Viikinkijumalia tarvitaan lisää: Saturnukselta löytyi 128 uutta kuuta

Saturnus
Saturnus

Jupiter on voinut ylpeillä pitkään Aurinkokunnan suurimmalla kuukatraalla 95 kuullaan, mutta vuonna 2023 Saturnus kiilasi ohitse ja eilen julkistetun löydön mukaan Saturnus kurotti etumatkansa niin pitkäksi, että Jupiterilta tuskin löydetään koskaan niin paljon kuita. Rengasplaneetalta löytyi nyt uusia kuita 128, joten sen virallinen kuuluku on 274.

Kansainvälinen tutkijaryhmä ilmoitti eilen löytäneensä Saturnukselta 128 uutta kuuta. Kuut ovat pari kilometriä halkaisijaltaan olevia epäsäännöllisiä, isoilta perunoilta näyttäviä kappaleita, jotka varmasti herättävät kysymyksiä siitä, millaiset kappaleet luokitellaan kuiksi. 

Saturnuksella kun on renkaat, jotka koostuvat ei kokoisista kivi- ja jäämöhkäleistä, ja jos niitä alettaisiin myös luokittelemaan kuiksi, nousisi määrä kirjaimellisesti astronomiseksi.

Tuore tutkimus julkistettiin Brittiläisen Columbian yliopiston sivuilla.

Kansainvälinen astronominen unioni on joka tapauksessa hyväksynyt löydökset kuiksi, ja siksi edessä on hurja nimeämisrupeama.

Taiwanilais-kanadalais-yhdysvaltalais-ranskalainen ryhmä katsoo nimeämisessä ennen kaikkia norjalaisten viikinkijumalien suuntaan, sillä Saturnuksen kuut on perinteisesti nimetty Gallian kelttiläisten, norjalaisten ja Kanadan inuiittien jumalien mukaan, ja koska suurin osa uusista kuista kuuluu "norjalaiskuiden" ryhmään, on etsinnässä nyt suuri määrä käyttämättömiä viikinkijumalia.

"Voi olla, että joudumme vähän höllentämään nimeämiskriteereitä", toteaa tutkimuksen vetäjä Edward Ashton Taiwanin Academia Sincian tähtitieteen ja astrofysiikan instituutista.

Kaavio uusista kuista

Tulevaisuuden kannalta on kuitenkin helpotus, että todennäköisesti uusia kuita ei pahemmin enää löydy, koska näidenkin havaitseminen oli hankalaa.

Havaintoja tehtiin pääasiassa Havaijilla sijaitsevalla kanadalais-ranskalaisella teleskoopilla.

Sama tutkimusryhmä on tutkinut Saturnuksen kuita jo pitkään, ja he olivat myös vuonna 2023 tehnyt kuumäärälisäyksen takana.

"En usko, että nykytekniikalla voidaan havaita enää lisää kuita Saturnukselta, Uranukselta ja Neptunukselta", toteaa Ashton.

Nyt löytyneet uudet kuut kiertävät Saturnusta lähekkäisillä radoilla ja onkin todennäköistä, että ne ovat kuuluneet alun perin suurempiin kuihin. Hajoaminen pienemmiksi kuiksi on tapahtunut viimeisen 100 miljoonan vuoden aikana. 

Saturnus on todennäköisesti kaapannut nuo emäkuut ympärilleen planeettainvälisestä avaruudesta, koska kuiden radat ovat hyvin soikeita ja kallellaan renkaiden ja isompien kuiden ratatasoon verrattuna.

Todennäköisin teoria Saturnuksen renkaiden syntymiselle on samankaltainen: iso asteroidi, kuu tai komeetta on hajonnut vähitellen pienemmiksi kappaleiksi, jotka ovat asettuneet renkaiden muotoon planeetan ympärille. Renkaiden kappaleista suurin osa on jäämöhkäleitä (noin 95 %), pienistä kiviä ja pölyä.

Planeettojen paraatia katsomassa

Planeettojen paraatia katsomassa

Uutisissa ja netissä on kerrottu, kuinka 28. helmikuuta 2025 planeetat olivat taivaalla jonossa. Jari Mäkinen kävi katsomassa tätä "harvinaista" tapahtumaa ja teki siitä pienen videon. 

01.03.2025

Näky oli kaunis, mutta ei sinällään mitenkään harvinainen. Planeetat sattuvat olemaan nyt radoillaan sellaisissa kohdissa, että ne näkyvät varsin hyvin iltataivaalla. Planeetat liikkuvat radoillaan, joten ne ovat nätisti näkyvissä vielä viikkojen ajan, mutta koska muodostelma leviää nyt koko ajan, se muuttuu vähemmän upeaksi koko ajan. Ensi vuonna näihin aikoihin on tilanne lähes sama, mutta vastaava hieno taivaallinen näky tapahtuu vasta vuonna 2040.

Alla olevassa kuvassa näkyy sisempi Aurinkokunta 28. helmikuuta 2025 Nasan mainion aurinkokuntasimulaattorin mukaan:

Planeettojen paikat 28.2.2025

Kuva näyttää hyvin, miten Mars, Venus ja Jupiter ovat samalla suunnalla maapallolta katsottuna ja kuinka Aurinko paistaa Venukseen takaviistosta siten, että Venus näkyy nyt taivaalla sirppinä. Samalla Maan ja Venuksen välinen etäisyys on varsin pieni, joten tuo sirppikin on hyvin kirkas.

Merkurius on tyypilliseen tapaansa lähellä Aurinkoa, mutta kun se liikkuu hieman eteenpäin radallaan, tulee se hieman paremmin näkyviin. Nyt se on taivaalla niin vähän aikaa Auringon laskettua, ettei sitä voi kunnolla nähdä. Saturnus on samalla suunnalla taivasta ja näkyy huonosti.

Lue lisää planeettajonosta taivaalla tästä jutustamme!

Eksoplaneetan kaasukehän rakenne selvitetty ensi kertaa

Visualisointi eksoplaneetan kaasukehän kerroksista
Visualisointi eksoplaneetan kaasukehän kerroksista

Tämä on todella jännää ja ainutlaatuista: tutkijat ovat onnistuneet kartoittamaan ensimmäistä kertää kolmiulotteisesti eksoplaneetan kaasukehän rakenteen.

Tylos, eli WASP-121b, on noin 900 valovuoden päässä meistä Peräkeulan tähdistössä sijaitseva eksoplaneetta. 

Se on vähän kuin iso ja kuuma Jupiter, kaasujättiläinen, joka kiertää tähteään niin lähellä, että vuosi siellä kestää vain noin 30 Maan tuntia. Koska planeetta on vuorovesilukittunut tähtensä kanssa, on sen toisella puolella koko ajan kuumaa ja toisella kylmää.

Tutkijaryhmä on onnistunut selvittämään nyt Tyloksen kaasukehän rakenteen kolmiulotteisesti. Kiinnostavinta ovat erityisesti tuulet kaasukehän eri kerroksissa. 

Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun eksoplaneetan kaasukehästä on saatu näin yksityiskohtaista tietoa. Aiheesta julkaistiin tänään artikkeli Nature-lehdessä.

"Se, mitä löysimme, oli yllättävää: suihkuvirtaus pyörittää kaasua planeetan päiväntasaajan ympäri, kun taas erillinen virtaus kaasukehän alemmissa kerroksissa siirtää kaasua kuumalta puolelta viileämmälle puolelle", kertoo Julia Victoria Seidel, artikkelin pääkirjoittaja ja tähtitieteilijä Euroopan eteläisessä observatoriossa (ESO) sekä Nizzan observatorion Lagrange-laboratoriossa.

Suihkuvirtaus kattaa puolet planeetasta ja kiihdyttää itsensä huimaan vauhtiin planeetan kuumalla päiväpuolella. 

"Voimakkaimmatkin hurrikaanit Aurinkokunnassamme ovat rauhallisia verrattuna tähän", Seidel toteaa ESO:n tiedotteessa.

Tutkijaryhmä käytti ESO:n VLT-observatorion kaikkia neljää teleskooppia, joiden valo yhdistettiin ESPRESSO-instrumentilla siten, että teleskoopit toimivat kuin yksi, todella suuri havaintolaite. Paitsi että neljän teleskoopin valoa keräävä peilipinta-ala on suuri, niiden välinen etäisyys saa aikaan sen, että kuva on yhtä tarkka kuin olisi koko observatorion kokoisella teleskoopilla.

Samaa tekniikkaa voidaan myöhemmin käyttää myös muiden eksoplaneettojen kaasukehien tutkimiseen.

"VLT:n avulla saatoimme tutkia eksoplaneetan kaasukehää kolmessa eri kerroksessa", sanoo tutkimuksen toinen kirjoittaja Leonardo A. dos Santos, joka toimii Space Telescope Science Institutessa Baltimoreissa, Yhdysvalloissa. 

Kaavio raudan, natrieumin ja vedyn liikkeistä

Tiimi seurasi raudan, natriumin ja vetykaasun liikkeitä kaasukehässä, ja näiden avulla saatiin selvitettyä tuulet syvällä, keskikerroksissa ja pinnnalla. 

Havainnot paljastivat myös titaanin olemassaolon juuri suihkuvirran alapuolella, kuten toisessa tutkimuksessa, joka julkaistiin Astronomy and Astrophysics -lehdessä. Tämä oli myös yllätys, koska  aiemmat havainnot olivat osoittaneet titaanin puuttuvan kaasukehästä kokonaan – sitä ei ole, tai mahdollisestise on piilossa syvällä kaasukehässä.

"Nämä ovat juuri sellaisia havaintoja, joita on hyvin vaikeaa tehdä edelleen avaruusteleskoopeilla. Maanpääliset, suuret havaintolaitteet ovat edelleen hyvin tärkeitä."

VLT:tä suurempi ja parempi Extremely Large Telescope (ELT) on tällä hetkellä rakenteilla Chilen Atacaman autiomaassa. Tutkijat ovat jo etukäteen innoissaan ANDES-havaintolaitteesta, jonka avulla voidaan tehdä tällaisia havaintoja paljon nykyistä paremmin. 

Loikkia lähiavaruuteen Markus Hotakainen Ma, 10/02/2025 - 22:34
Härän kohteita. Kuva: MH
Härän kohteita. Kuva: MH

Iltataivasta koristaa tällä hetkellä useita planeettoja, itse asiassa Merkuriusta lukuun ottamatta kaikki Venuksesta Neptunukseen. 

Jos tarkkoja ollaan, myös Merkurius on vastikään siirtynyt aamutaivaalta iltapuolelle, mutta se on vielä niin lähellä Aurinkoa, että sitä on mahdoton nähdä.

Planeetoista Jupiter ja Uranus ovat lähellä kahta avointa tähtijoukkoa, Hyadeja ja Plejadeja. Ne kuuluvat Härän tähdistöön, jossa myös Jupiter viipyilee kesäkuulle saakka. Uranus on niukasti Oinaan puolella, mutta sekin vaeltaa maaliskuun alussa Härkään, missä se pysyttelee aina elokuuhun 2032 saakka.

Yhdellä silmäyksellä voi tarkastella viittä yötaivaan kohdetta, jotka ovat hyvin erilaisilla etäisyyksillä. Tosin Uranuksen silmäily vaatii kiikarin, sillä se erottuu paljain silmin vain huippuhyvissä olosuhteissa. 

Viisikosta lähimpänä on Jupiter, jonka etäisyys Maasta on tällä hetkellä 699 500 000 kilometriä. Uranus on paljon kauempana, sillä kaukaiselle planeetalle on matkaa 2 915 800 000 kilometriä. 

Seuraava loikka on vielä huimempi. Härän tähdistön kirkkain tähti eli Aldebaran on noin 65 valovuoden etäisyydellä. Jos Jupiterin ja Uranuksen etäisyydet muunnetaan valovuosiksi, lukemat ovat 0,00007 ja 0,0003 valovuotta.

Aldebaran on siis yli 200 000 kertaa kauempana kuin Uranus ja melkein miljoona kertaa etäämpänä kuin Jupiter. 

Se ei kuitenkaan ole vielä mitään.  

Hyadien tähtijoukko on yli kaksi kertaa kauempana kuin Aldebaran eli 153 valovuoden etäisyydellä, ja Plejadit puolestaan melkein kolme kertaa kauempana kuin Hyadit. Matkaa joukkoon on 439 valovuotta.  

Jos Plejadien etäisyyttä vertaa Jupiterin etäisyyteen, tähtijoukko on yli kuusi miljoonaa kertaa jättiläisplaneettaa kauempana. 

Ja silloinkin ollaan vasta kosmisessa lähinaapurustossa. 

Hurjia tuulia eksoplaneetalla

Pilvien peittämä WASP-127b taiteilijan näkemänä
Pilvien peittämä WASP-127b taiteilijan näkemänä

Suuren eksoplaneetta WASP-127b:n päiväntasaajalla on reippaita tuulia: tuulen nopeus on siellä jopa 33 000 km/h. Tuulta ei luonnollisestikaan voitu mitata suoraan, mutta tämä kiinnostava tieto kaukaisen planeetan tuulesta saatiin selvitettyä Euroopan eteläisen observatorion ESOn VLT-teleskoopilla tehdyistä havainnoista.

Irlannissa ja Skotlannissa on parhaillaan hieman tuulista, mutta kovatkaan maanpäälliset tuulet eivät ole mitään verrattuna WASP-127b:n suihkuvirtauksiin.

Kansainvälinen tutkijaryhmä on tarkkaillut WASP-127b:n kaasukehää vuodesta 2016 alkaen, ja ryhmä julkaisi 20. tammikuuta Astronomy & Astrophysics -julkaisussa työnsä tuloksia

Tutkijat mittasivat ESO:n VLT:n CRIRES+ -spektrometrin avulla isäntätähden valon kulkua planeetan ylemmän ilmakehän läpi, jolloin he pystyivät päättelemään se koostumusta. WASP-127b:n kaasukehässä on selvästi vedenhöyryä ja hiilimonoksidia.

Kun näiden liikettä kaasukehässä pyrittiin selvittämään, olivat tulokset aluksi hyvin omituisia:  spektrissä oli kaksi huippua. Hyvin todennäköisesti kyse on doppler-siirtymästä, eli vesihöyry ja hiilimonoksidi liikkuvat kaasukehässä meitä kohden ja poispäin. 

Tämän voi selittää parhaiten kaasujättiläisen päiväntasaaja-alueella puhaltavilla , todella nopeilla suihkuvirtauksilla.

Lisa Nortmann, Göttingenin yliopiston tutkija Saksassa ja tutkimuksen pääkirjoittaja toteaa ESO:n tiedotteessa, että tuulen nopeus on 9 km/s eli noin 33 000 km/h). Kaasu virtaa planeetan kaasukehässä siis kuusi kertaa nopeammin kuin planeetta pyörii. 

"Tämä on jotain, mitä emme ole nähneet aiemmin," sanoo Nortmann. 

"Kyseessä on nopein koskaan mitattu tuuli. Vertailun vuoksi: nopein omassa aurinkokunnassamme mitattu tuuli on Neptunuksella, missä tuulen nopeus on 'vain' 0,5 km/s (1800 km/h)."

WASP-127b on kaasujättiläinen, joka kiertää yli 500 valovuoden päässä Maasta sijaitsevaa WASP-127 -tähteä. Todennäköisesti planeetta on vuorovesilukittu, eli se planeetta pyörii oman akselinsa ympäri samaa tahtia kuin se kiertää tähteään.

Planeetta on hieman suurempi kuin Jupiter, mutta on massaltaan vain murto-osa Jupiterista. 

Suihkutuulien lisäksi tutkijat havaitsivat, että planeetan navat ovat viileämpiä kuin muu planeetta. Tämä ei ole yllättävää, kuten ei myöskään pieni lämpötilaero aamu- ja iltapäiväpuolten välillä.

Jännää sen sijaan on se, että vain pari vuotta sitten eksoplaneetoista pystyttiin määrittämään juuri ja juuri niiden massa ja rata tähtensä ympärillä, mutta nyt tähtitieteilijät pääsevät mittaamaan monia yksityiskohtiakin niistä. Kuten selvittää niiden kaasukehässä olevia tuulia.

Toistaiseksi tarvittavat spektrometrit ja mittalaitteet ovat vielä niin suuria, että ne voidaan asentaa vain maanpäällisiin, suuriin teleskoopppeihin. Avaruusteleskoopeilla on monia etuja, mutta tässä suhteessa edes suuri JWST ei kykene lähellekään samaan havaintotarkkuuteen.

(Otsikkokuvassa on taiteilijan näkemys pilvien peittämästä WASP-127b -eksoplaneetasta. Kuva: ESO / L. Calçada) 

Kyllä, se on edelleen Mars!

Mars ja Jupiter iltataivaalla. Kuva: MH
Mars ja Jupiter iltataivaalla. Kuva: MH

Vastikään kerroimme Tiedetuubissa, kuinka naapuriplaneettamme Mars on kohtsillään oppositiossa. No nyt se on!

Tänä iltana 16. tammikuuta ainakin eteläisessä Suomessa on selkeää, ja taivaalla loistelee tähtien lisäksi kaksi kirkasta valopistettä, jotka eivät ole tähtiä. Toinen on täsmälleen vastapäätä Aurinkoa loimottava Mars, jonka tunnistaa punaisesta väristä, ja toinen Jupiter, joka on vieläkin kirkkaampi. 

Otsikkokuvassa näkyvät ne molemmat: Mars on Kaksosten tähdistössä suoraan Castorin ja Polluxin alapuolella, Jupiter Härässä lähellä Hyadien avointa tähtijoukkoa ja Aldebaran-tähteä. Jos iltakävelyn ajankohta on venähtänyt kovin myöhäiseksi, kannattaa siis katsahtaa taivaalle (planeetat näkyvät toki tulevinakin iltoina...).

Perspektiiviä antanee se, että Jupiter on melkein seitsemän kertaa kauempana kuin Mars – ja silti se on planeetoista kirkkaampi. Syynä on tietysti se, että Jupiterin läpimitta on yli 20 kertaa suurempi kuin Marsin, ja lisäksi sen paksu pilvipeite heijastaa auringonvaloa tehokkaammin kuin punaisen planeetan pölyinen pinta.

 

 

 

 

 

Galilein kuut

Galilein kuut 31.122024. Kuva: MH
Galilein kuut 31.122024. Kuva: MH
Galilein piirroksia Jupiterin kuista. Kuva: Sidereus Nuncius

Kirkkaasti eteläisellä taivaalla loistavaa Jupiteria kannattaa katsoa kiikarilla. Se paljastaa kuut, jotka Galileo Galilei näki 1600-luvun alussa. 

 

415 vuotta sitten, tarkkaan ottaen 7. tammikuuta 1610, italialainen tähtitieteilijä Galileo Galilei suuntasi uuden, entistä paremman kaukoputkensa kohti Jupiteria. 20-kertaisella suurennuksella sen molemmin puolin erottui pieniä valopisteitä. Illasta toiseen niiden sijainti planeetan suhteen muuttui, mutta toisella tavalla kuin tähtien, joiden suhteen Jupiter vaelsi hitaasti.

Galilei jatkoi planeetan tarkkailua illasta ja yöstä toiseen aina säiden salliessa, ja teki näkemästään huolellisia piirroksia. Valopisteet näyttivät seuraavan planeettaa, mutta eivät ihan uskollisesti. Toisinaan kaksi niistä oli Jupiterin toisella ja kaksi toisella puolella, joskus samalla puolella oli kolme valopistettä, välillä joku niistä oli kokonaan kateissa.

Galilein piirroksia Jupiterin kuista. Kuva: Sidereus Nuncius

Talven mittaan Galilei päätyi johtopäätökseen, joka osaltaan mullisti 1600-lukulaisen maailmankuvan: valopisteet eivät olleet tähtiä, vaan Jupiteria kiertäviä kuita. Nykynäkökulmasta asiassa ei ole mitään ihmeellistä, mutta silloisen vakiintuneen ja katolisen kirkon vaaliman käsityksen mukaan Maa oli kaikkeuden keskus, jota kaikki muut taivaankappaleet kiersivät.

Galilei oli löytänyt neljä kuuta, jotka eivät kiertäneetkään Maata, vaan toista planeettaa, Jupiteria. Hän nimesi ne mesenaattinsa mukaan Medicin tähdiksi, mutta vakiintuneet nimensä – Io, Europa, Ganymedes ja Callisto – kiertolaiset saivat Galilein aikalaiselta Simon Mariukselta.

Havainnot kyseenalaistivat totena pidetyn ajatuksen, että Maa olisi maailmankaikkeuden keskipiste. No eipä ollut, mutta ihan helpolla käsitykset eivät muuttuneet. Sen sai omakohtaisesti kokea myös Galilei, joka elämänsä ehtoolla joutui luopumaan kerettiläisinä pidetyistä ajatuksistaan ja määrättiin kotiarestiin.

”Galilein kuut” näkyvät helposti kiikarillakin. Jupiter on näinä aikoina puoli kymmenen aikoihin illalla korkealla eteläisellä taivaalla Härän tähdistössä, hieman Hyadien avoimen tähtijoukon yläpuolella. Kameraoptiikalla kuut voi ikuistaa valokuvaan, ja niiden identiteetit voi helposti tarkistaa Sky & Telescope -lehden Jupiterin kuut -laskurilla.  

 

 

 

Kyllä, se on Mars!

Mars lähestymässä edellistä, vuoden 2022 oppositiota Härän tähdistössä. Kuva MH
Mars lähestymässä edellistä, vuoden 2022 oppositiota Härän tähdistössä. Kuva MH
Giovanni Schiaparellin laatima kartta Marsin kanavista. Kuva Giovanni Schiaparelli
Perseverance-kulkijan maisemakuva Airey Hilliltä. Kuva NASA/JPL-Caltech/ASU/MSSS

Punainen planeetta on talven mittaan kirkastunut ja näkyy nyt hyvin käytännössä koko pimeän ajan. Kuvassa Mars on lähestymässä edellistä oppositiota joulukuussa 2022.

Talvista iltataivasta koristaa kaksi vielä kirkkaampaa valopistettä. Auringonlaskun aikaan Venus on suoraan etelässä, mistä se kiertyy illan mittaan hitaasti kohti lounasta. Jupiter on puolestaan itäisellä taivaalla keskellä Härän tähtikuviota. Se on selvästi kirkkaampi kuin Aldebaran, tähdistön kirkkain tähti.

Jos malttaa mielensä ja on pukeutunut pakkassäähän riittävän lämpimästi, kannattaa odotella tovi. Jupiterin vanavedessä koillisen horisontin takaa nousee Mars, Punainen planeetta.

Kirkkaudessa se jää jälkeen Jupiterista, mutta päihittää silti Aldebaranin. Syy on selvä: Mars on lähestymässä oppositiota. Silloin planeetta on taivaalla vastapäätä Aurinkoa, nousee auringonlaskun aikoihin ja laskee vasta aamunkoitteessa. Samalla se on myös lähinnä Maata tällä kierroksellaan.

Opposition tarkka ajankohta on 16. tammikuuta. Lähimpänä Maata planeetta on jo 13.1., jolloin sen etäisyys on 96 miljoonaa kilometriä. Edellisen opposition aikaan joulukuun alussa 2022 etäisyys oli hivenen pienempi, noin 82 miljoonaa kilometriä. Siksi Mars näkyy nyt aavistuksen himmeämpänä ja näennäiseltä läpimitaltaan pienempänä (maksimissaan vähän alle 15 kaarisekuntia). Planeetta nousee kuitenkin hyvin korkealle ja loistelee parhaimmillaan etelän suunnalla 55 asteen korkeudella.

Värinsä perusteella Mars löytyy helposti taivaalta. Se on Kaksosten tähdistön Castorin ja Polluxin alapuolella, melko lähellä Kravun tähdistössä kiiluvaa Praesepen tähtijoukkoa (Messier 44). Tällä hetkellä Mars vaeltaa tähtien suhteen länteen päin ja etääntyy tähtisikermästä, mutta kulkusuunta muuttuu helmikuun lopulla, ja toukokuun alussa planeetta kulkee Praesepen editse. 

Taivaallinen siksak-liike johtuu siitä, että opposition aikoihin Maa ohittaa kauempana Auringosta kiertävän Marsin ”sisärataa” pitkin, jolloin ulompi planeetta näyttää liikkuvan jonkin aikaa takaperoiseen suuntaan.  

Nasan aurinkokuntasimulaattori näyttää hyvin tilanteen:

Opposition jälkeen Maan ja Marsin välimatka alkaa taas kasvaa, mutta naapuriplaneettamme näkyy hyvin ja sitä kannattaa myös katsella koko alkuvuoden. Mars katoaa näkyvistä vasta valoisten kesäöiden myötä.

Paljain silmin ja kiikarilla Mars näkyy selvästi punaisena tai pikemminkin oranssina valopisteenä. Kaukoputkella erottuu jo pinnan ”yksityiskohtia”, tummempia alueita vaaleampaa taustaa vasten. Kirkkauserot ovat varsin vähäisiä, joten ensikatsomalta ei välttämättä onnistu näkemään juuri mitään. Vähitellen silmä oppii kuitenkin erottamaan yhä paremmin planeetan pinnan sävyeroja. 

Tällä kertaa Marsin pohjoinen pallonpuolisko on hivenen kallistunut Maata kohti, joten ensimmäisenä huomio saattaa kiinnittyä valkoisena hohtavaan pohjoiseen napalakkiin, jonka vesi- ja hiilidioksidijäät heijastavat hyvin auringonvaloa. 

Erisävyisissä alueissa tapahtuu hitaita muutoksia, kun pölymyrskyjen kuljettama hieno hiekka vuoroin peittää ja vuoroin paljastaa tummia alueita. Pääpiirteissään ne pysyvät kuitenkin melko lailla ennallaan, joten omia havaintoja – planeetasta kannattaa tehdä piirroksia – voi mainiosti verrata Marsista aiemmin laadittuihin karttoihin. 

Giovanni Schiaparellin laatima kartta Marsin kanavista. Kuva Giovanni Schiaparelli

Jos keli sattuu olemaan todella hyvä ja planeetan kuvajainen näkyy kaukoputkessa vailla Maan ilmakehän aiheuttamaa voimakasta väreilyä, voi yrittää bongata myös Marsin kuuluisia kanavia. 

Giovanni Schiaparellin vuonna 1877 tekemät havainnot saivat aikaan todellisen Mars-kuumeen, kun hänen laatimissaan kartoissa (esimerkki yllä) planeetan pinnalla risteili suorien viivojen verkosto. Etenkin Percival Lowell innostui asiasta niin, että uskoi Marsin olevan asuttu, mutta kuivuva maailma, jonka sivilisaatio on rakentanut valtaisan kastelukanavaverkoston napajäätiköiden sulamisvesien johtamiseksi suotuisammille päiväntasaajan seuduille.

Sittemmin on käynyt täysin selväksi, että Marsissa ei ole ”pieniä vihreitä miehiä” eikä muutakaan kehittynyttä elämää – bakteeritason alieneista ei vielä ole varmaa tietoa – mutta näköharhoiksi osoittautuneita kanavia voi silti nähdä. Silmä kun pyrkii yhdistämään näkökyvyn rajamailla häilyviä erillisiä yksityiskohtia yhtenäisiksi viivoiksi. 

Varsinaisia pinnanmuotoja, kuten kraattereita, rotkoja ja tulivuoria, ei erotu suurillakaan kaukoputkilla, mutta niitä pääsee näkemään selailemalla luotainten ottamia kuvia. Marsin maastonmuotoihinkin voi tutustua, sillä punaiselle planeetalle on lähetetty useita kulkijoita, jotka ovat välittäneet Maahan valtaisan määrän maisemakuvia.  

Perseverance-kulkijan maisemakuva Airey Hilliltä. Kuva NASA/JPL-Caltech/ASU/MSSS

Tällainen on Jupiteriin lähtenyt Juice-luotain

Tällainen on Jupiteriin lähtenyt Juice-luotain

Juice on paitsi edesmennyt Manserockin peruskivi, niin myös parhaillaan matkallaan kohti Jupiteria oleva uusi tutkimusluotain.  Tässä videossa Jari Mäkinen tutkii tarkemmin tätä suurta luotainta, sen tulossa olevia tutkimuksia ja palaa laukaisun Kouroun avaruuskeskuksesta 14. huhtikuuta 2023.

19.04.2023

Kuunpimennyksiä voi nähdä muulloinkin kuin vain täydenkuun aikaan

Kuva: Lucien Rudaux
Kuva: Lucien Rudaux

Tänään illalla Suomen taivaalla näkyy pitkä ja varsin komea kuunpimennys. Harva tulee ajatelleeksi, että vastaavaa sattuu muuallakin Aurinkokunnassa. Vielä harvempi hoksaa, että niitäkin tapahtumia voi katsella.

Kuunpimennyksessä planeettamme tulee suoralle linjalle kuumme ja Auringon väliin, ja Maan varjo peittää Kuun. Voisi oikeastaan sanoa, että täysikuu on täydellisimmillään vain ja ainoastaan kuunpimennyksen aikaan.

Kuunpimennyksiä voi kuitenkin yllättäen nähdä myös silloin kun kuu ei ole täysi. Se tosin onnistuu vain kolmella hieman epätavallisella tavalla. Kaikkiin tarvitaan laatikon ulkopuolella ajattelua, apuvälineitä, ja kenties pilkunkin viilausta.

(1) Ensimmäinen vaihtoehto on siirtyä planeetalta pois. Kansainvälisen avaruusaseman Cupolassa oleva astronautti voi nähdä sekä täydellisen kuunpimennyksen että vastakkaisessa suunnassa olevan Auringon vain hieman päätään kääntäen. Kuu on sieltä katsoen lähes, muttei aivan täysi.

(2) Avaruuteen meno ei tietystikään ole kaikille mahdollista. Toinen vaihtoehto on paljon helpompi, ja mahdollistaa kuunpimennyksen katselun huomattavasti useammin kuin normaalisti. Kuunpimennys-termi täytyy vain ymmärtää laajemmin ja suunnata katse kauemmas avaruuteen.

Jupiteria kiertävät "Galilein kuut" erottuvat selvästi neljänä pienenä valopisteenä emoplaneettansa vieressä jo hyvillä kiikareilla. Aika ajoin, tarkkaan katsottuna, joku niistä kuitenkin voi näyttää sammuvan. Tuolloin kyseinen kuu on joutunut joko Jupiterin tai jonkun kanssakuunsa varjon peittämäksi - eli emoplaneetta tai joku toinen kuu on mennyt "sammuneen" kuun ja Auringon väliin. Kyse on siis kuunpimennyksestä aivan toisaalla. Ja, koskapa tilanteen näkee Maasta katsottuna hieman vinosti, kuu ei meiltä katsottuna ole aivan täysi.

Esimerkki Jupiterin Europa-kuun rengasmaisesta pimennyksestä.

Lisää Jupiterin kuiden tapahtumia (okkultaatioita, ylikulkuja ja pimennyksiä) voi tarkastella joko Project Pluton tai Sky and Telescopen taulukoista. Niitä on itse asiassa yllättävän usein. Aikoja kannattaa kuitenkin verrata Jupiterin näkymiseen Suomessa, esimerkiksi Ursan tähtikartan avulla.

(3) Kolmas keino on sijoittaa käytetty apuväline hieman eri paikkaan kuin missä itse on. Näin pimennyksiä voi nähdä vieläkin enemmän, ja erilaisia.

Marsin kaksi kuuta joutuvat aika ajoin punaisen planeetan varjoon. Pienen kokonsa vuoksi ne kuitenkin uppoavat kokonaan näkymättömiin. Curiosity-mönkijän ottamassa kuvasarjassa näkyy oivasti kuinka Phobos himmenee hiljalleen Marsin kaasukehän vaikutuksesta ja lopulta sammuu täysin päästessään itse planeetan taa.

Planeettojen kummajainen on Uranus. Sen kuiden kiertotaso on kohtisuorassa planeetan kiertorataan nähden: Kuut siis kiertävät ikään kuin pystysuorassa planeetan ympäri. Siksi sen kuiden pimennyksiä sattuu vain muutamien kymmenien vuosien välein. Tällä hetkellä Uranus lähestyy vuonna 2028 koittavaa päivänseisausta, jolloin sekä Uranuksen että sen kuidenkin pohjoisnavat osoittavat kohti Aurinkoa. Seuraavan kerran kuunpimennyksiä voi sattua vasta vuonna 2049, päiväntasauksen aikaan - eli silloin, kun kuiden kiertotaso pyyhkäisee Auringon yli eli on linjassa sekä Auringon että Uranuksen kanssa. Edellisen kerran näin kävi vuonna 2007.

Aurinkokunnassa on lukemattomia muitakin kuunpimennyksiä. Kuita löytyy paitsi kuudelta planeetalta, myös sadoilta muilta kappaleilta. Niitä on useimmilla kääpiöplaneetoilla ja ainakin 300 muulla pienkappaleella. Useimmat kuista joutuvat aika ajoin joko toistensa tai emokappaleensa varjoon. Voi kysyä filosofisesti: tapahtuuko kuunpimennys, jos kukaan ei ole sitä näkemässä?

Kuunpimennyksiä ainakin löytyy, jos vain tietää mistä hakea.

Kaikki riippuu kuitenkin näkövinkkelistä - sieltä pimentyneestä kuusta katsottuna kun kyse on aina auringonpimennyksestä. Otsikkokuvana on Rudauxin maalaus aiheesta.

Otsikkokuva: Lucien Rudaux (1874–1947)