Miksi Mars on punainen? Uusi selitys haastaa vanhan ruosteteorian.

Punaista Marsin pintaa Opportunity-kulkijan kuvaamana
Punaista Marsin pintaa Opportunity-kulkijan kuvaamana

Kaikkihan sen tietävät, että Marsin punainen väri johtuu rautaoksidista eli ruosteesta. Mutta milloin ja. miten Mars ruostui? Tänään julkistettu tutkimus selittää, että Marsin rautapitoinen pöly on ollut paljon kosteampaa kuin aiemmin on oletettu. Mars muuttui punaiseksi kenties jo ammoin, jolloin nestemäistä vettä oli sen pinnalla paljon.

Kun tähtitaivaalla nyt selvästi näkyvää Marsia katsoo, se on selvästi punainen. Punainen väri tulee Marsin pinnalla olevan pölyn rautapitoisuudesta: kun rauta on reagoinut nestemäisen veden tai ilman veden ja hapen kanssa, on tuloksena ollut punaista ruostetta. 

Siis ihan samaan tapaan kuin täällä Maan pinnalla.

Miljardien vuosien aikana rautaoksidipitoinen pinta-aines on jauhautunut pölyksi ja tuuli on levittänyt sitä ympäri planeettaa. Vaikka nykyisin Marsin kaasukehä on varsin ohut eikä siellä näytä olevan vapaana virtaavaa vettä, punaista pölyä syntyy koko ajan lisää ja se leviää.

Tänään julkistettu tutkimus pohtii tarkemmin Marsin ruosteen tarkkaa koostumusta. Tämä avaa uusia näkökulmia siihen, millainen on ollut Marsin ilmasto ja olosuhteet pinnanna. Lopulta kyse on myös siitä, onko Mars ollut joskus elinkelpoinen.

Nythän se ei ole – ensimmäiset Marsin ihmisasukkaat, milloin he ehtivätkään paikalle, joutuvat elämään pinnan alla suojassa säteilyltä ja tiristämään hyvin hapanta vettä syvällä pinnan alla olevasta jäästä.

Mars avaruudesta kuvattuna

 

Avaruusluotainten tekemien havaintojen perusteella on päätelty, että suurin osa rautaoksidista on hematiiittia, joka muodostui pinnan jo ollessa varsin kuiva Marsin varhaisen hyvin kostean kauden jälkeen. Hematiitti olisi muodostunut miljardien vuosien aikana lähinnä kaasukehässä olleen veden ja hapen avustuksella.

Marsin pinta-aineesta rautaa on peräti noin 13 %.

Nyt kuitenkin uudet laboratoriotutkimukset viittaavat siihen, että hematiitin sijaan pääsyyllinen punaisuuteen ovatkin hydratoituneet rautaoksidikiteet eli ferrihydriitti eli Fe3+10O14(OH)2.

Ferrihydriitti muodostuu tyypillisesti viileän veden läsnäollessa, joten sen on täytynyt syntyä silloin, kun Marsissa oli vettä vielä pinnalla.

“Yritimme luoda laboratoriossa Marsin pölyä eri rautaoksidien avulla", sanoo tutkimuksen johtaja Adomas Valantinas, Brownin yliopiston tutkijatohtori Yhdysvalloissa, joka aloitti työnsä Bernin yliopistossa Sveitsissä Euroopan avaruusjärjestön Trace Gas Orbiter (TGO) -luotaimen lähettämiä tietoja tutkien.

"Havaitsimme, että ferrihydriitti sekoitettuna basalttiin vastaa parhaiten avaruusalusten Marsilla näkemiä mineraaleja."

Keinotekoista Marsin punaista pölyä

Keinotekoista Marsin pölyä.

 

Marsin pölyn jäljennöksen tekemisessä haastavaa oli saada aikaan tarpeeksi hienojakoista ainetta. Lopulta tutkijat saivat aikaan pölyä, jonka hiukkaskoko on noin 1/100 ihmisen hiuksen paksuudesta. 

Sen jälkeen he analysoivat näytteitään samoilla tekniikoilla kuin kiertoradalla olevat avaruusalukset, kuten Marsia kiertävä TGO. Se tekee Marsin pinnasta spektrihavaintoja, joiden perusteella saadaan pinta-aineesta sen ainesosien "sormenjäkiä".

Keinotekoisen Mars-pölyn "sormenjäljet" olivat samanlaisia.

Spektrikäyriä

Ferrihydriitin (vas) ja hematiitin (oik) spektrikäyrät Marsin pinnalla ja kiertoradalta tehtyjen havaintojen sekä laboratoriokokeiden perusteella. 

 

Muutkin ovat ehdottaneet jo aikaisemmin, että ferrihydriittiä saattaisi olla Marsin pölyssä, mutta Adomas tutkimusryhmineen on ensimmäinen, joka on pystynyt yhdistämään laboratoriokokeet ja Marsia kiertävän luotaimen tekemät havainnot toisiinsa.

*

Tutkimusartikkeli Nature Communications -julkaisussa: Detection of ferrihydrite in Martian red dust records ancient cold and wet conditions on Mars

Juttu perustuu Euroopan avaruusjärjestön tiedotteeseen.

Hurjia tuulia eksoplaneetalla

Pilvien peittämä WASP-127b taiteilijan näkemänä
Pilvien peittämä WASP-127b taiteilijan näkemänä

Suuren eksoplaneetta WASP-127b:n päiväntasaajalla on reippaita tuulia: tuulen nopeus on siellä jopa 33 000 km/h. Tuulta ei luonnollisestikaan voitu mitata suoraan, mutta tämä kiinnostava tieto kaukaisen planeetan tuulesta saatiin selvitettyä Euroopan eteläisen observatorion ESOn VLT-teleskoopilla tehdyistä havainnoista.

Irlannissa ja Skotlannissa on parhaillaan hieman tuulista, mutta kovatkaan maanpäälliset tuulet eivät ole mitään verrattuna WASP-127b:n suihkuvirtauksiin.

Kansainvälinen tutkijaryhmä on tarkkaillut WASP-127b:n kaasukehää vuodesta 2016 alkaen, ja ryhmä julkaisi 20. tammikuuta Astronomy & Astrophysics -julkaisussa työnsä tuloksia

Tutkijat mittasivat ESO:n VLT:n CRIRES+ -spektrometrin avulla isäntätähden valon kulkua planeetan ylemmän ilmakehän läpi, jolloin he pystyivät päättelemään se koostumusta. WASP-127b:n kaasukehässä on selvästi vedenhöyryä ja hiilimonoksidia.

Kun näiden liikettä kaasukehässä pyrittiin selvittämään, olivat tulokset aluksi hyvin omituisia:  spektrissä oli kaksi huippua. Hyvin todennäköisesti kyse on doppler-siirtymästä, eli vesihöyry ja hiilimonoksidi liikkuvat kaasukehässä meitä kohden ja poispäin. 

Tämän voi selittää parhaiten kaasujättiläisen päiväntasaaja-alueella puhaltavilla , todella nopeilla suihkuvirtauksilla.

Lisa Nortmann, Göttingenin yliopiston tutkija Saksassa ja tutkimuksen pääkirjoittaja toteaa ESO:n tiedotteessa, että tuulen nopeus on 9 km/s eli noin 33 000 km/h). Kaasu virtaa planeetan kaasukehässä siis kuusi kertaa nopeammin kuin planeetta pyörii. 

"Tämä on jotain, mitä emme ole nähneet aiemmin," sanoo Nortmann. 

"Kyseessä on nopein koskaan mitattu tuuli. Vertailun vuoksi: nopein omassa aurinkokunnassamme mitattu tuuli on Neptunuksella, missä tuulen nopeus on 'vain' 0,5 km/s (1800 km/h)."

WASP-127b on kaasujättiläinen, joka kiertää yli 500 valovuoden päässä Maasta sijaitsevaa WASP-127 -tähteä. Todennäköisesti planeetta on vuorovesilukittu, eli se planeetta pyörii oman akselinsa ympäri samaa tahtia kuin se kiertää tähteään.

Planeetta on hieman suurempi kuin Jupiter, mutta on massaltaan vain murto-osa Jupiterista. 

Suihkutuulien lisäksi tutkijat havaitsivat, että planeetan navat ovat viileämpiä kuin muu planeetta. Tämä ei ole yllättävää, kuten ei myöskään pieni lämpötilaero aamu- ja iltapäiväpuolten välillä.

Jännää sen sijaan on se, että vain pari vuotta sitten eksoplaneetoista pystyttiin määrittämään juuri ja juuri niiden massa ja rata tähtensä ympärillä, mutta nyt tähtitieteilijät pääsevät mittaamaan monia yksityiskohtiakin niistä. Kuten selvittää niiden kaasukehässä olevia tuulia.

Toistaiseksi tarvittavat spektrometrit ja mittalaitteet ovat vielä niin suuria, että ne voidaan asentaa vain maanpäällisiin, suuriin teleskoopppeihin. Avaruusteleskoopeilla on monia etuja, mutta tässä suhteessa edes suuri JWST ei kykene lähellekään samaan havaintotarkkuuteen.

(Otsikkokuvassa on taiteilijan näkemys pilvien peittämästä WASP-127b -eksoplaneetasta. Kuva: ESO / L. Calçada) 

Aeolus lähti tuulia tutkimaan

Aeolus lähti tuulia tutkimaan

Maapallon tuulia kartoittava satelliitti Aeolus laukaistiin onnistuneesti avaruuteen viime yönä klo 00.20 Suomen aikaa.

 

23.08.2018

Kouroun avaruuskeskuksesta lähetetty Vega-kantoraketti nosti 1360 kg massaltaan olleen Aeolus-satelliitin noin 320 kilometrin korkeudessa olevalle radalle maapallon ympärillä. Siellä satelliitti aloitti saman tien toimintansa ja oli yhteydessä ensin Etelämantereella Troll-tutkimusasemalla olevaan maa-asemaan klo 1.30 Suomen aikaa.

Nyt aluksi sen kaikki systeemit käydään läpi ja tuulien kartoittamisessa käytettävä laserlaitteisto käynnistetään vasta vähän ajan kuluttua.

Kiinteällä polttoaineella toimiva kevyt Vega nousi matkaan nopeasti ja suhahti vain muutamassa sekunnissa ylös taivaalle iltahämyisestä avaruuskeskuksesta. Kyseessä oli Vegan 12 lento; kaikki laukaisut tähän mennessä ovat sujuneet ongelmitta.

Aeolus on saanut nimensä Kreikan mytologian tuulten jumalalta ja se on viides Euroopan avaruusjärjestön niin sanotuista Earth Explorers -satelliiteista, jotka tutkivat eri maapallon ilmiöitä. Aiemmat ovat Maan painovoimakenttää mitannut, jo toimintansa lopettanut GOCE, Maan vesikiertoa ja merten suolaisuutta mittaava SMOS, jäätiköitä kartoittava CryoSat sekä Maan magneettikenttää mittaava Swarm.

Aeolus on suomalaisittain kiinnostava ennen kaikkea siksi, että sen lidar-laitteiston suuri 1,5 metriä halkaisijaltaan oleva peili on hiottu Tuorlan observatorion alueella Turun lähellä olevassa Opteon Oy:ssä. Satelliitin "sähkökaapin", aurinkopaneeleista eri systeemeille jakavan laitteiston, on tehnyt RUAG Space Finland Oy Tampereella; yhtiö valmisti myös signaalikäsittely-yksikön laserlaitteistoon.

Lisätietoja satelliitista ja sen tehtävästä on alla olevissa jutuissa.

Pasaatituulia hepoasteilta

Pasaatituulet
Pasaatituulet

Päivän kuvana on tänään kaavakuva pasaatituulista. Ne ovat päiväntasaajan molemmin puolin puhaltavia tuulia, jotka puhaltavat pohjoisella pallonpuoliskolla koillisesta ja eteläisellä pallonpuoliskolla kaakosta. Pasaatituulet virtaavat subtrooppisilta korkeapaineen alueilta kohti päiväntasaajan matalapaineita.

Pasaatituuli on ns. hepoasteilta kohti päiväntasaajaa puhaltava säännöllinen tuuli ja käytännössä näkyvin planetaarisen tuulijärjestelmän tuulista. Coriolis-ilmiö aiheuttaa sen, että tuulet pyrkivät pohjoisella pallonpuoliskolla kääntymään kulkusuunnastaan oikealle ja eteläisellä pallonpuoliskolla kulkusuunnastaan vasemmalle.

Ilmiö perustuu siihen, että päiväntasaajan kohdalla pallo pyörii huomattavasti nopeammin kuin napa-alueilla. Pohjoisella pallonpuoliskolla tuuli kääntyy pohjoisesta, jolloin sitä kutsutaan koillispasaatiksi, ja eteläisellä puoliskolla tuulee taas etelästä, seurauksena nimitys kaakkoispasaati.

Päiväntasaajan seudulla, missä Auringon säteily maapallolla on voimakkainta, lämmin ilma nousee ylös ja kääntyy korkealla virtaamaan pohjoiseen tai koilliseen päiväntasaajalta. Ilmamassat viilenevät matkallaan ja laskeutuvat alas noin 30:n asteen kohdalla pohjoista ja eteläistä leveyttä. Näille alueille syntyy hepoasteiksi nimitetty korkeapaineen alue. Täältä ilma kääntyy virtaamaan pasaatituulina alemmilla korkeuksilla takaisin kohti päiväntasaajan matalapaineen alueita. Tätä kiertoliikettä nimitetään Hadleyn soluksi.

Pasaatituulten nopeus on noin 5-10 m/s ja merenkulkijat ovat kautta aikojen käyttäneet niitä hyväkseen purjehtiessaan mantereelta toiselle. Pasaatituulen englanninkielinen nimi tradewind voidaan kääntää joko "vakaa tuuli" tai "kauppatuuli", koska ne ovat olleet purjealusten ajalla mannertenväliselle kaupalle erittäin tärkeitä.

Kuva ja tekstipohja ovat Wikipediasta.

Mistä tuulee tänä aamuna? Jari Mäkinen Ti, 15/03/2016 - 05:45
Tuulten torni
Tuulten torni
Anemometri

Päivän kuvassa on tänään tuuliviiri, joka on itse asiassa torni. Nykyaikaiset säähavaintojen tekemiseen käytettävät tuuli-ilmaisimet ovatkin ulkonäöllisesti aika tylsiä tähän verrattuna!

Aikaisimmat merkit tuulen suuntaa ilmaisevista viireistä tai tuulipusseista ovat Mesopotamiasta noin ajalta 2000–1500 eaa., mutta vanhin säilynyt tuuliviiri lienee niin sanottu Tuulien torni Ateenassa.

Tornin rakennutti ensimmäisellä vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua Syyrian Kyrrhoksesta kotoisin ollut kreikkalainen tähtitieteilijä Andronikos, ja siksi sitä kutsutaan myös Andronikos Kyrrhoslaisen horologioniksi.

Kyseessä on kahdeksankulmainen rakennus, jonka korkeus on 12,8 metriä ja halkaisija kahdeksan metriä. Rakennuksen ulkopuoli edustaa korinttilaista ja sisäpuoli doorilaista tyyliä. Pentelikon-vuoren valkoisesta marmorista rakennetun tornin kahdella sivulla oli pienet pylväikkökatokset ja takapuolella eli etelän puolella sen kyljessä oli pienempi pyöreä torni.

Antiikin aikana tornin katolla oli Triton-hahmoinen tuuliviiri, joka osoitti tuulen suunnan, sillä kahdeksan sivua olivat tarkasti pää- ja väli-ilmansuuntia kohti. Tornin huipulla olevassa friisissä on kuvattuna kahdeksan kreikkalaisen mytologian tuulen jumaluutta.

Tornin sisällä oli myös vesikello, joka toimi Akropoliilta tulleen veden voimalla ja näytti kellonajan, päivämäärän ja vuodenajan. Lisäksi torni toimi aurinkokellona, sillä sen jokaisella kahdeksalla sivulla oli aurinkokellon osoitin ja pyöreän tornin huipulla yhdeksäs.

Yllä on Bristolin vanhalla satama-alueella oleva tuuliviiri – tyypillinen talojen katoilla oleva tuuliviiri, missä on pääilmansuunnat ja jokin kuva tai hahmo. Koska laivureille tuulen suunta oli olennainen asia, on myös paljon laivan muotoisia tuuliviirejä.

Varsinkin Keski-Euroopassa käytetään kukon muotoisia tuuliviirejä, koska Paavin kerrotaan 800-luvulla määränneen, että jokaisen kirkon katolle tuli asettaa kukko muistoksi Jeesuksen ennustuksesta Pietarille (Mutta hän sanoi: “Minä sanon sinulle, Pietari: ei laula tänään kukko, ennen kuin sinä kolmesti kiellät tuntevasi minua.” ). Sattumalta huomattiin, että nämä kukot kääntyilivät tuulen suunnan mukaan.

Nyttemmin suuri osa tuuliviireistä on enemmän koristeita kuin varsinaisesti säähavaintoinstrumentteja, ja niinpä myös niiden kuviot ja tyylit ovat mitä moninaisimpia.

Ammattilaiset käyttävät nykyisin asiallisen tylsiä tuuliviirejä (kuten alla), joihin on yhdistetty myös anemometri, eli tuulen nopeuden mittari. Termi on peräisin kreikan kielen tuulta merkitsevästä sanasta anemos.

Uusimmat laitteet ovat tylsän näköisiä, sillä ultraäänituulimittarissa on vain pieniä, ilmaan sojottavia puikkoja, ja laser-doppler-anemometrissa käytetään vain silmin näkymätöntä valoa.

Anemometri

Kuvat: Georg Zumstrull, Chris Budd ja Tim Venchus (Wikipedia ja Flickr, CC-BY-SA-lisenssillä)

Sienimäinen tuulen syömä kivi

Tuulieroosiota Egyptissä
Tuulieroosiota Egyptissä


Päivän kuva tulee tänään Boliviasta, missä tuuli puhaltaa Andien ylänköalueella autiomaassa sen verran voimakkaasti, että kivikään ei sitä kestä.


Päivän kuvaKuvan kivi on kuuluisuus: Árbol de Piedra, "Kivinen puu", joka sijaitsee Eduardo Avaroan suojelualueella Bolivian lounaisosassa lähellä Chilen rajaa.

Kyse on niin sanotusta tuulieroosiosta, eikä kyse ole vain suurella nopeudella vuosisatojen ajan puhaltavasta tuulesta, vaan myös tuulen mukana lentävästä hiekasta: hiekka hioo pitkän ajan kuluessa kiveä siten, että se muuttuu paikalla olevan ilmavirtauksen muotoiseksi.

Kuvan tapauksessa huomaa heti, että autiomaan pinnalla hiekkaa lentää enemmän kuin hieman korkeammalla, joten tuloksena on kummallisen näköinen sieni. 

Tuulieroosiota, eli eolista eroosiota on eniten kuivilla hiekkaisilla alueilla, joilla on hyvin vähän tuulta ja sen mukana lentävää hiekkaa hillitsevää kasvillisuutta sekä joilla on laajoja lakeuksia, joilla tuuli pääsee kunnolla puhaltamaan. Siis esimerkiksi aavikoilla. 

Itse asiassa monet hiekka-autiomaat ovat pääosin puhallettua kivikenttää, missä näkee hyvin ajan hampaan vaikutukset: kiviaines murenee pitkän ajan kuluessa eroosion vaikutuksesta pienemmiksi ja pienemmiksi hitusiksi, lopulta hiekaksi, ja se puolestaan auttaa rapauttamaan kallioita tuulen kanssa yhä enemmän.

Samoin monilla merten rannoilla on havaittavissa tuulieroosiota, mutta siellä myös vesi saa luonnollisesti aikaan eroosiota; näiden kummankin kalliota kuluttavan tekijän yhteisvaikutukset ovat myös hyvin jännän näköisiä – ja on hyvä aihe ihan omaan päivän kuvaansa joskus vastaisuudessa.

Merkkejä tuulieroosiosta on havaittu myös Marsin pinnalta, missä tosin eroosio on vähäisempää pienemmän ilman tiheyden vuoksi. Mutta vuosimiljoonien aikana puhaltavat hiekkamyrskyt ennättävät saamaan aikaan sielläkin myös eroosiota.

Päivitys / korjaus klo 15:30

Juttua kirjoittaessa kaksi kuvaa meni sekaisin, ja alun perin tekstin alussa kerrottiin Egyptissä sijaitsevasta tuurieroosiokivestä.

Kuvaksi valiutui kuitenkin jutun kirjoittamisen jälkeen bolivialainen kivi, mutta Egypti jäi edelleen tekstiin. Egytin "Valkoisessa erämaassa", Sahara el Beydassa, on varsin paljon tuulieroosion kaivertamia kiviä – kuten tämä: