Särkeekö päätä? Hoffman auttaa!

Pe, 05/01/2015 - 13:49 Jari Mäkinen

Tänään vuonna 1899 myyntiin tuli sittemmin varsin suosituksi tullut lääke, jota varmaan tänäänkin monet hapuavat: aspiriini.

Sen keksi saksalaisen Bayer-lääkeyhtiön kemisti Felix Hoffman jo elokuussa 1897, mutta lääkkeen turvallisuuden testaamiseen (jota tehtiin toki jo tuolloin) meni vähän aikaa ja myyntiin aspiriini tuli siis 1. toukokuuta 116 vuotta sitten.

Testeissä aspiriinin, eli kemialliselta nimeltään asetyylisalisyylihapon havaittiin auttavan paitsi kipuun, niin myös hillitsevän tulehduksia ja laskevan kuumetta. Sen olennaisin haittavaikutus on ruoansulatuskanavan ärsytys ja se saattaakin liiallisesti käytettynä johtaa mahahaavan syntymiseen.

Asetyylisalisyylihappo ei vastoin yleistä luuloa “ohenna verta”, mutta se ehkäisee veren hyytymistä. Siksipä aspiriini ei ole paras kipulääke esimerkiksi vahingoissa, joissa on syntynyt verta vuotavia haavoja tai ruhjeita. Mutta veren hyytymisen ehkäisevä vaikutus on hyvä asia veritulppien ehkäisyssä; jotkut lääkärit suosittelevat jopa pientä päivittäistä aspiriiniannosta tämän vuoksi.

Ensin aspiriinia myytiin vain pulverimuodossa, mutta vuoden 1915 alusta alkaen saatavilla oli myös pillereitä. Se oli eräs ensimmäisistä teollisesti valmistetuista kipulääkkeistä ja nykyisin aspiriinia käytetään koko maailmassa noin 100 miljoonaa tablettia päivittäin – suuri osa tästä todennäköisesti tänään Suomessa.

 

...jo muinaiset egyptiläiset

Tarkkaan ottaen Hoffmann ja apulaisensa Arthur Eichengrün eivät suinkaan keksineet asetyylisalisyylihappoa, vaan sen teollisen synteesimenetelmän.

Asetyylisalisyylihappo on luonnossa esiintyvien salisylaattien johdannainen. Näitä luonnollisia salisylaatteja on mm. pajun kuoressa, jota on käytetty rohtona kuumeeseen ja reumaattiseen särkyyn kautta aikojen. Vanhimmat todisteet pajurohdosten käytöstä ovat tuhansien vuosien takaa Egyptistä.

Pajunkuoresta tehty valkosalava on ollut käytössä myös Kiinassa, Intiassa ja Kreikassa. Kreikassa Hippokrates, modernin lääketieteen perustaja, kuvasi laajalle levinneissä kirjoituksissaan pajun kuoresta saatavaa valkoista jauhetta erinomaisena kivunlievittäjänä.

Useat (al)kemistit sen jälkeen tutkivatkin pajurohdosten vaikutusmekanismeja ja yrittivät eristää siitä salisiinia, sen pääasiallisena pidettyä tehoainetta. Parhaiten tässä onnistui ranskalainen Henri Leroux vuonna 1829, mutta hänen menetelmänsä oli niin aikaa vievää ja kallista, joten päähuomio suunnattiin vastaavanlaisen kemiallisen aineen tekemiseen synteettisesti.

1800-luvun puolivälissä tässä onnistuttiinkin, mutta synteettinen salisyylihappo oli juuri sitä mitä nimi sanoo, happoa, ja siksi niin äreää ainetta vatsalle, että sivuvaikutukset olivat hyötyjä suurempia. 

Ranskalaiskemisti Charles von Gerhard keksi vuonna 1853 tavan tehdä vatsaystävällisempää salisyylihappoa, asetyylisalisyylihappoa, mutta ei ollut asiasta niin innostunut, että jätti sen kehittämisen ja kaupallisen hyödyntämisen Bayer-yhtiölle ja Felix Hoffmanille.

Hoffmannin tipat?

Lääketieteen historian harrastajat muistavat myös niin sanotut Hoffmannin tipat, eli sokeripalaan tippoina imeytetyn nautittavan yleislääkkeen, joka kuulemma auttoi kouristuksiin, korvasärkyyn, hammassärkyyn, munuaiskiviin, sappikiviin, kuukautiskipuihin ja melkein kaikkeen.

Saksalaisen Friedrich Hoffmannin keksimä lääke tehtiin sekoittamalla yksi osa eetteriä ja kolme osaa spriitä. 

Lääke oli Suomessakin erityisen suosittua aina 1950-luvulle saakka, koska sitä käytettiin päihtymiseen – olihan se pääasiassa alkoholia. Erityisen suosittua lääke oli kieltolain aikaan, mutta Lapissa tippojen käyttö jatkui vielä senkin jälkeen aina siihen saakka, kun Alkon myymäläverkko laajeni ja “normaalia” alkoholia oli riittävän helposti saatavilla.