Joulun aikana syödään hyvin ja yltäkylläisesti, usein liikaakin. Suuret ruokamäärät ja mahaa ärsyttävät nautintoaineet voivat laukaista ikävän ongelman: närästyksen. Korventava tunne jossain rintalastan takana lienee tuttu noin joka viidennelle länsimaalaiselle.

Vaiva voi korostua vatsan seudun puristuksen tai vaakatasoon menemisen myötä. Siksi kumartelu, makuulle meno sekä kiristävät vaatteet voivat tuntua erityisen epämukavalta. Närästys voi ilmetä etenkin öisin, jolloin oireita voi vähentää nostamalla makuuasentoa vaakatasosta  2–5º kulmaan.

Ongelma johtuu yksinkertaisesti mahansisällön noususta ruokatorveen. Suloisimmankin ihmisen pötsissä kun porisee hapan liuos, jonka pH on väkevimmillään 1:n luokkaa. Mahahappo koostuu suolahaposta, vedestä ja limasta, valkuaisaineita pilkkovaa pepsiinistä sekä muista entsyymeistä. Kun happoa pääsee ruokatorveen, se poltteleekin ruuan sijasta omia kudoksia. Yksinkertaista. Ruokatorvea ei ole suojattu mahan tavoin.

Närästysoireita saa vähennettyä varsin nopeasti neutraloimalla happamuutta, vaikkapa vain juomalla veteen liuotettua emäksistä ruokasoodaa. Soodan annostelu on kuitenkin vaikeaa, eikä sekään mikään ihmeaine ole.

Jotkin apteekista saatavat närästyslääkkeet auttavat nekin neutraloimaan happamuutta (antasidit). Toiset taas estävät tai hidastavat suolahapon eritystä mahan limakalvoilla. Kolmas lääketyyppi suojaa limakalvoja hapon hyökkäyksiltä muodostamalla väliin suojakerroksen. Kaikki lääkkeet eivät kuitenkaan sovi kaikille, eivätkä edes toistensa kanssa käytettäviksi.

Nämä ratkaisut menevät kuitenkin piirun verran liian pitkälle, sillä mahan sisällön pitäisikin olla juuri korventavan hapanta. Ongelmahan on nesteen nousu yli äyräiden. Hoidetaan siis oireita, ei syitä. (Laimennettu mahahappo voi lisäksi pidemmän päälle altistaa ainakin ruuansulatusongelmille, allergioille ja muulle ikävälle.)

Perusongelmaa on yleensä helppo välttää. Syy on useimmiten aterian jättimäinen koko tai mahaa ärsyttävät ruuat, kuten happamat aineet, kahvi tai alkoholi. Suklaa ja muut rasvaiset ruuat taas heikentävät ruokatorven ja mahan välissä olevan sulkijalihaksen toimintaa. Homman pitäisi helpottua nauttimalla näitä aineita kohtuudella. Ja rauhalliseen tahtiin, niin maha ei ole aivan piripinnassa.

Myös elintavoilla on vaikutusta. Ylipaino kasvattaa vatsan painetta, jolloin sen sisältö pullahtaa helpommin väärään suuntaan. Ja tupakointikin lisää närästystä.

Pitkäaikainen, usein toistuva tai muuten erikoinen närästys voi olla merkki jostain vakavammasta asiasta. Tällöin kannattaa hakeutua juttusille lääkärin kanssa.

Lisätietoa: Terveyskirjasto , HyväTerveys , Terveys

Otsikkokuva: Närästys on englanniksi "heartburn", eli sydämen polttelu. Rich Moore / Flickr

Tarina ei kerro keitä tietäjät olivat ja mistä he tulivat, mutta arvauksia ja tulkintoja on monia. He lienivät maageja Meediasta, Persiasta tai ehkä vieläkin kauempaa. Ammatiltaan luultavasti pappeja, astrologeja, ennustajia, tietäjiä tai muita sen ajan ja kulttuurin tietämyksen ammattilaisia.

Länsimaissa "viisaat miehet" tunnetaan nimillä Melchior, Kaspar ja Balthasar, mutta muualla nimet ovat erilaisia. (Ja kukapa edes tietää, olivatko he miehiä.) Syyrialaiset nimet ovat persialaisuutensa vuoksi uskottavampia: Larvandad, Hormisdad ja Gushnasaph.

Mutta se itse tietäjistä. Nyt kiinnostavat heidän lahjansa. Kullan tietää jokainen, suitsuke taas on poltettaessa tuoksuvaa puun olibaanihartsia. Mutta mitä mahtoi olla kolmas aine, mirhami? Ja mihin sitä voi käyttää?

Mirhami (tai mirha) on olibaanihartsin, arabikumin tai vaikkapa vaahterasiirapin tavoin tietyistä puista valutettua maitiaisnestettä. Mirhamin lähde on Commiphora myrrha -puu, tai jokin sen lähilaji. (Ei kuitenkaan ole varmaa, onko nykyisin tuolla mirhamina tunnettu aine peräisin samasta kasvista kuin pari tuhatta vuotta vanha nimikaimansa. Mutta leikitään että on.)

Mirhami on hyvin suosittu erilaisissa hajusteissa. Vaikka mirhamia käytetään yhä suitsukkeena ja voiteissa (esimerkiksi ortodoksisen kirkon mirhavoitelussa), sillä on myös fyysiselle terveydelle myönteisiä vaikutuksia. Ja ruumiiden palsamoinnissakin se estää mätänemistä ja peittää kivasti huonommat tuoksut alleen.

Norjalaistutkimuksen mukaan poroilla on oikeasti joulun aikaan selvästi punertava nenä (kuten kirjoitimme tässä jutussa pari vuotta sitten), mutta nyt kyse ei ole tästä, vaan siitä, että nenä hohkaa valoa oikein kunnolla.

Todellisessa maailmassa Petteriä lähimmin vastaava eliö taitaa olla omintakeista valoa saalistukseen käyttävä syvänmerenkrotti (kuva alla). Yksikään nisäkäs kun ei tiettävästi harrasta omaa valontuotantoa. Kalan otsasta tönöttävän ulokkeen päässä on hietuvia, jotka hohtavat valoa.

Melatoniini on hormoni, jonka avulla elimistö reagoi valottomuuteen. Melatoniinipitoisuuden kasvu veressä väsyttää ja auttaa nukkumaan. Ainetta erittyy pääasiassa käpyrauhasesta, mutta lisäksi myös vaikkapa suolikanavasta. Aivan vastasyntyneillä eritys on lähes olematonta, lapsilla hyvin runsasta, aikuisilla taas tasaista väheten kuitenkin vanhuudessa merkittävästi.

Melatoniinin eritys on tiukasti kytköksissä saatavilla olevaan valoon. Eritys on siksi runsainta etenkin talvipäivänseisauksen tienoilla ja sitä edeltävän pitkän ja pimeän syksyn aikana, sekä tietysti öisin. Valoisalla hermosto ilmoittaa käpyrauhaselle, että nyt tuotanto täytyy lopettaa.

Tavallisena lentomatkustajana ei tule yleensä ajatelleeksi kaikkea sitä, mikä pitää koneet lentämässä ja liikenteen soljumassa. Lennonjohto ja matkatavaroiden käsittely ovat matkustajille yleensä tuttuja asioita, mutta lentoasemalla on muutakin: hyvin paljon muutakin. Siihen Klubi kävi keskiviikkona 25. toukokuuta tutustumassa.

Retki alkoi Helsingin lentoaseman näköalaterassilta, joka on asemarakennuksen vieressä olevassa talossa ja avoin yleisölle. Lentoasemalta on sinne hyvä opastus, ja siellä kannattaa piipahtaa matkalle lähtiessä. 

Terassi on näyttävän "Finnair" tekstin vieressä rakennuksen kuudennessa kerroksessa, ja sieltä näkee upeasti koko lentoasema-alueen. Alla olevassa kuvassa klubilaiset odottelevat terassilla hieman myöhässä paikalle saapunutta kirjoittajaa.

Tervetulosanojen jälkeen Heini jakoi kaikille keltaiset turvaliivit ja vierailijakortit, minkä jälkeen saapastelimme alas ja ulos tästä rakennuksesta ja suuntasimme kohti terminaalia. 

Turvatarkastuksen jälkeen menimme tax-free puodin läpi (ei aikaa ostoksiin) terminaalin lähtevien lentojen puolelle, mutta lentokoneen sijaan otimme bussin. Alla olevassa kuvassa bussi on kuvattuna tosin hieman myöhemmin matkan varrella.

Heinin mukaan lentoasemalla luotetaan vielä hyvin palvelleisiin, Tampereella aikanaan valmistettuihin Ajokki-busseihin, jotka tekevät edelleen työnsä hyvin ja ovat trendikkäitä matalia lentoasemabusseja luotettavampia myös vaativissa talviolosuhteissa. Busseissa on myös keskellä matalalattiaosuus, joten ne eivät matkustajamukavuudellisesti häpeä lainkaan ulkomaisille kollegoilleen.

Kiertokäynnin ensimmäinen kohde olikin se, mistä Helsingin lentoasema kansainvälisesti tunnetaan: varautuminen lumimytereihin. Siinä missä ohut lumikerros saa monet keskisen Euroopan kentät kaaokseen, on Helsinki ollut historiansa aikana suljettuna lumisateen vuoksi vain kerran, ja silloinkin ainoastaan puolen tunnin ajan.

"Silloin sää oli aivan kauhea, mutta se ei sinällään saanut aikaan lentoaseman sulkemista, vaan samanaikaisesti tehty remontti lennonjohtojärjestelmiin", selittää Heini. "Nämä yhdessä saivat aikaan tilanteen, missä liikenne oli keskeytettävä hetkeksi."

Ei ihme, että ulkomailta tullaan tutustumaan usein Helsingin lumitietämykseen, snow-howiin. 

Kiitoratojen ja rullausteiden lumenpuhdistuksesta pidetään huolta Vammas Plow Sweeper Blowe -laitteella, joka lakaisee kiitorataa allaan noin 10 metrin leveydeltä massiivisella pyöräharjalla ja puhaltaa asfaltin kuivaksi sekä puhtaaksi perässään olevalla kuivauslaitteistolla. 

Laitteen voimakas moottori ja puhallinlaitteisto näkyy tässä kesän aikaan huollossa olevan laitteen perässä. Suuri harja on alapuolella käännettynä pituussuuntaan. Sen harjakset ovat hieman jykevämpiä kuin esimerkiksi autopesuloissa olevien harjojen...

Lentoasemalla on kaikkiaan 250 erilaista lumenpoistoon tarkoitettua ajoneuvoa sekä työkonetta. Kun lunta tuiskuaa, niillä on valmiiksi harjoiteltuina 23 erilaista eri liikenneolosuhteisiin sopivaa työkuviota, joita käyttämällä yli kolme kilometriä pitkät kiitotiet saadaan puhtaaksi vajaassa varttitunnissa. Aurat ja muut laitteet kulkevat taitolennon kaltaisesti muodostelmassa ja toistavat liikerataansa, jotta lentokoneet voivat jatkaa nousujaan ja laskeutumisiaan koko ajan.

Näiden ihmettelyn jälkeen Klubi jatkoi sinisellä bussillaan lentoaseman suuren laajennustyömaan (joka on Suomen suurin rakennushanke Olkiluodon ydinvoimalan jälkeen) ohitse kohti liikelentoterminaalia. Sen vieressä, rahtihallien jälkeen, sijaitsee Jetflite Oy:n hangaari, jonka sisään menimme.

Siellä meitä odottivat kapteenit Miguel Riquelme, ja Jarmo Kurtti, joiden kanssa juttua koneista ja niillä tehdyistä lennoista (mm. lennot Etelämantereelle) olisi riittänyt vaikka kuinka.

Migun mukaan yhtiöllä on lähes koko ajan yksi koneista siinä määrin tankattunakin, että sillä voidaan lähteä vaikkapa lääkärilennolle lähes saman tien – koneen tekniseen lentovalmisteluun ei yleensä mene läheskään niin paljon aikaa kuin lentolupien saamiseen joihinkin maihin.

Suurin koneiden käyttäjäryhmä ovat kuitenkin liikemiehet ja -naiset sekä yhtiöt. Myös valtiojohto käyttää toisinaan yhtiön liikesuihkuja, koska niillä pääsee reittilentojen aikatauluista piittaamatta pienillekin lentokentille. 

Falcon 7X:n, johon ennen kaikkea tutustuimme, pystyy lentämään myös hyvin kauas ilman välilaskuja: lennot Helsingistä Atlantin taakse ja Aasiaan onnistuvat hyvin.

Alla Falcon 7X:n ohjaamo, mihin pääsimme myös tutustumaan.

Jetfliten jälkeen jatkoimme matkaa bussille lentokenttäalueen reunoja kierrellen ja muun muassa sen kiitoratoja sekä niiden laitteistoja ihmetellen kohti pelastusasemaa, mistä on otsikkokuva.

Palopäällikkö Jari Terviö esitteli autoja ja niiden laitteita, joita onneksi ei ole tarvittu koskaan lentoasemalla tapahtuneen lento-onnettomuuden vuoksi. Sen sijaan pienempiä paloja ja onnettomuuksia tapahtuu koko ajan, aivan kuten pienessä kaupungissa. Lentoasemahan on kuin pieni kaupunki, missä tosin ei ole asukkaita, vaan lähes miljoona vierailijaa joka kuukausi. Vuonna 2016 tähän saakka matkustajia on ollut tähän mennessä noin 5 300 000.

Lentoasemalla on kaikkiaan kolme pelastusasemaa, ja ne palvelevat myös aluetta lentoaseman ympärillä. Raskaimmat sammutusvaahdon levittämiseen sopivat autot tosin poistuvat asema-alueelta vain erikoistapauksissa. 

Pelastusasemalta oli hyvä seurata myös iltapäivän paluuruuhkaa, kun Finnairin laajarunkokoneet kotiutuvat Aasiasta. Myös uudet Airbus A350 -koneet olivat hyvin esillä ja tekivät näyttäviä laskeutumisia aivan vieressä olevalle kiitotielle. Eräs näistä oli myös sinivalkoisen suomalaisyhtiön tuorein tulokas, OH-LWE, joka saapuu yllä olevassa kuvassa Shanghaista.

Kierroksen aikana A350-koneet olivat selvästi esillä, ja oli selvää, että koneet ovat kovassa käytössä: ne tulevat ja menevät koko ajan, eikä siten olut ihme, että Finnair ei tällä kerralla ennättänyt ottaa klubia vastaan A350-koneisiin tutustumaan. Pääsemme varmasti katsomaan niitä jokin toinen kerta, kun koneita on Finnairilla enemmän ja aikataulu on rauhallisempi.

Kierros kääntyi pian loppua kohden, sillä pelastusasemalta jatkoimme kolmoskiitotien vierustaa seuraten takaisin kohti lentoaseman päärakennusta. Matkan varrella Heini myös tarjosi meille ostettavaksi lentokonetta: erilaisten tapahtumien jälkeen Helsingin lentoasema omistaa kentällä parkissa olevan öljysheikin perikunnan luksussisustetun vanhan DC-8 -lentokoneen. 1970-luvulla tehty kaunis nelimoottorikone on lentokunnossa, tosin sen käyttäminen on kallista ja se edustaa sen verran vanhaa tekniikkaa, että ihan kuka tahansa nykypilotti ei sitä kykenisi (tai haluaisi) lentää. Miljoonalla eurolla koneen voisi kuitenkin ostaa vaikkapa kesämökiksi.

Vastapainoksi DC-8:lle kierroksen lopussa nähtiin myös Japan Airlinesin Boeing 787 Dreamliner, A350:n "amerikkalaiskilpailija". Japanilaiset lentävät koneella kerran päivässä Tokiosta Helsinkiin, joten se A350-koneiden kanssa tekee Helsingin lentoasemasta varsinaisen runsaudensarven uusia koneita kaipaavalle lentokonebongarille.

Tiedetuubin klubi kiittää Finaviaa, Heiniä, Jetflietä, Migua ja Jarmoa sekä koko lentoaseman väkeä hienosta kiertokäynnistä!

Seuraava klubin retki on suunnitteilla kesäksi ja parhaillaan on käynnissä myös ilmoittautuminen elokuussa 2017 tapahtuvalle matkalle täydellistä auringonpimennystä katsomaan. Lisätietoja Tiedetuubin klubista on sen esittelysivulla ja omassa Facebook-ryhmässä.

Kaikkialla tarkoittaa tässä ainakin sopimuksessa nykyisin mukana olevia 53 maata, joskaan kaikki jäsenmaatkaan eivät käytä metrimittoja arkisesti – esimerkiksi paunat, tuumat, jalat ja mailit ovat edelleen laajalti käytössä etenkin anglosaksisissa maissa. 

Joissain maissa käytetään vielä vanhempia perinnemittoja. Suomessakin oli aikanaan ennen nykyisiä mittoja omat pituus- ja massamittayksikkönsä, itse asiassa useita sellaisia. 

Massaa, siis "painoa", mitattiin muun muassa lästeinä, joka oli 18 kippuntaa vuoripainoa, eli 2448,44 kg. Leiviskä oli 20 naulaa, eli 8,5 kg. Ja yksi naula oli 32 luotia, eli 425,076 g; puoli naulaa oli puolestaan yksi markka. Markka oli siis muutakin kuin rahayksikkö.

Aivan pienimpiä painoja mitattaessa oli käytössä luonnollisesti omat yksikkönsä: 1 skruupeli eli krupula oli 20 graania, siis 1,236g. Yksi graani oli siis noin 42,5 milligrammaa.

Pituusmittoja oli hieman vähemmän, mutta ihan riittävästi saamaan aikaan sekaannuksia. Yksi virsta oli kymmenesosa peninkulmaa, eli 600 syltä, eli 3 600 jalkaa, eli 1068,8 metriä. Jalkojakin oli moneen lähtöön, sillä yksi jalka vastasi 12 tuumaa työmittana, mutta 10 tuumaa kymmenysmittana. Siis 29,7 cm.

Aiemmin mainittu syli oli kolme kyynärää, eli kuusi jalkaa, eli 1,781 m. Ja jos matkaa haluttiin mitata kortteleissa, eli vaaksoina, oli yksi sellainen kyynärää, eli puoli jalkaa, eli 14,8 cm.

Ei mikään ihme, että 141 vuotta sitten oli kova halu saada yhdet yhteiset mitat koko maailmaan!

Taiteilija Gianluca Gimini on kiinnostunut polkupyöristä jo pitkään, ja kiinnostukseensa liittyen hän on pyytänyt vuodesta 2009 alkaen tapaamiaan ihmisiä piirtämään luonnoksia polkupyöristä. Siis piirtämään pyörän noin vain nopeasti sellaisena, kuin he pyörän mielessään muistavat ja kuvittelevat.

Tuloksena on koko joukko piirroksia, jotka osoittavat kuinka vieraantuneita ihmiset ovat polkupyörästä ja sen tekniikasta – vaikka he käyttäisivätkin pyörää päivittäin.

Todistaakseen saamiensa piirrosten hupaisuuden, Gimini alkoi tekemään pyöristä CAD-ohjelman avulla realistisia hahmotelmia, jolloin tuloksena oli vieläkin omituisempia pyöriä: ketjut menevät miten sattuu, etupyöriä ei voi kääntää lainkaan, rungot ovat epämuodostuneita ja yleisesti ottaen vain murto-osa pyöristä on edes jossain määrin ajettavia. Jos ne siis olisivat oikeita, ei vain tietokonerenderointeja.

Taiteellisteknisen puolen lisäksi projektilla on kiinnostava psykologinen ulottuvuus: ympärillämme on monia arkisia asioita ja laitteita, joita emme oikeasti tunne lainkaan. 

Tiedetuubi suosittelee ihmettelemään ja päivittelemään kaikkea – etenkin ympäristömme aivan yksinkertaisia asioita, kuten vaikkapa polkupyöriä.

Alla on vielä pari Gianlucan tekemä mallinnusta ja niiden pohjana olleet piirrokset. Suuri määrä lisää niitä on hänen Behance-sivuillaan. Muita hänen töitään on herran kotisivuilla osoitteessa www.gianlucagimini.it.

Päivän kuvassa on Lesedi La Rona - timantti, joka on kolmanneksi suurin koskaan löydetty ja suurin sataan vuoteen löydetty timantti. Ajankohtaisen tästä lähes tennispallon kokoisesta timantista tekee se, että lontoolainen huutokauppakamari ilmoitti timantin tulevan myyntiin ja että ennen kesäkuun lopussa olevaa huutokauppaa tätä jalokiveä esitellään julkisesti ensi sunnuntaihin saakka New Yorkissa, sitten Antwerpenissa kesäkuussa ja lopulta se on näytteillä Lontoossa 18. – 28. kesäkuuta. 

Antwerpen on mukana näyttelypaikoissa yksinkertaiseksi siksi, että sieltä löytyy ainoa tarpeeksi suuri skannauslaitteisto timantin mittaamiseen ja tutkimiseen.

Lähes värittömästä Lesedi La Ronasta tekee kiinnostavan se, että se on kookkain koskaan automaattisella seulojalla löydetty timantti. Se löydettiin Botswanassa sijaitsevasta Karowen kaivoksesta 16. marraskuuta viime vuonna ja sen massa on 222,2 grammaa eli 1111 karaattia. Seuraavana päivänä samasta suonesta löydettiin kaksi muuta suurta timanttia, yksi 162,6-grammainen ja toinen 74,8 grammaa painanut.

Puolitoista vuotta sitten avattu Karowen kaivoksen AK6-suoni on tuottanut tähän mennessä yli 200 kg timantteja.

Lesedi La Ronan nimi oli aluksi yksinkertaisesti Karowe AK6, mutta sille haluttiin normaaliin isojen timanttien tyyliin "kunnollinen" nimikin. Siksi löytäjäyhtiö Lucara Diamond julisti viime tammikuussa nimikilpailun, jonka voittajaksi tuli tämä& Thembani Moitlhobogin setswanankielinen ehdotus. Suomeksi nimi tarkoittaa “Meidän valomme”. (Se, missä määrin nimikilpailu oli kaivosyhtiön PR-tempaus, ja millaisia ovat timanttiteollisuuden raadolliset puolet, ovat tärkeitä asioita, joihin ei kuitenkaan tässä jutussa puututa.)

Suurin tähän mennessä löytynyt timantti on Etelä-Afrikasta vuonna 1905 löytynyt Cullinan, joka oli peräti 3,106,75 karaattia, eli 621,35 grammaa. Sen jälkeen toiseksi suurin timantti on Brasiliasta vuonna 1895 löydetty Sergio, jota ei luokitella kuitenkaan jalokiveksi mustan värinsä vuoksi.

Näihin edellisiin löytöihin verrattuna nykyinen etsintä on varsin teollista ja tylsää, sillä Karowen kaivoksessa käytössä oleva automaattilaitteisto skannaa maaperää röntgensäteillä ja paikantaa siitä timantin tyyppisiä kappaleita. Laite pystyy käsittelemään 150 tonnia kiveä tunnissa.

Jos kivi kiinnostaa enemmänkin, kannattaa siitä kertova video katsoa myyntiä hoitavan Sotheby's -huutokauppaliikkeen sivuilta.

Kiinnostaako tietää, voittaisiko Alan Turing tappelussa Charles Darwinin? Tai voisiko Albert Einstein ehkä rökittää Stephen Hawkingin? Nyt asiaa on mahdollista testata. Ei tietenkään oikeasti, vaan viihdyttävän (ilmaisen) Science Kombat -retropelin muodossa.

Pelin on kehittänyt brasilialainen kuvittaja ja pelisuunnittelija Diego Sanches. Viime viikkoina hän on markkinoinut peliä levittämällä nettiin taistelijoiden erikoisliikkeiden animointeja. Pythagoras hyökkää suorakulmaisesti ja Isaac Newton tuikkaa vastustajaa prismalla silmään tai tiputtaa omenan tämän päähän. Valtaosa liikkeistä on mietitty ajatuksella, viitaten tutkijoiden kuuluisimpiin löytöihin. Poikkeuksena sääntöön on Marie Curie, ainoa naispuolinen peliin kelpuutettu tieteilijä. Vaikka radioaktiivisuutta toki onkin vaikea kuvata, tästä tekijälle siis isoa miinusta.