittu aiemmin nykyaikaisin menetelmin.
Tutkimuksessa selvisi myös, että kun tarkastellaan Tunguskan aluetta laajemmin, Cheko ei enää olekaan syvyydeltään tai muodoltaankaan mitenkään poikkeuksellinen. Outoudet ovat siis silkkaa yhteensattumaa.
Kraattereita on "löydetty" Tunguskasta ennenkin. 1920- ja 1930-luvuilla alueella käyneet retkikunnat kartoittivat useita pieniä pyöreitä soita. Yksi kaivettiin tyhjäksikin, mutta homma lopetettiin kun pohjalta löytyi puunjuurakko. 1960-luvulla Chekoakin ehdotettiin jo kraatteriksi, mutta pohjan sedimenttipatjan arvioitiin olevan tuhansien vuosien ikäinen ja asia jäi siihen.
Tunguskan räjähdysenergia oli noin viisi TNT-megatonnia, eli suurehkon vetypommiräjähdyksen verran. Se on suurin modernina aikana planeetallamme sattunut kosminen törmäys. Toiseksi suurin räjähti Tseljabinskin kaupungin yllä vuonna 2013. Se oli energialtaan vain noin kymmenyksen Tunguskasta.
Tiedot Cheko-järven uudesta tutkimuksesta perustuvat Venäjän maantieteellisen seuran tiedotteeseen. Sen mukaan löytö julkaistaan piakkoin myös vertaisarvioituna.
PS. Netissä leviää tieto, että venäläistutkimus kieltäisi törmäysidean koko Tunguskan räjähdyksen osalta ja lisäisi sen mysteerisyyttä. Tämä ei pidä paikkaansa. Huhu on ilmeisesti saanut alkunsa Sputniknewsin monin paikoin virheellisestä uutisesta.
Otsikkokuva: Gasperini et al., 2007.
Viime aikoina Venäjä on kertonut usein suureellisista uusista avaruushankkeista, mutta taloustilanteen puristuksessa se on nyt supistamassa avaruustoimintaansa. Tarjolla olisi muun muassa kosmonauteille tarkoitettuja lentopaikkoja Kansainväliselle avaruusasemalle.
Sergei Krikalev, Venäjän avaruusviraston Roskosmosin miehitettyjen avaruuslentojen osaston päällikkö, itsekin eräs maailman kokeneimmista kosmonauteista, kertoi Izvestia-lehdelle viime viikolla Venäjän harkitsevan asemalla olevien kosmonauttiensa määrän vähentämistä.
Syynä tähän on se, että Kansainvälisen avaruusaseman venäläisellä puolella ei ole niin paljoa tieteellisiä tutkimuksia meneillään, että kosmonauttien määrä olisi enää perusteltu.
Venäjän tarkoituksena on ollut lähettää omaan aseman osaansa uusi tutkimusmoduuli "Nauka" jo usean vuoden ajan, mutta sen valmistuminen on viivästynyt monista eri syistä. Nyt se on suunniteltu laukaistavaksi avaruuteen ensi vuoden lopulla, mutta on mahdollista, että se jää kokonaan lähettämättä.
Alun perin Nauka oli tarkoitus laukaista jo vuonna 2007.
Joissain huhuissa siitä on kaavailtu myös Venäjän oman, uuden aseman yhtä moduulia. Tämä on kuitenkin poliittisesti hankalaa, koska moduulissa on paljon Euroopan avaruusjärjestön tekniikkaa ja rahoitusta. Siksi myös moduulin lähettämättä jättäminen olisi ikävää.
Toisena, ja varmastikin tärkeimpänä syynä on Venäjän nykyinen rahatilanne. Viime marraskuussa Roskosmosille myönnettiin 1,4 triljoonaa ruplaa käytettäväksi seuraavan kymmenen vuoden aikana. Se on noin 19 miljardia euroa, eli jotakuinkin saman verran kuin NASA käyttää vuodessa kaikkiin avaruushankkeisiinsa (vuoden 2016 budjetti on 19,3 miljardia dollaria) ja Euroopan avaruusjärjestön budjetti noin neljässä vuodessa (vuoden 2016 budjetti 5,25 miljardia euroa).
Luku on noin 60 % vähemmän kuin alun perin oli suunniteltu, ja leikkaukset koskevat ennen kaikkea miehitettyjä avaruuslentoja. On siis epätodennäköistä, että Venäjä alkaa nykytilanteessa tekemään omaa avaruusasemaa tai muita suurissa puheissa olleita hankkeita.
Normaalisti asemalla on kolme venäläistä avaruuslentäjää ja kolme läntistä astronauttia. He ovat jakautuneina kahteen kolmen hengen miehistöön, joita vaihdetaan kolmen kuukauden välein.
Tällä haavaa lennot asemalle ja sieltä takaisin tehdään venäläisillä Sojuz-aluksilla, joiden komentajana on aina venäläinen. Sen sijaan kaksi muuta miehistön jäsentä voivat olla muualta. Heistä toinen on vain "matkustajana", kun taas toinen toimii komentajan apuna ja on saanut täyden koulutuksen Sojuzin lentämiseen. Esimeriksi lähes jokainen ESAn avaruuslentäjä on saanut täyden Sojuz-koulutuksen ja on ollut aluksen varakomentajana.
Nyt Roskosmos on ilmoittanut muille avaruusasemayhteistyöhön osallistuville partnereille (Eurooppa, USA, Kanada ja Japani) aikeistaan vähentää omien kosmonauttiensa määrä kolmesta kahteen. Tämä tarkoittaisi vuodessa kahta paikkaa Sojuz-aluksissa.
Nyt heinäkuussa Roskosmosin johtaja Igor Komarov ilmoitti jo keskustelleensa alustavasti BRICK-maiden edustajien kanssa heidän mahdollisesta kiinnostuksestaan tulla mukaan avaruusasemalennoille. BRICK-maihin kuuluvat Brasilia, Intia, Kiina ja Etelä-Afrikka. Maiden saaminen mukaan yhteistyöhän vaatii kaikkien partnereiden hyväksynnän, ja voi hyvinkin olla, että esimerkiksi kiinalaisten mukaan tuloa katsottaisiin karsaasti Yhdysvalloissa.
Venäjä on rahoittanut tähän saakka myös omaa avaruusasemaosallistumistaan Sojuz-alusten lentolipuilla ja Progress-rahtialusten kapasiteetilla, mutta jo nyt käytössä olevat tehokkaat amerikkalaiset rahtarit sekä parin vuoden päästä käyttöön tulevat uudet miehitetyt avaruusalukset vähentävät länsimaiden riippuvaisuutta Venäjästä – ja samalla vähentävät venäläisten tuloja.
Näillä näkymin avaruusasema on käytössä ainakin vuoteen 2024 saakka. Teknisesti sen on todettu olevan käyttökelpoinen sitäkin pitempään.
Avaruusasemalla on ollut jo yksi BRICK-maan edustaja, eteläafrikkalainen Mark Shuttleworth vuonna 2002. Hän tosin oli lennollaan avaruusturistina ja viipyi asemalla vain viikon päivät. Turistit voivat myös nyt tulla täyttämään kosmonauttien mahdollisesti jättämää aukkoa.
Pietari-Paavalin linnoitus on eräs Pietarin tunnetuimmista nähtävyyksistä, ja se kuuluukin lähes jokaisen turistin pietarinkierrokseen. Siellä sijaitsee myös museo, joka tuntuu olevan täysin väärässä paikassa – mutta se on aivan oikeassa paikassa. Linnoituksessa tapahtui eräs avaruuskilpailun esinäytöksistä.
Nykyaikaisen rakettitekniikan juuret ovat viime vuosisadan alussa, 1920-luvulla, jolloin amerikkalainen Robert Goddard ja saksalainen Johannes Winkler kehittivät nestemäisellä polttoaineella toimivia rakettimoottoreita. Goddard onnistui ensimmäisenä tekemään toimivan sellaisen (maaliskuussa 1926), mutta Berliinissä toiminut "Rakettilentoyhdistys" VfR (Verein für Raumschiffahrt) ei ollut kaukana perässä. Winklerin suunnittelema nesteraketti lensi vuonna 1931.
Kolmas samoihin aikoihin toiminut ryhmä oli neuvostoliittolainen GIRD, eli Reaktiopropulsion tutkimusryhmä (Группа изучения реактивного движения). Se perustettiin silloisessa Leningradissa vuonna 1924, mutta silloinen valtionhallinto ei ollut ryhmästä ja sen toiminnasta erityisemmin kiinnostunut. Niinpä ryhmä joutui lähes piileskelemään, ja hyvä paikka puolisalaisen työpajan perustamiseen oli Pietari-Paavalin linnoituksessa ollut hylätty punatiilinen varasto.
Ryhmää johti Mihail Tikhonravov, jonka suunnittelema GIRD 09 –niminen raketti nousi elokuussa 1933 nousi noin 400 metrin korkeuteen. Mukana toiminnassa olivat myös Neuvostoliiton tulevan avaruusohjelman salaperäinen pääinsinööri Sergei Korolev, ja hänen aisaparinaan toiminut (ja myöhemminkin toiminut) rakettimoottorisuunnittelija Valentin Glushko. Heidän ensimmäinen oma suunnitelmansa oli epäonninen raketti nimeltä “projekti 212”,
Virallisen Neuvostoliiton vastaus rakettitutkijoiden työhön oli aluksi nuiva, ja Stalin lähetti esimerkiksi Korolevin työleirille, koska hänen työtään pidettiin liian akateemisena ja neuvostokansan vastaisena. Hänet kiikutettiin pikaisesti takaisin leiriltä, kun Stalin kaipasi tutkijoita vastaamaan Saksan rakettitutkijoiden asettamaan haasteeseen ja tekemään yleisesti ottaen uusia (raketti)aseita antiikkisten tussareiden ja tykkien ohelle.
Ja siitä alkoi kehitys, joka johti Sputnikiin, Gagariniin ja lopulta muun muassa Kansainväliseen avaruusasemaan ja sinne väkeä kuljettaviin Sojuz-aluksiin.
Pietari-Paavalin linnoituksessa oleva Kosmonautiikan ja rakettitekniikan museo avattiin vuonna 1973 ja todennäköisesti sen on pysynyt sen jälkeen varsin samanlaisena, ellei huomioida näyttelytilaan tuotuja videoita ja ulos tehtyä vitriiniä, jonka sisällä on rakettimoottoreita. Tämä vitriini myös osoittaa hyvin missä museo on, sillä ilman opastusta sitä on varsin vaikea löytää.
Museon näyttely kertoo itänaapurimme avaruustarinan vanhakantaiseen, mutta nyt jo hieman huvittavaan propagandatyyliin, mutta tyyli ja näyttelyn asettelu sinällään tekevät siitä erityisen kiinnostavan.
Kyseessä on siis paitsi avaruusmuseo, niin myös museomuseo.
Esillä on Sojuz-kapseli, Sputnikin insinöörimalli (siis toimiva kaksoiskappale), erilaisia pienoismalleja, kaikenlaisia etenkin 1970- ja 1980-lukujen avaruuslentoihin liittyviä esineitä (kuten ruokaa, avaruuskävelyillä käytettäviä työkaluja, pukuja ja mittalaitteita) sekä planeettaluotaimia.
Eniten esillä on kuitenkin rakettimoottoreita, sillä Leningrad oli Neuvostomaan rakettimoottorien kehityskeskus. Esillä on jäljitelmä GIRDin työpajasta ja ensimmäisiä raketteja, ja siitä alkaen ennen kaikkea sikäläisiä moottoreita jopa siinä määrin, että jopa avaruusfriikki ei jaksa koluta niitä kaikkia läpi. Jännittävintä moottoreissa on se, että monet niistä perustuvat saksalaisten V-2 -ohjuksen moottoriin ja monet ovat myös edelleen käytössä.
Moottorien lisäksi kaupungissa kehitettiin planeettaluotaimiin paitsi moottoreita, niin myös muita keinoja, joilla esimerkiksi laskeutujat pääsivät liikkumaan. Niinpä esillä on Lunokhod-kuukulkijan pyörien ensimmäiset mallit ja omalaatuinen Mars-kulkija, jonka oli tarkoitus "hiihtää" punaisen planeetan pinnalla.
Nyttemmin V. P. Glushkon mukaan nimetty Kosmonautiikan ja rakettitekniikan museo sijaitsee siis Pietari-Paavalin linnoituksessa, sen koilliskulmassa hieman piilossa olevassa rakennuksessa, ja se on avoinna kaikkina muina päivinä paitsi keskiviikkoisin (ja jokaisen kuukauden viimeisenä tiistaina).
Pitkään rakenteilla ollut ja paljon alkuperäisestä aikataulustaan myöhässä oleva Venäjän uusi "Itäinen laukaisukeskus" Vostotšnyissä alkaa olla valmis ensimmäiseen rakettilaukaisuunsa. Sojuz-kantoraketti rullattiin eilen kokoonpanohallistaan laukaisualustalle.
Kokonaan uuden avaruuskeskuksen ottaminen käyttöön on varsin harvinaista, eikä uusien laukaisualustojenkaan tekeminen ole mitenkään yleistä. Venäjällä kuitenkin on päätetty tehdä kokonainen kosmodromi puhtaalta pöydältä, koska maa haluaa vähentää riippuvaisuuttaan nykyisin Kazakstanin alueella olevasta Baikonurista.
Nykyisin ja lähitulevaisuudessa Baikonur on Venäjälle vuokrattu maa-alue ja virallisesti laukaisut sieltä tehdään maiden välisen sopimuksen puitteissa, mutta pitemmällä tähtäimellä Venäjä haluaa siirtää kaikki laukaisunsa omalle maaperälleen. Ja vaikka kokonaan näin ei vähään aikaan voitane tehdä, on toisen suuren laukaisukeskuksen olemassaolo jo sinällään neuvotteluvaltti.
Vostotšnyin kaupungin luokse Venäjän Amurin alueella kaukoidässä Uglegorskin kaupungin liepeillä oleva uusi laukaisukeskus on ollut tekeillä jo vuodesta 2011 alkaen. Sinne on tarkoitus tehdä seitsemän laukaisualustaa eri kantorakettityyppejä varten. Näistä kaksi tehdään myös sellaisiksi, että niiltä voidaan lähettää matkaan miehitettyjä avaruusaluksia.
Nämä kaksi ovat Sojuz-raketteja varten ja lisäksi tarkoitus on tehdä ainakin kaksi muuta Sojuz-alustaa, joilta voidaan laukaista vain miehittämättömiä Sojuz-kantoraketteja.
Näistä yksi pääsee ensimmäisenä toimeen ja saa kunnian lähettää matkaan ensimmäisen Vostotšnyistä laukaistavan kantoraketin nyt huhtikuussa.
Kyseisen raketti, tavallista suuremmalla rahtitilalla varustettu Sojuz-2 rullattiin eilen upouudesta lentovalmisteluhallistaan uutuuttaan hohtavaa rautatietä pitkin tuliterälle laukaisualustalle.
Siinä missä normaalisti tämän toimenpiteen jälkeen raketti laukaistaan kahden vuorokauden kuluttua, tehdään alustalla nyt monia testejä, joilla sen toiminnot varmistetaan. Lisäksi tietoliikenneyhteydet johtokeskuksen sekä alustan sekä kantoraketin välillä testataan.
Huomenna kantoraketin tankit testataan täyttämällä ne ponnekaasulla ja ylihuomenna tehdään laukaisusimulaatio, jonka tarkoituksena on tehdä kaikki normaalit, ennen raketin matkaan lähettämistä tehtävät toimet, paitsi että raketin moottoreita ei sytytetä.
Tarkoituksena on kuljettaa kantoraketti sen jälkeen takaisin kokoonpanohalliin ja vasta silloin sen nokkaan asennetaan ensilennolla laukaistavat kolme satelliittia.
Laukaisupäivää ei ole toistaiseksi ilmoitettu, mutta Venäjän avaruushallinto Roskosmos haluaisi tehdä sen huhtikuun aikana.
Aivan puhtaalta päydältä Vostotšnyin tekoa ei kuitenkaan ole aloitettu, sillä uuden Sojuz-2:n ensimmäinen nykyaikainen laukaisualusta tehtiin jo kymmenkunta vuotta sitten Kouroun avaruuskeskukseen Ranskan Guianaan. Ensimmäinen raketti lähetettiin sieltä lokakuussa 2011 ja seuraava lento sieltä(kin) on suunnitteilla huhtikuuksi.
Roskosmosin uutisen mukana olevat kuvat osoittavat uuden "Itäisen laukaisuaseman" olevan selvästi toiselta vuosituhannelta verrattuna Baikonuriin.
(Kuvat: Roskosmos)
Chicagolaisen rockbändi OK Gon tuore Upside Down and Inside Out ensimmäinen painottomuudessa kuvattu musavideo, ellei aivan omassa sarjassaan painivaa kanadalaisastronautti Chris Hadfieldin jo klassikoksi muodostunutta versiota David Bowien Space Oddity -kappaleesta oteta huomioon.
OK Go on tullut tunnetuksi on aiemmin upeista videoistaan, joista kuuluisin lienee Grammynkin voittanut Here It Goes Again vuodelta 2007. Nyt kuitenkin Damien Kulash, Tim Nordwind, Dan Konopka ja Andy Ross ovat kurottaneet vieläkin korkeammalle, sillä uusin video on kuvattu Venäjällä Gagarinin kosmonauttikoulutuskeskuksen Iljushin Il-76 -lentokoneessa. Koneella tehdään painottomuuslentoja, joilla koulutetaan avaruuslentäjiä sekä suoritetaan erilaisia tieteellisiä kokeita.
Lisäksi koneella tehdään varsin paljon turistilentoja, joiden aikana rahalla pääsee kokemaan painottomuutta. Ja OK Go:n lento menee luonnollisesti tähän kategoriaan, joskin nyt viulut maksoi venäläinen lentoyhtiö S7 Airlines.
Painottomuuslentojen ideana on se, että koneella lennetään paraabelin muotoista, vapaan heittoliikkeen rataa, jolloin sen sisällä vallitsee painottomuus sen aikaa kun kone on heittoliikkeen radalla. Koska oikea heittoliike päättyisi alas maan pinnalle, ei lentokone lennä tarkalleen sitä kuin vähän aikaa: tyypillisesti kone nousee vaakalennosta jyrkästi ylös, jolloin moottorien teho lasketaan hyvin alas (kumoamaan vain koneen ilmanvastuksen) ja konetta ohjataan siten, että se nousee ylös, kääntyy vaakatasoon ja lopulta alkaa syöksyä alaspäin. Hetken päästä pilotit kääntävät koneen jälleen vaakalentoon.
Painottomuutta tällaisessa manöveerissä kestää vain noin 20 sekuntia kerrallaan.
Niinpä videota varten on koneella tehty varsin paljon paraabeleja, joiden aikana tehdyt kuvaukset on editoitu varsin taidokkaasti yhteen. Tarkkasilmäiset huomaavat leikkauksia ja pieniä nytkähdyksiä, kun eri paraabelien aikana kuvatut materiaalit on harsittu yhteen.
Kuvausta varten Iljushinin sisälle, sen suureen rahtiruumaan on rakennettu lentokoneen matkustamon mallikappale, missä toiminta tapahtuu. Siksi matkustamo on myös selvästi yksinkertaisempi kuin oikeasti matkustajalentokoneissa.
Kuvauksista tehty raportti (venäjäksi) kertoo, että bändi, lentoemäntiä näyttelevät tanssijat ja kuvausryhmä teki kaikkiaan 21 lentoa, joiden aikana he loggasivat yhteensä kaksi tuntia ja 15 minuuttia painottomuusaikaa. Tämä on lähes sama kuin kaksi kierrosta avaruusasemassa maapallon ympäri.
Kuvien perusteella bändi sopeutui hyvin painottomuuteen ja oppi liikkumaan siellä sulavasti – tai sitten oksennukset ja poukkoilu on vain armollisesti jätetty pois videolta...
*
Jos kaipaat yllä olevan videon jälkeen lisää painottomuutta, on ESAn sivuilla varsin hyvä dokumentti "todellisista" painottomuuslennoista.
Miehittämätön Progress M-27M -rahtialus laukaistiin kohti Kansainvälistä avaruusasemaa huhtikuun 28. päivänä, mutta se joutui noin 40 km liian korkealle radalle, menetti yhteytensä lennonjohtoon ja alkoi pyöriä sen verran nopeasti, että se jäi kiertämään hylkynä Maata radallaan.
Alus ja sen mukana avaruusasemalle matkalla ollut kolmetonninen kuorma tarvikkeita, ruokaa ja varaosia syöksyivät Maahan toukokuun 8. päivänä Tyyneen valtamereen Chilen länsipuolelle.
Kerroimme epäonnistuneesta laukaisusta ja putoamisesta mm. tässä artikkelissa ja tässä videossa.
Tapauksen seurauksena avaruusaseman miehistön ja seuraavien lentojen kalenterit menivät uusiksi, ja tämänhetkisen suunnitelman mukaan kolme aseman asukkaista (NASAn Terry Virts, ESAn Samantha Cristoforetti ja Venäjän Anton Shkaplerov) palaa Maahan aiemmin suunniteltua myöhemmin kesäkuun alussa ja heidän tilalleen nouseva miehistö lähtee matkaan vasta heinäkuun lopussa. Siinä välissä heinäkuun alussa SpaceX -yhtiön Dragon-rahtialus laukaistaan asemalle.
Aikataulutuksen ja avaruusaseman varuste- sekä ruokakirjanpidon laskemisen ohella Venäjällä on tutkittu syytä Progressin onnettomuuteen.
Varsin nopeasti laukaisun jälkeen oli selvää, että Sojuz-2-1a -kantoraketin kolmannen vaiheen ja Progress-aluksen irtaantumisessa oli tapahtunut jotain. Yhteyden katkeamisen, eri kiihtyvyysmittareiden, paine- ja lämpötila-antureiden lähettämien telemetriatietojen sekä Progressin lähettämien tietojen perusteella näytti siltä, että ensin rakettimoottorin nestehappitankin paine putosi yllättäen ja sitten polttoainetankin, ja siksi rakettimoottori sammui hieman suunniteltua aiemmin.
Lisäksi kävi ilmi,että kolmannen vaiheen happitankin yläosan hitsaussauma oli tehty kahteen kertaan, koska ensimmäinen ei ollut onnistunut kunnolla. Oli siis mahdollista, että sauma olisi haljennut ja saanut aikaan räjähdyksen.
Progress-alus puolestaan oli toiminut muuten normaalisti, paitsi että sen telemetriatiedot katkesivat ennenaikaisesti. Syyksi oletettiin rakettivaiheen räjähdyksen, minkä vuoksi alus singahti liian korkealle radalle eikä alus alkanut ohjata itseään automaattisesti omille teilleen lähdön jälkeen. Lisäksi nähtävästi Progressin keskustietokone meni tapahtumista niin sekaisin, että se ei suorittanut mitään sille annettuja käskyjä.
Aluksen pyöriminen olisi puolestaan johtunut siitä, että paineistettuun polttoainejärjestelmään olisi tullut reikä, mistä suihkuava aine olisi toiminut kuin hulluksi tullut ohjausrakettimoottori.
Syynä onnettomuuteen näytti olevan siis Sojuz-kantoraketti ja sen kolmas vaihe. Kun tutkintapöytäkirjaa oltiin allekirjoittamassa viime viikolla, tuli esiin uusi teoria: entä jos vika olisikin ollut Progess-aluksessa?
TsNIIMash -tutkimuslaitoksen varajohtajan Aleksandr Danilyukin laskelmien mukaan suurikaan tankin räjähdys ei olisi saanut Progressia lentämään 40 km liian korkealle. Lisäksi kantoraketin valmistaneen TsSKB Progress -yhtiön (nimi Progress-aluksen kanssa on sattumaa) mukaan juotos oli hyväksytty ja kokemuksen mukaan se olisi voitu tehdä useampaankin kertaan uudelleen, ilman että sen laatu olisi kärsinyt. He ovat tehneet juotoksia samaan tapaan 1960-luvulta alkaen ja sanovat tuntevansa tekniikan hyvin.
TsSKB Progressin johto epäilee, että myös Progress-alus olisi voinut irtaantua omia aikojaan liian aikaisin raketista. Normaalisti raketin ja aluksen tietokoneet toimivat yhdessä irtaantumisen aikaan ja käynnistävät yhteisen “päätöksen” mukaan irtaantumisen sekä laukaisevat aluksen kiinni raketissa pitävät räjähtävät pultit irti.
Tapahtumien kulku näyttää nyt seuraavalta (T+ ilmoittaa ajan laukaisusta eteenpäin):
Mikäli tämä tapahtumaketju pitää paikkansa, niin Progress-aluksessa olisi tapahtunut jotain, joka olisi saanut aikaan kolmannen vaiheen ongelmat.
Progress-aluksen valmistanut RKK Energia -yhtiö on puolestaan kategorisesti kieltänyt tämän mahdollisuuden. Nyt siis raketin valmistanut TsSKB Progress ja RKK Energia tappelevat keskenään, sen sijaan että itse ongelmaa koetettaisiin ratkaista.
Tästä ei ole ainakaan apua Venäjän nykyiseen avaruustoiminnan matalalentoon…
Kiertelin viime syyskuussa Moskovan tiedepiirejä ja eräs vierailukohteista oli Moskovan valtionyliopiston kampuksella sijainnut Lomonosov-supertietokone. Upea laite, mistä venäläiset isännät olivat syystäkin ylpeitä.
Tosin venäläisen T-Platform -yhtiön koneen tekemisessä käyttämät prosessorit ovat läntistä tekoa: koneen aivoina on yli 12000 kappaletta Intelin Xeon X5570 ja X5670 -sirua sekä NVIDIA X2070 -grafiikkaprosessoreita. Pian nämäkin voidaan (ainakin periaatteessa) korvata venäläisillä tuotteilla, sillä itänaapurin kokenut prosessorintekijä Moscow Center of SPARC Technologies (MCST) -yhtiö ilmoitti perjantaina alkavansa valmistamaan itse suunnittelemiaan ja kehittämiään Xeonia vastaavia mikroprosessoreita käyttäviä tietokoneita ja klusterikomponentteja.
Prosessori on nimeltään Elbrus-4C ja yhtiön tiedotteen mukaan (linkki venäjäksi) kyseessä on tehokkain Venäjällä tehty prosessori. Se vastaa teholtaan Intelin Core i3- ja Core i5 -suorittimia, ja sitä voidaan käyttää niin yksittäisissä tietokoneissa, servereissä ja Lomonosovin kaltaisissa tietokoneklustereissa.
Yhtiö julkisti samalla oman prosessoria käyttävän mikrotietokoneen, Elbrus ARM-401:n. Toistaiseksi konetta ei myydä yksityishenkilöille, vaan se on tarkoitettu ennen kaikkea viranomaisten, hallinnon, tutkimuslaitosten ja yritysten käyttöön.
Elbrus-4C:ssä on neljä ydintä ja sen viivaleveys on 65 nanometriä. Se on siis tässä suhteessa huomattavasti läntisiä jäljessä, sillä nykyiset esimerkiksi Intelin valmistamat prosessorit ovat 14 nanometrin arkkitehtuuria. Niissä on siis paljon tiiviimmässä komponentteja.
MCST sai prosessorinsa suunnittelun valmiiksi jo vuosi sitten keväällä ja prosessorin massatuotanto alkoi syksyllä 2014.
Vaikka prosessorin ja sitä käyttävien laitteiden tekemisen voi nähdä osana kehitystä, missä Venäjällä halutaan kehittää “länsimaista” riippumatonta tekniikkaa, on se myös samalla looginen kehitys MCST:n tekemässä työssä; yhtiön juuret ulottuvat Neuvostoliiton ajalle ja sen tekemä työ oli sen verran hyvää, että Intel palkkasi 500 sen työntekijää Moskovan toimipisteeseensä vuonna 2004.
Elbrus-4C on saamassa jo myös seuraajan. Elbrus-8C:ssä on kahdeksan ydintä, sen viivaleveys on 28 nm ja normaali kellotaajuus 3,3 GHz. Kehitystyö aloitettiin viime vuonna ja se edennee tuotantoon vielä tänä vuonna – olettaen, että Venäjälle saadaan näin tarkkaan tekemiseen tarvittavat tuotantolinjat.
Kuva: Lomonosov-supertietokone.
Samaan aikaan kun Ukrainan tapahtumat ovat kiristäneet Venäjän ja länsimaiden välejä ennätykselliselle tasolle, valmistellaan Euroopan avaruuslaukaisukeskuksessa Kouroussa ensimmäisen ESAn ja EU:n yhteisen tiedustelusatelliitin lähettämistä. Kiinnostavasti tämä Sentinel-1A tullaan laukaisemaan venäläisellä Sojuz -kantoraketilla.
Sojuz-rakettien tuominen Etelä-Amerikassa sijaitsevaan Ranskan merentakaiseen maakuntaan oli pitkällisen poliittisen väännön tulos ja ensimmäinen Sojuz laukaistiin Kourousta lokakuussa 2011. Kyydissä sillä oli silloin eurooppalaisen Galileo -satelliittipaikannusjärjestelmän kaksi satelliittia. Sen jälkeen Sojuzeilla on laukaistu Kourousta muiden muassa myös kaksi muuta puolustusmielessä kiinnostavaa satellititia, kaksi ranskalaista Pleiades 1 -vakoilusatelliittia.
Ja nyt vuorossa on siis Sentinel-1, uuden sukupolven tutkasatelliitti, jota hienotunteisesti kutsutaan kaukokartoitussatelliitiksi. Sitä se toki onkin: kyseessä on ensimmäinen Euroopan avaruusjärjestön ja Euroopan unionin yhteisen Copernicus -ohjelman satelliitti, jonka tehtävänä on tarkkailla avaruudesta hyvin tarkasti merijäätä ja jäätiköitä, merien pinnalla olevia saasteita, maansiirtymiä, metsätuhoja, maankäyttöä ja avustaa yksityiskohtaisilla maanpinnasta ottamilla tutkakuvillaan esimerkiksi pelastustöitä luonnononnettomuuksien jälkeen.
Tarkalleen ottaen kyseessä on satelliittikaksikko, sillä nyt laukaistavan Sentinel 1A:n seuraksi avaruuteen laukaistaan ensi vuonna toinen samanlainen satelliitti, Sentinel 1B.
Mutta samaan tapaan sotilaat ja puolustusviranomaiset voivat käyttää kuvia omiin tarkoituksiinsa. Copernicus -ohjelma tunnettiinkin aluksi nimellä GMES, Global Monitoring for Environment and Security, eli aikomus on tarkkailla Maan pintaa ja sen tapahtumia sekä ilmiöitä maailmanlaajuisesti paitsi tutkijoiden tarpeiksi, niin myös turvallisuusmielessä. Kun aikaisemmin ESA piti tiukasti näppinsä irti militaarishenkisistä hankkeista, on Copernicus ensimmäinen tapaus, missä myös sotilaiden intressit on otettu huomioon. EU:lle kyse on myös askeleesta kohti yhteistä avaruustiedustelua, ja siinä se käyttää apunaan ESAa – mistä EU haluaisi kehittää oman avaruusjärjestönsä (mutta ESA ei ole halukas niin suoraan yhteyteen).
Virallisesti Sentinel-1:n tarkoitus on tarkkailla ennen kaikkea Eurooppaa ja Kanadaa sekä tärkeimpiä laivareittejä. Se pystyy kartoittamaan kuitenkin koko maapallon pinnan kolmessa vuorokaudessa ja sen kuvat ovat käytössä noin tunnin kuluttua sen jälkeen kun satelliitti on kulkenut tietyn maapallon pinnan paikan päältä. Kahden satelliitin voimin mistä tahansa maapalloa saadaan tarkkoja kuvia noin vuorokauden kuluessa siitä kun tarve ilmenee.
Juuri tällaisilla satelliiteilla esimerkiksi Ukrainaa havaitaan näinä päivinä erittäin tarkasti. Niin Yhdysvalloilla, Venäjällä, Kiinalla kuin Euroopan mailla on satelliitteja, jotka pystyvät kuvaamaan joukkojen liikkeitä ja käytämiä varusteita senttimetrien tarkkuudella öin ja päivin. Sentinelin kaltaisille tutkasatelliiteille eivät pilvetkään ole esteenä. Verrattuna nyt jo avaruudessa oleviin parhaimpiin satelliitteihin on eurooppalaiset Sentinelit todennäköisesti pikkutekijöitä.
Yhdysvalloilla on käytössään myös huippusalainen koekone X-37, minisukkula, joka pystyy muuttamaan helposti rataansa avaruudessa. Se on virallisesti nyt kolmannella koelennollaan ja on viettänyt avaruudessa jo yli 400 vuorokautta. Huhujen mukaan sen rahtiruumassa on kokeiluluontoisia vaikoiluvälineitä, joilla se pystyy kuvaamaan tarkasti paitsi kohteita kiertoradalla, niin myös alhaalla Maan pinnalla.
Tuorein netistä nyt löytyvä ratatieto on helmikuun puolivälistä, mutta omituisesti silminnäkijähavaintoja ei ole enää saatavilla samaan tapaan kuin aiemmin: kenties tämän sotilassatelliittikoodilla USA-240 olevan minisukkulan liikkeistä ei haluta juuri nyt kertoa tämän enempää ja ainakin hakukoneista uudet tiedot on pystytty häivyttämään.
On todennäköistä, että kiertoradalla on parhaillaan käymässä ennen näkemätön kuhina, koska milloinkaan sitten kylmän sodan päättymisen jälkeen avaruuden suurvallat eivät ole olleet näin tiukasti toisiaan vastaan, eikä koskaan aikaisemmin ole ollut avaruudessa yhtä tehokasta tiedusteluarsenaalia. Varsinaisia aseita siellä ei kuitenkaan liene.
15. helmikuuta Venäjällä Tšeljabinskin kaupungin päällä näkyi valtava tulipallo, kun suuri, arviolta noin 17 metriä halkaisijaltaan ollut asteroidi törmäsi Maan ilmakehään. Se näkyi laajalti selkeällä aamutaivaalla ja sai räjähtäessään aikaan paineaallon, joka rikkoi ikkunoita ja paitsi säikäytti alueen ihmisiä, niin sai myös aikaan 1200 henkilön loukkaantumisen. Tiedetuubi kertoi tapauksesta myös artikkelissa Vuosisadan pamaus heti putoamisen jälkeen.
Jo helmikuussa läheisen Tšebarkul-järven jäässä havaittiin suuri reikä, jonka oletettiin syntyneen suuren kappaleen pudottua jään läpi järveen. Reikä oli kuutisen metriä halkaisijaltaan, mutta vaikka syy-yhteys meteorin ja avannon syntymisen välillä oli selvä, ei järven pohjasta yli 10 metrin syvyydestä saatu heti luotettavia havaintoja, joten asiasta ei oltu varmoja. Kevään ja kesän aikana kappaletta etsittiin innokkaasti, mutta turhaan: järven mutainen pohja kätki salaisuutensa aina kesäkuun loppuun saakka, milloin tutkijat ilmoittivat löytäneensä pohjasta suuren kappaleen .
Sen nostaminen osoittautui kuitenkin vaikeaksi, joten yli 600-kiloinen kivimeteoriitti saatiin vasta nyt kuukausia myöhemmin vinssattua ylös ja siirrettyä rannalle. Kappaletta punnittaessa vaaka rikkoontui ja jo ennalta säröytynyt meteoriitti hajosi kolmeksi kappaleeksi.
Tätä ennen järvestä on nostettu jo 12 kappaletta, joita oletettiin meteoriiteiksi, mutta niistä vain viisi on osoittautunut oikeasti avaruudesta tulleiksi kiviksi. Tämä noin 1,5 metriä pitkä ja vajaan metrin kooltaan oleva suuri palanen lienee suurin törmääjästä jäljelle jäänyt osa. Ympäröivässä maastossa on kuitenkin paljon pienempiä kappaleita, jotka irtosivat siitä putoamisen ja räjähdyksen aikaan.
Meteoriitin massa oli todennäköisesti noin 10 000 tonnia, kun se hajosi muutaman kilometrin korkeudessa. Räjähdys oli voimaltaan noin 30 kertaisesti Hiroshimaan pudotetun ydinpommin räjähdysvoima, ja sen paineaallon havaittiin kiertäneen maapallon useampaan kertaan. Kyseessä on viime aikojen suurin kosminen kolari ja kautta aikain parhaiten dokumentoitu meteoroidin räjähdys.
Nyt pintaan ongittu kivimeteoriitti lukeutuu kymmenen suurimman löydetyn meteoriitin joukkoon, mutta kalpenee vielä suurimman sellaisen, 60-tonnisen Hoban rautameteoriitin rinnalla.
Kuva: Russia Today / Ruptly
Venäjällä, Uralin päällä perjantaina räjähtänyt meteori oli suurin kosminen törmäys maapallolla yli sataan vuoteen. Se sai aikaan myös voimakkaimman koskaan havaitun matalan äänen ilmakehässä.
Auringon suunnasta yllättäen ilmestynyt törmääjä vahingoitti yli tuhatta ihmistä Tseljabinskin alueella.
Tuoreimpien laskelmien mukaan Maahan 15. helmikuuta aamulla klo 5:20 Suomen aikaa (9:20 paikallista aikaa) törmännyt kappale oli alun perin noin 17 metriä halkaisijaltaan ollut pieni asteroidi, jonka massa oli noin 10 000 tonnia.
Mikäli kappale olisi lähestynyt Maata toisesta suunnasta, olisi se todennäköisesti havaittu jo etukäteen, mutta nyt se saapui Auringon suunnasta päivätaivaalta, jolloin pikkuplaneettoja etsivät automaattiteleskoopit ja tarkkasilmäiset tähtiharrastajat eivät voineet nähdä sitä.
Se tuli myös hyvin suoraan kohti ja osui ilmakehään loivasti noin 20 asteen kulmassa; mikäli se olisi tullut suorempaan alas, olisi tuho ollut vieläkin suurempaa. Nyt ilmakehän kitkakuumennus sai kappaleen räjähtämään noin 20 kilometrin korkeudessa maanpinnan yläpuolella, jolloin törmäyksen sekä meteoriitinpalasten putoamisen sijaan suurin osa vahingoista tuli räjähdyksen sokkiaallosta ja sen aiheuttamista tuhoista. Ikkunat rikkoontuivat ja lensivät sisälle, kattoja romahti ja rakennuksiin tuli vaurioita.
Räjähdyksen voima oli noin 500 kilotonnia, eli se vastasi noin 30 Hiroshimaan pudotettua ydinpommia. Väläys taivaalla oli Aurinkoa kirkkaampi ja se sinkosi ympärilleen paineaallon lisäksi lämpösäteilyä.
Kyseessä oli merkittävin Maahan avaruudesta osuneen kappaleen törmäys sitten vuoden 1908, jolloin pieni komeetta todennäköisesti putosi samoin Venäjälle, Tunguskan alueelle. Törmäys oli tuholtaan perjantaista suurempi, mutta räjähdyksen voima oli pienempi. Siitä huolimatta noin 50 henkilöä joutui sairaalaan räjähdyksen seurauksena ja lähes 1200 muuta oli hoidettavana.
Meteori jätti peräänsä pitkän, vaalean höyryvanan, mikä pystyttiin mm. havaitsemaan satelliiteista. Esimerkiksi Meteosat 10 kuvasi vanan erittäin hyvin (kuva vieressä). Räjähdyksen voima saatettiin arvioida hyvin tarkasti kansainvälisen ydinkoekiellon valvontalaitteiden avulla. Ydinjärähdysten havaitsemiseen viritetyt infraäänisensorit, jotka kuuntelevat hyvin tarkasti ihmiskorvin kuulumattomia matalia ääniaaltoja (10 MHz ja alle), rekisteröivät meteorista voimakkaimman koskaan havaitun äänen ilmakehässä:
Perjantaina 15. helmikuuta kulki myös pieni asteroidi nimeltä DA14 Maan ohitse ennätyksellisen läheltä, mutta sillä ei ollut mitään yhteyttä Venäjän tapahtumaan. Kappaleiden suunnat olivat aivan erilaiset: meteori saapui pohjoisesta ja lensi etelään, kun DA14:n suunta oli lähes päinvastainen.
Viikon kuluessa ensimmäiset meteorinpalaset on löydetty, mutta suurin kappaleista on todennäköisesti järven pohjalla. Korkealla tapahtunut räjähdys levitti meteoriitteja laajalle alueelle, mistä niitä löydettäneen pitkään. Ja todennäköisesti muitakin kuin meteoriitteja on jo nyt kaupan korkeaan hintaan muka palasina Venäjän kuuluisasta avaruuskivestä...
Tiedetuubi © 2012-2024
