Video: Tällainen on Elon Muskin mullistava Mars-suunnitelma. Mutta onko se realistinen?

Video: Tällainen on Elon Muskin mullistava Mars-suunnitelma. Mutta onko se realistinen?

SpaceX-yhtiön perustaja Elon Musk piti tänään Kansainvälisen astronauttisen unionin vuosikokouksessa pitkään odotetun puheensa Marsin asuttamisesta. Hän vyörytti esiin vakuuttavan suunnitelman, eikä varmastikaan jättänyt ketään kylmäksi. Mars-matkan hinta on hänen mukaansa 200 000 dollaria, eli saman verran kuin Virgin Galactic veloittaa tulevista avaruushyppäyslennoistaan.

28.09.2016

Ei ole mikään ihme, että Nasan pääjohtaja Charlie Bolden ei ole oikein innostunut uusien kaupallisten yhtiöiden superraketeista ja kaikenlaisista avaruuslentosuunnitelmista Maan lähitienoiden ulkopuolelle. Suunnitelmat nimittäin ovat paljon kunnianhimoisempia ja realistisempia kuin Nasan rimpuilu omien, poliittisten tuulien mukaan vaihtuvien päämääriensä kanssa.

 

Nasan uusi, vuosikaupalla tehty ja kovasti myöhässä oleva SLS-raketti on sellainen kuin on pääasiassa siksi, että avaruussukkulan tekijöille piti saada aluepoliittisista syistä töitä. Sen nokassa oleva Orion-alus on sekin myöhässä ja kutistunut kovasti vuosien varrella alkuperäisestä suunnitelmasta kovasti, ja viimeisimmän Nasan budjetin mukaan sille ei ole paljoakaan tekoa, koska paljon puhutut lennot Kuun luokse napattuja asteroideja tutkimaan tullaan nähtävästi peruuttamaan.

Orion ja SLS-raketti tulevat varmastikin lentämään Kuuhun – tai ainakin sitä kiertämään – mutta nyt näyttää siltä, että samaan aikaan SpaceX on suuntaamassa jo kohti Marsia omilla aluksillaan. Ja samalta laukaisualustalta, mistä aikanaan lähetettiin Apollo-kuulennot matkaan.

Kuten Elon Musk tänään totesi, ei hänen esittämänsä suunnitelma Mars-lennoista (yllä olevan videon tapaan) ole enää pelkkä "taiteilijan näkemys, vaan perustuu CAD-piirrustuksiin", eli yhtiö on jo oikeasti suunnittelemassa tällaista jättialusta. Sen voimanlähteenä oleva Raptor-niminen voimakas rakettimoottori on jo testattavana ja SpaceX on jo oikeasti valmistelemassa nyt esitellyn Mars-lentosuunnitelman esiastetta nykyisiin aluksiinsa ja raketteihinsa perustuvalla lentosuunnitelmalla: tulevan Dragon-aluksen (ainakin ensi vaiheessa) miehittämätön Red Dragon -versio on tarkoitus lähettää jo vuonna 2018 laskeutumaan Marsin pinnalle.

Nasa on myös mukana lennolla siten, että se tarjoaa aluksen mukaan tutkimuslaitteita ja avustaa kokemuksellaan SpaceX:ää Marsiin lentämisessä sekä laskeutumisessa. Ja hyvä niin, sillä tähän saakka Marsiin lentämisessä yritys ja erehdys ovat käyneet käsi kädessä, ja Nasalla on maailman kaikista avaruusorganisaatioista eniten kokemusta kummassakin.

Eräs näiden lentojen tärkeimmistä tehtävistä on tutkia kuinka paljon Marsissa on vettä ja miten se on hyödynnettävissä. Vettä on Marsista etsitty jo pitkään, ja sitä on löydettykin, mutta sen esiin ottaminen ja muuttaminen hapeksi ja vedyksi on edelleen suuri kysymysmerkki.

Mutta millainen on Muskin nyt esittelemä suunnitelma Marsin asuttamisesta?

Lyhyesti sanottuna kunnianhimoinen ja suurellinen, mutta samalla realistinen.

Muskin Guadalajaran konfrenssissa näyttämä ylimalkainen kaavakuva Mars-lentojen arkkitehtuurista.

Hänen suunnitelmansa perustuu kahteen asiaan: valtavan suureen uudelleenkäytettävään kantorakettiin ja suureen avaruusalukseen, joka voisi lennättää kerralla jopa sata ihmistä Marsiin.

Olennaista on myös se, että avaruusalus voidaan tankata uudelleen kiertoradalla. Se käyttää ensin polttoainettaan kiertoradalle nousemiseen, ja sen jälkeen toinen alus nousee avaruuteen ja tuo sille lisää polttoainetta, jolla se paitsi lentää Marsiin, niin myös laskeutuu sen pinnalle. Polttoaine tässä tarkoittaa nestemäistä happea ja superkylmää metaania, eli nyt käyttämänsä kerosiinin sijaan uusi Mars-monsterialus käyttää metaania. Syynä tähän on se, että sen tankkaaminen aluksesta toiseen onnistuu suhteellisen helposti, se on edullista, se on energeettistä ja ennen kaikkea siksi, että metaania on saatavissa näillä näkymin myös Marsissa. Näin Marsiin lentävän aluksen moottorit voivat käyttää paikallisesti Marsissa tuotettuja polttoaineita.

Ja suuri osa aluksista siis palaisi takaisin Maahan Marsista ja jättäisivät ihmiset taakseen omin nokkinensa.

Tankkaaminen kiertoradalla on tärkeä osa suunnitelmaa, sillä ilman uudelleentankkausmahdollisuutta tulisi aluksen avaruuteen laukaisevan kantoraketin olla paljon suurempi, viidestä kymmeneen kertaan suurempi, ja siinä tulisi olla kahden sijaan kolme vaihetta. Eli se olisi myös monimutkaisempi.

Laukaisun aikaan peräti 122 metriä korkea, halkaisijaltaan 12-metrinen jättiraketti on myös uudelleenkäytettävä. Siinä on kaikkiaan 42 moottoria, joten ei haittaa, vaikka joku niistä ei toimisi kunnolla laukaisun aikana. Raketti palaa takaisin Maahan nykyisten Falcon 9 -rakettien ensimmäisten vaiheiden tapaan ja on valmis uuteen lentoon lähes saman tien.

Rakettia voitaisiin käyttää (kenties hieman haaveellisten) laskelmien mukaan tuhat kertaa, tankkialuksia sata kertaa ja Mars-avauusaluksia 12 kertaa uudelleen.

Mars-lentojen lisäksi tällaisella raketilla olisi suuria vaikutuksia Maan lähellä tapahtuviin toimintoihin, sillä esimerkiksi avaruusasemien tekeminen tulisi suorastaan naurettavan helpoksi.

Raketti on hiilikuiturakenteinen ja uudelleenkäytettävä monsteri.

Avaruusalus lentää Marsiin nykyluotaimia nopeammin, sillä matka-aika on lyhyimmillään vain kolme kuukautta. Planeettainvälisessä avaruudessa tehdyn matkalennon jälkeen alus laskeutuu pystysuoraan Marsin pinnalle. Siellä matkustajat voivat rakentaa itselleen asumuksia ja aloittaa uuden sivilisaation perustamista.

Muskin suunnitelma ei kuvaa tätä vaihetta enää sen tarkemmin, mutta se voisi tapahtua samaan tapaan kuin Mars One -hankkeessa: Marsiin kuljetetaan ennalta asumuksia ja rahtia, joiden avulla uudisasukkaat pääsevät hyödyntämään Marsin luonnonvaroja hapen, veden ja ruoan tuotannossa. Marsilaiset voisivat tulla aluksillaan myös takaisin Maahan, tosin aluksilla on yksi huono puoli Marsista takaisin Maahan lähtiessä: niiden turvallisuus on hieman heikompi kuin Maasta laukaistaessa, sillä jos jokin menee laukaisussa vikaan, ei aluksessa ole turvajärjestelmää käytössä. Maasta matkaan lähtiessä alus voi käyttää rakettimoottoreitaan takaisin alas laskeutumiseen tarpeen niin vaatiessa.

Joka tapauksessa Musk arvelee, että vuonna 2060 Marsissa saattaa asua jo miljoona ihmistä.

Mitä hankkeen tekniseen puoleen tulee, niin se näyttää nyt julkistettujen tietojen perusteella hyvin vakuuttavalta, ja sen arvostelijat käyttävät täsmälleen samankaltaisia lauseita kuin aikanaan epäillessään SpaceX:n rakettien uudelleenkäytettävyyttä. On mahdollista, ja jopa todennäköistä, että Muskin nyt kaavailema aikataulu siitä, että ensimmäiset alukset lähtevät matkaan kymmenen vuoden kuluttua, tulee muuttumaan. Samalla on vakuuttavaa huomata, että SpaceX on jo nyt ottamassa konkreettisia askeleita hankkeen toteuttamisessa. Moottorin testaamisen lisäksi jättiraketin polttoainesäiliöitä on jo valmistettu.

Lisäksi hankkeen toteuttamisessa on se hyvä puoli, että se ei nojaa julkiseen rahoitukseen. Lennot on aikomus tehdä kaupallisesti siten, että lähtijät maksavat itse matkansa: lipun hinta on 200 000 dollaria. Eli vain murto-osa taannoisten avaruusturistien maksamasta matkasta Sojuz-aluksella kansainväliselle avaruusasemalle ja jotakuinkin sama hinta kuin Virgin Galactic rahastaa avaruusturisteilta hyppäyslennoilla. On myös mahdollista ja todennäköistä, että Mars-aluksia käytetään myös turistilentoihin Maan kiertoradalle, joten voi olla, että pomppauslennot ilmakehän ulkopuolelle jäävät varsin lyhytaikaiseksi huviksi.

Hankkeen hinnaksi ainakin alkuvaiheessa Musk arvelee noin 10 miljardia dollaria, ja hän on valmis laittamaan sen pesämunaksi koko omaisuutensa. Hänelle kyseessä on elämäntehtävä.

Lisäksi avaruusalus on Muskin mukaan valmis myös pitempiin planeettainvälisiin lentoihin. Periaatteessa sillä voitaisiin myös lentää esimerkiksi Jupiterin Europa-kuun pinnalle, tosin olosuhteet siellä eivät olisi kovin terveellisiä ihmismatkustajien kannalta.

Elämme todellakin jännittäviä aikoja, ja valitettavasti näyttää siltä, että perustutkimusta lukuun ottamatta maailman avaruusjärjestöt ovat menettämässä yhä enemmän otettaan avaruuslennoista. Mutta tämä on vain hyvä asia: samaan tapaan kuin aikanaan lentoliikenteen kanssa, lähtee avaruustoiminta kunnolla lentoon vasta sitten, kun yksityiset yrittäjät – ja ennen kaikkea Muskin kaltaiset visionäärit – alkavat tuuppia kehitystä eteenpäin.

SpaceX:llä on edessään silti vielä monta vastoinkäymistä ja Marsin asuttamisessa tulee varmasti myös ihmisuhreja, mutta näiden ei saa antaa hidastaa kehitystä.

Edessämme on ihmiskunnan eräs jännittävimmistä ajoista!

Juttuun on lisätty yksityiskohtia sen ensimmäisen julkaisun jälkeen.

Mars-mönkijä väistää virtaavaa vettä - uhkana mikrobit

Nasan Curiosity-mönkijän eteen on ilmestynyt ehkä koko reissun suurin haaste: mikrobit. Ne voivat pakottaa muuttamaan laitteen kulkusuuntaa.

Nasan tuorein Mars-mönkijä Curiosity lähestyy hiljakseen rinnettä, jolta on yllättäen löydetty lukuisia tummia ja vuodenaikojen kierron myötä toistuvia juovia. Näiden uskotaan olevan virtaavan veden aiheuttamia.

Tyypilliset juovat ovat muutamia metrejä leveitä ja satoja metrejä pitkiä.

Rinnejuovia on löydetty alueelta lähes 60 kappaletta. Lähimpiin on vielä matkaa viitisen kilometriä, mutta suunniteltu reitti kulkisi niistä kahden kilometrin päästä. Ja silloin voidaan olla jo aivan liian lähellä.

Itse rinnejuovien tutkiminen olisi kiintoisaa. Kukaan ei tiedä, mitä aineita marsilaisessa vedessä todella on, tai edes sitä, ovatko ne syntyneet todella veden vai jokin aivan muun aineen tekemänä. Jos siellä on vettä, sieltä voisi erittäin hyvällä tuurilla löytää jopa marsilaisia pöpöjä. Epätodennäköistä, mutta asiaahan ei voi tietää ennen tutkimista. Ikävä kyllä juovien lähelle ei pääse, sillä ne sijaitsevat aivan liian jyrkillä rinteillä Curiositylle.

Mikä tärkeintä, mönkijä ei edes saisi mennä veden lähelle, vaikka voisikin. Syynä ovat mikrobit. Tämä on varsin ironista, sillä laitteen suurin tavoite on etsiä juuri merkkejä vedestä ja elämästä.

Haitallisia eivät kuitenkaan olisi marsilaiset pöpöt vaan laitteen itsensä kuljettamat mikrobit. Niitä on varmasti mukana, sillä Curiosityä ei ole puhdistettu riittävän hyvin. Marsilaiseen luontoon päästessään mönkijän kyytiläiset voisivat saastuttaa vastaan tulevat vesialueet. Pahinta on, että vahinko saattaisi tapahtua jopa useiden kilometrienkin päästä, mikäli tuulenpuuska sattuu tempaamaan pöpöjä oikeaan suuntaan.

Tutkijat pähkäilevätkin nyt, kuinka pitkään erilaiset mikrobit voisivat periaatteessa säilyä Marsissa hengissä , ja että pystyisikö alueella puhaltava tuuli kuljettamaan niitä tuona aikana kilometrejä. Jos todennäköisyys on liian suuri, Curiosity voidaan joutua kääntämään toiseen suuntaan.

Tuolloin tutkijoiden haaveet menisivät mönkään. Mönkijän on nimittäin tarkoitus mutkitella juuri näitä rinteitä ylös Aeolis Mons -vuorelle ja päästä siellä muinaisten ranta- ja pohjakerrostumien kimppuun. Tuoreet valumat voivat vesittää koko touhun. Vaihtoehtoista reittiä riittävän kaukana juovista ei ole.

Kuva: NASA / JPL
Curiosityn laskeutumispaikalta nähty Aeolis Mon -vuori (NASA/JPL-Caltech)

Rinnejuovat lienevät ajoittaisia kastumisjälkiä, jotka johtuvat hyvin suolaisen veden virtaamisesta. Johtavan oletuksen mukaan vesi on valtaosan ajasta jäänä rinteiden seinämissä, mutta sulaa ja aktivoituu vuoden lämpimimpinä päivinä. Vielä ei kuitenkaan ole täysin varmaa, ovatko jäljet täysin veden aikaansaamia. Joidenkin oletusten perusteella valumassa on vettä vain häviävän pieni osa, toisten mukaan täysin kuivatkin valumat voisivat aiheuttaa vastaavia juovia.

Rinnejuovia on löytynyt Marsista viime aikoina aina vain enemmän ja enemmän. Määrän kasvu johtuu paitsi aiempaa tarkemmista kuvista, myös samojen paikkojen toistuvasta kuvauksesta eri vuodenaikoina.

Curiosityn ongelma on aivan uusi – muilla laskeutujilla ei vastaavia ole ollut. Teoreettinen perinpohjainen perehtyminen rinnejuoviin sekä Maasta peräisin olevien mikrobien leviämiseen on kuitenkin hyödyksi tulevien Mars-lentojen kannalta.

Pienen auton kokoinen Curiosity on tutkinut Marsia tällä hetkellä neljän vuoden ja yhden kuukauden ajan. Sen ajama kokonaismatka lähentelee jo yhdeksää kilometriä.

Ironisesta ongelmasta kertoi tiedelehti Nature. Suomessa siitä uutisoi ensimmäisenä Tiedetuubi.

Video: Vuoden kestänyt Mars-komennus päättyi

Video: Vuoden kestänyt Mars-komennus päättyi

Yllä olevalla videolla esitellään HI-SEAS -tutkimushankkeen tiloja Mauna Loa -tulivuoden rinteellä noin 2500 metrin korkeudessa, missä tänään aamulla Suomen aikaa päättyi yli vuoden kestänyt avaruuslennon matkimiskoe.

29.08.2016

Nyt aamulla Suomen aikaa päättyneessä vuoden kestävässä kokeessa oli mukana kuusi vapaaehtoista, joista neljä oli amerikkalaisia (lentäjä, arkkitehti, toimittaja ja maaperätutkija), yksi ranskalainen astrobiologi ja saksalainen fyysikko.

He olivat sulkeutuneet asemaansa viime elokuussa ja elivät siellä siitä alkaen siellä samaan tapaan kuin astronauttien oletettaisiin olevan Marsissa: he olivat vain asemansa sisällä varsin askeettisissa oloissa ja poistuivat sieltä ainoastaan kerran viikossa "avaruuspuvut" päällään marsmaiseen ympäristöönsä.

Vuoden aikana he söivät vain pakastekuivattuja ja muuten hyvin säilyvää ruokaa, eli juuri sellaista ravintoa, mitä pitkäkestoisella Mars-lennollakin syötäisiin. Vettä ja sähköä oli saatavissa vain rajoitetusti, aivan kuten Mars-asemallakin.


Juttu jatkuu mainoksen jälkeen



Kyseessä oli jo neljäs tutkimukseen osallistunut ryhmä. Edelliset miehistöt ovat olleet asemansa sisällä lyhyempiä aikoja. Edellinen, viime vuoden elokuussa "lentonsa" päättänyt ryhmä vietti eristyksissä kahdeksan kuukautta. Yllä olevan videon on tehnyt tuo edellinen, kahdeksan kuukautta asemalla ollut ryhmä.

Tätä HI-SEAS -tutkimushanketta toteuttaa Havaijin yliopisto suurelta osin Nasan rahoituksen turvin. Nimi HI-SEAS tulee sanoista Hawaii Space Exploration Analog and Simulation.

Kokeessa jäljiteltiin ainoastaan oleskelua Marsissa ja sen tärkein tarkoitus oli avaruustekniikan testaamisen sijaan selvittää miten ihmiset käyttäytyvät olosuhteissa, jotka ovat Mars-lennon kaltaiset. Tässä kokeessa siis keskityttiin ainoastaan mahdollisen Mars-lennon tutkimusvaiheeseen, eli aikaan, jolloin miehistö on Marsin pinnalla. Se oli siis tässä mielessä yksinkertaisempi kuin esimerkiksi puolitoista vuotta kestänyt Mars500-koe vuosina 2010-2011.

Heidän kupumainen asumuksensakin oli hyvin samanlainen mitä tulevista Mars-asemista kuvitellaan, joskin se ei ollut ilmatiivis ja samaan tapaan suojattu ympäristöään vastaan kuin Marsissa pitää olla. Yllä olevalla videolla esitellään sitä tarkemmin.

Meteoriitit 4/5: Löysinkö meteoriitin? Mistä se on?

Kuva: Jarmo Korteniemi

Perehdymme artikkelisarjassa avaruuskivien mystiseen maailmaan. Tämä neljäs osa antaa osviittaa meteoriittien tunnistamiseen.

Juttusarjan kaikki osat: 1. Tuhoja tehneet meteoriitit. 2. Modernit meteoriittimyytit. 3. Suurimmat meteoriitit 4. Meteoriittien tunnistusopas. 5. TBD

Aika ajoin itse kukin äkkää maasta mielenkiintoisen kiven. Joistain saattaa hetken jopa miettiä, että "voisiko tämä olla meteoriitti". Epäilyä voi lieventää muutamalla pikaisella tarkistuksella.

Tämä artikkeli tarjoaa lyhyen oppimäärän verran tietoa siitä, kuinka avaruudesta peräisin olevan kiven voi tunnistaa.

Ollako vaiko eikö olla?

Meteoriittien kirjo on hyvin suuri. Niiden rakenne vaihtelee murikasta toiseen. Siksipä mikään yksittäinen peruskeino ei yksinään riitä kertomaan, onko kivi meteoriitti vai ei.

Meteoriitit ovat kiviä ja tuntuvat kiviltä. Yleensä ne ovat kokoisekseen raskaita, tai vähintäänkin "normaaleja". Ja ne poikkeavat aina ympäristön muista kivistä.

Vastikään taivaalta tupsahtaneilla kivillä on yleensä tummahko sulamiskuori. Se ei kuitenkaan ole kovin paksu, eikä se säily selvänä kauaa. Ja tuorekaan meteoriitti ei ole kuuma, eikä se nokea käsiä.

Tuoreiden meteoriittien pinta on usein oudon kuoppainen. Siinä olevat "regmaglyptit" ovat pehmeäpiirteisiä painaumia, jotka syntyvät ilmalennon sulattavan vaikutuksen vuoksi. Joskus pintaan voi myös jäädä selviä virtausrakenteita tai jopa pisaroita, sillä kivisula virtaa jonkin matkaa sopivan virtaviivaisen murikan pintaa pitkin.

Kauemmin maassa lojuneen kiven tunnistamisessa taas on hyvä käyttää poissulkukeinoja, etenkin jos kiven saa halkaistua. Meteoriiteissa ei ikinä ole kerroksia. Ne eivät ole raidallisia tai liuskeisia, eikä niissä ole suuria kiillesuomuja, graniittirakeita tai kvartsikiteitä. Eikä avaruuskivien sisällä ole mitään tyhjiä rakkuloita tai onteloitakaan.

Alla muutama esimerkki kivistä, jotka voivat näyttää taivaalta tulleilta, vaikka vain yksi niistä on.

Kuvat: Ylimpänä on masuunikuonaa, seuraavassa tafoni-eroosiota hiekkakivessä, ja kolmannessa kotilon kaivamia onkaloita. Vain alimmassa on meteoriitti.

Vanhankin meteoriitin voi tunnistaa. Niissä on yleensä paljon nikkeliä ja rautaa. Siksi ne ovat lähes poikkeuksetta magneettisia, mikä selviää helposti vaikkapa kompassilla. Nikkelipitoisuuden taas voi todeta apteekista saatavalla helpolla testillä.

Kolmas oiva testi on raapaista kivellä lasittamatonta keramiikkaa. Tällöin näkee kiven viirun, geologiassa tärkeän tunnistuskeinon. Meteoriiteilla viiru on lähes poikkeuksetta heikko ja harmaa, joskus hieman rusehtava. Monet maanpäälliset metallipitoiset kivet taas antavat kuin pehmeällä lyijykynällä vedetyn mustan paksun viirun. Rautamalmeista jää kellertävä tai punainen viiru, paksu ja pehmeä sekin.

Myös kivien sisäosia kannattaa tutkia, vaikkapa lohkaisemalla kivestä palasen. Jos murto- tai viilauspinnalla kiiltelee metallihitusia, kyse voi hyvinkin olla meteoriitista. Joskus murikoiden rakenteessa taas erottuu pieniä pallosia, kondreja (tai kondruleita), jotka kertovat kiven tulevan joltain pieneltä asteroidilta.

Tarkempia ohjeita voi katsoa otsikkokuvan määrityskaaviosta. Sekavuutta ei kannata suoriltaan hätkähtää, sillä esitetyt kysymykset ovat yksinkertaisia tarkistettavia. Tunnistuskaavion avulla kiven alkuperän saa usein hahlottua oikeaan kolkkaan maailmankaikkeutta.

Mistä meteoriitit ovat peräisin?

Jos kivi paljastuu meteoriitiksi, alkaa oikean tyypin tunnistaminen. Mitään kaaviota ei tuosta vuosia vaativasta työstä kuitenkaan ole järkeä tehdä.

Tätä kirjoittaessa meteoriitteja tunnetaan jo yli 62 000 kappaletta. Ne luokitellaan ulkomuotonsa mukaan karkeasti kivi-, kivirauta- ja rautameteoriitteihin. Nimitykset voivat kuitenkin hieman hämätä – "kivisissäkin" kun voi olla rautaa yli puolet.

Kuva: Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi

Kuvat: Ylin: Suurin osa löydetyistä meteoriiteista on kivisiä. Kivirauta- ja rautameteoriitit ovat harvinaisempia, mutta visuaalisesti sitäkin komeampia. Alin: Meteoriitteja on löydetty ympäri maailman. Kaksi kolmannesta on peräisin varta vasten tehdyiltä tutkimusmatkoilta aavikoille ja jäätiköille (tihentymät Arabian niemimaan, Saharan, Etelämantereen, Chilen, ja Australian kohdilla).

Helpointa meteoriittien kirjo on ehkä ymmärtää alkuperän mukaan.

Kutkuttavimpia ovat ehkä toisilta planeetoilta tulevat kivet. Aivan vastikään esimerkiksi löydettiin ensimmäiset aika varmasti Merkuriuksesta meille lentäneet murikat. Ne kuuluvat "akondriitteihin", jotka muodostavat ehkä kaikkein kirjavimman sakin meteoriittien joukossa. Mukana on nimittäin kiviä niin Marsista, Kuusta, kuin monilta erikoisilta asteroideiltakin. Esimerkkeinä vaikkapa yli 500-kilometriset järkäleet 4Vesta ja 2Pallas.

Ja kaikki loput meteoriitit ovatkin sitten peräisin sadoista tai kenties tuhansista asteroideista. Ja kaiken kukkuraksi eri syvyyksiltä noiden jo ammoin hajonneiden järkäleiden sisältä.

Mitä enemmän rautaa (tai oikeammin rautanikkeliseosta) meteoriiteissa on, sitä suuremmasta kappaleesta ja sen syvemmältä ne ovat peräisin. Rautapitoisimpien uskotaan olevan peräisin entisten suurten asteroidien ytimen tienoilta, kivirautameteoriitit taas jostain ytimen ja vaipan rajapinnasta.

Akondriitit muodostavat määritelmällisesti kivimeteoriittien yhden puolikkaan. Toinen puolikas taas on "kondriitit". Ne saavat nimensä "kondreista" (tai kondruleista), pienistä pallomaisista jyväsistä (akondriiteista jyväset puuttuvat).

Kondriitit ovat monella tavalla kehittymättömiä ja tavallaan alkuperäisimpiä kiviä Aurinkokunnassa. Osa niistä ei ole juurikaan muuttunut lähes 4,5 miljardiin vuoteen.

Kuva: Hektinen kuva antaa osviittaa siihen, mitä ne meteoriitteja meille "lahjoittaneet" kappaleet oikein ovat. Itse kappaleet ovat kokovertailussa alhaalla. Niistä tulleiden kivien lukumäärä on merkitty punaisella. Vaaka-akseli kuvaa kappaleen etäisyyttä Aurinkoon. Monet meteoriittityypit voidaan linkittää aine- ja isotooppikoostumuksensa sekä kehityshistoriansa perusteella erilaisiin asteroideihin ja planeettoihin.

 

Kannattaa muistaa, että useimmat meteoriitit eivät juuri herättäisi mitään huomiota maassa lojuessaan. Mutta sellaisen käteen noukkiessa saa osviittaa täysin omanlaisestaan maailmasta.

Periaatteessa mikä tahansa ympäristöstä poikkeava kivi kannattaakin siis noukka käteen ja lähempää tarkastelua varten. Vaikkei kivi olisikaan taivaalta tupsahtanut, voi samalla voi oppia jotain uutta ihan kotoperäisistäkin kivistä!

Sarjan seuraavassa ja viimeisessä jaksossa perehdytään meteoriittikauppaan ja kinkkiseen käytännön ongelmaan: saako Suomessa löytämänsä meteoriitin omia noin vain itselleen?

Kivikuvat järjestyksessä: Chris Penny / Flickr, Hannes Grobe / Wikimedia Commons, Michael C. Rygel / Wikimedia Commons, Thomas Bresson / Flickr.
Kaikki muut kuvat: Jarmo Korteniemi

Mallinnus: Marsin pikkukuut syntyivät jättitörmäyksessä

Kuva:  Université Paris Diderot / Labex UnivEarthS

Tuore tutkimus on onnistunut ensimmäistä kertaa simuloimaan, kuinka Marsin kuut ovat voineet syntyä. Tapahtuma muistuttaa yllättävän paljon oman Kuumme alkuhetkiä, vaikka tulos onkin aivan erilainen.

Naapuriplaneetallamme on kaksi pientä kuuta, Phobos ja Deimos. Kuiden suurin mysteeri on aina ollut niiden alkuperä. Kuinka ihmeessä kaksi ilmiselvää asteroidia on päätynyt kiertämään Marsia lähes täydellisillä ympyräradoilla?

Nature Geoscience -tiedelehdessä julkaistussa uudessa tutkimuksessa onnistuttiin pääsemään lähemmäs asian selvittämistä. Siinä saatiin vihdoin toistettua tapahtumien mahdollinen kulku.

Kuiden synty näyttää olevan suuressa törmäyksessä noin 4,5 miljardia vuotta sitten. Marsiin törmäsi tuolloin suuri protoplaneetta, ja räjähdyksestä lentänyt materia muodosti tiiviin rengassysteemin sen ympärille. Sittemmin aineesta kasautui jopa 7–8 erillistä pikkukuuta, suurimmat kiekon sisäosiin. Kaikkein suurin niistä oli halkaisijaltaan ehkä 200-kilometrinen.

Suurin osa sisimmistä kuista törmäsi takaisin Marsiin vain muutamassa miljoonassa vuodessa. Ainoat pidempiaikaiset kuut ovat Phobos ja Deimos – ja niistäkin sisempi tulee putoamaan alas (geologisessa) lähitulevaisuudessa.

Simulaation tulokset ovat kauniita, jopa elegantteja. Tärkeitä ne ovat kuitenkin siksi, että ne ovat testattavissa.

Tulevat luotainlennot pystyvät selvittämään, koostuvatko kuut keskenään samankaltaisesta materiaalista. Sekä etenkin sen, onko niillä jotain yhteistä Marsin kanssa. Mallin mukaan niiden pitäisi olla sekalaisia kasoja proto-Marsin vaippaa sekä törmääjää. (Viimeisimmät havainnot itse asiassa kertovat kummankin kuun todella olevan isoja kivimurskalekasoja, mikä on todella hyvä merkki tälle mallille).

Ja emoplaneetaltakin voisi löytyä jälkiä tapahtumasta. Vaikka muiden kuiden tuhoutumisesta onkin jo kauan, Marsin pinnalta voisi kenties löytyä merkkejä tapahtumista sopivien kraatterien muodossa. Nyt tiedetään, mitä pitäisi etsiä.

Kuva: Törmäysteorioiden mukaiset syntytavat Kuulle sekä Phobokselle, Deimokselle ja niiden tuhoutuneille sisaruksille. Maa ja Mars on skaalattu saman kokoisiksi. (Jarmo Korteniemi).

Kuut hieman kuin Kuu

Koko prosessi muistuttaa kovin oman Kuumme syntyä. Siitäkin väännettiin aikanaan kättä pitkään, kunnes jättitörmäyksen todettiin selittävän havainnot parhaiten. Erona Marsin tapaukseen on, että meille syntyi suuri planeettamainen kuu.

Marsiin törmännyt kappale oli halkaisijaltaan kolmanneksen planeetasta (massa 1/27), ja Maahan törmännyt peräti puolet planeetasta (massa 1/8). Kokoero ei kuitenkaan yksinään selitä erilaista lopputulosta.

Ratkaisevin ero törmäysten välillä näyttää yllättäen olleen pyörimisaika, kertoo mallinnus. Mars pyöri akselinsa ympäri lähes nykyisellä nopeudella (24 h/kierros), Maa taas paljon vinhammin (4 h/kierros). Syntyviin kiertolaisiin vaikuttavat vuorovesivoimat olivat erilaiset, ajaen niitä eri suuntiin.

Oma Kuumme loittonee yhä, hidastaen Maan pyörimisliikettä vieläkin.

Monta syntyideaa

Marsin kuiden alkuperä on tuottanut tutkijoille päänvaivaa jo kauan. Kuiden on esitetty päätyneen nykyisille paikoilleen kahdella tavalla, ja kummankin puolesta on esitetty lähinnä huteria aihetodisteita. Ne ovat silti olleet käytännössä vain hypoteeseja, vailla mitään todellista lupausta edes perusidean toimivuudesta.

Ensimmäisen idean mukaan ne olisivat kaapattuja asteroideja. Ongelmana kuitenkin on, että yksinäisen planeetan on lähes mahdotonta kaapata yhtään mitään kiertolaisekseen. Edes hetkellisesti, saati sitten pysyvästi ja vieläpä kahta, lähes pyöreille radoille.

Toinen idea kertoo niiden koostuvan heitteleestä, joka sinkoutui avaruuteen suuren asteroidin törmätessä Marsiin. Tässä ongelma on saada aikaan kaksi kuuta. Tai on ollut tähän saakka.

Kolmaskin idea oli: Sen mukaan ainakin Phobos on keinotekoinen ontto metallirakennelma. Laskut kyllä pitivät paikkansa, mutta ne perustuivat aivan liian huteriin havaintoihin. Idea kuoli heti alkuunsa jo 1960-luvulla.

Nyt tehty simulaatiokaan ei anna vielä missään nimessä varmaa tietoa. Se vain kertoo, mikä on nykytietämyksen valossa mahdollista – ehkä jopa todennäköistä.

Jatkotutkimuksille on siis kova tarve.

Asiasta kertoi Suomessa ensimmäisenä Tiedetuubi. Jutun pohjana toimi CNRS:n uutinen, ja Nature Geosciencen tiedeartikkeli jäi tällä kertaa maksumuurin taa.

Alla pätkä simulaatiosta. Punaiset palaset ovat peräisin proto-Marsista, siniset törmääjästä.

Päivitys 6.7. klo 7.45: Lisätty kuva ja muokattu useita lauseita.

Otsikkokuva: Université Paris Diderot / Labex UnivEarthS.

Meteoriittituhoja sattunut Suomessakin

Kuva: AMNH

Perehdymme artikkelisarjassa avaruuskivien mystiseen maailmaan. Tässä ensimmäisessä osassa aiheena ovat eräät kaikkein erikoisimmista putoamisista.

Juttusarjan kaikki osat: 1. Tuhoja tehneet meteoriitit. 2. Modernit meteoriittimyytit. 3. Suurimmat meteoriitit 4. TBD 5. TBD

Taivaalta putoaa meteoriitteja satunnaisesti ympäri planeettaa. Suurinta osaa niistä ei ikinä nähdä.

Useimmat tarinat ihmisiin tai omaisuuteen osuneista avaruuskivistä ovat joko vääristelyä tai erehdyksiä. Mutta ajoittain kivet kuitenkin todella osuvat yllättävänkin tarkasti.

Osumat autoon, koiraan ja ihmiseen

Yksi maailman kuuluisimmista meteoriiteista on toistuvasti hämminkiä aiheuttanut Nakhla.

Kesäkuisena aamuna vuonna 1911 Egyptin taivaalla nähtiin pitkä savuvana. Pian taivaalta ropisi sarja kiviä Niilin suistossa sijaitsevaan kylään. Kertomusten mukaan yksi palasista osui kadulla makoilleeseen koiraan, mutta osuman vaikutukset ovat epäselviä. Tarinasta on nimittäin kaksi versiota – toisessa koira paloi tuhkaksi, toisessa taas käveli pois – johtuen silminnäkijälausunnon monitulkintaisuudesta. Koiraosuman varmuutta ei saatane ikinä varmistettua.

Tutkimuksissa Nakhlan murikat osoittautuivat koostumukseltaan erilaisiksi kuin kaikki muut siihen mennessä löydetyt meteoriitit. Syykin selvisi useiden Mars-luotainlentojen jälkeen: kivet olivat saapuneet naapuriplaneetalta! Nakhla nousi uuteen kuuluisuuteen vielä vuonna 1999, kun näytteistä löydettiin muinaisten mikrobien kenties aiheuttamia piirteitä. Sensaatiouutisista huolimatta todennäköisyys on kuitenkin elottomien prosessien puolella.

Carancasin yksinäinen meteoriitti taas räjäytti lähes 15-metrisen kraatterin maailmankuulun Titicaca-järven rannalle Perussa vuonna 2007. Paineaalto rikkoi lähitalojen ikkunoita kilometrin päässä, ja yksi pyöräilijäkin kaatui. Monin tavoin oudosta ja ainutlaatuisesta tapauksesta kerrotaan enemmän aiemmassa jutussamme "myrkyllisestä meteoriitista".

Ainakin yksi auto on saanut meteoriittiosuman. Kiven ilmalento ikuistettiin baseball-fanien toimesta, sillä vihertävänä etenevä tulipallo komeilee usean USAn itäosan perjantaisen otteluvideon taustalla. Lopulta kivi päätyi New Yorkin Peekskilliin parkkeeratun auton alle, lävistettyään ensin sen takakontin (katso otsikkokuva). Punaisen vm 1980 Chevrolet Malibu -henkilöauton omistaja myi sekä kiven että auton nopeasti sievoisella voitolla. Uudet omistajat ovat kierrättäneet autoa näytteillä ympäri Yhdysvaltoja.

Ihmiseen meteoriiti on tiettävästi osunut vain kerran. Sylacaugan meteoriitiksi ristitty kivi rysähti alabamalaisen talon katon läpi vuonna 1954 osuen lopuksi Ann Hodges -nimisen naisen kylkeen. Nyrkinkokoinen kivi aiheutti hänelle pahat ruhjeet sekä antoi muutaman kuukauden kestäneen maailmankuuluisuuden.

Toinen palanen samaa kiveä tipahti läheiselle pellolle. Sitä viljellyt mies löysi sen seuraavana päivänä, myi kiven ja osti rahoilla talon ja auton.

Suomalaiset osumat

Suomalaisista meteoriiteista kuuden putoaminen on nähty. Useimmiten kyse on ollut vain savuvanan näkemisestä tai äänen kuulemisesta, ja itse kivet on löydetty vasta hieman myöhemmin. Yleisin löytöpaikka on aukea, kuten talvinen jäinen vesialue (Luotolax, Bjurböle) tai pelto (Hvittis, St Michel).

Marjalahden tapauksessa nähtiin myös lopullisen maahan osuminen. Laatokan pohjoisrannalla (joka tuolloin kuului Suomen suurruhtinaskuntaan) silminnäkijä kertoi nähneensä kipinäparven, kun taivaalta syöksyvä kivi osui rantakallioihin.

Ainoan aineellisen tuhon Suomessa sai aikaan Haverön meteoriitti. Se putosi Turun lähisaareen keskellä kirkasta päivää elokuussa 1971. Kivi lävisti kalastajan vajan katon. Lähellä leikkinyt pikkupoika huomasi rysäyksen, ja kiveä päästiin siksi etsimään saman tien.

Meteoriitti nökötti kiltisti verkkolaatikossa, kannen säleiden keskellä.

Muista lukea juttusarjan muutkin osat! Seuraavassa jaksossa käydään läpi oikeita ja vääriä uskomuksia meteoriiteista

Otsikkokuva: American Museum of Natural History, New York

Hämmästyttävä antiikkinen kartta Marsista

Mars-kartta tutkimusmatka-ajan tapaan

Päivän kuvana on tänään kartta Mars-planeetasta. Se näyttää vanhalta, toisille maanosille ulottuneiden tutkimusmatkojen ajalta peräisin olevalta, mutta pitää sisällään aivan tuoreinta karttatietoa punaista planeettaa kiertäviltä luotaimilta.

Päivän kuva Kartan on piirtänyt Washingtonin yliopistossa hyttysten aivoja tutkiva tohtoriopiskelija Eleanor Lutz, joka pitää varsin jännittävää infografiikkablogia nimeltä tabletopwhale.com. Kartta on napattu myös sieltä, ja sivulla on myös muita hyvin jännittäviä piirroksia.

Vain osaa Marsin pinnasta esittävä kartta sinällään on varsin suoraviivainen, eikä kaipaa suuremmin selittelyitä. Pohjana Lutzilla on ollut koko joukko tuoreita topografisia Mars-karttoja, joiden perusteella hän piirsi käsin kartan vanhaan tyyliin.

Mukana on kuitenkin hieman muutakin: Lutz on lisännyt Marsin pinnalla olevien paikkanimien kohdalle hieman niiden historiaa. Lisäksi hän on laittanut paikoilleen Marsiin laskeutuneita aluksia. 

Tätä tutkiessa voisi vierähtää vaikka koko tämä sunnuntaipäivä!

(Kartan saa näkyviin hieman suurempana sitä klikkaamalla.)

 

Muinainen jääkausi kutisti napajäätiköitä

Kuva: ESA / DLR / FU Berlin (G. Neukum)

Tutkijat ovat pitkään uumoilleet Marsin ilmaston muuttuneen merkittävästi aivan viime aikoinakin. Selviä todisteita ei juuri ole löytynyt. Nyt on, pohjoisnavan jäisistä kerrostumista.

Marsin pinnalla on muinoin virrannut vettä ja toisinaan jäätiköt ovat ulottuneet lämpimiltä vaikuttavillekin seuduille. Tämä tiedetään varmasti, sillä nuo asiat on havaittu. Mutta milloin, kuinka ja miksi ovat olleet mallien varassa. Ilmastomallit kertovat muutosten olleen rajuja vielä aivan viime aikoihin saakka. Pitävien todisteiden puute on ollut mallien heikko kohta. Tähän asti.

Kuva: NASA / JPL / University of Texas at Austin / Prateek ChoudharyTänään (27.5.2016) Science-tiedelehdessä julkaistussa tutkimuksessa perehdyttiin tutka-aineiston avulla naapuriplaneetan pohjoisen napajäätikön hienorakenteeseen. Viereinen kuva visualisoi tapaa, jolla tutka-aineisto näyttää napajäätikön sisäosat.

Tärkein havainto oli selvä merkki siitä, että Marsin viimeisin jääkausi loppui vajaat 400 000 vuotta sitten. Tuolloin planeetan napajäätiköt alkoivat jälleen vauhdilla kasvaa. Kyllä, jääkaudet toimivat Marsissa hieman eri tavoin kuin Maassa.

Tutkimuksen selvin löytö oli outo rajapinta, joka muodostui noin 370 000 vuotta sitten. Raja erottuu läpi koko napajäätikön.

Rajapinnan päälle on kertynyt jäätä tasaiseen vuositahtiin, ympäri koko napajäätikköä leviävänä mattona. Tuoreempaa jäätä on yhteensä 90 000 kuutiokilometriä, paksuimmillaan matto on noin 320-metrinen. Tutkijoiden arvion mukaan jäätä on kertynyt vuosittain keskimäärin 60 cm ja prosessi jatkuu yhä.

Ennen rajapintaa syntyneet kerrokset taas ovat pinnaltaan epätasaisia ja laikuttaisia. Ikään kuin niiden pinta olisi suuressa mittakaavassa jotenkin syöpynyt. Tuoreempi jäämatto on kasautunut tämän epätasaisen pinnan päälle.

Geologiassa tällaista rajapintaa kutsutaan epäjatkuvuudeksi. Se kertoo mittavasta eroosion aikakaudesta, tässä tapauksessa siitä, että napajäätikkö oheni kovaa vauhtia. (Sulavista jäämassoista ei oikein voida puhua, sillä nestemäistä vettä tuskin planeetalla näkyi. Jää tiettävästi sublimoitui suoraan kaasukehään.)

Tarkkaa ohentumisen ajankohtaa tai jakson pituutta on toistaiseksi mahdotonta selvittää.

Miten jäätikön pienentyminen sitten kertoo jääkaudesta? Jääkausihan johtuu jäätiköiden kasvusta ja etenemistä kohti lämpimämpiä seutuja. Näin käy, kun napa-alueet ja niitä ympäröivät seudut viilenevät. Maassa ainakin.

Marsissa tilanne on hieman nurinkurinen. Planeetan akselin reipas kallistuminen nimittäin johtaa napa-alueiden lämpenemiseen. Napajäätiköt pienenevät ja niihin sitoutunut vesi siirtyy kaasukehään. Vesihöyry härmistyy lopulta takaisin pinnalle, mutta paikka on viilentyneillä keskileveysasteilla. Meikäläisittäin Välimeren tienoita vastaaville seuduille muodostuu mittavia jäätiköitä.

Havainto vastaa parhaimpia ilmastomalleja lähes täydellisesti - niiden mukaan Marsin viimeisin jääkausi loppui vajaat 400 000 vuotta sitten.

Yllä: Viimeisen 10 miljoonan vuoden aikana tapahtuneet Marsin ilmastoon vaikuttaneet olosuhteiden muutokset. Nyt havaittu jääkauden loppu 400 000 vuotta sitten on merkitty punaisella viivalla. Mallinnus: J. Laskar / Ames / NASA.

Tutkimusaineistona olivat Mars Reconnaissance Orbiter -luotaimen tutkalla tehdyt tarkat luotaukset. Laite on suunniteltu tunnistamaan eritoten pinnan alaisia jää- ja vesikerroksia sekä niiden sisäisiä rakenteita.

Marsin napajäätiköt ovat muodostuneet pitkien aikojen kuluessa. Niihin kerrostuu vuosittaisen kierron aikana vuorotellen jäätä ja pölyä. Kerroksen paksuuden avulla päästään käsiksi ilmaston vaihteluun, sillä joskus jäätä muodostuu enemmän, toisinaan vähemmän, ja ajoittain jäätä poistuu enemmän kuin kertyy. Vuorottelevien kerrosten tutkimus perustuu siis samaan ideaan kuin puun vuosirenkaiden, järvien lustosavien sekä Maan jäätiköistä kairattujen kerrostuneiden näytteiden tutkimuskin.

Marsin napajäätiköiden jää on suurimmaksi osaksi vesijäätä, mutta mukana on myös jäätynyttä hiilidioksidia. CO2 tosin haihtuu kesäisin pois, etenkin pohjoisella napajäätiköltä.

Marsin ilmaston muutoksiin vaikuttavat monet tekijät, kuten planeetan kiertoradan muoto sekä akselin kaltevuuskulma. Samat tekijät muokkaavat pitkällä aikavälillä myös Maan ilmastoa Milankovićin jaksojen muodossa. Marsin muutokset ovat kuitenkin paljon suurempia, ja niiden on huomattu olevan täysin ennustamattomia satojen miljoonien vuosien mittakaavassa.

Tämän jutun lähteenä ovat tiedote (JPL) sekä alkuperäinen tiedeartikkeli (Science).

Päivitys klo 19.00: Otsikkoa muutettu vetävämmäksi. Pahoittelemme sosiaalista koetta.

Otsikkokuva: ESA / DLR / FU Berlin (G. Neukum)
Pikkukuva: NASA / JPL / University of Texas at Austin / Prateek Choudhary
Kolmas kuva: NASA / Ames (J. Laskar)

Neljän maapallon verran kävelyaluetta

Avaruusluotaimet ovat tutkineet useita Aurinkokunnan kappaleita läheltä. Jokainen niistä on ikioma maailmansa. Mutta kuinka suurista alueista on kysymys? Ja kuinka hyvin ne tunnetaan?

Marsissa on saman verran lääniä kuin kaikilla Maan mantereilla yhteensä ja Kuussa on pintaa reilun Afrikan verran. Jokaisela kääpiöplaneetallakin on alaa enemmän kuin Grönlannilla.

Tepastelukelpoista pintaa löytyy Aurinkokunnasta yhteensä noin 3,5–4 maapallon verran. (Sopivasti varustautuneelle käveleskelijälle, tietystikin. Merten pohjilla, Venuksen pinnalla, tai Jupiterin Io-kuussa kuljeskelu voi suojatta olla hyvinkin haitallista.)

Infografiikka saattaa aukaista asiaa paremmin:

Yllä Maapallon eri alueita verrataan kolmeenkymmeneen seuraavaksi suurimpaan Aurinkoa kiertävään kappaleeseen. Suurten kokoerojen vuoksi kuvaa täytyy zoomata oikeaa yläkulmaa kohden, mutta sieltä löytyy tuttuja vertailualoja, jotka ehkä antavat perspektiiviä.

Entäpä kuinka hyvin nuo alueet tunnetaan? Tähän antaa osviittaa toisella tavalla väriskaalattu versio:

Kuva on kuitenkin vain suuntaa-antava, sillä on aina hyvin subjektiivista puhua "tiedon tasosta".

Jopa parhaiten tutkitut kappaleet – esimerkiksi vaikkapa Kuu ja Mars – paljastavat koko ajan uusia yllätyksiä sekä pinnalta että heti sen altakin. Eikä tiede sitä paitsi ole selittänyt kaikkein eniten kolutunkaan planeetan - Maan - toimintaa millään muotoa täydellisesti. Suurinta osaa planeettamme pinnasta ei ole vielä edes nähty. Merenpohjilla on 2,5 Marsin verran lähes tuntematonta.

Juttu on jatkoa aiemmin ilmestyneelle suurimpien vuorten kokovertailulle.

Kuvat: Jarmo Korteniemi

1800-luvulla Mars oli vielä asuttu

Vanha Mars-mainos
Marsin loistellessa parhaillaan iltataivaalla kirkkaimmillaan yli vuosikymmeneen, julkaisemme Tiedetuubin arkistojen kätköistä koosteen punaisen planeetan "varmaa elämää" käsittelevistä jutuista.

Vielä 1800-luvun lopulla monien mielestä Marsissa oli ilman muuta älyllistä elämää. Planeetan pinnalla oli havaittu kanavaverkosto, jonka sikäläinen sivilisaatio oli rakentanut johtaakseen napajäätiköiden sulamisvesiä päiväntasaajan vehreille viljelyksille.

Kanavia ensimmäisenä kartoittanut italialainen Giovanni Schiaparelli ei pitänyt suoria viivoja keinotekoisina rakennelmina, mutta yhdysvaltalainen liikemies ja miljonääri Percival Lowell oli asiasta varma. Hänen kirjoittamansa kirjat iskostivat ihmisten mieliin kuvan kosmisten serkkujemme asuttamasta maailmasta. 

Ajan henkeä luonnehtii hyvin Pierre Guzman -palkinto, jonka vuonna 1891 kuollut ranskalaisrouva Clara Guzman testamentissaan määräsi perustettavaksi edesmenneen poikansa muistoksi.

100 000 frangin palkintosumman saisi "minkä tahansa maan kansalainen, joka seuraavien kymmenen vuoden kuluessa keksii keinon viestiä tähden (planeetan tai muun) kanssa". 

Säännöissä oli kuitenkin pykälä, jonka mukaan viestintää marsilaisten kanssa ei hyväksytä, koska se olisi liian helppoa. Palkinto on edelleen kuittaamatta, eikä yhteydenpito marsilaisten kanssakaan ole osoittautunut kovin helpoksi.

Mars-viestintää on kuitenkin suunniteltu monin tavoin. Esimerkiksi suomalainen matemaatikko Edvard Engelbert Neovius ehdotti jo vuonna 1875, että Andien vuoristoon rakennettaisiin suunnaton lamppujärjestelmä, jolla voitaisiin lähettää viestejä naapuriplaneetalle.

Vuosisadan lopulla amerikanserbi Nikola Tesla puolestaan yritti käyttää viestintään uutta radiotekniikkaa ja vuonna 1899 hän väitti vastaanottaneensa viestejä Marsista. 

1900-luvullakin Marsissa on nähty yksittäisiä kirkkaita välähdyksiä, joita innokkaimmat ovat pitäneet sikäläisen sivilisaation lähettäminä signaaleina. Ne ovat kuitenkin olleet auringonvalon heijastuksia Marsin pinnalla tai kaasukehän pilvissä olevistä jääkiteistä.

1800-luvun lopulla Marsin kanavateoreetikot saivat puolelleen serbialaisen Spiridion Gopčevićin, jonka tuki ei välttämättä ollut asialle eduksi. Gopcevic tituleerasi itseään "tohtori, professori Leo Brenneriksi", missä oli valhetta niin paljon kuin neljään sanaan on ylipäätään mahdollista saada sopimaan.

"Brenner" oli perustanut Adrianmeressä sijaitsevalle Lussinpiccolon eli nykyiselle Losinjin saarelle vaimonsa nimeä kantavan (ja hänen rahoillaan rakennetun) Manoran observatorion, jossa tekotohtori keskittyi planeettatutkimukseen.

"Brennerin" havaintoraportit olivat vähintäänkin korkealentoisia. Esimerkiksi vuosina 1896–97 tekemiensä havaintojen mukaan hän oli pystynyt erottamaan Marsin pinnalta paitsi kaikki Schiaparellin ja Lowellin löytämät kymmenet kanavat, myös 68 uutta, ennestään tuntematonta kanavaa, 12 merta ja jopa neljä siltaa.

Kun arvostetut tiedelehdet eivät enää suostuneet julkaisemaan "Brennerin" häkellyttäviä havaintokertomuksia, hän perusti oman Astronomische Rundschau -nimisen lehden ja jatkoi sen julkaisemista vuoteen 1909 saakka. 

Usein huomattava osa lehden sisällöstä oli omistettu muiden tähtitieteilijöiden parjaamiselle ja "Brennerin" omia ansioita listaavien kollegojen (toisinaan väärennettyjen) kirjeiden siteeraamiselle.

Julkaisunsa viimeisessä numerossa "Leo Brenner" paljasti todellisen henkilöllisyytensä – väittäen kuitenkin itseään totuudenvastaisesti kreiviksi – ja ilmoitti juhlallisesti jättävänsä tähtitieteellisen tutkimuksen tykkänään. Siinä suhteessa tieteen maailma tuskin menetti paljoakaan.