Kaikkialla tarkoittaa tässä ainakin sopimuksessa nykyisin mukana olevia 53 maata, joskaan kaikki jäsenmaatkaan eivät käytä metrimittoja arkisesti – esimerkiksi paunat, tuumat, jalat ja mailit ovat edelleen laajalti käytössä etenkin anglosaksisissa maissa. 

Joissain maissa käytetään vielä vanhempia perinnemittoja. Suomessakin oli aikanaan ennen nykyisiä mittoja omat pituus- ja massamittayksikkönsä, itse asiassa useita sellaisia. 

Massaa, siis "painoa", mitattiin muun muassa lästeinä, joka oli 18 kippuntaa vuoripainoa, eli 2448,44 kg. Leiviskä oli 20 naulaa, eli 8,5 kg. Ja yksi naula oli 32 luotia, eli 425,076 g; puoli naulaa oli puolestaan yksi markka. Markka oli siis muutakin kuin rahayksikkö.

Aivan pienimpiä painoja mitattaessa oli käytössä luonnollisesti omat yksikkönsä: 1 skruupeli eli krupula oli 20 graania, siis 1,236g. Yksi graani oli siis noin 42,5 milligrammaa.

Pituusmittoja oli hieman vähemmän, mutta ihan riittävästi saamaan aikaan sekaannuksia. Yksi virsta oli kymmenesosa peninkulmaa, eli 600 syltä, eli 3 600 jalkaa, eli 1068,8 metriä. Jalkojakin oli moneen lähtöön, sillä yksi jalka vastasi 12 tuumaa työmittana, mutta 10 tuumaa kymmenysmittana. Siis 29,7 cm.

Aiemmin mainittu syli oli kolme kyynärää, eli kuusi jalkaa, eli 1,781 m. Ja jos matkaa haluttiin mitata kortteleissa, eli vaaksoina, oli yksi sellainen kyynärää, eli puoli jalkaa, eli 14,8 cm.

Ei mikään ihme, että 141 vuotta sitten oli kova halu saada yhdet yhteiset mitat koko maailmaan!

Taiteilija Gianluca Gimini on kiinnostunut polkupyöristä jo pitkään, ja kiinnostukseensa liittyen hän on pyytänyt vuodesta 2009 alkaen tapaamiaan ihmisiä piirtämään luonnoksia polkupyöristä. Siis piirtämään pyörän noin vain nopeasti sellaisena, kuin he pyörän mielessään muistavat ja kuvittelevat.

Tuloksena on koko joukko piirroksia, jotka osoittavat kuinka vieraantuneita ihmiset ovat polkupyörästä ja sen tekniikasta – vaikka he käyttäisivätkin pyörää päivittäin.

Todistaakseen saamiensa piirrosten hupaisuuden, Gimini alkoi tekemään pyöristä CAD-ohjelman avulla realistisia hahmotelmia, jolloin tuloksena oli vieläkin omituisempia pyöriä: ketjut menevät miten sattuu, etupyöriä ei voi kääntää lainkaan, rungot ovat epämuodostuneita ja yleisesti ottaen vain murto-osa pyöristä on edes jossain määrin ajettavia. Jos ne siis olisivat oikeita, ei vain tietokonerenderointeja.

Taiteellisteknisen puolen lisäksi projektilla on kiinnostava psykologinen ulottuvuus: ympärillämme on monia arkisia asioita ja laitteita, joita emme oikeasti tunne lainkaan. 

Tiedetuubi suosittelee ihmettelemään ja päivittelemään kaikkea – etenkin ympäristömme aivan yksinkertaisia asioita, kuten vaikkapa polkupyöriä.

Alla on vielä pari Gianlucan tekemä mallinnusta ja niiden pohjana olleet piirrokset. Suuri määrä lisää niitä on hänen Behance-sivuillaan. Muita hänen töitään on herran kotisivuilla osoitteessa www.gianlucagimini.it.

Kuhmon Ihminen ja Kosmos -tapahtuma järjestettiin ensimmäisen kerran talvella 1996. 

Taustalla on Kuhmon kamarimusiikkifestivaalin isä Seppo Kimanen, joka keksi Oulun yliopiston professorien kanssa järjestää Kuhmoon musiikkia ja tiedettä yhdistävän talvitapahtuman ikään kuin vastapainoksi kesän festivaalille.

Kimanen ja professori Boris Segerståhl toimivat tapahtuman pääsuunnittelijoina vuoteen 2005 asti ja jo tuolloin mukana ollut Suomen Akatemia on vastannut sittemmin yhdessä kuhmolaisten kanssa Ihmisen ja Kosmoksen suunnittelusta.

Joka vuosi tapahtumassa on yksi aihe, jota mukana olevat tutkijat lähestyvät kukin omasta lähtökohdastaan vapaamuotoisesti pohdiskellen. Tulos on aina erittäin poikkitieteellinen ja usein myös yllättävä. 

Olennaisessa osassa on myös yleisö, joka perinteisesti on osallistunut aktiivisesti alustuksiksi kutsuttuja esityksiä seuraavissa keskusteluissa. 

Ja välillä käydään kuuntelemassa kamarimusiikkia, mikä tuo oman piristävän särönsä ohjelmaan.

Ratkaiseva ero on, että juliaanisessa kalenterissa joka neljäs vuosi oli karkausvuosi, mutta gregoriaanisessa kalenterissa sataluvuista vain 400:lla jaolliset ovat karkausvuosia. 

Bullassa määrättiin, että uuteen kalenteriin siirrytään 4. lokakuuta 1582. Vuosisatojen kuluessa kertyneestä virheestä – ajanlaskun alkupisteenä oli Dionysius Exiguuksen yli tuhat vuotta aiemmin määrittämä Jeesuksen syntymän ajankohta – hankkiuduttiin eroon siirtymällä suoraan 15. päivään lokakuuta.

Alkuun uusi kalenteri otettiin käyttöön vain Italiassa, Espanjassa, Portugalissa ja Puolassa, muissa katolisissa maissa myöhemmin samana vuonna tai lähivuosina. Tarinan mukaan Galileo Galilei oli syvästi närkästynyt, kun hänen tuttavansa vitsailivat uuden kalenterin käyttöönoton jälkeen, kuinka olivat nukkuneet tosi makeasti, kun yhdessä hujauksessa oli mennyt 11 päivää.

Ruotsissa ja Suomessa uuteen ajanlaskuun siirryttiin vasta vuonna 1753. Meillä karkauspäivä oli 24. helmikuuta 1990-luvun loppuun saakka, nykyisin se on 29. helmikuuta.

Metsähovin radiotutkimusasemalla tutkitaan sekä läheisiä että hyvin kaukaisia kohteita. Aurinkoa seurataan 1,8-metrisellä radioteleskoopilla auringonnoususta auringonlaskuun, ja jos havaitaan jotakin yllättävää, päähavaintolaite eli 13,7-metrinen teleskooppi käännetään kohti Aurinkoa tarkempien havaintojen tekemiseksi.

Poikkeuksellista onkin, että näin isolla radioteleskoopilla voidaan tehdä aurinkohavaintoja. Tämän kokoluokan teleskoopit ovat usein taivasalla, joten niitä ei voi suunnata suoraan kohti Aurinkoa: lautasantenni keskittäisi säteilyn vastaanottimiin – kuten sen kuuluukin tehdä – mutta Auringon tapauksessa kuumuus sulattaisi ne. Metsähovin iso teleskooppi on kuitenkin suuren kuvun sisällä, joten sitä vaaraa ei ole. 

Aurinko on taivaalla niin kookas kohde, että radioteleskoopin keila kattaa siitä vain pienen palasen. Siksi havaintoja tehtäessä Auringon kiekko ikään kuin skannataan, jolloin siitä saadaan muodostettua kuva. Aiemmin siihen meni aikaa muutama minuutti, joten kovin nopeita ilmiöitä ei pystytty rekisteröimään. Viimekeväistä auringonpimennystä varten järjestelmää kehitettiin siten, että kuvan saa muodostettua noin minuutissa.

Tarinan mukaan Fijin luota eteläiseltä Tyyneltä valtamereltä löydettiin merenneito 1800-luvun alussa.

Amerikkalainen merikapteeni Samuel Barrett Edes osti tämän japanilaisilta kalastajilta vuonna 1822 kuuden tuhannen dollarin hintaan. Hän antoi sen – maksua vastaan tietysti – näytteille asetettavaksi Lontooseen.

Kun Edes kuoli, hänen poikansa myi merenneidon Moses Kimball -nimiselle Bostonin museon edustajalle vuonna 1842 ja hän tarjosi sitä New Yorkiin tuolloin kuuluisaan Phineas Taylor Barnumin kuriositeettimuseoon.

P.T. Barnumina tunnettu showmies esitteli museossaan kaikenlaisia omituisia eläimiä ja olioita ympäri maailman, ja koska tuohon aikaan kaikenlaisia kummallisuuksia ei tarjottu suoraan olohuoneeseen television kautta, oli museo hyvin suosittu.

Barnum halusi selvittää omituisen merenneidon autenttisuuden, mutta kukaan hänen kutsumistaan tutkijoista ei osannut sanoa mikä ihme merenneito oli. Sitä ei pystytty varmentamaan oikeaksi merenneidoksi, mutta ei myöskään todistamaan, etteikö se mahdollisesti voisi olla. Joka tapauksessa Barnum oli vakuuttunut siitä, että merenneito olisi suosittu ja vuokrasi sen Kimballilta huimaan 12,50 dollarin viikkohintaan.

Jotta tieto merenneidosta olisi kiirinyt joka puolelle, lähetti Barnum sanomalehdille sepitettyjä kirjeitä, joissa hän kuvaili tohtori J. Griffinin Etelä-Amerikasta tuomaa omituista eläimen muumiota, jota hän piti hotellihuoneessaan. Oikeasti Griffin oli Barnumin avustaja, joka tosiaan asui muumion kanssa hotellissa New Yorkissa, ja näytti sitä siellä kiinnostuneille. Erityisen ihmeissään oli hotellin johtaja, joka kutsui paikalle myös toimittajia.

Näin "Fijin merenneito" sai julkisuutta ja Griffin "suostui" antamaan löytönsä näytteille lyhyeksi ajaksi ja pienelle yleisölle, ja lopulta myös esille Amerikan luonnonhistorialliseen museoon.

Dollarit mielessään Barnum oli painattanut jo siihen mennessä 10 000 kuvitettua kirjasta merenneidoista yleisesti ja erityisesti tästä muumiosta sekä sen tarinasta.

Yllättäen lyhyen näyttelyn jälkeen muumio katosi; todennäköisesti se tuhoutui "vahingossa" tulipalossa.

Sittemmin on selvinnyt, että japanilaiset ja Itä-Intian saariston kalastajille on pitkä perinne tällaisten uskonnollisten esineiden valmistamisessa. Yleensä niissä yhdistetään apinan yläruumin suuren kalan pyrstöosaan, usein hyvinkin taitavasti. Esimerkiksi tässä esillä olleessa "muumiossa" oli kalan pyrstöön liitetty turkkia, mikä teki siitä uskottavan näköisen.

Barnumin esittelemä merenneitomuumio ei ollut myöskään mikään poikkeus. Esimerkiksi otsikkokuvana on vastaavan kaltainen muumio, joka oli esillä Intiassa. Tarinoita muumioituneista merenneidoista on ollut eri puolilla koko 1900-luvun ajan (ja kenties aikaisemminkin) ja toistuvasti yhä edelleen jostain ilmestyy erilaisia eläinten yhdistelmiä, joiden väitetään olevan "puuttuvia renkaita" tai muuten mullistavia. Onneksi nykyisin niiden paljastaminen huijauksiksi on erittäin helppoa ja nopeaa.

Alla on vielä piirros alkuperäisestä Fijin merenneidosta.