Portugal voittaa tänään – ainakin tiedemuseokisassa

Eilisen ranskalaismuseoesittelyn jälkeen tämänpäiväinen museo tulee Portugalista sunnuntain urheiluteemaa myötäillen. Museo ei ole suuri, mutta sille annetaan voittopokaali. Miksikö? 

”KesälläCoimbra on Tampereen kokoinen (ainakin asukasmäärältään) oleva yliopistokaupunki Portugalin keskiosissa, Porton ja Lissabonin välissä noin 200 km Lissabonista pohjoiseen. Sen vuonna 1290 perustettu yliopisto on vanhin portugalinkielisen alueen yliopisto, ja sen rakennukset ovat mukana UNESCOn maailmanperintölistalla.

Coimbran yliopistossa on noin 20 000 opiskelijaa, joskin se on varsin leimallisesti tutkimusyliopisto: vuonna 1985 perustettu eurooppalaisten monialaisten tutkimusyliopistojen ryhmä perustettiin siellä ja se kantaa Coimbran nimeä.

Yliopiston vanha Kemian laitos on muutettu erinomaiseksi pieneksi tiedemuseoksi, joka yhdistää vanhojen eläinten, kasvien ja muiden näytteiden kokoelmat sekä instrumenttien ja muut tutkimuslaitteet mielenkiintoisesti nykyaikaisempien teemanäyttelyiden kanssa. Museossa on myös pysyvä näyttely, joka esittelee valoa ja ainetta. Kuva näyttelystä on alla.

Museo ei siis ole varsin suuri, mutta ensinnäkin näin pohjoismaalaisittain on yllättävää löytää moinen museo (ja koko historian sen sekä yliopiston takana) Portugalista, ja toiseksi museo (ja koko yliopistoalue) ovat todella kauniita. Siksi siis sympatiapisteet menevät tänään Portugaliin, vaikka eilinen Pariisin luonnontieteen museo on senkin aivan mahtavan upea.

Coimbran yliopiston kokoelmat ovat Portugalin vanhimmat ja suurin osa niistä on peräisin 1700-luvulta, jolloin Coimbra oli eräs Euroopan johtavista ylipistoista.

1700-luvun lopussa Pombalin markiisi laajensi yliopiston opetus- ja tutkimusskaalaa perustamalla sinne kemiallisen laboratorion, kasvitieteellisen puutarhan ja tähtitieteellisen observatorion. Lisäksi hän avasi "Luonnonhistoriallisen kabinetin", jota voi pitää nykyisen tiedemuseon edeltäjänä.

Nykyinen tiedemuseokeskus avattiin täysin uudistetussa kemianlaboratorion rakennuksessa vuonna 2006. Se yhdisti aiemmat perinteistyyliset näyttelyt sekä uudenlaisen interaktiivisen tiedekeskuksen. Parhaillaan laboratorion vieressä olevaa Colégio de Jesusta ollaan remontoimassa museon lisätilaksi; sinne sijoitetaan muun muassa lisää kokoelmia, jotka eivät ole nyt avoinna yleisölle.

Lisäksi museota – ja koko yliopistoaluetta – ollaan digitalisoimassa ja jo nyt valtaosa museon esineistä on ihailtavissa netissä.

Vanha kemiallinen laboratorio on erinomaisesti entisöity.

Tiedetuubin esittelemiä tiedekeskuksia ja muita kiinnostavia kohteita

Kirahvi katsoo alas evoluutioon

Kirahvi Pariisin luonnonhistorian museossa
Kirahvi Pariisin luonnonhistorian museossa
Evoluutiosali

Eräs Pariisin museohelmistä on Luonnonhistoriallinen museo ja sen niin sanottu "Suuri evoluutiosali". Se on paitsi kaunis, niin siellä myös erittäin hyvin koottu näyttely elämästä maapallollamme. Ja eläinosa on vain osa museokompleksia, koka on vallannut kokonaisen puiston – missä on kaiken muun ohella mukavaa vain viettää kaunista kesäpäivää,

Seine-joen vasemmanpuoleisella rannalla sijaitsee Jardin des Plantes, Kasvitieteellinen puutarha, ja sen alueella on useita kasveihin ja eläimiin sekä geologiaan liittyviä museorakennuksia. Kyseessä on eräs maailman vanhimmista luonnontieteellisistä museoista, Muséum national d’histoire naturelle, eli ranskalaisten suosimina lyhenneniminä ytimekkäästi MNHN.

Tämä Sorbonnen yliopistoihin liittyvä museo on myös tutkimuskeskus, ja sen juuret ovat vuodessa 1635, jolloin paikalla oli kuninkaallinen lääketieteellisten kasvien puutarha. Virallisesti nykyinen museo perustettiin kuitenkin Ranskan vallankumouksen aikaan vuonna 1793, kun puutarha ja museot avattiin yleisölle.

1800-luvulla museokompleksi keskittyi useampaan otteeseen enemmänkin tutkimukseen, kun laitoksen johtoportaassa oli innokkaita tutkijoita. Eräs heistä oli Henri Becquerel, joka löysi uraanin radioaktiivisuuden museon alueella – nyt asianmukaisesti entisöidyssä – rakennuksessa. Becquerel-nimeen törmää museossa varsin usein, sillä sama suku piti hallussaan museon sovelletun fysiikan johtoa neljän sukupolven ajan vuosina 1838 – 1948.

Evoluutiosali

Museo koki varsin suuren muodonmuutoksen 1800-luvun lopussa, jolloin Pariisissa vuonna 1900 pidettyyn maailmannäyttelyyn valmistautumisen yhteydessä puutarhaan rakennettiin suuri eläintiedettä esitellyt museorakennus. <strong>Jules Andrén</strong> suunnittelema rakennuus avattiin heinäkuussa 1889, vain vähän Eiffel-tornin avaamisen jälkeen. Museossa oli esillä eri kerroksissa, erilaisissa ekosysteemeissä olevia eläimiä, ja sisäänkäyntikerroksen suurella sisäpihalla oli harvinaisten, suurien eläinten "paraati".

Se on edelleen paikallaan, joskin museo restauroitiin kokonaan 1990-luvun alussa ja avattiin täysin uudistettuna vuonna 1994. Museossa on 1 000 m² näyttelypinta-alaa, ja perusnäyttelyn lisäksi kolmannessa kerroksessa on tilaa vaihtuville näyttelyille sekä alakerrassa on suuri erikoisnäyttelytila, missä on esillä varsin usein kauniita luontoon ja eläimiin liittyviä taideteoksia.

Pariisin luonnonhistoriallinen museo on ehdottomasti tieteenystävän käyntilistalla. Lisätietoja (myös englanniksi) on museon nettisivuilla: www.mnhn.fr ja samaan museoryppääseen kuuluvat myös mm. Ihmisen tarinaa esittelevä Musée de l'Homme Trocadérolla ja Pariisin eläintarha 12. kaupunginosassa.

Mitä tulee vielä evoluutiohalliin ja kasvitieteelliseen puutarhaan, niin aivan niiden vieressä (vasemmalle yllä olevasta kartasta) on Pariisin suuri moskeija, jonka nimeä ei kannata säikähtää: siellä on aivan erinomainen ravintola, missä muun muassa taboulet vie kielen mennessään...

Tiedetuubin esittelemiä tiedekeskuksia ja muita kiinnostavia kohteita

Laivoja, lentokoneita, höyryvetureita, vaunuja, vankkureita, vempeleitä ja kaikkea muuta

Lontoon tiedemuseo
Lontoon tiedemuseo

Tällä kerralla päivän kuvan esittämä museo on suuri ja tunnettu. Itse asiassa se on eräs alan klassikoista, ja se on myös ehdottomasti eräs vähänkin tieteestä kiinnostuneen ehdoton pysähdyspaikka Lontoossa: The Science Museum.

Lontoon tiedemuseo sijaitsee Kensingtonissa, vain muutaman kivenheiton päässä Harrod'sin kuuluisasta tavaratalosta, ja sen vieressä on myös yhtä lailla käynnin arvoinen Lontoon luonnonhistorian museo. Myös kadun toisella puolella sijaitseva Victoria & Albert Museum on myös erittäin kiinnostava tieteellisteknisesti, sillä siellä on runsaasti tuotesuunnitteluun ja teollisuusmuotoiluun liittyvää materiaalia, minkä lisäksi taiteen katsominen on myös tiedekärpäsen puremille ihan paikallaan!

Tiedemuseosta olemme kertoneet Tiedetuubissa useampaankin otteeseen eri yhteyksissä, joten tällä kerralla riittänee todeta, että museon nettisivut ovat osoitteessa www.sciencemuseum.org.uk ja että siellä on valtavan laajan perusnäyttelyn ohella parhaillaan erikoisnäyttelyt valokuvauksen historiasta, Leonardo da Vincin mekaniikasta sekä sodassa haavoittuneiden lääketieteestä. 

Parhaimmat ja tuoreimmat Science museumista kertovat juttumme ovat:

Lontoon tiedemuseo – kahdeksan kerrosta tiedettä ja tekniikkaa
Roinaa museo(kaupa)ssa

Otsikkokuvassa on museon alakerrassa sijaitseva yleiskatsaushalli, jossa on esillä melkeinpä koko tekniikan historia teollisesta vallankumouksesta alkaen – tosin esimerkkiensä puolesta hyvin brittiläisestä näkökulmasta. Tämä näkökulma tosin ei pahemmin haittaa, koska etenkin alkuvaiheet olivat hyvin brittivetoiset...

Tiedetuubin esittelemiä tiedekeskuksia ja muita kiinnostavia kohteita

Pietari-Paavalin salamyhkäinen avaruusmuseo

Avaruusmuseon ulkopuolella
Avaruusmuseon ulkopuolella

Pietari-Paavalin linnoitus on eräs Pietarin tunnetuimmista nähtävyyksistä, ja se kuuluukin lähes jokaisen turistin pietarinkierrokseen. Siellä sijaitsee myös museo, joka tuntuu olevan täysin väärässä paikassa – mutta se on aivan oikeassa paikassa. Linnoituksessa tapahtui eräs avaruuskilpailun esinäytöksistä.

”JoulukalenteriNykyaikaisen rakettitekniikan juuret ovat viime vuosisadan alussa, 1920-luvulla, jolloin amerikkalainen Robert Goddard ja saksalainen Johannes Winkler kehittivät nestemäisellä polttoaineella toimivia rakettimoottoreita. Goddard onnistui ensimmäisenä tekemään toimivan sellaisen (maaliskuussa 1926), mutta Berliinissä toiminut "Rakettilentoyhdistys" VfR (Verein für Raumschiffahrt) ei ollut kaukana perässä. Winklerin suunnittelema nesteraketti lensi vuonna 1931.

Kolmas samoihin aikoihin toiminut ryhmä oli neuvostoliittolainen GIRD, eli Reaktiopropulsion tutkimusryhmä (Группа изучения реактивного движения). Se perustettiin silloisessa Leningradissa vuonna 1924, mutta silloinen valtionhallinto ei ollut ryhmästä ja sen toiminnasta erityisemmin kiinnostunut. Niinpä ryhmä joutui lähes piileskelemään, ja hyvä paikka puolisalaisen työpajan perustamiseen oli Pietari-Paavalin linnoituksessa ollut hylätty punatiilinen varasto.

Ryhmää johti Mihail Tikhonravov, jonka suunnittelema GIRD 09 –niminen raketti nousi elokuussa 1933 nousi noin 400 metrin korkeuteen. Mukana toiminnassa olivat myös Neuvostoliiton tulevan avaruusohjelman salaperäinen pääinsinööri Sergei Korolev, ja hänen aisaparinaan toiminut (ja myöhemminkin toiminut) rakettimoottorisuunnittelija Valentin Glushko. Heidän ensimmäinen oma suunnitelmansa oli epäonninen raketti nimeltä “projekti 212”, 

Virallisen Neuvostoliiton vastaus rakettitutkijoiden työhön oli aluksi nuiva, ja Stalin lähetti esimerkiksi Korolevin työleirille, koska hänen työtään pidettiin liian akateemisena ja neuvostokansan vastaisena. Hänet kiikutettiin pikaisesti takaisin leiriltä, kun Stalin kaipasi tutkijoita vastaamaan Saksan rakettitutkijoiden asettamaan haasteeseen ja tekemään yleisesti ottaen uusia (raketti)aseita antiikkisten tussareiden ja tykkien ohelle.

Ja siitä alkoi kehitys, joka johti Sputnikiin, Gagariniin ja lopulta muun muassa Kansainväliseen avaruusasemaan ja sinne väkeä kuljettaviin Sojuz-aluksiin.

Jännä museo – etenkin avaruusfriikille

Pietari-Paavalin linnoituksessa oleva Kosmonautiikan ja rakettitekniikan museo avattiin vuonna 1973 ja todennäköisesti sen on pysynyt sen jälkeen varsin samanlaisena, ellei huomioida näyttelytilaan tuotuja videoita ja ulos tehtyä vitriiniä, jonka sisällä on rakettimoottoreita. Tämä vitriini myös osoittaa hyvin missä museo on, sillä ilman opastusta sitä on varsin vaikea löytää.

Museon näyttely kertoo itänaapurimme avaruustarinan vanhakantaiseen, mutta nyt jo hieman huvittavaan propagandatyyliin, mutta tyyli ja näyttelyn asettelu sinällään tekevät siitä erityisen kiinnostavan.

Kyseessä on siis paitsi avaruusmuseo, niin myös museomuseo.

Esillä on Sojuz-kapseli, Sputnikin insinöörimalli (siis toimiva kaksoiskappale), erilaisia pienoismalleja, kaikenlaisia etenkin 1970- ja 1980-lukujen avaruuslentoihin liittyviä esineitä (kuten ruokaa, avaruuskävelyillä käytettäviä työkaluja, pukuja ja mittalaitteita) sekä planeettaluotaimia.

Eniten esillä on kuitenkin rakettimoottoreita, sillä Leningrad oli Neuvostomaan rakettimoottorien kehityskeskus. Esillä on jäljitelmä GIRDin työpajasta ja ensimmäisiä raketteja, ja siitä alkaen ennen kaikkea sikäläisiä moottoreita jopa siinä määrin, että jopa avaruusfriikki ei jaksa koluta niitä kaikkia läpi. Jännittävintä moottoreissa on se, että monet niistä perustuvat saksalaisten V-2 -ohjuksen moottoriin ja monet ovat myös edelleen käytössä.

Moottorien lisäksi kaupungissa kehitettiin planeettaluotaimiin paitsi moottoreita, niin myös muita keinoja, joilla esimerkiksi laskeutujat pääsivät liikkumaan. Niinpä esillä on Lunokhod-kuukulkijan pyörien ensimmäiset mallit ja omalaatuinen Mars-kulkija, jonka oli tarkoitus "hiihtää" punaisen planeetan pinnalla. 

Nyttemmin V. P. Glushkon mukaan nimetty Kosmonautiikan ja rakettitekniikan museo sijaitsee siis Pietari-Paavalin linnoituksessa, sen koilliskulmassa hieman piilossa olevassa rakennuksessa, ja se on avoinna kaikkina muina päivinä paitsi keskiviikkoisin (ja jokaisen kuukauden viimeisenä tiistaina).

Clos Lucé – Leonardon kuolinkartano Loiren laaksossa

Clos Luce
Clos Luce
Linnan muuria

Eilen tiedemuseosarjassa olimme Toscanassa, Vincin kylässä, missä Leonardo da Vinci syntyi. Tänään ollaan Ranskassa, missä hän kuoli. Neron viimeinen asuinpaikka on sekin muutettu museoksi – hyvin kiinnostavaksi sellaiseksi.

”KesälläAmboise on pieni, mutta kokoaan merkittävämpi pikkukaupunki Loiren laaksossa parin tunnin ajomatkan päässä pariisista lounaaseen. Näillä seuduilla on runsaasti pieniä kyliä ja komeita linnoja, joihin pariisilaiset aateliset ja muut rikkaat pakenivat kaupungin melua ja melskettä.

Amboisen linna on kuitenkin erilainen, koska se oli kuninkaallinen asunto. Itse asiassa linna on edelleen Ranskan viimeisen kuninkaan Ludvig-Filipin jälkeläisen hallussa, ja he pitävät sitä yllä ja avoimena yleisölle. Alun perin se oli Anjoun herttuan palatsi, mutta se päätyi kuninkaan haltuun vuonna 1434, koska silloinen Anjoun herttua Louis d'Amboise tuomittiin kuolemaan. Linna oli todennäköisesti niin mukava, että herttua armahdettiin.

Nykyisin on vaikea kuvitella tilannetta 1400- ja 1500-lukujen vaihteen Euroopassa, sillä kuninkaat, valtiaat ja paavit taistelivat keskenään ja tekivät ryöstö- ja valloitusretkiä toisen valtioiden alueille. Saksa ja Italia olivat pienten kuningaskuntien täplittämiä, ja esimerkiksi Ranska piti hallussaan suurta osaa nykyisen Italian pohjoisosasta.

Eräs Italiaan suuntautuvia valloitusretkiä tehnyt Ranskan kuningas oli Kaarle VIII, joka muutti Italiasta saamiensa ideoiden (ja varastamiensa tavaroiden) pohjalta Amboisen linnasta komean kuninkaallisen palatsin. Samalla hän kiinnitti huomionsa linnan luona olleeseen Clos Lucén tilaan, ja päätti tehdä siitä linnan kesäpalatsin.

Tilanne Italiassa oli 1500-luvun alussa siinä määrin dynaaminen, että Ranska menetti siellä otettaan, kunnes kuninkas Frans I valtasi alueita ja muun muassa Milanon takaisin vuonna 1515. Sen jälkeen kuningas ja paavi Leo X tapasivat toisensa Bolognassa, ja mukana tapaamisessa oli paavin hyvä ystävä, moninerotaidemaalasi Leonardo da Vinci.

Frans tilasi tuolloin Leonardolta mekaanisen leijonan, joka kykeni kävelemään eteenpäin ja avaamaan rintansa, jonka sisältä paljastui kimppu liljoja. Kyseessä olisi oman aikansa robotti, automaattinen veistos, ja kerrassaan huikea tekninen laite.

Leonardon ja kuninkaan välinen yhteistyö syveni ja lopulta vuonna 1516 jo varsin ikääntynyt Leonardo muutti Ranskaan Fransin hoviin. Kuningas antoi hänen käyttöönsä Clos Lucén kartanon, missä hän nautti eläkettä, teki työtä ja ihasteli kaunista Loiren maisemaa. Lopulta Leonardo eli Clos Lucéssa vain kolmen vuoden ajan, sillä hä kuoli kartanon ateljeeksi ja työpajaksi muutetussa piharakennuksessa 2. toukokuuta 1519.

Tarinan mukaan Frans I piti Leonardon päätä sylissään hänen kuollessaan, mutta sen todenperäisyydestä ei ole täyttä selvyyttä. Joka tapauksessa Leonardo haudattiin Amboisen linnan kappeliin.

Leonardo toi mukanaan Ranskaan ainakin kolme maalausta, joista yksi oli Mona Lisa (eli Mona Lisa del Giocondoa esittävä muotokuva). Leonardo ei jostain syystä ollut luovuttanut sitä tilaajalle, ja niin kuuluisa hymy päätyi Ranskan valtion haltuun. Nykyisin se on esillä Louvressa, Pariisissa.

Lisää Leonardon töitä on myös Clos Lucéssa, joka avattiin 1960-luvulla yleisölle ja missä on nykyisin varsin laaja Leonardo-aiheinen näyttely. Lisäksi kartanon puisto on täynnä lapsille (ja lapsenmielisille) sopivia Leonardon vempeleisiin perustuvia kiipeilytelineitä ja mekaanisia veistoksia. Puisto on muutenkin kaunis, ja Clos Lucé on aivan erinomainen päiväkohde esimerkiksi pariisinmatkalaisille.

Clos Lucén nettisivut ovat osoitteessa www.vinci-closluce.com

Linnan muuria

Kirjoittaja oli helmikuussa 2015 pyöräilemässä Loiren laaksossa ja kävi tutustumassa myös Clos Luceen. Amboise ja koko Loiren laaksoalue sopii erinomaisen mainiosti pyörämatkailuun ja siellä on erinomainen pyöräteiden sekä pyöräilyyn muuten sopivien teiden verkosto. Sen varrella on myös paljon majoituspaikkoja, jotka suhtautuvat hyvin myönteisesti fillaristeihin.

Amboisesta ja Clos Lucesta on myös väläyksiä koko Tour hivernal -pyöräretkestä tehdyssä videossa.

Voihan Vinci! Tämä on Leonardiano.

Vincin museon sisäpiha
Vincin museon sisäpiha
Maisema museon ikkunasta

Italian kenties kauneimmilla kulmilla, Toscanassa, lähellä Pisaa on pieni kylä nimeltä Vinci. Eräs siellä syntynyt henkilö on kovasti kuuluisa ja hänelle on tehty kylään varsin kiinnostava museo. Koko sympaattisen kylän päällä itse asiassa leijuu Leonardo da Vincin henki.

”KesälläTarkalleen ottaen Leonardo di ser Piero da Vinci syntyi 15. huhtikuuta 1452 noin kolmen kilometrin päässä Vincin kylästä olevassa Anchianossa. Hän oli äpärä, sillä hänen isänsä oli Messer Piero Fruosino di Antonio da Vinci, Firenzessä toiminut notaari, ja äiti mahdollisesti Lähi-Idästä peräisin ollut orja, Caterina.

Oletettavasti Leonardo asui Anchianossa viisivuotiaaksi saakka, kunnes hän muutti Vinciin, isänsä, isovanhempiensa ja setänsä Francescon kotiin. Taiteellisesti lahjakas Leonardo pääsi 14-vuotiaana Firenzeen kuuluisan taiteilijan Verrocchion ateljeehen, mistä alkoi hänen nousukiitonsa. Jo eläminen Firenzessä tuolloin takasi hänelle laajan koulutuksen ja hyvät yhteydet, minkä lisäksi työ Verrocchion pajassa antoi hänelle mahdollisuuden oppia mm. teknistä piirtämistä, kemiaa, metallurgiaa, metallitöitä, kipsinvalantaa, nahkatöitä, mekaniikkaa ja puusepäntaitoja.

Leonardolla oli sen jälkeen oma työpaja Firenzessä, mutta suurimman osan kuuluisista töistään hän teki Milanossa 1400-luvun loppuvuosina. Silloin hän teki taideteosten lisäksi myös paljon suunnitelmia erilaisista teknisistä laitteista, joita ei kuitenkaan rakennettu. Hän palasi Firenzeen vuonna 1500 ja työskenteli luostarissa kahden vuoden ajan, kunnes hänet värvättiin paavi Aleksanteri VI:n pojan Cesare Borgian palvelukseen sotilasarkkitehdiksi ja -insinööriksi. Noin vuoden kestänyt matkustuksen jälkeen hän palasi Firenzeen, ja siirtyi sieltä edelleen Milanoon vuonna 1506. Sieltä hän muutti jo seuraavana vuonna Firenzeen, mistä muutti jälleen Milanoon.

Vuodesta 1513 vuoteen 1516 Leonardo oli Vatikaanissa, Roomassa. Sen jälkeen jo vanhentunut Leonardo asettui aloilleen, pääsi Ranskan kuninkaan Frans I:n palvelukseen ja muutti Fransin hänen käyttöönsä antamaan Clos Lucén kartanoo lähellä kuninkaan residenssiä, Amboisen linnaa Loiren laaksossa. Siellä hän kuoli kolme vuotta myöhemmin.

Mutta takaisin Vinciin!

Ajatus Leonardon kunniaksi tehtävästä museosta virisi vuonna 1919, kun neron kuolemasta oli kulunut 400 vuotta. Silloin Vincin kunta sai haltuunsa kylän keskustassa olevan Conti Guidin linnan, mistä päätettiin tehdä museo. 

Linnaa restauroitiin toisen maailmansodan kiihkeimpiin vuosiin saakka ja se avattiin vuonna 1953, jolloin amerikkalainen IBM-yhtiö lahjoitti museolle suuren määrän Leonardon teknisten piirustusten mukaan tehtyjä mallikappaleita.

Nämä kauniit mallit ovat edelleen museon kokoelman runko, mutta niiden rinnalle museoon on koottu runsaasti muuta Leonardoon liittyvää materiaalia, ja museossa luonnollisesti kerrotaan varsin seikkaperäisesti Leonardon elämästä ja hänen töistään. Museon kokoelma on nykyisin kattavin ja täydellisin Leonardo-kokoelma maailmassa, ja museoiden tyypilliseen tapaan vain osa tästä materiaalista on näytteillä.

Vuonna 2004 museoon liitettiin vieressä oleva toinen kaupunkipalatsi ja niiden edessä oleva aukio muutettiin museon sisäpihaksi vuonna 2006. Museo remontoitiin täydellisesti – ja tehtiin myös liikuntaesteisille sopivaksi – vuosina 2008-2010 ja nyt se on ehdottomasti käynnin arvoinen paikka Firenzen suunnalla liikuttaessa. 

Museon nettisivut ovat osoitteessa www.museoleonardiano.it.

Maisema museon ikkunasta

Museon ikkunasta avautuu henkeäsalpaavan kaunis näkymä Toscanan kukkulaiseen maastoon. Itse Vincin kylä on myös pienen kukkulan päällä, ja se on sinällään myös hyvin nätti. Asukkaita Vincissä on noin 14 000.

Visavuori on kaukoputkea vaille tiedemuseo – tavallaan

Visavuori
Visavuori

Kuvanveistäjä Emil Wikströmin entinen maaseutuateljee Visavuori ei täytä mitenkään tiedemuseon määritelmiä, mutta on kiinnostava tutustumiskohde myös tiedemielessä. Monessakin tieteellisessä mielessä.

”JoulukalenteriEmil Wikström rakennutti Visavuoren 1800- ja 1900-luvun vaihteessa Sääksmäen kuntaan, Tarttilan kylään Vanajaveden rannalle. Paikalla oli aikaisemmin komea yhdistettynä ateljee- ja asuinrakennuksena toiminut karjalaistyylinen hirsitalo, mutta se tuhoutui täysin tulipalossa vuonna 1896.

Sen korvasivat nyt paikalla olevat erillinen asuinrakennus ja ateljee, joista jälkimmäinen oli varsinkin aikanaan varsin hulppea keskieurooppalaista tyyliä edustanut rakennus.

Vanhoja rakennuksia ja kotimuseoita kiertäessä on hyvä aina kiinnittää huomiota siihen, millaista elämä oli aikanaan sekä siihen, kuinka tiede ja tekniikka ovat elämäämme helpottaneet. Etenkin keittiöt näyttävät kehityksen hyvin, sillä on vaikea kuvitella miten nykyaikainen ihminen ylipäänsä tulisi toimeen sellaisissa paikoissa – jopa alkeellisimmissa mökeissä on nykyisin kaikenlaisia vempeleitä liedestä vesipumppujen kautta jääkaappiin, nykyaikaisen hygieenisesti pakattuja sekä tuotettuja ruokatarvikkeita, juomia sekä kodinkemian moninaisia tuotteita mainitsemattakaan.

Uteliain silmin katsottuna tavallinenkin museo muuttuu tiedemuseoksi!

Kiinnostavinta Visavuoressa on kuitenkin se, että Wikströmin ateljeessa oli Suomen ensimmäinen pronssivalimo sekä tähtitorni. Tähtitorni on edelleen paikallaan ja se näkyy selvästi otsikkokuvassakin rakennuksen oikeanpuoleisessa päässä.

Tornin sisälle pääsee myös kurkkaamaan, mutta tähtiharrastajan mieli tulee siellä vain murheelliseksi, sillä jalusta on rappeutunut ja kaukoputki puuttuu kokonaan. Myös luukku näyttää olevan naulattu kiinni, joten tähtien katsominen tornista on tällä haavaa mahdotonta. 

Olisi upeaa saada torni taas joskus käyttöön; tähti-illat elokuisessa iltahämyssä Visavuoressa olisivat varmasti upeita!

Lisäys 1. heinäkuuta: 
Museojohtaja Pälvi Myllylä kertoo, että Wikströmin kaukoputki on edelleen olemassa ja jopa esillä tähtitornin parvella. "Emme ole uskaltaneet laittaa sitä paikoilleen, vaan se nähtävillä yhdessä erittäin hienon vanhan mikroskoopin sekä 1700-luvulta peräisin olevan planeettamallin kanssa pleksin takana siinä juuri ennen tähtitorniin nousemista. Eli lienemme siis oikea tiedemuseo :-) "

Paikkaa pitää yllä nykyisin Visavuoren museosäätiö ja se on ollut avoinna yleisölle vuodesta 1967 alkaen. Kotimuseon vieressä on myös vuonna 1990 avattu Wikströmin tyttärenpojan, pilapiirtäjä Kari Suomalaisen tuotantoa esittelevä paviljonki.

Visavuori sijaitsee Sääksmäen siltojen luona entisen Kolmostien (nykyisen 130-tien) varrella noin 15 kilometrin päässä Valkeakoskelta. Useat Helsingin ja Tampereen välillä liikennöivät pikavuorot pysähtyvät haluttaessa aivan museon vieressä.

Samoilla kulmilla käydessä kannattaa myös piipahtaa tutustumassa Valkeakosken Myllysaaren museoon, missä pääsee tutustumaan paperin tekemisen historiaan ja Walkiakosken teollisuushistoriaan. Samassa rakennuksessa on myös Suomen jalkapallomuseo.

Museoiden kokoelmiin voi tutustua myös netissä erinomaisessa Piipun juurella -palvelussa, missä on Valkeakosken lisäksi materiaalia Varkauden ja Forssan museoista. Teollisuuspaikkoihin palaamme vielä kesän kuluessa varmasti erikseen...

Näin Berliinissä: postikärryt palasina ja robottien vastaanottokomitea

Postikärryt avattuna Berliinin tiedonvälitysmuseossa
Postikärryt avattuna Berliinin tiedonvälitysmuseossa


Päivän kuvassa on tänään palasiksi laitetut postikärryt Berliinin tiedonvälitysmuseossa. Saksan pääkaupungissa on paljon nähtävää, mutta entinen postimuseo on vahva tarjokas viihtymiskohteeksi kaikille tieteestä ja tekniikasta kiinnostuneille.


”KesälläAivan kaupungin keskustassa, Leipziger Straße 16:ssa, vain lyhyen kävelymatkan päässä Checkpoint Charlielta sijaitsee entinen Reichspostmuseum, Saksan postimuseo.

Museo on ollut vuodesta 1872 alkaen postikäytössä olleessa jykevässä rakennuksessa, jonka eteisaulaan voi hyvin kuvitella ammoiset palvelutiskit, joissa otettiin vastaan paketteja ja myytiin kirjekuoria. Museoksi rakennus muutettiin aivan 1800-luvun lopussa, jolloin Saksan uudistushenkisessä valtakunnassa katsottiin postilaitoksen olevan oman museonsa väärti. Siellä esiteltiinkin paitsi postin historiaa, niin myös sitä, miten 1900-luvun alun postilaitos toimi kaikkine uusine laitteineen ja vempeleineen.

Toisen maailmansodan lopputiimellyksessä museo tuhoutui varsin perusteellisesti koko Berliinin keskustan tavoin, ja sodan jälkeen siitä tuli Itä-Saksan postimuseo. Saksojen yhdistyttyä siitä päätettiin tehdä uusi valtakunnallinen postimuseo yhdistämällä siihen Frankfurtissa ollut Länsi-Saksan uusi postimuseo, ja paikka avautui perusteellisen remontin jälkeen maaliskuussa 2000 uutena Tiedonvälitysmuseona; saksaksi nimi on ytimekkäästi Museum für Kommunikation.

Nyt museo on mielenkiintoinen kokoelma historiaa ja nykypäivää. Eteisaulassa ottaa vieraat vastaan kolme robottia, jotka kertovat talon tarinaa, esittelevät sen näyttelyosastoja ja selittävät tiedonvälitystä laajemminkin – jos niitä vain jaksaa kuunnella pitkään.

Kahdessa kerroksessa on esillä saksalaiseen tyyliin hyvässä järjestyksessä ja esimerkillisesti dokumentoituina mitä erilaisimpia tiedonvälitykseen liittyviä laitteita. On morsetuskoneita, puhelimia, radioita, televisioita ja luonnollisesti varsin paljon postiasiaa frankeerauskoneista postinkantajien torviin, kirjepaperiautomaatista avaruudessa käyneeseen pikapakettiin. Jännintä tässä osastossa ovat varmaankin erilaiset putkipostisysteemit ja pieni, toimiva putkipostitorvisto, jolla voi lähettää terveisiä toiselle puolelle hallia.

Koko museon upein esine on katosta roikkuva, otsikkokuvassakin oleva palasiksi hajotettu postivaunu. Se on kuin kolmiulotteinen, luonnollisen kokoinen räjäytyskuva, jota pääsee katsomaan eri puolilta. Bonuksena on luonnollisesti se, että kyseessä on oikea vanha postivaunu.

Museon yläkerrassa on vaihtuva näyttely, joka kesäkuun alussa kertoi tietokonepeleistä. Pelaamista ja kipua esittelevä näyttely oli niin interaktiivinen, että sieltä oli vaikea irrottautua jatkamaan matkaa Berliinissä. Mutta nyt tätä ongelmaa ei ole, sillä näyttely päättyi nyt kesäkuun lopussa.

Kellarissa on vielä aarrekammio, missä on salamyhkäisessä, pimeässä salissa erilaisia ennen kaikkea postiin liittyviä historiallisia harvinaisuuksia. Esineet ovat lasitolppien sisällä ja tolpat alkavat selittää esineen tarinaa niiden eteen tullessa. Sali on erittäin mainiosti tehty, ja siellä on muutamia yllätyksiäkin, kuten puhuva postikortti 1900-luvun alusta.

Museopuodissa on vielä hyvä valikoima tiedonvälitysaiheista kirjallisuutta, joskin valitettavasti pääosin saksaksi. Museon tekstit ja opasteet ovat onneksi myös englanniksi, joten ex-postimuseossa käydessä muß mann nich nur Deutsch sprechen.

Tiedetuubin tiedekiinnostavuuskartta

Valencian katettu pallo

Lomakausi on alkanut tai kolkuttaa ovella, joten monet meistä haikailevat matkoille. Siksi Tiedetuubi näyttää lähiviikkojen aikana kuvia ja tunnelmia eri tiedemuseoista ympäri maailman. Jos sattumalta tai tarkoituksella satutte matkoilla näiden museoiden kulmille, niin kannattaa poiketa sisäänkin! Sarja alkaa Espanjasta.

”KesälläValencia on kaunis kaupunki Välimeren rannalla Espanjan itäosissa, pohjois-etelä-suunnassa katsottuna maan keskivaiheilla. Katalonian kielialueella (ja Valencian autonomisella alueella*) oleva kaupunki on perustettu noin 140 eea ja sen vanha keskusta on kerrassaan sympaattinen. Syömiseksi Valenciassa kannattaa ottaa paikallista paellaa, jossa kanan lisäksi on perinteisesti kanin lihaa.

Kaupungin läpi virtaa Turia-joki, joka tosin on siirretty pois alkuepräiseltä paikaltaan: vuonna 1957 olleen suuren tulvan jälkeen joki päätettiin siirtää kauemmaksi kaupungin keskustasta, jolloin paitsi tulvariski katosi keskustasta, tuli kaupunkiin entisen joenpohjan kohdalle suuri tyhjä tila. Siihen päätettiin tehdä pitkulainen puisto ja puistoon pystyttää erilaisia museoita.

Yksi näistä on Valencian taide- ja tiedekaupunki, eli Ciutat de les Arts i les Ciències (tai espanjaksi Ciudad de las Artes y las Ciencias).

Arkkitehtien Santiago Calatrava ja Félix Candela suunnittelema näyttävä, upean moderni keskus avattiin vuonna 1996 ja sen rakentaminen saatiin päätökseen keväällä 1998, jolloin avattiin tiedemuseon osana oleva jättikangasteatteri L'Hemisfèric. Tämä on päivän kuvassa; pimeän aikaan otetussa kuvassa näkyy hyvin rakennuksen sisällä oleva 110 metriä halkaisijaltaan oleva pallo, jonka sisällä on teatteri. Etualalla on vesiallas, josta rakennus heijastuu.

L'Hemisfèricin vieressä on tiedemuseo, eli El Museu de les Ciències Príncipe Felipe, missä hyvin tehdyn perusnäyttelyn lisäksi on erikoisnäyttelyitä, kuten nyt näyttelyt dinosauruksista (yllätys!) ja Nikola Teslasta. Kolmannessa kerroksessa on (ainakin kirjoittajasta) erittäin kina "painottomuustila" ja "Avaruusakatemia".

Kolmas alueen merkittävä tiedehenkinen museo on L’Oceanogràfic, avoimen taivaan alla oleva akvaario: sen on Euroopan suurin meriakvaario 42 miljoonaa litraa vetävällä altaallaan. Sen vieressä on halleja, joissa esitellään eri vesiekosysteemejä joka puolelta maailmaa Välimereltä trooppisiin meriin ja aina kummallekin polaarialueelle saakka. 

Lisäksi kompleksiin kuuluu El Palau de les Arts Reina Sofía, näyttävä konsertti- ja teatterisali sekä koko joukko pienempiä rakennuksia, upea parkkitalo (kyllä, nekin voivat olla kauniita) sekä kävelyalueita.

*Jutussa sanottiin alun perin Valencian olevan Katalonian alueella, mutta se on sen alapuolella sijaitsevalla "omalla" Valencian autonomisella alueella.

Onnea 257-vuotias British Museum!

Britihs museum - etupuoli
Britihs museum - etupuoli

Maailman vanhin yleisölle avoin kansallinen museo, British Museum, avattiin tänään vuonna 1759. Yhä edelleen museo on eräs maailman parhaimmista museoista – ehdoton käyntikohde jokaiselle Lontoon kävijälle!

Päivän kuvaLontoon Bloomsburyssä sijaitseva museo oli aikanaan valtava, eikä pieni se ole edelleenkään: museossa on 13 miljoonaa esinettä, minkä lisäksi samassa organisaatiossa nykyisin olevissa Lontoon luonnonhistoriallisessa museossa on 70 miljoonaa näyttelyesinettä ja Iso-Britannian kansalliskirjastossa on peräti 150 miljoonaa. Kuten yleensä museoissa, ei läheskään kaikki esineistä ole kerralla näytteillä, vaan huolellisesti tallessa jälkipolvia varten museon varastoissa.

Silti British Museumissa on niin paljon nähtävää, että siellä viettäisi helposti parikin päivää.

Museon juuret ovat siis 257 vuoden takana, jolloin tutkimusmatkailija ja luonnontutkija Sir Hans Sloanen keräämät 71 000 esinettä ympäri maailman hankittiin kuningas Yrjö II:n antamalla määräyksellä valtion haltuun. Suurin osa esineistä oli kasvi- ja eläinnäytteitä, mutta mukana oli myös etnografisia esineitä.

Aluksi museo oli "kuriositeettikabinetti", minne otettiin vastaan yleisön edustajia pienissä ryhmissä kiertokäynneille. Vuonna 1881 museo muutti nykyiseen rakennukseensa ja se aloitti esineidensä kunnollisen tieteellisen tutkimuksen 1920-luvulla.

Erityisen kuuluisa museo on Egyptiä esittelevästä kokoelmastaan, minkä tunnetuin esine on vuonna 1874 esille laitettu Rosettan kivi. Se, kuten muutamat muut museossa olevat esineet ovat herättäneet myös kiistoja, koska suurin osa etenkin museon alkuperäisestä kokoelmasta on siirtomaa-ajan jäljiltä ja periaatteessa varastettu alkuperäisistä maistaan .

British Museum on paitsi hyvin perinteinen, niin myös hyvä esimerkki siitä, miten museo voi muuttua ja sopeutua nykyaikaan. Museo remontoitiin täysin vuosituhannen vaihteessa ja sen näyttävä sisääntuloaula (kuva alla) on avoin kaikille – myös heille, jotka eivät viitsi tai ennätä mennä tutustumaan museoon.

Mutta museo kannattaa kiertää, on sitten kiinnostunut näytteillä olevista asioista tai museosta sinällään. 

Lisätietoja museosta: www.britishmuseum.org (sis. museon näyttelyesineiden esittely).