Aloitetaan asteroiditapauksen analysointi kokoarviolla.

Kaikkein todennäköisimmin 2024 YR₄ on läpimitaltaan noin 55-metrinen. Kuvittele siis eteesi 15-kerroksisen talon korkuinen kivimurikka, joka peittää jalkapallokentän (100x60 m) puolikkaan.

Tuollaisen asteroidin massa on noin 2 miljoonaa tonnia. Se on toisin sanoen 250 kertaa massiivisempi kuin raskain Suomessa operoiva tavarajuna, 18 kertaa massiivisempi kuin Turussa rakennettu Oasis of the Seas -jättiristeilijä, tai kolmanneksen Kheopsin kuulusta pyramidista.

Lisäksi mitat voivat olla jonkin verran suurempia tai pienempiä. Halkaisijasta voidaan sanoa varmasti vain että asteroidi on 40–100 -metrinen. Sen massa taas on 0,3–33 miljoonaa tonnia, tiheydestä riippuen. Materiaali kun voi olla komeettojen tapaan hötyistä jäätä, kivimurskaa, umpikiveä, tai jopa tiivistä rauta-nikkeliseosta. Kaikkea tältä väliltä.

Kokoja on varsin vaikea hahmottaa, mutta Eduskuntatalo Helsingissä on hyvä vertailukohta: sen leveys pohjois-eteläsuunnassa on 78 m ja länsi-itäsuunnassa 55 m. Ristimitta on noin 95 m. Kuva: Jari Mäkinen
 

Kokoarvio perustuu asteroidin oletettavasti heijastaman valon määrään. 

Aurinkokunnassa tiedetään kuljeskelevan niin kirkkaita kuin tummempiakin pienkappaleita. Jos 2024 YR₄:n pinta sattuu heijastamaan paljon valoa, sen läpimitta olisi hieman alle 50-metrinen, kun taas tummempana ja huonosti heijastavana kappaleena halkaisija voisi olla jopa sadan metrin luokkaa. 

Edellisessä jutussamme mainittu ESA:n arvio on maksimissaan 95 metriä, mutta muutamalla metrillä ei ole ison kuvan kannalta merkitystä.

Jahka asteroidin spektri saadaan mitattua tarkemmin, nähdään kuinka se heijastaa eri aallonpituuksia. Tuolloin pintamaterian laatua voidaan arvioida tarkemmin ja sen koostumus ja halkaisija voidaan lyödä lukkoon varsin tarkkaan. Mutta sen massa on yhä tuolloinkin epäselvä, sillä näistä tiedoista ei vielä pystytä sanomaan että onko ehkä kyse soraläjästä, yhtenäisestä kiinteästä kappaleesta, vai jostain näiden ääripäiden väliltä.

Asteroidi 243 Ida on tyypillinen aurinkokunnan pienkappale, joskin se on kertaluokkaa suurempi kuin 2024 YR₄. Halkaisijaltaan Ida on 59,8 × 25,4 × 18,6 kilometriä. Galileo-luotain lensi sen ohi Marsin ja Jupiterin välissä vuonna 1994. Kuva: Nasa.

Törmäystapahtuma hetki hetkeltä

Kuvitellaan, että 2024 YR₄ todella törmää. Mitä tuolloin tapahtuisi?

Todennäköisin törmäyshetki näyttää tällä hetkellä olevan 22.12.2032 klo 11:37 Suomen aikaa. Epävarmuutta on tosin muutaman tunnin verran, eli se voi sattua joskus välillä klo 08.09–15.05. 

Kunhan törmäysaika lasketaan sekunnilleen, selviää myös lopullinen törmäyspaikka. Nykytiedoilla voidaan sanoa vain, että törmäyspaikka on luultavasti jossain hieman päiväntasaajan pohjoispuolella: Etelä-Amerikassa, Afrikassa, Intiassa, tai niiden välisillä merialueilla.

55-metrinen asteroidi on riittävän suuri näkyäkseen ihan paljaalla silmälläkin ehkä puolisen tuntia ennen törmäystä taivaalla nopeasti liikkuvana valopisteenä. Sen voi kuitenkin erottaa vain yöpuolelta, sieltä mistä katsoen Aurinko sattuu valaisemaan kappaleesta riittävän suurta osaa. 

Päiväpuolella asujat eivät kiveä voi nähdä ennen sen tuloa ilmakehään.

Sekä asteroidin kiertonopeus Auringon ympäri että Maan painovoiman vaikutus siihen on saatu laskettua jo varsin tarkkaan. Törmäyksessä asteroidi tunkeutuu ilmakehään huimalla 17 kilometrin sekuntivauhdilla.

Helsingistä pääsisi Tampereelle tuolla vauhdilla 10 sekunnissa. Asteroidin koko ilmalento hoituu samassa ajassa. Ilmassa ehtii kuitenkin tapahtua hyvin paljon.

Ilma asteroidin edessä puristuu kasaan, ionisoituu ja alkaa hehkua, kuumentaen samalla murikan pintaakin ehkäpä noin millin syvyydeltä. Taivaalla näkyy nopeasti suureneva ja paikoin hehkuva pallo. Sen perässä leviää sankka savuvana.

Ilmakehä jarruttaa asteroidia rankasti, rasittaen sen rakennetta äärimmilleen. Siihen syntyy pieniä rakoja ja halkeamia, jotka repeytyvät lopulta auki. 

Noin 50 kilometrin korkeudella asteroidi alkaa hajota, mikä tosin näkyy maanpinnalle vain välähdyksinä ja savuvanan hetkellisiä laajentumina. Lopulta 5 – 6 kilometrin korkeudella asteroidi hajoaa lähes täydellisesti suuressa räjähdyksessä.

Noin 15 metriä halkaisijaltaan ollut meteori törmäsi Maahan Tšeljabinskin luona 15. helmikuuta 2013. Se räjähti noin 30–50 kilometrin korkeudessa. Kuva: via ESA.

Räjähdyksen tuloksena pintaan alkaa parin sekunnin päästä ropista meteoriitteja, luultavasti yhä muutaman kilometrin sekuntinopeudella. Mukana on kaikkea tomusta pesukoneen kokoisiin järkäleisiin. 

Kivien jysähtelyä maahan voi verrata vaikkapa rypälepommien keskityksen. Rytäkässä syntyy pieniä kraatterinpoikasia sinne sun tänne. Mutta tämä pommitus rajautuu kuitenkin pääosin asteroidin alkuperäiseen lentosuuntaan. Se ei suinkaan ole pahinta mitä on luvassa.

Arizonassa oleva Barringerin kraatteri on noin 1200 metriä leveä ja 170 metriä syvä. Sen synnytti Maahan osunut noin 50-metrinen nikkelirauta-asteroidi 50 000 vuotta sitten. Tiedetuubin Klubi vieraili paikalla vuonna 2017. Kirjoittaja on eturivissä neljäs vasemmalta. Kuva: Jari Mäkinen.

Paineaalto

Törmäyksen suurin haitta tulee suoraan ilmassa tapahtuneesta räjähdyksestä. Voimakkuudeltaan posaus on noin kahdeksaa megatonnia TNT:tä, vastaten suurta vetypommia. Siitä lähtevä paineaalto suuntautuu tasaisesti joka suuntaan, kaataen ja murskaten taloja, puita, siltoja – lähes kaikki maanpäälliset rakenteet. Äänen nopeudella etenevä paineaalto saavuttaa minuutissa 20 kilometrin etäisyyden.

Tämä nähtiin selvästi vuonna 2013 tapahtuneessa Tšeljabinskin meteoritörmäyksessä: paineaalto sai aikaan suuria vaurioita, kappaleiden putoaminen maahan ei.

Suoraan räjähdyksen alla olevasta pisteestä täytyy mennä noin viiden kilometrin päähän, jotta selviäminen olisi mahdollista muutoin kuin aivan ihmeen kaupalla. Todennäköistä se alkaa kuitenkin olla vasta 15 kilometrin päässä.

Merellä sattuessaan paineaalto puskee alleen jopa parikilometrisen kraatterin, joka kuitenkin oikenee nopeasti. Samalla syntyy ulospäin leviävä tsunamiaalto. Aivan kraatterin reunalla sen korkeus on useita kymmeniä metrejä, mutta jo 10 kilometrin päässä vain 2–4 metriä. 

Symmetrisyydestä ja veden edestakaisesta loiskahtelusta johtuen tsunamia ei 20 kilometrin etäisyydellä enää ehkä edes huomaa.

Nyt määritellyllä vaaravyöhykkeellä elää vähintään 200 miljoonaa ihmistä. 

Miljoonakaupunkeja alueella on hieman yli 30 kappaletta. Äärimmäisen ikävästi osuessaan asteroidi voisi tuhota hetkessä vaikkapa jonkin jättimäisen metropolin, kuten Bogotan (11 miljoonaa asukasta), Kalkutan (15 milj.), Lagosin (21 milj.), Mumbain (23 milj.) tai Dhakan (24 milj.).

Rajattu alue osoittaa tämänhetkisen törmäysriskin alueen, pohjalla on vuoden 2020 väestöntiheyskartta. Kuva: Daniel Bamberger / Duncan Smith (LuminoCity3D) / Jarmo Korteniemi.

Onneksi törmäys on hyvin epätodennäköinen, ja osuminen kaupunkiin on vielä hirmuisen paljon epätodennäköisempää.

Nämä vaikutukset on laskettu uumoillun kokoiselle 55-metriselle kiviasteroidille. Laskennallisesti moisia törmää Maahan keskimäärin tuhannen vuoden välein.

Hieman pienempi tai harvempaa materiaalia oleva asteroidi räjähtäisi korkeammalla ja pienemmällä voimakkuudella. Sen synnyttämä paineaalto ei yltäisi yhtä vahvana yhtä kauas, eikä tuhovaikutus olisi yhtä mittava. Kaupungin päälle osuessaan kuolonuhreilta ei luultavasti voitaisi kuitenkaan välttyä, jos alla olevia alueita ei evakuoitaisi ajoissa.

Suurempi (tai tiheämpi) murikka räjähtäisi joko alempana ilmassa, tai yltäisi maahan asti ja siirtäisi energiastaan aimo osan kiveen. Tuolloin pahin ongelma ei lähiympäristössä olisi paineaalto, vaan niskaan satava kiviaines.

Kaikeksi onneksi 2024 YR₄ on riittävän pieni (ja törmäyshetki on vielä tarpeeksi kaukana) että törmäys voitaisiin nykytekniikalla välttää. Toimeen täytyisi kuitenkin ryhtyä pian sen jälkeen jos ja kun törmäys varmistuu.

Riittää, että sen vauhtia hidastetaan tai nopeutetaan vain hieman, jotta se ei ole Maan kanssa samassa pisteessä aivan tismalleen samaan aikaan. DART-luotain osoitti vuonna 2022, että suurempikin asteroidi liikahtaa riittävästi kun saa vain riittävän nopean töytäisyn raskaalla laitteella.

DARTin törmäys Dimorphosiin kuvattuna Etelä-Afrikassa olevalla Lesedi-teleskoopilla. Kuva: SAAO

Mitä aikaisemmin asteroidia päästään tuuppimaan, sitä helpommin sen sijaintiin Maan luona vuonna 2032 voisi vaikuttaa.

Toisaalta, jos törmäyspaikka olisi riittävän syrjäinen, asteroidin kannattaisi ehdottomasti antaa törmätä. Törmäysprosessia ja sen vaikutuksia olisi nimittäin tärkeätä päästä tutkimaan ihan todellisessa maailmassa – tämä kappale kun on tarpeeksi suuri, mutta ei kuitenkaan niin iso, että sillä olisi maailmanlaajuisia vaikutuksia.

Olisi hyvä päästä varmistamaan että simulaatiot antavat edes suurpiirteisesti oikeata tietoa.

Tarkasti ennustettu ja seurattu isohko törmäys olisi täysin ainutlaatuinen tapahtuma koko ihmiskunnan historiassa. Pääsisimme kerrankin näkemään Aurinkokunnan yleisimmän geologisen prosessin toimessa.

Peukut pystyyn!

-

Otsikkokuvassa on liitetty yhteen Apollo-astronauttien kuvaama maapallo ja Lutetia-asteroidi. Alkuperäiset kuvat: Nasa.

Tehokkaat havaintolaitteet löytävät nykyisin yhtenään uusia aurinkokunnan pienkappaleita, jotka menevät läheltä maapalloa. Olemme kertoneet niistä usein Tiedetuubissakin.

Yksikään niistä ei ole ollut kuitenkaan vaarallinen. Joko kappale menee ohi, eikä ole törmäyskurssilla pitkiin, pitkiin aikoihin, tai jos törmäävät, niin ovat niin pieniä, ettei niistä kannata huolestua.

Nyt tilanne on toinen: ATLAS-havaintosysteemin joulukuun 27. päivänä viime vuonna havaitsema asteroidi 2024 YR₄ saattaa osua maapalloon 22. joulukuuta 2032.

Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun pienkappaleen maapalloon osumisen todennäköisyyttä ja törmäyksen tuhoisuutta mittaavalla Torinon asteikolla on asteroidi tasolla 3. Kymmenportaisella asteikolla on tähän mennessä ollut vain kaksi tasolle kaksi yltänyttä kohdetta.

Näistä yksi, vuonna 2004 löydetty asteroidi 99942 Apophis, oli vähän aikaa tasolla 4, kunnes tarkemmat havainnot sen radasta pudottivat sen tasolle nolla. Eli törmäystä sen kanssa ei tapahdu ainakaan vuosisataan.

Arvioiden mukaan 2024 YR₄ törmäyksen todennäköisyys on 1,2% %, eli varsin pieni, mutta silti suurempi kuin millään asteroidilla tai komeetalla juuri nyt.

Ennen panikointia kannattaa muistaa pari asiaa.

Ensiksikin arvio 2024 YR₄:n koosta perustuu sen kirkkausmittauksiin, ja pinnan valonheijastuskyky vaikuttaa siten arvioon. Nyt kappaleesta voidaan sanoa vain se, että se on halkaisijaltaan 40-100 metriä.

Nasan tutkijoiden arvio on 55 metriä. Se olisi siis samaa mittaluokkaa kuin vuonna 1908 Tunguskassa suurta tuhoa aiheuttanut asteroidi tai Arizonassa olevan kraatterin synnyttänyt törmääjä.

Tšeljabinskin luokse vuonna 2013 näyttävästi ja tuhoisasti osunut kappale oli kooltaan noin 18-metrinen, eli 2024 YR₄ on siihen verrattuna paljon suurempi.

Jos 2024 YR₄ törmäisi Maahan, tuloksena olisi suurta paikallista tuhoa ja ilmakehään noussutta vesihöyryä sekä pölyä.

Ratalaskelmien mukaan törmäys voisi olla jossain alueella, joka ylettyy pitkänä viivana Tyyneltä valtamereltä Meksikon luota Etelä-Amerikan pohjoisosien sekä keskisen Afrikan kautta Intian pohjoisosaan.

Suomeen kappale ei siis osu missään tapauksessa, mutta vaaravyöhykkeellä on useita isoja kaupunkeja ja asutusta.

2024 YR₄:n rataa ei kuitenkaan tunneta vielä niin tarkasti, että voitaisiin sanoa varmuudella törmääkö se vai ei.

Joulukuisella ohilennollaan 2024 YR₄ oli lähimmillään Maata 25. joulukuuta, jolloin etäisyys siihen oli 828 800 kilometriä eli noin 2,2 kertaa Maan ja Kuun välinen etäisyys.

Nyt 2024 YR₄ etääntyy meistä, mutta kuten kaikki Apollo-asteroidit (joihin tämä kuuluu ja jotka kiertävät Aurinkoa hyvin samankaltaisella radalla Maan kanssa) tekevät, se saapuu lähellemme uudelleen. 

Näin käy 17. joulukuuta 2028, ja jälleen 22. joulukuuta 2032, jolloin nykyisten ratalaskujen mukaan välimatkaa on 105 743 kilometriä.

Koska rata-arvion epätarkkuus tuolloin on 1,55 miljoonaa kilometriä, osuu maapallo epämukavasti vaara-alueelle.

Nasan JPL:n tutkijoiden tekemä kuva asteroidin radasta.

Voi kuvitella, että asteroidi kulkee avaruudessa eräänlaisen putken sisällä, missä epätarkkuus on putken läpimitta. Nyt putki on varsin ohut, mutta se laajenee ajan kuluessa suuremmaksi. Kun kappaleesta saadaan lisää havaintoja, putken halkaisijaa voidaan pienentää.

Etenkin vuoden 2028 ohilento on tässä tärkeä. Sen jälkeen voidaan arvioida paremmin törmäysriskiä.

-

Otsikkokuvassa on visualisointi Maan luona olevasta asteroidista, eikä sillä ole mitään tekemistä 2024 YR₄:n kanssa.

Antenni otettiin käyttöön lokakuussa 1961, jolloin se oli suurin eteläisellä pallonpuolella ollut radioteleskooppi.

Siellä tehtiin tutkimustyötä tiiviisti, mutta asema oli myös olennaisessa asemassa Yhdysvaltain tuolloin alkaneessa Apollo-ohjelmassa. Koska paikkoja, mistä voitiin olla yhteydessä avaruusaluksiin, ei ollut kovin paljoa – etenkin tärkeällä eteläisella pallonpuolella – oli Parkesin kaltainen vastaanotin suuri apu.

Sen myötä paikka nousi jopa kuuluisuuteen Apollo 11 -lennon aikaan, sillä sen jälkeen kun lennon kuuhunlaskeutumisen TV-lähetyksen kaksi ensimmäistä minuuttia otettiin vastaan Kaliforniassa Goldstonessa sijaitsevalla antennilla, siirtyi yhteys Parkesiin. Kuu laskeutui horisontin taa Kaliforniassa, mutta se oli se jo korkealla taivaalla Australiassa. Niinpä Parkes jatkoi lähetyksen vastaanottamista; kuva oli oikein hyvä, koska antenni oli suuri, ja koko kaksi ja puoli tuntia kestänyt kuukävely välitettiin koko maailmaan Parkesista.

Koska kyseessä on radio-observatorio, ovat tieteelliset havainnot kuitenkin tärkeimpiä. Itse asiassa Parkes on yksi maailman tehokkaimmista havaintolaitteista, sillä sen käyttöaste on ollut ja on edelleenkin peräti 99,9%. Parkesin tutkimustoiminta alkoi lähes välittömästi avajaisten jälkeen ja on jatkunut siitä eteenpäin lähes 24 tuntia vuorokaudessa. Luonnollisesti huoltojen ja uusien laitteiden asentamisen aikaan on ollut lyhyitä taukoja.

"Olemme osallistuneet kyllä muutamiin muihinkin avaruuslentoihin, pääasiassa Nasan kanssa, ja vastineena avustamme Nasa on kustantanut meille uusia laitteita ja muun muassa teleskoopin lautasantennin kalliin uudelleen pinnoittamisen", sanoo Parkesin vierailijakeskuksen johtaja Chris Hollindrake.

Nasan lisäksi Euroopan avaruusjärjestö on käyttänyt antennia vastaanottamiseen. Maaliskuussa 1986 Parkes otti vastaan ensimmäiset lähikuvat komeetan ytimestä, kun ESAn Giotto-luotain ohitti Halleyn komeetan.

Hollindrake jatkaa kertomalla, että Australiassa on toki muitakin radioteleskooppeja. Nykyaikaisin ja tehokkain laite Narrabrissa, lähempänä Brisbanea sijaitseva "Compact array", kuuden radioteleskoopin rypäs, joka otettiin käyttöön vuonna 1988. Siellä olevia 22-metrisiä antenneja voidaan liikuttaa eri paikkoihin kolme kilometriä pitkän rautatiekiskon päällä. Radiotähtitieteessä on hyvä, että antenneja voidaan liikuttaa eri konfiguraatioihin, erilaisiin muotoihin, ja kun kaikki teleskoopit katsovat samaan kohtaan taivaalla, saadaan erotuskyky sellaiseksi, että se vastaa yhtä suurta teleskooppia.

"Kun täällä Parkesissa havaitaan pääasiasssa pulsareita, tehdään Narrabrissa ennen kaikkea taivaan vetypilvien kartoitusta. Lisäksi ympäri maata on muutamia parikymmenmetrisiä radioteleskooppeja."

Parkesin lautasantenni tuli tunnetuksi vuonna 2000 valmistuneesta elokuvasta The Dish, missä kerrotaan kuuluisista Apollo 11 -minuuteista ja samalla luonnollisesti antennin historiasta. Elokuva on myös mainio väläys 1960-luvun Australian maaseutuelämään.

Parkesissa on nykyisin pieni museo ja tiedekeskus antennin vieressä ja se on hyvä päiväkohde Sydneyssä vieraileville – käynti sisämaassa on lisäksi aina vaivan väärti, jos on Australiaan saakka vaivautunut matkustamaan!

Apollo oli Yhdysvaltain ammoinen kuulento-ohjelma, jonka puitteissa tehtiin kaikkiaan 11 miehitettyä avaruuslentoa, laskeuduttiin kuusi kertaa Kuun pinnalle (Apollot 11,12, 14, 15, 16 ja 17) , kierrettiin Kuu kolme kertaa sinne laskeutumatta (Apollot 8, 10 ja 13) ja testattiin aluksia vielä kahdella lennolla (7 ja 9). 

Jokainen lento dokumentoitiin hyvin tarkasti ja valtaosa materiaalista on nykyisin saatavilla NASAn erinomaisilta Apollo-sivuilta. Paljon kiinnostavaa, tosin suurelta osin samaa materiaalia on myös Apollo Archive -sivustolla.

Osa nyt julki olevasta materiaalista on sellaista, mitä ei ole aikanaan julkistettu normaaliin tapaan. Syitä niin sanottuun salaamiseen oli useita, alkaen astronauttien kannalta noloista sattumuksista, päätyen esimerkiksi tähän Apollo 10 -tapaukseen, jonka oletettiin herättävän kaikki UFO-intoilijat hereille.

The Science Channel on NASA's Unexplained Files -sarjassaan poiminut näistä dokumenteista materiaalia, mistä saa tehtyä raflaavia ohjelmia. Ja niitähän riittää, etenkin kun dokumentteja tulkitsee ja veivaa sopivalla tavalla.

Esimerkiksi tämä Apollo 10 -lentojen omituinen ääni selitettiin jo aikanaan varsin hyvin: kyseessä oli mitä todennäköisimmin kuuhunlaskeutumismoduulin ja komentomoduulin radiolaitteiden välinen interferenssi.

Äänestä ja siitä käydystä keskustelusta komentomoduulissa Tom Staffordin, John Youngin ja Gene Cernanin välillä voi lukea lennon puheiden täydellisestä translitteroinnista.

Kyseinen ääni kuului Apollo-aluksen ollessa Kuun "pimeällä puolella", eli lennonjohto ei voinut olla siihen yhteydessä. Siellä radiolaitteet olivat kuitenkin päällä, jolloin muiden viestien puuttuessa ne alkoivat ottaa toinen toisensa lähettämää signaalia vastaan ja vahvistaa sitä.

Tuloksena oli "avaruusmusiikkia", jota täällä Maan päälläkin tehdään muun muassa juuri samaan tapaan heterodyynistä ääntä synnyttämällä.

Heterodyyniksi sanotaan eri taajuuksilla esiintyvää ilmiötä, jossa kahden eritaajuisen signaalin sekoittuminen tuottaa alkuperäisten signaalien summa- ja erotustaajuudet. 

Tämä toimii niin radioaalloilla kuin normaalilla kuuluvalla äänelläkin, ja Apollo 10:n tapauksessa kyse oli siitä, että radiolaitteiden signaali kuului äänenä kuulokkeiden kautta.

"Siinä ei ollut mitään ihmeellistä, ja tätä osattiin jo välttää seuraavilla Apollo-lennoilla", kertoi Apollo 15:n komentomoduulin ohjaaja Al Worden kirjoittajan kanssa tästäkin aiheesta jutellessaan pari vuotta sitten.

"Harmittaa, kun tällaisista yksityiskohdista nostetaan aina meteliä, kun lennoistamme olisi paljon muuta, oikeasti kiinnostavaa kerrottavaa."

Yhteensä niiden matkamittareihin kertyi hieman yli 90 kilometriä, mikä on kunnioitettava saavutus, kun huippunopeus oli vain 13 kilometriä tunnissa – tosin viimeisellä kuulennolla Gene Cernan hurjasteli peräti 18 kilometrin tuntinopeudella.

Ennen lopullista versiota suunniteltiin, rakennettiin ja testattiin monenlaisia malleja. Joissakin oli umpinainen, paineistettu hytti, useimpia astronauttien oli kuitenkin tarkoitus ajaa avaruuspuvussa avoimessa ohjaamossa. 

Kesäkuussa 1965 sai alkunsa Brown Engineering -yhtiön Local Scientific Survey Module eli "paikallistieteellinen tutkimusmoduuli". Kuvassa NASAn avaruusohjelman keskeinen hahmo ja esimerkiksi Saturn V -kuuraketin pääsuunnittelija Wernher von Braun koeajaa eksoottista menopeliä. 

Siinä käytetyistä ratkaisuista ei kuitenkaan päätynyt lopulliseen kuuautoon käytännössä mitään – nelipyöräisyyttä lukuun ottamatta. Yksi syy oli se, että Kuuhun viedyt ajoneuvot rakensi Boeing.

Kuva: NASA

Tasan 47 vuotta sitten Maata kiertävällä radalla kaksi miehitettyä alusta, Sojuz 4 ja Sojuz 5, telakoitui toisiinsa ensimmäistä kertaa. Samalla miehistö – tai osa siitä – siirtyi ensimmäistä kertaa aluksesta toiseen. 

Apollo-aluksissa homma hoitui kaksi kuukautta myöhemmin ensimmäisen kerran kätevästi komento- ja kuumoduulia yhdistävää tunnelia pitkin, mutta Sojuz-lennoilla kosmonautit Aleksei Jelisejev ja Jevgeni Krunov tekivät avaruuskävelyn aluksesta toiseen. 

Sojuz 4 -aluksessa oli Maasta lähtiessä vain Vladimir Shatalov, Sojuz 5 -miehistöön kuului Jelisejevin ja Krunovin lisäksi Boris Volinov. Kun Jelisejev ja Krunov olivat vaihtaneet menopeliä, kumpikin alus laskeutui muuttuneine miehistöineen takaisin Maahan: Sojuz 4 seuraavana päivänä ja Sojuz 5 sitä seuraavana.

 Apollo-kuulentojen kuvia on netti pullollaan ja NASAn sivuilla niitä on vaikka kuinka. Mutta silti kuvia on paljon lisää, ja se, että niitä kaikkia ei ollut helposti saatavilla, on saanut muutamat epäilemään NASAn salailevan jotain.

Nyt kuitenkin lähes kaikki Apollo-lennoilla käytettyjen Hasselblad-kameroiden kuvat ovat netissä, kaikki yhdellä sivulla: Project Apollo Archive on ladannut yli 8400 korkearesoluutioista kuvaa (tai siis alkuperäisten filmien skannauksia) Flickr-palveluun kaikkien katsottavaksi, ladattavaksi ja ihailtavaksi. Kuvissa on mukana paitsi kaikkien jo tuntemia otoksia, niin myös epäonnistuneita kuvia, mustavalkoisia ja värillisiä. Upeita kuvia Kuun pinnalta ja matkoilta Kuuhun sekä takaisin!

Ne näyttävät myös kuulentojen arkisemman ja inhimillisemmän puolen, kuten alla Apollo 17 -lennon astronautti Harrison Schmittin ajamassa partaansa ja trimmaamassa viiksiään. 

Kuvat ovat siis täällä: The Project Apollo Archive.

Ihmiskunta otti Neil Armstrongin edustamana suuren harppauksensa 45 vuotta sitten. Apollo 11 laskeutui Rauhallisuuden mereen ja avaruus oli valloitettu – ainakin silloisen näkemyksen mukaan. Toki muutama maailmankaikkeuden kolkka on edelleen koluamatta.

Kuulentojen toteuttaminen ei kuitenkaan ollut mikään helppo homma, etenkään 1960-luvun tekniikalla. Avaruus on yhä haastava ympäristö, vaikka tekniikka on noista ajoista kehittynyt huimasti. Kun presidentti John F. Kennedy vannoi virkavalansa tammikuussa 1961, avaruus oli todellinen käymätön korpimaa.

1960-luvun alussa Yhdysvaltain ilmailu- ja avaruushallinto NASA ei ollut miljardien dollarien vuosibudjetteja pyörittävä organisaatio tekniikan eturintamassa, vaan kohtalaisen vaatimaton valtionvirasto, joka oli presidentti Dwight D. Eisenhowerille pikemminkin välttämätön paha.

Kennedyn astuttua presidentinvirkaansa hänen oli löydettävä NASAn johtoon mies, joka hoitaisi hommat kunniakkaasti – lähinnä presidentin itsensä kannalta. Edeltäjänsä tavoin Kennedy ei ollut erityisen kiinnostunut avaruusasioista. Vasta olosuhteiden pakosta hän päätyi asettamaan kansakunnalle suuren haasteensa Kuun valloittamisesta 1960-luvun loppuun mennessä.

NASAn johtajuus ei ollut mikään unelmavirka, vaan jokaisen uraansa ajattelevan poliitikon kannalta lähinnä unohdukseen johtava umpikuja. Ennen kuin katseet kohdistuivat James Edwin Webbiin, parikymmentä ehdokasta oli jo ehtinyt kieltäytyä kunniasta.

James Webb ei ollut mikään untuvikko ottaessaan vastaan NASAn johtajuuden. Hän oli syntynyt lokakuussa 1906 Tally Hon pikkukaupungissa Pohjois-Carolinassa, mutta hänellä oli kokemusta Washingtonin poliittisista kuvioista jo 1930-luvulta lähtien.

Toisen maailmansodan jälkeen presidentti Harry S. Truman nimitti James Webbin budjettiviraston päälliköksi ja myöhemmin varaulkoministeriksi. Trumanin kauden päätyttyä vuonna 1953 Webb jätti Washingtonin ja palasi liike-elämään. Miljoonalla dollarilla senaattori Robert Kerr houkutteli Webbin Dean McGeen kanssa perustamansa öljy-yhtiön palvelukseen. Sieltä hänet löydettiin NASAn uudeksi johtajaksi.

Johtajan vakanssi ei kiinnostanut Webbiä, ja lisäksi hänellä oli hyvät perustelut kieltäytymiselle. Webb ei ollut tutkija eikä insinööri. Hän ei ollut koskaan nähnyt rakettia eikä ymmärtänyt niistä mitään. Kennedyn varapresidentti, jääräpäinen Lyndon B. Johnson, oli kuitenkin päättänyt istuttaa Webbin NASAn johtajan tuoliin. Ja kun Johnson jotain päätti, se myös piti. Jos uskalsi sanoa ei, sai osakseen kuuluisan ”Johnsonin käsittelyn”, joka koostui pitkälti huutamisesta silmittömän raivon vallassa.

Webb ei jäänyt luonteeltaan paljonkaan jälkeen Johnsonista eikä siksi pelännyt tätä. Hän ei ollut samanlainen kiukunpuuskainen öykkäri kuin Johnson, vaan aina kohtelias – joskin tarvittaessa jäätävän kohtelias – mutta teki silti tiettäväksi oman kantansa. Webb suostui NASAn johtajaksi sillä ehdolla, että saisi kutsun suoraan presidentiltä. Hän ilmoitti, ettei halunnut asioida ”juoksupoikien” kanssa.